Part 31

"Sanoinhan teille, ettei hevoskaupassa tule kysymykseen ystävyys eikä rehellisyys", sanoi Bräsig ja tarttui Fritziin käsivarresta ja talutti hänen ulos tallista, "mutta minun tulee teitä surku teidän oikeutetun harminne tähden. Hevoskaupan oppirahoja olette nyt saaneet maksaa ja sitä täytyy jokaisen tehdä; mutta hevosriidasta tahdon teitä varottaa, sillä, muulin jo aikaa kuoltua, ei semmoinen oikeudenkäynti ole likimaillekaan lopussa. Näettekös", sanoi hän ja talutti Fritziä edes takasin kartanolla, "minä tahdon kertoa teille erään semmoisen jutun varoitukseksi. Oli nimittäin vanha Rütebusch Swensinissä hän myi omalle langollensa, joka täällä ennen Hawermannia oli pehtorina, erään kimohylkiön ratsashevoseksi. Hyvä, eli niinkuin teidän tapanne on sanoa: 'bong!' Kolme päivää sen perästä tahtoo pehtori koettaa uutta hevostansa, hän kiipee siis otuksen ratsaille, sillä se oli koko kolhonkorkea ja hän sitä vastaan perhanan lyhytkoipinen; mutta tuskin oli hän päässyt selkään istumaan, kun tuo juhta juoksee täyttä nelistä hänen kanssansa kylän lammikkoon -- seisattamisesta ei puhettakaan! -- aina kaulaan asti, ja siihen jäi se seisomaan; ei liikahda eteen- ei taaksepäin. Se oli onni kimolle ja pehtorille, sillä muuten olisivat molemmat hukkuneet. Pehtori huusi, minkä jaksoi, apuun tulemaan, sillä hän ei voinut pohjata, eikä hän osannut uidakaan, ja tuon vanhan nikkari Flegelin täytyi pelastaa hänet paatilla. No, nyt alkoi oikeudenkäynti, sillä pehtori väitti hevosen olevan vikurin ja Rütebuschin piti se takasin ottaa, sillä vikuruus purkaa hevoskaupankin. Siihen ei Rütebusch kuitenkaan suostunut, ja nuo molemmat langokset joutuivat ensin epäsopuun ja tulivat vihdoin: niin kiivaiksi vihamiehiksi, etteivät suvainneet nähdä toinen toistansa kolmen penikulman päässä. Mutta oikeudenkäynti meni menojansa. Koko Swensinin oli tekeminen valansa, että eläin heidän luonansa oli täysijärkinen ollut ja Pümpelhagenilaiset saivat vannoa, että hevonen heidän luonansa oli vikuruutta osottanut: Niin kesti oikeuden juttua jo viidettä vuotta ja sillä aikaa seisoi eläin joutilaana tallissa ja söi kauroja, sillä pehtori ei enää milloinkaan tahtonut sen selässä ratsastaa, koska hän piti sitä hengelle vaarallisena olentona; nuijata ei hän sitä myöskään tohtinut, koska se oli _corpus delictus_, niinkuin sitä lakikielessä sanovat. Nyt tuotettiin oppineimmat hevostohtorit paikalle, kuusi kappaletta, mutta heistä ei apua, he olivat erimielisiä, kolme heistä sanoi hevosen olevan viisaan, toiset kolme väittivät sen olevan hullun. Mutta oikeudenkäyntiä kesti kestämistään, ja koko joukko uusia riitoja oli siitä syntynyt, sillä nuo oppineet hevostohtorit olivat antaneet haukkumanimiä toinen toisillensa, ja vetivät toinen toisensa oikeuteen. Nyt kirjotettiin eräälle kuuluisalle hevosprofessorille Berlinissä, mitä hän muka arveli asiasta. Professori kirjotti takasin, että piti leikattaman tuolta vanhalta kaakilta pää poikki ja lähetettämän hänelle, hänen täytyi muka nähdä sen aivot; olihan hyvin vaikea järjellisestä ihmisestä sanoa, oliko hän hullu vai viisas, mutta järjettömän luontokappaleen suhteen oli se viittä vaikeampi, koska se ei voi mitään puhua. Niin, se piti nyt tehtämän, mutta vanha Rütebusch asianajajansa kanssa pani vastaan ja sai sen estetyksi, ja oikeudenkäyntiä voitiin taas jatkaa. Niin kuoli vanha Rütebusch ja puolta vuotta myöhempään hänen lankonsa, ja kumpikaan ei sopinut, ei edes kuolinvuoteella, ja he ovat molemmat menneet ijankaikkisuuteen, kumpikin lujana luulossaan, toinen pitäen kaakkia viisaana, toinen hulluna. Nyt lopetettiin riitajuttu vihdoinkin, se loppui itsestään, koska tuo vanha, kimo kolme viikkoa sen perästä myös kuoli paljaasta lihavuudesta hyvien päiväinsä tähden. Nyt suolattiin sen pää niin hyvästi kuin mahdollista ja lähetettiin tuolle oppineelle professorille Berliniin, ja hän kirjotti takasin, että kimo koko elämänsä aikana oli ollut yhtä vähän hullu kuin hän itse, ja toivoi vaan että riitakumppanit myöskin olisivat olleet yhtä viisaita kuin tuo luontokappale, niin selviltä olivat sen aivot näyttäneet. Ja se mies oli oikeassa; sillä se renkipoika lurjus, joka toi pehtorille hevosen, palveli sittemmin minulla ja hän tunnusti minulle panneen kappaleen palavaa taulaa eläinraukan hännän alle, kostoksi siitä, että pehtori edellisenä päivänä oli antanut hänelle selkään. Ja nyt kysyn minä jokaiselta järjelliseltä ihmiseltä, eikö se ollut varsin viisas eläin, joka juoksi kylän lammikkoon, sammuttaaksensa tulta! -- Ja niin loppui se suuri riita; mutta ne pienet! riidat noiden oppineiden hevostohtorien välillä, ne kestävät vielä yhä. Ja nyt tahdon minä sanoa teille jotakin: Hawermann on vanhan Prebberowin, sen veijarin isän, hyvä ystävä ja hän on puhuva hänen kanssansa, että te saatte omanne takasin. Menkää nyt vaan ja älkää olko vihoissanne tuolle pienelle olennolle taikka sen emälle, sillä ne ovat viattomia, emä on pettynyt yhtä hyvin kuin tekin". Ja niin puhein seurasi hän toisien jälestä, jotka jo istuivat pelipöydän ääressä.

