Part 32

Siinä asemassa he hänen tapasivat, ja pastorin rouva istui hänen viereensä nojatuolille, painoi hänen silmänsä kiini ja laski päänsä hänen päätänsä vastaan ja itki hiljaa itseksensä, ja Lovisa heittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pani kätensä ristiin hänen polvillensa ja katseli vesissä silmin noita molempia rakkaita rauhallisia kasvoja. Sitte taitti pieni pastorin rouva tuon avonaisen raamatun lehdenkulman ja otti kirjan hiljaa pois pastorin kädestä ja nousi, ja Lovisa nousi myös ja heittäytyi Reginan kaulaan, ja molemmat hyrähtivät ääneensä itkemään ja koettivat lohdutella toinen toistansa, kunnes pimeä alkoi tulla. Sitte otti pastorin rouva pastorinsa saappaat ja omat kenkänsä ja pani ne kaappiin ja sanoi: "Siunattu olkoon se päivä, jolloin te yhdessä tulitte tähän huoneesen;" ja pani Lovisan pienet pieksut niiden viereen ja sanoi: "ja sekin päivä, jolloin te ensimäisen kerran kävitte meidän kynnyksemme yli", ja sitte sulki hän kaapin kiini kaikkine iloineen.

Kolmen päivän perästä haudattiin tuo hyvä pastori Behrens siihen paikkaan kirkkotarhassa, jonka hän eläissään itse oli valinnut ja josta voi nähdä noiden kirkasten akkunain läpitse pappilan tupaan sisään ja johon aurinko aamulla loi ensimäiset säteensä.

Saattojoukko oli hälvennyt, Hawermanninkin oli ollut lähteminen, Bräsig yksin oli ilmottanut tahtovansa jäädä pappilaan yöksi; hän oli koko päivän ollut avullisna, missä vaan tarvittiin, ja hiipi nyt, nähdessänsä noiden molempain rouvasihmisten seisovan käsi kädessä akkunan ääressä, hiljaa pois tuvasta ylös lepokammioonsa ja katseli hämärässä ulos akkunasta kirkkotarhaan, jossa tuo kolkko hauta oli valkean lumen peitossa. Hän ajatteli sitä miestä, joka siellä lepäsi, kuinka hän usein oli kurottanut hänelle kättä auttaaksensa ja neuvoaksensa häntä, ja hän lupasi itseksensä, korvata sen voimainsa perästä tuolle pienelle pastorin rouvalle. -- Ja alhaalla asuntuvassa seisoivat nuo molemmat turvattomat naiset ja katselivat myös tuota kolkkoa hautaa kohden ja lupasivat hiljaa sydämissänsä toinen toisellensa osottaa kaikkea sitä rakkautta ja ystävyyttä, johon se hiljainen mies, joka tuolla mullassa lepäsi, niin usein oli heitä kehottanut ja jota hän niin usein heitä kohtaan oli harjottanut. Ja pastorin pieni rouva kiitti Jumalaa ja pastoriansa siitä, että he olivat antaneet hänelle hänen surussansa niin hyvän lohdutuksen kuin tämä oli, jota hän nyt halaili, ja hän silitti Lovisan kiiltävää tukkaa ja suuteli häntä tuontuostakin, ja Lovisa rukoili Jumalaa, antamaan hänelle kaikkea hyvää ja kaunista, että hän voisi laskea ne kaikki elatusäitinsä syliin. -- Niin, verekset haudat ovat kukkaspengerten kaltaisia, joita puutarhuri tekee, kasvattaaksensa niissä kaikkein kauniimpia kukkia; mutta myöskin rumia sieniä kasvaa usein näillä penkereillä.

