Part 26

Bräsig oli erinomainen ihmistuntia ja toteen näytti hän sen tässäkin, sillä tuskin oli rehtori tullut sisään, kun hän jo puhkesi puhumaan: "Kunnioitettavat lässäoliat, eräs muinaisajan viisas on lausunut sen järkähtämättömän totuuden, että ennen kaikkia on se talo onnellisena pidettävä, jossa hiljainen sopu riittävän, vieläpä runsaan toimeentulon kanssa pitää asuntoa. Täällä tässä talossa on laita semmoinen. Minä en ole tullut tänne, tätä sopua häiritsemään -- minun rakas lankoseni Kurz voipi tehdä mitä hän katsoo parhaaksi --, minä olen sattumalta tullut tänne; mutta sattumus voi useinkin tuottaa ihmiselle jotakin varsin odottamatonta. Niin on tänään tapahtunut minulle. Tämmöinen sattumus von olla onneksi, se voi myös olla onnettomuudeksi; mutta koska en tahdo mitään ennakolta sanoa, niin en myös puhu siitä sen enempää. -- Rakas lankoseni Jokkum, sinä, tämän onnellisen perheen varsinainen päällikkö" -- Jokkum katseli häntä muodolla semmoisella, kuin olisi rehtori sanonut hänen oikeastaan olevan kaikkein Ryssäin yksinhallitsian ja pitäisi hänen oikeuden mukaan istua valtaistuimella Kremlissä Wenäjän pääkaupungissa Moskowassa eikä täällä uunin takana -- "niin", pitkitti rehtori puhettansa, "sinä, perheen varsinaisena päällikkönä, olet antava minulle anteeksi, että minä myöskin käännyn rakkaan kälyseni puoleen, joka aina niin suurella huolella ja rakkaudella ja niin siunatulla menestyksellä on hoitanut oman perheensä asioita ja samassa tehnyt niin erinomaisen hyvän vaikutuksen heimolaisperheisin -- minä tarkotan tässä erittäinkin Gottliebin ystävällistä vastaanottoa. Sinä, rakas lankoseni Kurz, kuulut myös heimoon, ja vaikka meidän kummankinpuoliset perheemme, kumminkin mitä niiden naispuolisiin jäseniin tulee -- no, minä en tänä onnellisena hetkenä tahdo siitä laveammin puhua -- elävät pienessä epäsovussa; niin tiedän minä kumminkin, että sinä sydämestäsi otat osaa minun onneeni. -- Mutta", hän lähestyi Bräsigiä, -- "miten tulee minun teitä puhutella, pehtori? Te, joka ette sanan oikeassa merkityksessä kuulu heimoon, mutta joka aina olette olleet avullinen töissä ja viisas neuvoissa..."

"Niin, ja minä tahdon antaa teillekin semmoisen", keskeytti häntä vanhus, "ajakaa aika vauhtia, muuten ette tule milloinkaan loppuun".

"Loppuun?" kysyi rehtori ja hänen alkuperäinen papillinen luontonsa, joka kauvan oli homettunut koulun tomussa, puhkesi näkyviin. "Loppuun?" kysyi hän juhlallisesti ja kohotti silmänsä korkeuteen, "onko loppu oleva onneksi vai onnettomuudeksi? Kuka sitä voi tietää?"

"Sen minä tiedän", sanoi Bräsig, "sillä minä olen kuullut alun tänään iltapuolella tuossa perhanan kirsikkapuussa. Koko lorun loppuna on se, että herännäinen tahtoo kosia Liinaa".

No, siitäpä hälinää nousi.

"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "Gottlieb? Meidän lapsemme?"

"Niin", sanoi rehtori ja keskeytti yht'äkkiä puheensa ja seisoi siinä kuin ruiskumestari Klein Stemhagenissa, kun ruiskuja koeteltiin ja letku repesi ja hänen oma vesisuihkunsa lensi hänen päällensä.

Kurz hypähti pystyyn ja sanoi: "Tuo penteleen veitikka Gottlieb vasta on onnenotus!"

Jokkum kavahti myös pystyyn, mutta vitkaan, ja kysyi Bräsigiltä: "Sanoitko _Miina_, Bräsig?"

"En, Jokkum, vaan _Liina_", vastasi Bräsig levollisesti.

Ja Jokkum istahti uudestaan.

"Ja te olette sen tietäneet, Bräsig, ettekä ole sitä minulle sanoneet?" huudahti rouva Nüssler.

