Part 34

Aksel tuli huoneesen takasin ja paiskasi lakkinsa, jonka hän tuon kylmän aamun tähden oli pannut päähänsä, sohvankulmaan ja huudahti: "Penteleen roistot! Piru periköön heidät kaikki, kosk'ei enää, voi luottaa heihin keneenkään!"

"Aksel", sanoi Frans ja kävi ystävällisesti häntä likemmäksi, "sinä teet suurta vääryyttä väellesi, sinä teet vääryyttä itsellesi, veli kulta, kun tuolla tavalla kiihotat hyväntahtoista sydäntäsi syyttömään vihaan". "Syyttömään? Mitä? Minulta on varastettu 2000 taaleria..."

"Ne ovat menneet hukkaan, Aksel, erään päivätyöläisen kevytmielisyyden kautta".

"Joutavia, _menneet hukkaan_?" huudahti Aksel ja kääntyi poispäin, "matkitko sinäkin samaa tyhmää tarinaa kuin minun pehtorini!"

"Aksel, kaikki ymmärtävät ihmiset ovat samaa mieltä, sanoihan pormestari itse..."

"Mitäpä semmoisen nahjuksen sanoista! Jos minä olisin asiaa tutkinut, niin olisi peräti toisia asioita tullut ilmi; niin jospa minä vaan olisin saanut tuon vaimon tänä aamuna ensiksi käsiini, niin olisivat hänen ilmotuksensa kuuluneet ihan toisilta; mutta nyt? Ah, tämähän on ihan täysi salaliitto!"

"Kuuleppa, Aksel, sinä teit jo kerta ennen jonkinlaisen viittauksen", sanoi Frans kovalla äänellä ja vakavasti, "onneksi ei sitä ymmärretty, nyt teet sinä sen toistamiseen, ja minun puolestani _täytyy_ se ymmärtää".

"No, ymmärrä vaan; ilman riittävää syytä ei sitä tehdä".

"Ja semmoista voit sinä sanoa levollisella omalla tunnolla? Sinä tohdit kiukussasi ilkeällä röyhkeydellä viskata semmoisen häpeäpilkun kuudenkymmenen vuotisen ukon kunnialliseen elämään?"

Se sattui Akseliin ja jähdytti hieman hänen tulisuuttansa, ja hän sanoi, harmissaan, ettei hänen teeskennelty raivonsa enää tahtonut kestää: "Minä en ole sanonut, että hän on sen tehnyt; minä olen vaan sanonut, että hän mahdollisesti on voinut sen tehdä".

"Semmoinen epäluulo on yhtä paha kuin itse teko", sanoi Frans kylmästi; "se häpäisee sinua yhtä paljon kuin tuota vanhaa miestä. Arvele toki, Aksel!" lausui hän pikaisemmin ja laski kätensä orpanansa olkapäälle, "kuinka kauan tuo vanhus on uskollisesti ja vilpittömästi palvellut sinun isääsi ja sinua itse? _Minulle_", lisäsi hän hiljakseen itseksensä, "on hän ollut vielä enemmän, minulle on hän ollut ystävä ja opettaja".

Aksel kävi edes takasin, hän tunsi tehneensä väärin -- kumminkin tässä silmänräpäyksessä --, mutta suorastaan tunnustamaan, että hän epärehellisellä tavalla oli tahtonut tykätä oman tyhmyytensä ja vääryytensä toisen syyksi, siihen puuttui häneltä rohkeutta, hän rupesi tinkimään omantuntonsa kanssa ja ryhtyi siihen keinoon, johon väärintekiät ja heikot ihmiset aina ryhtyvät: hän johti riidan vastustajan omaan personaan. Puhtaan totuuden myy vielä tänä päivänä heikko ihmissielu kolmestakymmenestä hopeapenningistä.

"Niin, _sinulle_", sanoi Aksel, "_sinulle_ on hän kyllä tuleva vielä joksikin muuksikin".

"Mitä sinä tarkotat?" kysäisi Frans ja kääntyi äkkiä häntä kohden.