"No nyt!" sanoi Kurz, "kymmenen grandissimoa siis! Minä pelaan itse ulos".

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "sinun pitää puhua vanhan Prebberowin kanssa, ettei sinun vaivainen vintiösi joudu liian suureen huoleen".

"Sen minä teenkin, Sakari, ja asia on selville saatettava. Minun tule suuresti sääli, että tuon poika paran koko ilo meni tyhjiin. Ken olisi voinut ajatellakaan muulia!"

"Minun tulee huomauttaa", lausui rehtori ja laski korttinsa, jotka töin tuskin oli saanut järjestetyiksi pöydälle -- Kurz istui kuin tulisilla hiilillä -- "että täällä yleisesti kutsutaan tuota vastasyntynyttä eläintä muuliksi, vaikka sitä luonnonhistoriallisen puheparren mukaan pitäisi kutsuttaman hevosaasiksi. Erotus on nimittäin se..."

"Sinä voit tehdä ihmisen hulluksi luonnonhistoriallasi!" huudahti Kurz. "Pelaammeko me luonnonhistoriaa vai pelaammeko korttia? Kas tässä, ruutuässä on pöydällä!" Nyt ei mikään enää auttanut, rehtorin täytyi tunnustaa, ja Kurz voitti pelinsä ja samassa oikeuden neljä viikkoa aikaa kerskailla kymmenestä grandissimostansa.