"Oo, minä tiedän vielä enemmänkin", sanoi Bräsig, "mutta miksikä minä sitä teille sanoisin? Jos sen tiedätte neljännestä tuntia ennemmin tai myöhemmin, on yhdentekevä; ja minä ajattelin valmistaa teille odottamattoman ilon".

"Ja tässä hän on", sanoi rehtori ja veti Gottliebin, joka tähän asti oli seisonut oven takana, porstuasta sisään, "ja odottaa tuomiotansa teidän hyväntahtoisuudestanne".

Ja nyt astui Gottlieb esille tavallisena ihmisenä ilman mitään naurettavia omituisuuksia. Tuon papillisen muodon, Leevin suvun tunnusmerkin, oli hän kokonaan heittänyt sillensä, sillä tämmöisellä romulla ei nyt ollut sijaa hänen olennossaan, sen täyttivät tänä hetkenä puhtaat ihmiselliset tunteet, epäilys ja toivo, pelko ja rakkaus, ja ne, jotka nämä kaikki voivat hyväksi kääntää, seisoivat tavallisina ihmisinä! hänen edessänsä -- Jokkum tosin istui taas --; mutta oikea rakkaus ja mikä sitä seuraa, kihlaus ja vihkimys, on niin kaunis, ihmiselimen tunne, ettei se suinkaan papillisesta koristelemisesta tule paremmaksi. Tätä väitöstä olisi Gottlieb jokaisessa muussa tilaisuudessa vastustellut voimainsa perästä, mutta tänä hetkenä oli tämä suloinen tunne hänen niin vallannut ja hän puhui niin sydämellisesti, niin täynnä luottamusta Jokkumin ja rouva Nüsslerin edessä, että Bräsig pakisi itseksensä: "Onpa se ihminen muuttunut! Jos Liina niin vähässä ajassa on sen toimeen saanut, niin olkoon menneeksi! Hänestä voi vielä mies tulla".

Rouva Nüssler kuulteli mielihyvällä Gottliebin vilpittömiä sanoja ja hän olikin aina pitänyt Gottliebistä, mutta että hänen oli antaminen pois lapsensa, se tuntui hänestä liian äkkinäiseltä, hän joutui suureen levottomuuteen: "Herranen aika!" huudahti hän, "Gottlieb, olethan sinä aina ollut hyvä ihminen ja olet oppinut opittavasi hyvästi, mutta..."

Tässä tuli hän ensimäisen kerran elämässään Jokkumilta keskeytetyksi. Kun Jokkum kuuli, ettei kysymys Miinasta ollut, tuli hän levolliseksi. Kun Gottlieb kääntyi puheellaan häneen, kokosi hän ajatuksensa, ja kun hän havaitsi, että kaikkein silmät tähtäsivät häneen, päätti hän puhua, ja niin puuttui hän vaimonsa puheesen ja lausui: "Niin, Gottlieb, kyllä kai se niin on, on kai, ja mitä minä isänä sille tehdä voin, olen minä tekevä! Jos äiti suostuu, niin suostun minäkin; ja jos Liina suostuu, niin suostun minäkin".

"Herranen aika, Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "mitä sinä pakiset? Pysy sinä ääneti! Minun on ensin puhuminen lapseni kanssa, minun on ensin kuuleminen, mitä hän siihen sanoo". Ja niin puhein riensi hän ulos ovesta.