"No, en juuri mitään", vastasi Aksel. "Minä arvelin vaan, että sinä pian tulet kutsumaan häntä appivaariksi".

Näissä sanoissa piili hävytön ilkeys, niillä oli karkotuksena loukata miestä, joka puolusti totuutta; se oli sitä lokaa, joka Pomukkelskopin kanssakäymisestä oli häneen tarttunut; tummanpunasiksi lensivät Fransin kasvot. Hänen kallein, pyhin salaisuutensa oli tuotu ilmi, tuotu ilmi tässä kiusallisessa tilaisuudessa ja tällä tavalla, sanojen häpäisevä tarkotus oli silminnähtävä. Veri syöksähti tummanpunasena hänen kasvoihinsa, ja koettaen malttaa mieltänsä, sanoi hän lyhyesti: "Se ei kuulu tähän".

"Miks' ei?" sanoi Aksel; "se selittää kumminkin, miksikä sinä niin kiihkeästi puolustat herra Hawermanniasi".

"Se mies ei tarvitse mitään puolustusta, hänen koko elämänsä on hänen puolustuksensa".

"Ja hänen kaunis tyttärensä", sanoi Aksel ja käveli pitkillä askelilla ja suurella riemulla edes takasin.

Fransin sydän alkoi paisua, mutta hän hillitsi itsensä: "Tunnetko sinä tyttöä?" kysyi hän levollisesti.

"Tunnen -- tahi en -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt: minä olen nähnyt hänen pappilassa, ja hän on usein ollut täällä minun vaimoni luona ja minun vaimoni myöskin hänen luonansa; minä tunnen hänen vaan ulkomuodolta: kaunis tyttö, hyvin kaunis tyttö, todellakin! Hän veti minun huomioni puoleensa jo isäni hautajaisissa".

"Ja kun sinä sait tietää, että minä pidin tytöstä, etkö sinä koettanut tulla häntä likemmin tuntemaan?"

"En, Frans, en! Miksikä? Tiesinhän minä, ettei siitä tuumasta milloinkaan mitään voi syntyä".

"Sitten tiesit sinä todellakin enemmän kuin minä".

"Oo, minä tiedän vielä muutakin, minä tiedän mitä vipuja ja ansoja on käytetty, että sinä paulaan menisit, ja että vielä yhä ollaan puuhassa, sopivassa tilaisuudessa heittämään perus sinun kaulaasi".

"Ja keneltä tiedät sinä tämän kaiken? Mutta mitäpä minä sellaista kyselen! Semmoisia ilkeitä juoruja voidaan ainoastaan _yhdessä_ talossa koko seudussa kokoon panna. Mutta koska nyt kerran meidän kesken se asia on puheeksi tullut, niin tahdon minä suoraan ilmottaa sinulle, että minulla todellakin on aikomus naida tyttö, se tahtoo sanoa, jos hän ei anna minulle rukkasia".

"Sen jättää hän kyllä, tekemättä!" huudahti Aksel ja pyöri kiukuissaan ympäri huoneessa. "Sen jättää hän kyllä tekemättä! Ja tämän tyhmyyden tahdot sinä tehdä? Ja tämän häpeän tahdot sinä tuottaa minulle?"

"Aksel, punnitse sanasi!" huudahti Frans, jonka viha puhkesi ilmituleen. "Mitä se asia sinua liikuttaa?"

"Mitä? Minuako, joka olen vanhin koko suvussamme, eikö se minua liikuttaisi, että nuorempi sukulainen häpäisee sitä sopimattomalla avioliitolla?"

Vielä kerran hillitsi Frans itsensä ja sanoi: "Sinä olet itse nainut, sydämesi halua seuraten, etkä ole sivuseikoista väliä pitänyt".

"Se on ihan toista!" huudahti Aksel ylpeästi ja luuli nyt olevansa voiton puolella: "Minun vaimoni on yhtä jalosukuinen kuin minä, hän on vanhaa aatelissukua; sinun kultasesi on minun pehtorini tytär, Jonka pappilan herrasväki armosta ja sääliväisyydestä on ottanut luoksensa".