Niin pelasivat herrat edelleen, riidellen kaikessa ystävyydessä, kunnes rehtori, laskettuaan umpiarviolta rahansa, havaitsi että hän oli voittanut jo kolme taaleria ja kahdeksan killinkiä, ja koska onni ei enää viimeisenä aikana ollut häntä yhtä uskollisesti seurannut, päätti hän lopettaa, nousi sentähden ylös pöydästä, sanoi jalkojansa paleltavan ja pisti voittonsa taskuunsa.

"Jos teidän jalkojanne paleltaa", sanoi Bräsig, "tahdon minä antaa teille hyvän neuvon: ottakaa joka aamu, ennen kuin einehditte, näpillinen nuuskaa nenäänne, se auttaa kylmiä jalkoja vastaan".

"Johan nyt!" huudahti Kurz, joka viimeaikoina oli voittanut, "kuinka täällä voi jalkoja paleltaa!"

"Vai niin?" kysäisi rehtori pikaistuneena, sillä hänen oli puolustaminen voittoansa, "eikö minun jalkojani voi paleltaa yhtä hyvin kuin sinun? Eikö sinun jalkojasi aina rupee paleltamaan meidän peliseurassamme, kun sinä olet voittanut?" ja hän pysyi päätöksessään ja sai pitää kylmät jalkansa ja voittonsa, ja kotvasen ajan kuluttua lähtivät nuo molemmat kaupunkilaiset tiehensä ja ottivat Bräsigin taipaleen matkaa mukaansa.

Hawermann oli juuri menemäisillään levolle, kun hän kuuli ovensa takana kovasti puhuttavan ja riideltävän, ja Fritz Triddelfitz astui sisään Kristian Däselin kanssa.

"Hyvää iltaa, herra pehtori", sanoi Kristian, "minulle se on yhdentekevä".

"Mitä nyt on taas tapahtunut?" kysäisi Hawermann.

"Herra pehtori", sanoi Fritz, "te tiedätte kuinka minulle kävi tuon -- niin -- tuon muulin kanssa, ja nyt ei Kristian tahdo antaa sen eläinraukan olla tallissa".

"Mitähän se merkitsee?" kysäisi Hawermann.

"Niin, herra, se on minusta yhdentekevä! Mutta _tämä_ ei voi olla yhdentekevää, minä olen palkattu hoitamaan hevosia ja varsoja, vaan en kameleita ja hevosaaseja. Mitä? Sitte voisi herra Triddelfitz pian tuoda apinoita ja karhujakin talliin".

"No, mutta jos minä sanon, sinulle, että sen eläimen pitää saada olla tallissa ja sinun pitää hoitaa sitä yhtä hyvin kuin muitakin varsoja..."

"Niin, jos te sitä käskette, niin on se minusta yhdentekevä ja voinhan minä sen sitte tehdä. No, hyvää yötä sitte, herra pehtori, ja älkää panko pahaksi", ja niin puhein meni hän.

"Herra Hawermann", sanoi Fritz, "mitä on herra von Rambow tästä tapauksesta sanova? ja erittäinkin hänen armollinen rouvansa?"

"Älkää siitä olko millännekään, he eivät siitä paljon välitä".

"Niin", sanoi Fritz ja astui ulos ovesta, mennäksensä levolle, "mutta se minua kuitenkin hävettää, että sen juuri piti tapahtuman minun tammalleni".

Kun herra von Rambow tuli kotia, sai hän kuulla asian heti Kristianilta, ja koska hän oli hyvänlaitainen mies ja piti paljon Fritzistä, sillä he olivat useissa suhdissa toinen toisensa kaltaiset, lohdutti hän Fritziä ja sanoi: "Älkää olko millännekään! Puhdasrotuisen varsan kaupasta ei tosin meidän välillämme mitään tullut. Teidän tulee kuitenkin muistaa, että tämä on epäsopuisen yhtymisen tavallinen seuraus. Me panemme tamman ja varsan myöhemmin samaan hakaan, ja saattepa nähdä, että meillä vielä on iloa heistä".