Samana iltana seisoi Gürlitzissä vielä kaksi muutakin henkilöä akkunan ääressä ja katseli ulos hämärään, ei kirkkotarhaan, ei sinnepäinkään, vaan pappilan maata, ja Pomukkelskopp sanoi Kanasellensa, että nyt ei voinut toisin käydä, nyt oli arentikontrahti purjettava, nyt oli hänen se saaminen, hän tahtoi puhua asiasta uuden pastorin kanssa ennen vaalia.

"Mukkel", sanoi Kananen, "Pümpelhagenin herra ei suinkaan sitä suvaitse, hän ei päästä peltoa kynsistänsä".

"Kynsistänsä, Kanaseni? Minähän pidän häntä kynsissäni".

"Niin, jospa nuori herra suostuisikin siitä luopumaan; mutta kuinkas käy sitte, jos me saamme semmoisen uuden papin tänne, joka itse hoitaa maanviljelystänsä?"

"Kyhkyseni, enhän minä tunne sinua enää ensinkään! Valitsemmehan itse; me valitsemme herännäisen papin. Semmoisilla on vaan tekemistä raamatun, virsikirjan ja uskonkappalten kanssa, heillä ei ole aikaa maanviljelyksestä huolta pitämään".

"No, mutta emmehän valitse yksin, Pümpelhagen ja Reksow ja Warnitz valitsevat myös".

"Kyhkyseni, Warnitz ja Reksow! Mitä voivat ne Pümpelhagenia ja Gürlitziä vastaan? Jos Pümpelhagenilaiset ja minun alustalaiseni ääntävät yhdessä..."

"Älä luota alustalaisiisi, ne roistot tekevät sinulle vaan vahinkoa. Ja etkö luule, että pastorin rouvakin on vastusteleva sinun pyyteitäisi? Ja hän voi sen tehdä, koko kylä riippuu kiini hänessä kuin takkiainen".

"Enköhän minä voi hänelle sitä kostaa? Hänen pitää lähteä pois kylästä; -- täällä ei ole papinlesken kotia, ja pitäisikö minun rakentaa hänelle semmoinen? Juu perunia, rouva kulta, odottakaa vaan sitä!"

"Kopp, sinä olet pöllöpää! Tapahtuuhan vaali jo paljoa ennemmin".

Ja niin puhein läksi hän.

"Kyhkyseni", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, "armas kyhkyseni, ole huoleti, minä pidän kyllä huolta asiasta".

Niin, vereksillä haudoilla rehottaa myöskin rikkaruoho, kun perilliset kurottavat ahneesti kätensä vainajan rahaan ja omaisuuteen, kun naapuri käyttää hyväksensä lesken ja orpoin hätää, laventaaksensa taloansa ja tiluksiansa, ja kun voitonhimo istuu mukavassa sohvankulmassa ja miettii, mitenkä voisi kostua toisen onnettomuudesta.

Luku 24.

Mitä Frans aikoi tehdä pappilassa, vaan ei tehnytkään. Miksikä Bräsig oli varovainen ja Fritz kopea. Uudestaannäkeminen ja mieliharmit. 2000 taaleria tippusen tiessänsä! -- Ken on auttava? Vanha ystävä Pomukkelskopp ja pappilan pelto.

Bräsig oli koko viikon pappilassa, hän pani kaikki kuntoon, mitä semmoisessa muutoksessa tarpeesen oli, hän toimitti kalunkirjotuksen, kirjotteli kokonaisia kasoja mitä kummallisimpia surukirjeitä, kantoi itse, huolimatta pyrystä ja pakkasesta ja leinistään postiin, suoritti suutari- ja nikkarirätingit Rahnstädtissä ja istui nyt maanantaina hautauksen jälkeen pastorin rouvan ja Lovisan kanssa aamiaispöydässä ja aikoi kohta syötyänsä lähteä, kun samassa eräät vaunut ajoivat pihalle ja Frans von Rambow hyppäsi maahan ja riensi sitä päätä terveenä ja iloisena pappilan tupaan. Mutta: "hyvä Jumala!" huudahti hän, nähdessään nuo molemmat rouvasihmiset surupuvussa, "mitä on täällä tapahtunut? Missä on pastori?"