"Häpeä!" huudahti Frans täydessä vihan vimmassa, "ettäs soimaat viatonta niin suuren onnettomuuden tähden!"

"On minulle yhdentekevä!" sanoi Aksel kiivasten, "minä en tahdo kutsua pehtorini tytärtä orpanakseni; se tyttö ei ole milloinkaan astuva minun nynnykseni yli".

Kaikki se veri, joka äsken tulisena kuohui Fransin poskissa ja suonissa, tunkihe nyt sydämeen, kalpeana seisoi hän orpanansa edessä ja sanoi äänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta: "Sinä olet sen sanonut. Sinä olet sanonut sanan, joka erottaa meidät. Lovisa ei ole astuva sinun kynnykses yli, mutta en myöskään minä". Ja niin puhein meni hän; ovessa, kohtasi häntä Frida, joka viereisestä huoneesta oli kuullut kiistan:

"Frans, Frans, mikä teidän on?"

"Jääkää hyvästi, Frida", sanoi Frans pikaisesti ja meni ulos ovesta pehtorin puolelle.

"Aksel", huudahti Frida, käydessään miestänsä kohden, "mitä olet sinä tehnyt? Mitä olet sinä tehnyt?"

"Olen antanut hyvän läksytyksen nuorelle hulivilille", sanoi Aksel ja käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, ikäänkuin olisi hän voitollisesti ryhtynyt mailman nurinperäiseen järjestykseen ja pannut sen taas oikealle tolalle, "nuorelle hulivilille, joka kaunisten kasvojen tähden aikoo tehdä tyhmyyden".

"Ja sen olet sinä uskaltanut tehdä?" sanoi Frida ja vaipui kalpeana tuolille ja katseli suurilla, kirkkailla silmillänsä miehensä riemukulkua lattialla: "Sinä olet uskaltanut sysätä mitättömän sukukopeutesi kahden jalon sydämen väliin?"

"Frida", sanoi Aksel ja tiesi kyllä olevansa väärässä, sillä hänen omatuntonsa sanoi sen hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voinut sitä myöntää, "minä luulen tehneeni velvollisuuteni".

Ja siitä voi olla varma, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan täytä velvollisuuttansa, kaikkein enimmän tällä sanalla röyhkeilevät.

"Oi", huudahti Frida ja kavahti ylös, "ja olet loukannut rehellisen suoran miehen sydämen kuolemaan asti! Aksel", rukoili hän ja laski molemmat ristiin ladotut kätensä Akselin olkapäälle, "Frans on mennyt pehtorin puolelle, mene hänen perässänsä, sovita taas, mitä olet rikkonut, tuo hän taas meidän luoksemme".

"Minun pitäisi kai pyytää häneltä anteeksi pehtorini läsnäollessa? Ei, sen jätämme mieluisemmin tekemättä! Oo, tämäpä on kummaa!" ja hän kiihotti itsensä taas teeskenneltyyn kiukkuunsa, "minulta varastetaan 2000 taaleria, minun pehtorini mestaroi minua, minun orpanani pitää rakkaan appi-isänsä puolta ja nyt yhtyy vielä oma vaimoni heidän seuraansa!"

Frida katsahti hänen silmiinsä, hellitti kätensä, viskasi saalin hartioillensa ja sanoi: "Jos et sinä mene, niin menen minä", lähti ulos ovesta ja kuuli Akselin vielä vaan huutavan: "Niin, mene vaan, mene! Mutta sen vanhan ketun on lähteminen pois talostani!"

Kun Frida kävi yli pihan, valjastettiin jo Fransin hevosia, ja kun hän tuli pehtorin huoneesen, oli Hawermann juuri sanonut nuorelle herralle: "Herra von Rambow, te olette sen unhottava. Te olette tähän asti viettäneet elämäänne meidän ahtaassa piirissämme; kun te menette matkoille -- jonka minäkin pidän varsin oikeana -- niin tulee teille toiset ajatukset. Mutta, Frans kulta", sanoi vanhus oikein sydämellisesti, muistellessaan entisiä aikoja, "älkää saattako lapseni sydäntä levottomaksi".