Ja niin tapahtuikin, jokaisella oli hauskaa tuosta omituisesta eläimestä. Kun kylän mukulat sunnuntai-iltapuolina kuleksivat pelloilla, lähestyivät he varsakarsinaa ja katselivat tuota pientä muulia: "Näetkös, Jokkum, tuossa hän on".

"Niin, siinä hän on todellakin!"

"Näetkös, kuinka se vilkuttaa korviansa!"

"Katsoppa vaan, kuinka se potkii takajaloillansa!"

Kun piiat menivät ohi karsinan niitylle lypsämään lehmiä, seisahtivat he myöskin tässä: "Näetkös, Stiina, tuossa on herra Triddelfitzin muuli!"

"Tule, käydäänpä likemmäksi, Wiikka".

"Ei, sitä en minä tee, se näyttää niin rumalta!"

"No, kaikkiapa vielä! Ethän häntä itseä kumminkaan niin kammo, sillä hän määrää sinulle aina kaikkein helpoimmat tehtävät".

Ja koko lähiseudussa tuli nyt rautikkotamma ja muuli ja Fritz tunnetuiksi, ja missä hyvänsä Fritz nähtiin, kysyttiin aina hänen suureksi harmiksensa, kuinka muuli jaksoi. Mutta aasinvarsa siitä viisi välitti, hän juoksenteli kesäkauden muiden jalosukuisten varsain kanssa ympäri karsinassa ja jos joku tuli häntä liian likelle, tiesi hän antaa hänelle hyvän kiemauksen.

Luku 23.

Tässä luvussa tekee Aksel laskujansa ja parantelee talouden hoitoa Ayrshire-sonneilla ja hienovillaisilla jaaroilla. Kananen tahtoo kaiken mokomin lentää yli Pümpelhagenin rajan. Gottlieb pelaa bostonia, ratsastaa, tanssii ja laulaa hei-rallaralla-raa! Nuori Jokkum ja nuori Sulttaani katselevat iltataivasta. Kotiapteekista ja vanhoista kenkärajoista, hiljaisesta miehestä ja kolkosta haudasta. Pastorin pieni rouva, Lovisa ja Bräsig katselevat kirkkomaata, Mukkel ja Kananen pappilanmaata.

Tämä vuosi oli Pümpelhagenille ollut oikein siunattu vuosi, ja kun syksy läheni ja viljan hinta nousi, luuli Aksel pääsevänsä kaikista huolistaan ja murheistaan. Hän laski ja laski, ja tiesi ihan täsmälleen, jos hän sai turnipsista niin korkean hinnan ja villoista niin ja niin paljon ja karjantuotteista niin paljon, kuinka monta kappaa nisuja hänen oli myyminen, maksaaksensa velkansa viimeiseen taaleriin. Kylläpä sitte perhana riivaisi, jos ei hän tänä vuonna päässyt kaikista veloistaan. Mutta tämä vuosi olikin toista, hän oli _itse_ ollut Pümpelhagenissa, hän oli _itse_ isäntänä hoitanut asioitansa, ja isännän silmä on talouden pidossa, mitä aurinko on suuressa mailmassa, sen valossa kasvaa ja kypsyy kaikki, sillä isännän jalka pellon sonnittaa. Eikä kauvan viipynyt, niin riisti Aksel vaivihkaa nämä armolahjat pois Jumalan käsistä ja luki tämän siunatun vuoden omaksi ansioksensa; nuo korkeammat viljan hinnatkin näyttivät hänestä olevan hänen ansionsa.