Pastorin pieni rouva nousi ylös nojatuoliltaan ja kävi tuota nuorta herraa vastaanottamaan, antoi hänelle kättä ja lausui hiljaisella äänellä: "Minun pastorini on matkannut pois, matkannut kotiansa, ja hän käski sanoa terveisiä kaikille, kaikille" -- tässä ei voinut hän pidättää kyyneleitänsä, vaan itki niistinliinaansa -- "kaikille, joista hän oli pitänyt, teille myöskin".

Ja Lovisa lähestyi myöskin häntä ja antoi hänelle kättä, sanomatta mitäkään. Hänen poskensa olivat lentäneet punasiksi, kun hän ensiksi hänen näki ja tunsi, mutta nyt oli hän taas rauhallinen ja maltti mielensä. Ja Bräsig pudisteli Fransin kättä ja puheli niistä ja näistä, johtaaksensa seuraa toisille ajatuksille ja saadaksensa heitä heittämään näitä ensikohtauksen tuskallisia tunteita; mutta Frans ei häntä kuullellut, hän seisoi ihan ällistyneenä, tämä sanoma tuli hänelle niin äkkiä ja niin ankarana hänen iloisiin toiveisinsa.

Kaksi vuotta oli hän ollut Eldenan maanviljelysakademiassa; hän oli ollut uuttera ja oli siellä hankkinut itselleen tietoja kaikilla haaroilla, joita maanviljelyksessä tarvitaan ja joita ainoastaan semmoinen laitos tarjoaa; käytännöllisen maanviljelemisen tunsi hän tarkoin Hawermannin opastuksesta. Hän oli nyt täysi-ikäinen ja voi ottaa tiluksensa omaan haltuunsa; mikään ei estänyt häntä perustamasta perhettä, kuin hänen oma varovaisuutensa. Tämä ja pastori vainajan levolliset, järkevät kirjeet, jotka huolellisesti karttivat jokaista pienintäkin yllytystä tai viittausta ja jotka kaiken iloisen sydämellisyyden ohessa aina kehottivat seuraamaan järjen tietä, olivat pidättäneet häntä äkkinäisistä teoista ja ajattelemattomista toimista. Hänen sydämensä ei ollut tunnoton, se tykki yhtä lämpimästi hänen rinnassaan, kuin minkä toisen nuoren miehen hyvänsä, joka ensisilmäyksellä rakastuu aina korvihin asti ja kantaa edessään kättänsä ja sydäntänsä tarjottimella; mutta hän oli lapsuudesta asti tottunut luottamaan omaan järkeensä ja hän oli pieniäkin asioita toimittanut varovaisuudella -- muutamat sanoivat _liian suurella_ varovaisuudella -- mutta se ei haittanut! Tässä asiassa oli hän oikeassa, tämän koko elämälle tärkeän askelen tahtoi hän tehdä lämpimällä sydämellä, mutta kylmällä päällä. Hän oli hillinnyt sydämensä tunteet, oli sulkenut kaikki iloiset unelmat onnesta ja autuudesta lujasti rintaansa, ikäänkuin makean ytimen kovaan kuoreen hän ei ollut tahtonut aukaista sitä paljaasta himosta ja hekumasta, hän oli odottanut kärsivällisesti, kunnes onnelliset sattumukset, juurikuin auringon paiste ja sade, saivat kuoren itsestään hiljaa aukeamaan, että sydän terveenä ja eheänä tulisi näkyviin ja että siitä, kasvaisi puu, jonka varjossa hän kerran onnellisena voisi istua Lovisansa kanssa. Ja kun hänen sydämensä toisinaan oli tulisemmin sykkinyt ja oli yllyttänyt häntä käymään katsomaan ja tapaamaan rakastettuansa, silloin oli hän uskollisesti vastustellut tätä haluansa, oli varonut, ettei tyttöä millään tavalla pakotettaisi, vaan että hän saisi aikaa, ajatella tilaansa, ja tehdä päätöksensä; ja kopeasti oli Frans sysännyt syrjään sen ajatuksen, että hän käyttäisi onnellista taloudellista asemaansa puhemiehenänsä. Ja jos hänen sydämensä toisinaan tämän taistelun aikana vuosikin verta, niin oli hän sille silloin rohkeasti lausunut: "Arpajaispeliä tämä ei ole! Semmoinen voitto on helposti voitettu ja yhtä helposti hävitetty. Se voitto vasta kelpaa, jonka vaivalla saa, siitä voi vastedes iloa olla".