"En, Hawermann", sanoi Frans juuri, kun nuori rouva astui huoneesen.

"Herranen aika!" huudahti Hawermann, "minä olen unhottanut jotakin. Suokaa anteeksi, armollinen rouva!" ja niin lähti hän ulos ovesta.

"Aina hellätuntoinen ja nöyrä!" virkkoi Frida.

"Niin, sitä hän on", sanoi Frans ja katseli vanhuksen menoa. Vaunut ajettiin esille, mutta niiden oli vielä kauvan odottaminen: näillä molemmilla oli vielä paljon haastelemista toinen toisensa kanssa, ja kun Frans vihdoin nousi vaunuihin, olivat nuoren rouvan silmät punaset ja Fransinkin kiilsi kyynel silmässä: "Tervehtikää vanhaa, kunnon pehtoria!" sanoi hän. "Ja tervehtikää myös Akselia!" lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, puristeissaan Fridan kättä. Vaunut vierivät matkoihinsa.

Luku 26.

Rouva Nüssler saa jotakin päähänsä ja hänen nojatuolinsa narahtaa, Bräsig hyväksyy sen myöskin, ja rouva Nüssler lähtee sentähden Rudolfin kanssa Pümpelhageniin. Mitä rouva ja herra von Rambow sanovat tämän käynnin johdosta. -- Gottlieb ja Jokkum matkaavat Pomukkelskopin luoksi ja Jokkum piirtää nimensä kirjaan. Ajaja Kristian ennustaa ja ennustaa oikein. -- Varo nenääsi. -- Liina halaa Gottliebiä ja luulee saaneensa sammakon syliinsä. -- Jokkumin nenä tulee kylpylaitokseen, ja Bräsig vannoo löylyttävänsä Pomukkelskoppia kuin pieni Taavetti suurta Goliathia.

Nuori-Jokkum istui uuninnurkassa ja poltteli tupakkaa, nuori Sulttaani makasi tuolin alla, pää roikkuen niin pitkälle, että voi nähdä Jokkumin. Jokkum katsahti Sulttaaniin, vaan ei sanonut mitään, eikä Sulttaanikaan sanonut mitään. Oli varsin hiljainen ja rauhallinen meno tänä joulukuun iltapuolipäivänä Reksowissa, ainoa, joka rytisi ja narisi yhtä mittaa, oli rouva Nüsslerin varpuinen nojatuoli, jolla hän istui akkunan ääressä; joka kerta, kun rouva Nüssler heitti silmuksen kudinvartaasen, narahti tuoli, eikä häntä voitu siitä moittia, sillä rouva Nüssler ahdisti häntä pahasti, hän oli nimittäin aikaa voittain tullut jotenkin lihavaksi rouvasihmiseksi.

Mutta tänään narisi tuo vanha tuoli pahemmin, kuin tavallisesti, sillä rouva Nüssler oli kutoissaan vaipunut syviin ajatuksiin, ja nämä ajatukset kävivät yhä levottomammiksi ja ahdistivat hänen mieltänsä ja painoivat tuolia, ja tuoli narisi yhä hullummin.

"Hyväinen aika", sanoi hän ja laski kutimen syliinsä, "niinhän on tämän mailman meno: toisen vaivaisen vahinko on toisen autuaan onni! Jokkum, tiedätkö mitä minä juuri ajattelin?"

"En", sanoi Jokkum ja katsoi Sulttaaniin, mutta ei Sulttaanikaan tietänyt.

"Jokkum", sanoi rouva Nüssler, "mitä sinä siitä arvelet, jos Gottlieb etsisi Gürlitzin kirkkoherran paikkaa? Gottlieb on tosin vanhaan kirkkoherra vainajaan verraten vaan viheliäinen raukka; mutta joku saa sen paikan kumminkin, miks'ei hän ole yhtä hyvä sitä saamaan kuin joku toinenkin?"