Hän ui nyt päälläpäin ja jos häneltä sattumalta silloin tällöin puuttuikin rahoja talouden tarpeellisten ulostekojen ja Taavetin ja Slusuhrin langenneiden vekselien maksamiseen, niin ei se mitään haittanut, sillä hän oli viisaalla ja kelvollisella talouden pidollaan hankkinut itselleen suurta luottamusta lähitienoossa, johon päätökseen hän tuli siitä, että kumminkin Pomukkelskopp useassa tilaisuudessa oli tarjonnut hänelle rahoja lainaksi. Ne oli hän ottanutkin arvelematta vastaan, päästäksensä Taavetin kynsistä, ja niin maksoi hän Pomukkelskopin rahoilla velkansa Taavetille ja Slusuhrille, ja nämä antoivat rahat taas Pomukkelskopille ja Pomukkelskopp taas hänelle, ja niin kulkivat rahat mieheltä miehelle, ja tämä kiertokulku olisi ollut varsin hauskaa, jos ei Aksel olisi ollut ainoa, joka siitä tappiolle tuli ja jos ei Pomukkelskopilla olisi ollut vaiva, uudestaan järjestää rahapakat, ettei Aksel huomaisi, että hän aina sai takasin omat rahansa. Mutta sitä ei voitu välttää, jos ei Pomukkelskopp tahtonut astua ilmi piilostaan, josta hän väijyi Pümpelhagenia; hän otti siis tämän vaivan hartioillensa, pääasiallisesti sentähden, että hänellä oli oma ilonsa siitä, että kanssakäyminen heidän välillään oli tullut niin vilkkaaksi.

Aksel iloitsi myöskin tästä asiasta, sillä hänellä oli nyt aina rahoja, joilla hän pääsi pahimmasta pulasta, ja ne pienet korot, joita hän niistä sai maksaa, näyttivät hänestä varsin mitättömiltä, sillä hänen ei milloinkaan johtunut mieleensä laskea yhteen, mitä ne tekivät koko vuodelta, ja hän oli täydessä aikeessa ryhtymään suuriin parannuspuuhin Pümpelhagenissa. Mutta tunnettu asia on, että nuoret herrat, jotka eivät enempää ymmärrä maanviljelyksestä ja talouden hoidosta, juuri alkavat parannuksiansa siitä, joka kaikkein pikemmin vie heidät perikatoon. Minä tarkotan karjanhoitoa. Ja miksikä juuri siitä? Minä luulen sentähden, että nuorilla herroilla ei ole suurta vaivaa, ostaa itselleen joku muukalainen sonnipulkki ja pari uudenaikaista jaaraa, ja sentähden että karjanhoidon lait vielä ovat niin epäselviä, että tyhminkin voi puhua siitä viisaan tavalla. Ei ole muuta tarvis kuin sysätä syrjään kaikki vanhat, monivuotiset kokemukset, joka ei ole vaikeata, ja kohta näyttää hänen nuori keltanen tukkansa yhtä arvokkaalta kuin vanhuksien harmaat hapset.

Pümpelhagenissa oli breitenburgilaisia lehmiä joita vanha kamarineuvos Hawermannin neuvosta ja Hawermannin avulla oli hankkinut. Näiden suhteen piti jotakin uutta saada toimeen, ja Aksel matkasi sentähden Sommersdorfiin Pommerissa, jossa huutokaupalla myytiin karjaa, ja huusi Pomukkelskopin kehotuksesta erään erinomaisen kauniin Ayrshire-sonnin. Miksikä juuri sen? No, ensiksikin, koska se oli niin kaunis, toiseksi, koska se oli Skotlannista, ja kolmanneksi, koska se oli jotakin uutta.