Mutta nyt oli hän täysi-ikäinen, nyt oli hän mies kaikin puolin, nyt oli hänen kopeutensa ja rehellisyytensä tuota suloisinta, rakastettavinta olentoa kohtaan tullut täydellisesti tyydytetyksi, nyt tuli tuon kovan pähkinän sydän terveenä ja eheänä näkyviin maan mustasta mullasta, nyt oli aika sitä hoitaa, että siitä puu kasvaisi, nyt ei ollut ainoastaan aika, vaan myöskin velvollisuus se tehdä. Nyt hyppäsi hän vaunuihinsa, taistelu varovaisuuden ja lämpimän sydämen välillä oli loppunut, varovaisuus jäi kotia, hyvään säilyyn, ettei se kokonaan katoaisi, sillä hän saattaisi sitä vielä tarvita, ja tuon lämpimän sydämen otti hän vaan mukaansa ja matkalla hyvitteli ja hellitteli hän sitä kaikilla tavoin ja lauloi sille suloisia lauluja ikäänkuin olisi se kapalolapsi ja hän sen äiti. -- Ja nyt oli ilo tiessänsä, laulut onnesta ja rakkaudesta olivat turhaan lauletut, hänen sydämensä tykki levottomammin kuin ennen, nuo molemmat huolelliset, surupukuun puetut olennot nähdessään, ja vaikka hän olikin jättänyt malttavaisuutensa kotia, hänen ihmisellinen tunteensa, hänen kunnioituksensa näin suurta surua kohtaan ja muisti tuosta kunnianarvoisasta vainajasta olivat kumminkin seuranneet hänen muassaan, ja semmoisten valtaa ei voi mikään rehellinen sydän vastustella, se masentuu, vaikka kyllä surulla ja tuskalla. -- Rakkaus, sanovat ihmiset, on itsekäs eikä välitä muista, ja se onkin totta! Se on oma mailmansa itseksensä ja menee omaa menoansa, ikäänkuin ei mikään muu siihen koskisi; mutta jos sen alku on Jumalasta, niin on sen kulku ijankaikkisilla laeilla määrätty, ettei se milloinkaan hairahdu pois oikealta tolalta, ei mihinkään kosketa, vaan valaisee muut mailmat suloisella, lempeällä valollansa, ikäänkuin iltatähti, vuodattaen lepoa ja virvotusta kipeihin sydämiin.

Niin oli Fransinkin rakkauden laita, se ei voinut loukata, ei voinut mitään levottomuutta muille tuoda, sen täytyi lohduttaa ja lääkitä, ja sentähden hillitsi hän sydämensä ja vaikeni, ja kun hän sanoi jäähyväiset pappilassa, silloin oli hänen mielensä kuin matkustajan, joka hiellä ja vaivalla on lähestynyt kaukaa näkyvää kirkontornia ja saa nyt ensimäisistä taloista tietää, että tämä ei ole oikea, että vasta pitkän, taipaleen takana on hänen matkansa määrä, hän ottaa hyvän siemauksen ja lähtee ripeästi astumaan edelleen.