Jokkum ei sanonut mitään.

"Jos Pomukkelskopp olisikin häntä vastaan, meidän väki ja Warnitzilaiset valitsevat hänen kumminkin; tulee siis vaan riippumaan Pümpelhagenin herrasta. Mitä sinä siihen sanot, Jokkum?"

"Niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai", ja koska asia häntä suuresti liikutti, puhui hän vielä enemmän ja sanoi: "mitä voi sille tehdä?"

"Ah", sanoi rouva Nüssler, "sinun kanssasi ei ole puhumista. Jospa Bräsig olisi täällä, hän voisi neuvon antaa", ja alkoi kutoa uudestaan.

"Aa", huudahti hän noin puolen tunnin kuluttua, "siinä paha, missä pahasta puhutaan; tuollahan tulee Bräsig ajaen kartanolle. Ja ken on hänen kanssansa? Rudolf -- no johan nyt, Rudolf! Kuinka tulee Rudolf tänään tänne? Jokkum, tee minulle mieliksi -- se poikahan käyttää itsensä siivosti -- ja älä häntä nyt suututa monilla vanhoilla sananparsillas". Niin puhein juoksi hän ulos ovesta, ottamaan vieraita vastaan.

Mutta hän oli liian kauvan haastellut; kun hän tuli ulos, oli Miina jo Rudolfin kaulassa: "Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "Miina, hiljaa!" ja talutti Rudolfin sisään huoneesen.

"No", sanoi Jokkum, "istuhan toki, Bräsig! Rudolf istu sinäkin!"

Mutta istumisesta ei nyt tuossa hopussa mitään tullut, sillä Rudolfilla oli niin paljon pakisemista Miinan ja Liinan kanssa, ja Bräsigin päässä pyöri kaikki ympäri kuin kellossa ja hän käydä tepasteli edes takasin huoneessa, kuin olisivat hänen koipensa kellon heilurit; "Jokkum", sanoi hän vihdoin, "tiedätkö mitä? Häntä ei ole saatu kiini".

"Ketä?" kysyi Jokkum.

"No herranen aika, Jokkum", sanoi rouva Nüssler, "anna toki Bräsigin puhua loppuun. Sinähän puutut aina päistikkaa ihmisten puheesen; anna heidän toki puhua loppuun! Bräsig, ketä ei ole saatu kiini?"

"Regeliä", sanoi Bräsig, "ovat seuranneet hänen jälkiänsä aina Wismariin asti, mutta siellä tuli loppu ilosta, sillä juuri viikkoa ennemmin oli hän paennut ruotsalaiseen kauppalaivaan ja lähtenyt Itämerelle".

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler. "Minkä surun tämä on tuottava veljelleni Kaarlolle!"

"Rouva Nüssler, siinä te olette oikeassa: Kaarloa ei voi enää tuntea, sillä hän on kokonaan vetäynyt pois muiden seurasta ja hautoo raskaita ajatuksia mielessään. Se asia huolettaa häntä aina perhanasti -- ei hänen itse tähtensä -- ei! vaan hänen isäntänsä tähden, sillä te saatte nähdä, sen nuoren miehen on ennemmin tai myöhemmin lyöminen kintaat pöytään".

"Se olisi Kaarlon kuolema!" huudahti rouva Nüssler.

"Mitä sille voi tehdä?" sanoi Bräsig, "se nuori aatelismies hävittää itsensä tahallansa: hän alkaa nyt kasvattaa puhdasrotuisempia hevosia. Sillä niinkuin minä vanhalta Prebberowilta olen kuullut, on hän antaunut yhteyteen Lichtwarkin kanssa, joka on houkutellut hänen ostamaan puhdasrotuisen orin, jolla on patti jaloissa ja halvaus kintuissa, sanalla sanoen kaikki raaja-taudit, ja lisäksi on hän hankkinut itselleen vielä puhdasrotuisen tamman, joka ähkyy niin raskaasti kuin torvella toitottaisi, ja hän aikoo vielä ostaa Triddelfitzin kuuron rautikon, saadaksensa aikaan täydellisen hevoslasaretin Meklenpurissa. Sen pienen aasinvarsan saa hän kaupanpäälliseksi -- ja se minua ilahuttaa, sillä se on ainoa järkevä olento koko joukkiosta".