Mutta ei kauvan viipynyt, kun hän taas tuli takasin, taluttaen Liinaa kädestä, ja heidän perästänsä seurasivat Miina ja Rudolf, jotka tästä tapauksesta mahdollisesti tahtoivat saada käytännöllistä kokemusta omaksi hyväksensä. Ja Liina irtautti itsensä äitinsä kädestä ja heittäytyi Gottliebin rinnalle ja siitä äitinsä kaulaan ja istui sitte Jokkumin polvelle, joka taas oli istahtanut, ja tahtoi häntä suudella, mutta ei voinut sitä yskältä tehdä, sillä Jokkum poltti mielikiihkossaan perhanan rajusti tupakkaa, ja Liina sanoi: "Isä kulta!" ja Jokkum sanoi: "Liina kulta!" ja kun Liina nousi, lähestyi Bräsig häntä ja silitteli häntä ja sanoi: "Älä ole milläsikään, Liina, minä lahjotan sinulle jotakin". Ja nyt tuli Gottlieb ja tarttui Liinan käteen ja talutti hänen isänsä luoksi, ja herra rehtori kumartui niin syvälle alas, antaaksensa Liinalle isällisen suudelman, että muut kaikki luulivat hänen aikovan ottaa nuppineulan ylös lattialta; hän oli taas aikeissa ruveta pitämään uutta puhetta, mutta siitä ei tullut mitään, sillä Bräsig seisoi akkunan ääressä ja rummutti vanhaa Dessaun marsia vasten ikkunalasia, niin ettei kukaan voinut sanaakaan kuulla, ja katseli samassa yli kartanon ladonkaton kirkkaasen ilmaan, ikäänkuin olisi siellä jotakin erinomaista nähtävänä. Ja hänellä olikin siellä jotakin erinomaista nähtävänä, hän näki tuolla etäällä, hyvin kaukana omenapuun, joka kerran oli kukostanut kauniisti ruusunpunasine kukkineen, se oli hänen puunsa, hän oli sitä kasvattanut ja vierailla vesoilla jalostuttanut; se oli hänen puunsa, mutta Jokkum oli sen istuttanut puutarhaansa, ja hänen oli ollut antaminen sen tapahtua; mutta yhtä kaikki oli hän kuitenkin sitä puuta hoitanut ja vaalinut, ja puu oli kantanut hedelmiä, kauniita, punasia, täysinäisiä hedelmiä; ja hedelmät olivat kypsyneet ja ne näyttivät hänestä kauniilta ja nyt oli kaksi nuorukaista kiivennyt yli aidan ja toinen heistä oli jo poimiminut yhden omenan ja pistänyt sen taskuunsa, ja toinen kurotti myös jo kättänsä toista kohden. No, nuoret ovat nuoria, ja omenat ja pojat sopivat yhteen, sen hän tiesi, ja että näin oli kerran tapahtuva, sitä hän oli usein itseksensä ajatellut; hän soikin ne heille! mielellänsä, mutta että hänen pienten kaksoisomenainsa holhous nyt oli menevä toisiin käsiin, se häntä huolestutti, pienten sirkkustensa hoitoa ei hän heille suonut ja sentähden rummutti hän kovasti ikkunalasia vasten.

Kauppias Kurz niisti nenäänsä niin rajusti, kuin puhaltaisi hän torvea, säestääksensä Bräsigin rummutusta. Liikutuksesta ei hän tätä tehnyt, ei, vaan harmista; sillä nähdessään tätä perheellistä onnea, tunsi hän täällä olevansa kuin outo mulli karjassa, ja kuitenkin oli juuri hän tänne tullut tärkeän asian tähden. Mutta asianhaarat vaativat kumminkin, että hän ystävällisesti toivotti onnea, ja hän muutti sentähden muotonsa etikassa liotetun makean luumun näköiseksi ja kävi poikansa Rudolfin ohitse, luomatta häneen silmäystäkään, ja toivotteli onnea kahden puolin, ikäänkuin seisoisi hän tiskinsä takana ja palvelisi ostajia ja täytyisi kohdella jokaista vierasta ystävällisellä sanalla, vaikka hän varsin selvästi kuuli, kuinka hänen selkänsä takana koko etikkatynnyri juoksi maahan. Mutta kun hän nyt lähestyi rehtoria ja piti kaataa kortteli öljyä hänen mahdikkaan puheensa varaksi, silloin seisoi hän nilkasta asti etikassa, jonka hänen palveluspoikansa oli antanut maahan juosta, ja hän ei enää voinut hieroa kauppaa ostajien kanssa, hän käännähti äkkiä poispäin ja huusi Rudolfillensa: "Etkö sinä häpeä?" ja juoksi taas vierasten luo ja sanoi: "suokaa anteeksi! mutta tämä asia on ensiksi suoritettava. -- Etkö sinä häpeä? Etkö sinä ole maksanut minulle enemmän kuin Gottlieb isällensä? Mitä sinä olet oppinut? Sanoppa kerran, mitä olet oppinut? Sanoppa se!"

"Lankoseni", sanoi rehtori ja laski ystävällisesti kätensä Kurzin pään päälle, ikäänkuin olisi Kurz hyvästi suorittanut latinan kirjotuksensa, "mitä hän on oppinut, on hänen mahdoton tuossa hopussa sanoa".