Oli kaunis, kirkas talvipäivä, kun Frans kävi Pümpelhageniin ja antoi vaunujen hiljaa seurata perästä; Bräsig kävi hänen kanssansa. Tuo nuori mies oli vaipunut omiin syviin ajatuksiinsa, mutta Bräsig ei ja sentähden he eivät sopineet oikein yhteen. Bräsig olisi kernaasti voinut jättää kertomatta kaikki ne jutut, jotka tänään kummittelivat hänen päässänsä; mutta pehtori Bräsigin parhaimpia ominaisuuksia, oli, ettei hän milloinkaan havainnut, koska hän oli haitaksi. Vihdoin oli hänen kumminkin huomaaminen, ettei tuo nuori herra mitään vastannut: hän seisahtui sentähden melkein samassa paikassa, jossa Aksel taanoin oli niin hävyttömästi hänelle matkapassin antanut, ja kysyi: "Mitä? Olenko minä ehkä teille rasitukseksi? Semmoista on minulle jo kerta ennen tällä paikalla tapahtunut teidän arvoisan orpananne kanssa, voinhan nyt, niinkuin silloinkin, väistyä syrjään".

"Hyvä herra pehtori", sanoi Frans ja tarttui vanhuksen käteen, "älkää panko pahaksenne: tuon vanhan hyvän pastorin kuolema ja tämä surullinen muutos tuossa minulle rakkaassa pappilassa ovat tehnet minuun liian syvän vaikutuksen".

"Vai niin", lausui Bräsig ja puristi hänen kättänsä, "jos niin on, niin on se teille kunniaksi, ja minä olen aina sanonut, myöskin pastorin rouvalle; ja pikku Lovisalle, että te olette, niinkuin sivistyneen maanviljeliän olla pitää, sillä teillä on ihmiselliset tunteet rinnassa ja pidätte kumminkin noita perhanan renkejä kurissa; ja Rudolfille olen minä aina sanonut, hänen tulee ottaa teidät esikuvaksensa. Tunnetteko Rudolfia?" Ja nyt rupesi hän kertomaan Rudolfista ja Miinasta ja Gottliebistä ja Liinasta ja otti koko seudun puheeksi, ja Frans maltti mielensä ja kuulteli tarkasti, niin että hän, kun Pümpelhageniin saapuivat, tunsi kaikki, vieläpä Pomukkelskopp ja hänen Kanasensakin.

"Niin", sanoi Bräsig, kun tulivat Pümpelhagenin pihalle, "te menette nyt armollisen orpananne luoksi ja minä Hawermannin luoksi, ja mitä minä puhuin teille Pomukkelskopista ja hänen salaisista juonistansa, se jää meidän kahden kesken, ja siitä saatte olla vakuutettu, että minä pidän häntä silmällä, ja jos hän täällä vielä panee toimeen salaisia vehkeitä niin otan minä niistä selvän".

Mutta Frans ei mennytkään herraspytinkiin, hän jaoksi Bräsigin edellä pehtorin puolelle, jossa hän oli viettänyt niin monta hiljaista sydämellistä hetkeä vanhan, uskollisen opettajansa kanssa, hän heittäytyi vanhuksen kaulaan, ja näytti kuin olisivat aika ja vuodet pyyhkäistyt pois heidän molempain väliltänsä, ja vanhuksen silmät kävivät kosteiksi ja tuon nuoren miehen posket saivat verevämmän värin, ikäänkuin olisi vanhuksen siunaus saanut tuon nuoren sydämen heleämmin rehottamaan. Niin oli laita tässä, ja niin pitäisi aina olla. Ja Frans lähestyi myöskin Fritz Triddelfitziä ja oikaisi hänelle kätensä ja sanoi: "Hyvää päivää, Fritz".

Mutta Fritz oli myös kopea puolestansa, hänellä oli porvarismiehen kopeus, ja hän oli myös kostonhimoinen, hänellä oli tuo tapaus valtaojanteessa vielä tuoreessa muistossa, hän vastasi kylmästi: "Kuinka te jaksatte, herra von Rambow?"