"No, katsokoon hän itse eteensä", sanoi rouva Nüssler, "mutta Jokkum ja minä puhuimme juuri siitä nuoresta, herrasta -- Miina, sinä voit mennä vähän Rudolfin kanssa kävelemään! Ja Liina, sinä teet heille seuraa!" -- ja kun nuoret olivat menneet, pitkitti rouva Nüssler: "Bräsig, me puhuimme Gürlitzin kirkkoherran paikasta: Jospa Gottlieb voisi sen saada!"

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig ja pidätti heilurinsa käymästä ja seisahtui rouva Nüsslerin eteen, juurikuin olisi kello lyönyt täyden tunnin, "mitä te nyt juuri sanotte, on uusi ajatus, eikä mikään ihminen koko mailmassa ole niin näppärä keksimään mitäkään uutta kuin naiset. Mistä te tämän ajatuksen olette saaneet?"

"Ihan itsestäni", sanoi rouva Nüssler, "sillä Jokkum ei pidä minun kanssani tätä nykyä enää ensinkään yhtä; hän tekee semmoisissa asioissa aina vaan vastusta".

"Jokkum, ole sinä vaiti!" sanoi Bräsig, "sinä olet väärässä; sillä tällä sinun rakkaan rouvasi ajatuksella on ponsi ja perä. -- Warnitzin puolesta menen minä takaukseen; kartanon alustalaiset valitsevat _minun_ vaalipappini, vaikka herra kreivi ja kreivinna seisoisivat päällänsä; Reksowin puolesta vastaat sinä, Jokkum; Pomukkelskopp panee vastaan, vaikka vaan kiusastakin; mutta se ei haita; Pümpelhagenista riippuu paljo. -- Mutta kuka on haasteleva asiasta nuoren aatelismiehen kanssa? _Hawermann_? Hän on tätä nykyä isäntänsä kanssa epäsovussa: -- _Minä_? En kelpaa, sillä hän on minua loukannut. _Nuori Jokkum_ itse? Minä en luota Jokkumiin: hän takertuu vaan sananparsiinsa. _Gottlieb_? -- On hyvä mies, mutta pöllöpää. -- Siis ken? _Rudolf_! On koko perhana mieheksi, niinkuin Hilgendorf minulle on kirjottanut. Rudolfin pitää mennä Pümpelhageniin ja te, rouva Nüssler, menette muassa sukulaisuuden vuoksi, että hän voi sanoa syynsä".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, "pitääkö minun mennä nuoren herran luo?"

"Ei", sanoi Bräsig, "te menette nuoren rouvan luo ja Rudolf nuoren herran luo. Missä on Rudolf? Rudolfin pitää heti tulla tänne".

Rudolf olikin kohta valmis lähtemään tälle matkalle orpanansa Gottliebin hyväksi, ja sovittiin siitä, että hän seuraavana päivänä menisi tätinsä kanssa Pümpelhageniin.

Niin tapahtuikin; mutta kun lähetyskunta saapui Pümpelhageniin, ei herra von Rambow ollut saapuvilla, hän oli mennyt ratsastamaan; he menivät sentähden armollisen rouvan luo, joka otti heidät ystävällisesti vastaan. Rouva Nüssler lähestyi häntä ujostelematta ja ilman pitkittä mutkitta ja sanoi: "Älkää panko pahaksi, armollinen rouva, että minä tulen teidän luoksenne näin kursastelematta; minä kuulun vanhan ajan ihmisiin ja minun mielestäni on puhdas tinatalrikki paljoa parempi kuin hopeainen, joka on likainen".