Pümpelhagenissa oli negretti-rotuisia lampaita, jotka antoivat runsaasti villoja ja joista aina oli ollut hyvä tulo; mutta villamarkkinoilla oli Pomukkelskopp, oman ilmotuksensa mukaan, saanut puolentoista taaleria enemmän leiviskältä, siis sai tämä viekas naapuri tuon nuoren herran houkutelluksi ostamaan häneltä hyvin kalliista hinnasta kaksi hienon-hienoa elektorali-jaaraa. Että hän ennen oli saanut paljon enemmän villoja jokaisesta lampaasta ja siis paljon suuremman leiviskäluvun kuin Pomukkelskopp, ei johtunut hänen mieleensä; olihan hänellä paljon muutakin laskettavaa.

Hawermann vastusteli voimainsa perästä näitä uusia puuhia, mutta turhaan, hänen nuoren herransa silmissä oli hän vanha ukko, joka oli jäänyt takapajulle eikä enää voinut seurata aikaansa, ja kun tuo vanhus ahdisti häntä liian kovasti järjellisillä varoituksillaan, oli hänellä aina sama vastaus valmisna: "mutta herranen aika, voidaanhan aina koettaa;" vaan ei ajatellut sitä, että muutamissa kohdissa koettaminen ja hävittäminen on sama asia. Pehtori ei saanut hänestä mitään urakkaa ja hänen oli kiittäminen Jumalaansa, ettei tuon nuoren herran mieleen johtunut puhdasrotuisten hevosten kasvattaminen, joka jo kumminkin kummitteli ilmassa. Nuori rouva ei myöskään voinut mitään estää, sillä hän ei tietänyt, millä tavalla hänen miehensä pääsi rahapulistaan, hänen oli vastaiseksi tyytyminen siihen, mitä hän näki, heittämättä kuitenkaan asioita kokonaan sillensä, ja Akselista oli tämä silminnähtävästi paljasta tyytyväisyyttä ja kultaisia toiveita.

Ja Gürlitzissä Pomukkelskopin ja hänen Kanasensa luona vallitsi myös sula tyytyväisyys, se tahtoo sanoa, ei juuri perheellinen; mutta sitä eivät he pyytäneetkään yksinkertaisuudessaan, ei, he olivat tyytyväiset raha-asiain sukkelaan kiertokulkuun, ja toiveet kävivät yhä kultaisemmiksi sanan alkuperäisessä merkityksessä, sillä Pümpelhagenin ja Gürlitzin raja tuli yhä epäselvemmäksi, mitä enemmän sitä tallattiin; Pomukkelskopilla oli vaan tuontuostakin ikävänä toimena, typistää Kanasensa siipiä, kun hän kaiken mokomin nyt jo tahtoi lentää yli väliaidan, poimimaan toiselta puolelta toukkiansa.

Jokkum Nüsslerin talossa istua pönötti tyytyväisyys kaikessa mukavuudessa tuolla leveällä sohvalla, ja jos joku siellä olisi tahtonut kultaisista toiveista puhua, olisi hänen täytynyt tehdä se siinä merkityksessä, kuin runoiliat sille sanalle antavat, puhuissaan "kultaisesta aamutaivaasta", ei niin, kuin luulisivat he kullan kiillon vastaavan taivaan loistetta, ei, vaan sentähden, etteivät he tunne mitään kauniimpaa, sillä, niin harvoin saavat he sitä nähdä. Gottlieb heitti vähitellen tuon pörhöisen herännäiskotelon pois päältään ja rupesi katselemaan mailmaa toisilla: silmillä kuin noilla sinisillä silmälaseilla, jotka hän oli saanut Erlangenista tai Jumala tiesi mistä. Hän pelasi Bräsigin suureksi iloksi jo huonosti bostoniakin, oli kerran noussut hevosen selkään ja pudonnut maahan vahingoittamatta itseänsä, olipa tullut Jokkum Nüsslerin elojuhlaankin, hän ei ollut tanssinut se tahtoo sanoa, ei kumminkaan julkisesti kaikkein nähden, mutta Liina oli kuitenkin vienyt hänen viereiseen kamariin ja siellä opettanut häntä tanssimaan polkkaa, ja lopuksi oli Gottlieb laulanut kuuluvasti mutta hyvin huonolla äänellä hei-ralla-ralla-raa!