"Fritz, oletko sinä hullu?" sanoi Frans ja kiersi hänen ympäri ja jätti hänen seisomaan kuin tutkimattoman kysymysmerkin, johon toisetkin saivat arvotusvoimaansa koetella, ja antoi kättä noille molemmille vanhoille herroille ja meni orpanansa luoksi.

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja istui pöydän ääreen, jossa ruoka jo oli valmisna, "oivallinen nuori mies tuo herra von! Ja mikä herkullinen porsaan paisti teillä tässä! Seitsemään kylmään talveen en ole enää porsaan paistia nähdä saanut".

Aksel otti vastaan orpanansa Fransin sydämellisesti ja todellisella ilolla, ja se olikin luonnollista, sillä nämä molemmat orpanukset olivat sukunsa ainoat miehelliset edustajat. Frida, joka jo häissänsä oli tullut Fransin tunteinaan, iloitsi nähdessänsä tuon hyvänlaitaisen ja ymmärtäväisen nuoren miehen ja koetti kaikilla tavoin tehdä hänen täälläoloansa niin iloiseksi kuin mahdollista, ja kun Hawermann päivällisen jälkeen oli saattanut Bräsigiä taipaleen matkaa ja nyt tuli takasin yli pihan, lähetti Frida pyytämään häntä tulemaan kahville, koska hän syystä luuli sen olevan Fransille mieliksi. Tässä tilaisuudessa tuli nyt ilmi, että Frans kaikkein ensiksi oli käynyt pehtorin puolella, joka tietysti närkästytti Akselia; hän rypisti kulmiansa tämän kuullessansa, ja hänen rouvansa kumminkin havaitsi heti, että hänen sydämensä alkoi paisua. Se olisi itsestänsä voinut olla yhdentekevä, jollei hän olisi ollut niin ymmärtämätön ja maltiton, että hän kylmällä, ynseällä käytöksellä kosti Hawermannille, mitä Frans oli rikkonut -- jos sitä ylimalkaan voi rikokseksi sanoa.

Seura ei siis nytkään oikein sopinut yhteen; jokainen ystävällinen sana Hawermannin ja Fransin välillä harmitti Akselia; hän tuli yhä jäykemmäksi ja kylmemmäksi, ja vaikka tuo nuori rouva kyllä levitti suloista, lämmintä auringon paistetta ympärillensä, oli koko keskuuspuhe jo taukoamaisillansa, kun Hawermann yht'äkkiä kavahti ylös istuimeltansa, riensi akkunalle ja ilman pitkittä mutkitta juoksi ulos ovesta.

Akselin kasvot lensivät tummanpunasiksi kiukusta: "Tuopa on toki liian hävytöntä!" huudahti hän "minun pehtorini näyttää tahtovan, heittää kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimukset sillensä".

"Sehän mahtaa olla jotakin tärkeätä", sanoi Frida; ja läheni akkunaa. "Mitä on hänellä tuolla päivätyöläisen kanssa tekemistä?"

"Sehän on päivätyöläinen Regel!" sanoi Frans, joka myös katseli ulos akkunasta.

"Regel? -- Regel?" kysäisi Aksel ja hypähti nyt myöskin pystyyn, "sehän on se sanansaattaja jonka minä eilen lähetin viemään 2000 taaleria kullassa Rostockiin, eihän hän vielä liene ehtinyt takasin tulemaan".

"Sehän se kai on", huudahti Frans, "mikä tuon vanhan miehen on niin saanut haltioihinsa. Näetkö vaan, kuinka hän rääkkää tuota mies parkaa! Semmoisena en ole minä häntä milloinkaan nähnyt!" ja niin puhein juoksi hän ulos ovesta ja Aksel perässä.