Frida riisui itse liinan rouva Nüsslerin kaulasta, kehotti häntä istumaan sohvaan, antoi ystävällisen viittauksen kädellään Rudolfille istumaan tuolille ja aikoi itse istua vieraansa viereen, kun samassa rouva Nüssler keskeytti hänet, sanoen varsin tuttavallisesti: "Näettehän, armollinen rouva, tämä on minun orpanani, joka aikoo tulla minun vävykseni; hän on kauppias Kurzin poika Rahnstädtistä, jonka luona tekin teette kauppaa".

Rudolf kumarsi kohteliaasti ja muutamien niiausten perästä istui rouva Nüssler viimeinkin sohvaan.

"Niin", sanoi tämä lihava rouva, "hän on myös lukenut, mutta ei ole siinä pitkälle tullut; mutta nyt, ruvettuansa maamieheksi edistyy hän hyvästi, niinkuin Hilgendorf on Bräsigille kirjottanut".

Tämä kaikki oli kyllä totta, mutta Rudolfista tuntui se tässä tilaisuudessa sopimattomalta, jonka tähden hän keskeytti tätinsä puheen ja sanoi: "Mutta täti kulta, te ette aikoneet puhua _minusta_, te aioitte puhua _Gottliebistä_".

"Niin, armollinen rouva, se on minun varsinainen asiani: minulla on nimittäin vielä toinen orpana, joka myös aikoo tulla vävykseni, rehtori Baldrianin poika Rahnstädtistä, hän on lukenut loppuun asti ja on suorittanut kaikki tutkinnot, mitkä vaaditaan, ja voi nyt mikä päivä hyvänsä tulla kirkkoherraksi. Nyt on meidän rakas vanha pastorimme muuttanut ijankaikkisuuteen -- ah, armollinen rouva, mikä kelpo mies hän oli! -- ja te ette saata siis kummaksua, että minä mielelläni näkisin, että Gottlieb saisi tämän kirkkoherran paikan, sillä niin pysyisi minun Liinani lähitienoilla".

"En, rouva kulta", sanoi Frida, "sitä en minä kummaksu, ja jos minusta riippuisi, tulisi kaikissa tapauksissa teidän vastainen vävynne paikan saamaan; minä olen kuullut niin paljon hyvää teistä ja teidän tyttäristänne".

"Todellakin?" kysyi rouva Nüssler, sydämestä liikutettuna. "Niin, niin, kyllä he ovat herttaisia tyttöjä!" huudahti hän.

Samassa kuului askelten ääni ulkoa ja herra von Rambow, joka palasi ratsastusretkeltänsä, astui sisään. Nuori rouva esitteli vieraat ja Aksel katseli, nimet kuultuansa, hyvin pitkäkseen pitkin nenäänsä. Mutta Rudolf ei siitä ottanut hämmästyäksensä, hänellä oli mahtava uutinen varalla, jota hän ei nyt aikonut käyttämättä jättää: hän lähestyi nuorta herraa likemmäksi ja sanoi: "Herra von Rambow, saisinko puhua pari sanaa teidän kanssanne kahdenkesken?"

Aksel ja Rudolf siirtyivät viereiseen huoneesen.

"Herra von Rambow", sanoi Rudolf, "teiltä varastettiin edellisellä viikolla 2000 taaleria, kaikki tanskalaisissa kultatukaateissa, niinkuin itse olette sanoneet; päivätyöläinen on karannut, ja näyttää siltä, kuin ei häntä enää saataisi kiini; mutta rahojen perille on tultu".

"Mitä?" huudahti Aksel, "mistä sen tiedätte?"