Ja Rudolf sitte? No, hänestä emme tahdo mitään muuta sanoa kuin mitä Hilgendorf sanoi Bräsigille: "Bräsig, _hän_? Ihan kuin minä itse: mahdoton saada häntä uupumaan: kourat kovat kuin rauta! Hän luo vaan silmän vilkauksen, niin tietää hän heti asian, ihan kuin minä itse! -- Ja kirjat? -- Niihin ei koske! Ihan kuin minä!"

Rouva Nüssler oli onnellinen lastensa onnesta, ja nuori Jokkum ja nuori Sulttaani istuivat tuntikausia yhdessä ja katselivat toinen toistansa, lausumatta sanaakaan, ja ajattelivat sitä hetkeä, milloin he saisivat uuden vallanperiän, nuori Jokkum Rudolfin ja nuori Sulttaani uuden nuoren Sulttaanin "seitsemännen". Se ei tosin ollut mikään aamutaivas, mitä he katselivat, mutta tyytyväisistä ihmisistä, niinkuin Jokkum ja Sulttaani olivat, näyttää iltataivaskin toisinaan kultaiselta.

Niin asui onni jokaisessa kodissa tällä seudulla, jokaisessa omalla tavallaan, ainoastaan siinä kodissa, johon se vasta oikein oli ottanut tyyssijansa ja jossa sai talvella istui lämpimän uunin ääressä ja kesällä lehmuksen alla oven edessä ja lehtimajassa puutarhassa ja jossa se, ikäänkuin vanha hyvänlaitainen isoisä, mielihyvillään oli tarkastellut Lovisan vilkkaita liikuntoja ja johtanut pastorin rouvan pyhjinriepua ja pitänyt herra pastorin kirjotukset järjestyksessä, siellä ei onni enää tahtonut viihtyä, se oli sanonut hiljaa jäähyväiset ja oli sulkenut oven vaivihkaa ja oli mennyt sinne, mistä hän oli tullut; ja hänen perästänsä oli tullut levottomuus ja suru, sillä tuo vanha, hyvänlaitainen pastori oli käynyt yhä heikommaksi. Hän ei oikeastaan maannut vuoteella eikä ollut varsinaisesti kipeä, ja tohtori Strumpf Rahnstädtissä ei ollut kaikista niistä kolmesta tuhannesta seitsemästäsadasta seitsemästäkymmenestä ja seitsemästä taudista, jotka oikeudella tulevat ihmisen osalle, mies löytämään yhtään, joka olisi sopinut pastorille. Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa, ja sen hän tekikin nurkumatta, sillä tuo vanha, uskollinen ystävä, rauha, oli lähteissään laskenut kätensä hänen päänsä päälle ja sanonut hänelle: "Minä menen, mutta vaan vähäksi aikaa; sitte palaan minä taas Reginasi luoksi. Sinä et minua tarvitse luonasi, koska minä jo vuosia olen asunut sinun sydämessäsi aina siitä ankarasta hetkestä asti, jolloin sinä teit tilin Jumalan ja mailman kanssa. Lepää nyt, väsynyt olet sinä kumminkin!"

Ja väsynyt oli hän, hyvin väsynyt. Hänen Reginansa oli asettanut hänen sohvalle kuvien alle, hänen oman tahtonsa jälkeen, että hän voisi nähdä ulos akkunasta; Lovisa oli peittänyt hänen lämpimillä vaipoilla, ja molemmat olivat varpaillaan menneet ulos, ettei hänen leponsa tulisi häirityksi. Ulkona lankeavat tämän talven ensimäiset lumisinkaleet maahan, hiljaa, varsin hiljaa; ja ulkona oli yhtä hiljaista kuin sisällä, sisällä hänen sydämessänsä; ja hänestä tuntui, kuin viittaisivat nuo siunaavat Kristuksen kädet hänelle -- kukaan ei sitä ollut nähnyt, mutta hänen Reginansa oli jälistäpäin niin selittänyt -- ja hän oli noussut ja aukaissut kaapin, jonka hän oli saanut perinnöksi isävainajaltansa ja jonka hänen äitivainajansa aina itse oli kiillottanut, ja oli istunut nojatuolille kaapin eteen ja oli vielä kerran tahtonut nähdä, mikä hänelle tässä mailmassa oli rakasta ja kaunista.