"Mitä vietäviä!" huudahti Kurz ja sysäsi rehtorin käden pois, "oletko sinä ottanut minun mukaasi vai olenko minä ottanut sinun? Minä arvelen ottaneeni sinun mukaani, siis on nyt tullut minun vuoroni. -- Etkö sinä häpeä?" tiuskasi hän taas Rudolfille, "tuossa seisoo Gottlieb, hän on suorittanut tutkintonsa, hänellä on morsian -- kaunis, rakastettava morsian", samassa tahtoi hän tehdä kumarruksen Liinalle, mutta kumarsikin innoissaan rouva Nüsslerille, "voipi minä päivänä hyvänsä kirkkoherraksi tulla", tämän nojan sai Gottliebin sijasta Bräsig, "ja sinä? Sinä olet vaan tapellut, ja mitä on sinulla nyt? Velkoja on sinulla; mutta niinä en niitä maksa!" ja vaikk'ei kukaan väittänyt hänen täytyvän niitä maksaa, vakuutti hän vakuuttamistaan: "Minä en niitä maksa! En, minä en niitä maksa!" ja kävi Bräsigin luoksi akkunan ääreen ja rupesi myös rummuttamaan.

Rudolf parka sai tämän puheen aikana kestää hirveitä tuskia. Totta kyllä, että hän luonnosta oli saanut paksun nahan, ja että isä jo usein ennen häntä tällä tavalla oli löylyttänyt, hänen ei siis olisi pitänyt panna sitä pahemmin mieleensä, kuin tarkotus oli, sillä kukaan ei saa luulla, että Kurz sydämensä pohjasta oli suuttunut poikaansa, ei, Jumala varjelkoon! päin vastoin! Juuri sentähden että hän hänestä piti, harmitti se häntä, ettei hänen poikansa ollut yhtä hyvissä kirjoissa. Mutta vaikka Rudolf kyllä tiesi, kuinka paljo hänen isänsä piti hänestä, ei olisi asia tällä kertaa hyvästi päättynyt, sillä ukko oli nuhdellut häntä liian kovasti ja kaikkein näiden todistajain kuullen, ja Rudolfilla oli jo koko syöksäys katkeria sanoja kielellä, kun hän kaikeksi onneksi sattui katsahtamaan Miinaan, joka tämän päivän iltapuolesta asti rehellisesti piti itseänsä yhtenä lihana ja luuna Rudolfin kanssa ja joka sentähden Rudolfin sijasta oli käynyt kalman kalpeaksi kasvoiltansa. Rudolf nielaisi katkerat sanansa, ja ensi kerran sai hän nyt tunteen, ettei hän tästä lähtein enää omin päinsä saanut tehdä tyhmyyksiä ja että hänen joka kerta, kuin hän semmoista aikoi tehdä, ensiksi oli katsahtaminen Miinan silmiin. Ja tämä, arvelen minä, on varsin hyvä ominaisuus nuoressa rehellisessä rakastajassa.

"Isä", lausui hän, maltettuaan mielensä, ja kävi huolimatta noista pitkistä silmäyksistä, joilla häntä kaikilta tahoilta katseltiin, isänsä luoksi ja laski kätensä hänen olallensa, "isä, tyhmät kepposeni ovat nyt lopussa".

Kurz rummutti rummuttamistaan, Bräsig taukosi.

"Isä", sanoi Rudolf uudestaan, "te olette syystä minulle suuttunut, minä ansaitsen sen, mutta..."

"Heittäkää toki tuo perhanan rummutus", sanoi Bräsig ja tarttui Kurzin hyppysiin kiini.

"Isä", sanoi Rudolf ja tavotteli isänsä kättä, "antakaa se anteeksi ja unhottakaa".

"Ei!" lausui Kurz ja pisti molemmat kätensä taskuihinsa.

"Mitä?" kysyi Bräsig, "te ette tahdo? Minä tiedän kyllä hyvin, isän ja pojan välille ei saa kukaan vieras tunkea, mutta minä tahdon siihen tuntea, koska te itse olette syypää, että asia on näin julkisesti puheeksi tullut. Mitä? Te ette tahdo antaa anteeksi tuolle nuorelle miehelle, teidän omalle pojallenne, hänen tyhmiä tekojansa? Ettekö te itse lähettäneet minulle tuota kehnoa imelää Preussin kuminaviinaa? Ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut ja yhä edespäin teiltä ostanut ja rehellisesti maksanut?"

"Minä olen teille aina hyvää tavaraa myynyt", sanoi Kurz.

"Vai niin?" sanoi Bräsig pilkallisesti, "myöskin mitä housuihin tulee? Jokkum, sinä muistat vielä, miltä ne sittemmin näyttivät".