"Sitte eilisen iltapuolisen tiedän minä, että Rahnstädtin pormestari on saanut hyvän viittauksen siihen suuntaan. Kun minä seisoin isäni kanssa hänen kauppapuodissansa, tuli eräs kankurinvaimo. joka riitelee miehensä kanssa avioerosta, ja pyysi saada rikkoa tanskalaista kultatukaattia. Minä tunnen vaimon, hän on keppiköyhä, ja pormestari tietää erojuttukirjoista, ettei vaimolla ole _mitään_, ei _niin mitään_. Isäni ja minä ilmotimme tämän asian pormestarille, ja kun vaimoa kuulusteltiin, saatiin tietää, että hänellä paitsi mainittua kultarahaa vielä on ollut muitakin rahoja, joista hän ei voinut tehdä tiliä, mitenkä hän ne oli saanut, ja -- mikä on pääasia -- hän oli samana aamuna käynyt samaa tietä kuin teidän sanansaattajanne".

"Kuinka se on mahdollista!" huudahti Aksel, -- "sitten ei mies olisikaan niitä varastanut!"

"Näyttää siltä", sanoi Rudolf, "kuin olisi ne häneltä varastettu. Meidän vanha varova pormestari on pistänyt vaimon muiden pienten tunnustettujen varkauksien tähden vankeuteen ja on kieltänyt isääni ja minua millään ehdolla asiaa ilmottamasta; teille sitä vastaan, kun hän kuuli, että minä näille seuduille matkaan, antoi hän minulle erityisesti luvan sen ilmottaa. Te tulette varmaan vielä tänään saamaan siitä kirjallisen tiedon".

"Herra Kurz", sanoi Aksel, "minä kiitän sydämestäni, että te vartavasten olette ajaneet tänne, tuodaan minulle tätä sanomaa", ja antoi tuolle nuorellemiehelle kättä.

Rudolf hymyili hieman ja virkkoi vihdoin: "Jos tämä olisi ollut yksin syynä tännetulooni, niin olisin kai tullutkin yksin; mutta te olette kai havainneet minun tätini, hänellä on vielä yhtä ja toista sydämellä".

"Jos jollakin tavalla voin olla avuksi..." sanoi Aksel kohteliaasti.

"No, minä tahdon puhua asian suoraan, minun orpanani, eräs papin kandidaatti, ilmottaa, itsensä minun tätini kautta hakiaksi Gürlitzin kirkkoherran paikkaan".

"Orpananne? Minä luulin teidän itse papiksi aikovan".

"Olen aikonut! Herra von Rambow, olen aikonut!" huudahti Rudolf oikein sydämellisesti, "mutta minä luulen, että minulla ei ole semmoista korkeampaa kutsumusta, niinkuin siihen nykyään vaaditaan, ja olen sentähden luopunut aikomuksestani ja ruvennut maamieheksi, ja minä voin vakuuttaa teille", ja samassa loi hän niin iloisen suoran katseen tuon nuoren herran silmiin, "minä olen siitä asti ollut hyvin onnellinen ihminen".

Täytyisi olla perinjuurin turmeltunut ihminen, ketä ei tämmöinen raitis elämän ilo miellyttäisi, ja vaikka Aksel päältäpäin oli vähän vialle tullut ja kuori paikka paikoin oli kuhmuja saanut, oli ydin vielä, kumminkin ihan terve, hän huudahti sentähden oikein sydämensä pohjasta: "Oikein! Oikein: Minä olen tehnyt samalla tavalla. Meklenpurilaisen maamiehen elämä ei ole suinkaan huonompaa! Missä te tätä nykyä oleskelette, herra Kurz?"

"Tämän vuosisadan suurimman maamiehen Hilgendorfin luona Tetzlebenissä", nauroi Rudolf.

"Varsin kelpo mies!" sanoi Aksel, -- "myöskin puhdasrotuinen! Se tahtoo sanoa, niinkuin hänen hevosensa!" Ja nyt he rupesivat lavertelemaan Graymomuista ja Herodoteista, Hilgendorf sai myöskin osansa, ja kun Rudolf vihdoin nousi ja hyvästijätöksi tarjosi herra von Rambowille kättä, puristi jälkimäinen sitä ystävällisesti ja sanoi: "Te voitte olla varma siitä, että minun ääntäni ei saa; kukaan muu kuin teidän orpananne".