Kun he ulos tulivat, oli vanha pehtori tarttunut tuon nuoren, vahvan päivätyöläisen kaulukseen ja ravisteli häntä niin, että hattu putosi häneltä lumeen: "Se on valhe!" huusi hän, "se on hävytön valhe! Herra Rambow, mies on hukannut rahat!" huudahti hän isännällensä.

"Ei, ne on minulta ryöstetty!" huusi päivätyöläinen ja seisoi kalmankalpeana pihalla.

Aksel oli myös käynyt kalpeaksi; ne 2000 taaleria olisi hänen oikeastaan jo aikaa pitänyt lähettää Rostockiin, mutta hän oli yhä viivytellyt, kunnes hänen vihdoin oli pakko se tehdä, ja hän oli lainannut nämä rahat Pomukkelskopilta -- ja nyt olivat ne tippusen tiessänsä.

"Se on valhe!" huusi Hawermann, "minä tunnen miehen. Hänkö antaisi väkisin ryöstää rahat itseltänsä? Kymmenen miestä ei voi häneltä väkisin ottaa edes piipullista tupakkaa;" ja hän hyökkäsi uudestaan miehen niskaan.

"Malttakaa!" huudahti Frans ja astui väliin, "antakaa miehen puhua rauhassa. Kuinka on rahojen laita?"

"Ne on minulta ryöstetty", sanoi Regel. "Kun minä tänä aamuna tulin Rahnstädtin takana olevaan Gallinin metsään, tuli kaksi miestä minua vastaan, ja toinen pyysi minulta vähän tulta piippuunsa ja kun minä aioin hänelle tulta iskeä, tarttui toinen takapuolelta kiini uumilleni ja paiskasi minun maahan, ja ottivat minulta sen mustan paketin taskustani ja juoksivat sitten Gallinin metsään, minä perässä, mutta en voinut heitä enää saavuttaa".

"Mitä tämä merkitsee?" puuttui Aksel puheesen. "Kuinka tulit sinä vasta tänään aamulla Gallinin metsään, jonne on vaan puoli penikulmaa Rahnstädtistä? Enkö minä sinulle selvään sanonut, että sinun piti hankkia itselles passi Rahnstädtin pormestarilta ja sitte käydä läpi yön, että rahat tänään kello 12 olisivat Rostockissa?" (Se oli viimeinen hetki, jolloin rahat olivat maksettavat, muuten olisi hän haastettu oikeuteen.)

"Niin, herra", sanoi päivätyöläinen, "ja passin olen hankkinutkin, ja tässä hän on", ja veti sen esille hattunsa vuorin alta, "mutta talviyöllä kulkeminen ei ole mitään leikintekoa, ja minä jäin sukulaisteni luoksi Rahnstädtiin ja arvelin, että ehtisinpä vielä sittenkin ajoissa Rostockiin".

"Kristian Däsel!" huusi Hawermann yli pihan ja oli jo varsin levolliseksi tullut, sillä ainoastaan se luja vakuutus, että päivätyöläinen oli valehdellut häntä vasten silmiä, oli saanut tuon vanhan miehen haltioihinsa. "Herra von Rambow", sanoi hän kun Kristian tuli lähemmäksi, "ettekö tahdo, että kruununmies noudetaan tänne?" -- ja kun Aksel siihen suostui, sanoi hän: "Kristian, valjasta hevonen kääsien eteen, sinun pitää noutaa Rahnstädtin pormestari tänne; asiaa koskevan kirjeen annan minä mukaasi. Ja sinä, Regel, tuleppa tänne, sinulle tahdon minä osottaa rauhallisen paikan, jossa voit asiaasi aprikoida". Niin puhein lähti hän päivätyöläisen kanssa pois ja sulki hänen kamariin.