Kaappi oli nimittäin kaikkein niiden kalujen talletuspaikka, jotka hänestä hänen elämässään olivat tärkeitä ja ihmeellisiä, se oli hänen kotiapteekinsa, jossa hän talletti välikappaleita tämän maallisen elämän suruja ja tuskia vastaan, joita hän käytti, kun hänen sydämensä oli kipeä; ne olivat vaan yksinkertaisia kotikuureja, mutta ne auttivat aina. Niitä ei ollut sälytetty purkkeihin ja pulloihin, eikä mitään opastuslippuja niiden käytäntöön ollut niihin kiinitetty, ne olivat vaan jonakin otollisena hetkenä sattuneet hänen käsiinsä ja hän oli ne käytettäväksi tallelle pannut. -- Kaikki, mikä saattoi johtaa hänen muistiinsa puhdasta iloa, oli tallella tässä kaapissa, ja jos hän jolloinkulloin surullinen oli, niin virkisti hän mieltänsä näitä katselemalla, eikä milloinkaan sulkenut hän tätä kaappia, tuntematta tämän kotilääkityksensä voimaa ja ilmaisematta kiitollisuuttansa siitä. -- Siellä oli se raamattu, jonka hän lapsena ensiksi oli saanut isältänsä, siellä oli se kaunis kristallipikari, jonka hänen paras yliopistotoverinsa hyvästijättäissä oli lahjottanut hänelle, siellä oli se niistinliina, jonka Regina morsiamena oli virkannut hänelle, siellä oli se näkinkenkä, jonka eräs merimies, jonka hän oli opastanut oikealle tielle, vuosien perästä oli hänelle lähettänyt, siellä olivat Lovisan, Miinan ja Liinan uudenvuoden ja joulun onnentoivotukset, joita he läkillä ja kynällä olivat sopertaneet paperille ja niiden vieressä viruivat heidän ensimäiset kömpelösti tehdyt käsityönsä; siellä oli hänen Reginansa kuihtunut morsiusseppele ja se suuri hopealla silattu kuvaraamattu, jonka Hawermann, ja se hopeasilainen merivahainen piipunkoppa, jonka Bräsig oli lahjottanut hänelle hänen seitsemäntenäkymmenentenä ja viidentenä syntymäpäivänänsä, ja kaapin alimmaisella hyllyllä talletettiin kenkiä, niitä kenkiä, jotka Lovisalla ja Reginalla ja hänellä itsellään oli ollut, kun he ensimäisen kerran tulivat Gürlitzin pappilaan.

Vanhat jalkineet eivät ole kauniita, mutta hänestä mahtoivat ne olla suloiset nähdä, sillä he ottanut ne ulos kaapista ja oli asettanut ne ympärillensä ja oli kauvan tarkastellut niitä ja oli ajatellut yhtä ja toista tätä tehdessään, ja oli ottanut ensimäisen raamattunsa syliinsä ja oli aukaissut Kristuksen vuorisaarnan ja lukenut siitä. -- Kukaan ei ollut sitä nähnyt, mutta se ei ollutkaan tarpeesen, hänen Reginansa tiesi sen ilmankin, kuinka kaikki oli tapahtunut. -- Ja sitte oli hän hyvin väsynyt ja oli kallistanut päänsä nojatuolin kulmaa vastaan ja oli nukkunut.