Kun Aksel nyt orpanansa kanssa meni takasin huoneesen, olisi hänellä ollut sopivin tilaisuus ilmottaa tuolle nuorelle miehelle rahapulansa; mutta, vaikka hän tiesi, että Frans mielellään olisi tahtonut ja voinut häntä auttaa, vaikeni hän kumminkin. Ja se on tunnettu, kaikkialla havaittu totuus, että varsinaiset velantekiät mieluisemmin kääntyvät kovasydämisten koronkiskojain kuin helläsydämisten ystäväin ja sukulaisten puoleen. He ovat liian ylpeitä, tunnustaaksensa tyhmyyttänsä ja hätäänsä; mutta: eivät ole ylpeitä kylliksi, pyytämään ja lainaamaan rahoja kelvottomilta juutalaisnylkyreiltä. Mutta tämä ei ole mitään ylpeyttä, tämä ei ole mitään muuta kuin viheliäisintä pelkuruutta, joka kavastelee ystävien ja sukulaisten järjellisiä ja hyväntahtoisia varotuksia.

Aksel vaikeni siis ja käveli levottomana edes takasin huoneessa, jossa Frida ja Frans haastelivat tästä omituisesta tapauksesta. Asia oli herralle kuitenkin sangen hankala, rahat täytyi hankkia, muuten haastettaisiin hän oikeuteen, haaste oli jo kenties tulossa. Hän ei kotona kauemmin viihtynyt, hän käski tuoda hevosensa, ja vaikka jo rupesi hämärtämään, lähti hän ratsastelemaan, niinkuin hän sanoi -- hän ratsasti Pomukkelskopin luo.

Pomukkelskopp kuulteli erinomaisella osanotolla herra von Rambowin onnettomuutta ja voivotteli ihmisten kehnoutta ja kummasteli, miksikä herra von Rambow ollenkaan piti pehtoria, koska ei sillä edes ollut sen verran ymmärrystä, että voi hankkia hänelle luotettavan miehen näin tärkeätä asiaa toimittamaan, ja arveli että kaiken tämän takana voi piillä vielä jotakin muuta, vaikkei hän sitä vielä tahtonut sanoa, mutta sen hän kumminkin tahtoi saada sanotuksi, että Hawermann aina oli pitänyt erinomaista huolta omasta edustansa, esimerkiksi mitä pappilan peltoon tuli; sen vouraamiseen oli hän yllyttänyt kamarineuvos-vainajaa vaan sentähden, että hän itse saisi enemmän kuormarahoja,[12] sillä Pümpelhagenille oli silminnähtävästi vahinkoa tästä arentimaasta ja sen oli hän hänelle todeksi näyttävä. Ja nyt lateli hän pitkän jonon laskuja Akselin eteen, joita ei Aksel ollenkaan voinut seurata, koska hän ylimalkaan ei osannut lukua laskea ja tässä tuokiossa vaan ajatteli rahapulaansa. Hän sanoi sentähden vaan kaikkeen "niin, niin" ja otti viimein asiansa puheeksi, että Pomukkelskopp vielä lainaisi hänelle 2000 taaleria. Pomukkelskopp väänteli itseään ensiksi hieman, kynsi korvansa taustaa ja lausui vihdoin "olkoon menneeksi" mutta ainoastaan sillä ehdolla, ettei Aksel vouraisi pappilan peltoa uudelta pastorilta. Tämä olisi nyt saattanut herättää tuon nuoren herran kummastusta, ja Pomukkelskopp tulisikin jo jotakin sinne päin, hän osotti sentähden hänelle uudestaan luvuilla, että Gürlitzin kartano paljoa ennemmin voi ottaa sen vourataksensa ja että he sillä tavalla molemmat hyötyisivät vaihdosta. Aksel kuulteli vaan puolella korvalla häntä ja suostui vihdoin kirjallisesti antamaan tämän lupauksen; hän oli kovassa rahapulassa, ensimäisestä hädästä oli pääseminen millä ehdolla hyvänsä, ja hänessä oli miestä kyllä tappamaan lypsävä lehmänsä, saadaksensa rahoja nahasta.