"Ah, nuo vanhat, onnettomat housut!" huudahti Kurz, "niistä te olette jo niin suurta melua pitäneet, että..."

"Ha ha", puuttui Bräsig hänen puheesensa, "niin kelvolla että minusta pääse. Eikö se ollut hävytön teko, ette annoitte minun käyttää niitä, vaikka kyllä tiesitte, että ne punasiksi tulivat, ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut? Unhottanut en tosin sitä ole, sillä minulla on hyvä muisti kaikesta, mitä tapahtunut on. Mutta teidän ei olekkaan tarvis unhottaa, teidän tulee vaan antaa anteeksi tuolle nuorelle miehelle".

"Lankoseni", alotti nyt rehtori, joka luuli häneltä, joka ennen oli ollut pappina, vaadittavan että hän rupeisi rauhaa rakentamaan.

"Tee niin hyvin ja hoida omia asioitas", huudahti Kurz ja pyöri ympäri huoneessa, "sinulla on morsian ja saat kirkkoherran paikan -- nimittäin Gottlieb saa sen, ja me -- me emme ole mitään oppineet, meillä ei ole mitään morsianta, ei mitään kirkkoherran paikkaa, vaan häpeä on meillä!"

"Isä", huudahti Rudolf, "kuulkaa toki minua!"

"Niin", sanoi rouva Nüssler, jonka sydän oli mielenliikutuksesta pakahtua, ja tarttui Kurzin käteen kiini, "kuulkaa nyt häntäkin, mitä hänellä oli sanomista; jos hän onkin tehnyt tuon tyhmän kepposen saarnan kanssa -- ja ketään ei se asia enemmän ole harmittanut kuin minua -- niin on hän kumminkin muuten hyvä nuorukainen ja moni isä iloitsisi hänestä".

"Kyllä vaan, kyllä!" sanoi Kurz, "minä tahdon häntä kuulla, minä tahdon häntä kuullella", ja asettui seisomaan Rudolfin eteen, kädet kupeissa: "No sanoppa nyt, mitä sinulla on sanomista!"

"Isä kulta", sanoi Rudolf ja seisoi rukoilevan, mutta samassa vakaisen näköisenä hänen edessänsä, "minä tiedän sen teitä suuresti surettavan, mutta minä en voi toisin tehdä, minä en tule papiksi, minä rupeen maamieheksi".

Sanotaan Puolassa pakotettavan karhuja tanssimaan sillä tavalla, että ne pannaan kuumalle rautapellille, jossa niiden täytyy vuorotellen nostella jalkojansa, etteivät pala. Ihan samalla tavalla hyppi Kurz, kuultuaan nämä Rudolfin sanat, yhä vuorotellen milloin tällä, milloin toisella jalallaan ympäri huoneessa, ikäänkuin piilisi piru rouva Nüsslerin lattiani alla ja kuumentaisi hänen jalkapohjiansa. "Tämäpä on lystiä", huudahti hän jokaisessa hyppäyksessä, "tämäpä on lystiä! Minun poikani, joka on minulle niini paljo maksanut, joka niin paljo on oppinut, aikoo ruveta maamieheksi! aikoo ruveta sontakuskiksi, maamoukaksi!"

"Jokkum", huudahti Bräsig, "suvaitsemmeko me tämmöistä häväistystä? Nouse ylös, Jokkum! -- Mitä vietäviä, herra!" huusi hän ja kävi Kurzin kimppuun, "mokoma sillisissi, semmoinen siirappisankari tulee häpäisemään tänne meitä maanviljeliöitä? Herra, tiedättekö, keitä me olemme? Me olemme alkusääty, jos ei meitä olisi ja jos emme teiltä ostaisi romuanne, silloin saisitte te, kaupusteliat, juosta ympäri maata, kerjäläispussi selässä, ja tämmöiseenkö säätyyn on teidän poikanne liian oppinut? Hän on oppinut pikemmin liian vähän kuin liian paljo. Luuletteko että kunnolliseksi maanviljeliäksi -- asetu tähän minun viereeni, Jokkum! -- kelpaa mikä pöllöpää ja hölmö hyvänsä?"

"Lankoseni", alotti rehtori uudestaan.

"Aiotko tappaa minun pitkillä puheillasi?" tiuskasi Kurz. "Sinä olet täällä katsonut etuasi; minä tulin myöskin tänne katsomaan tätä _kilttiä_ poikaani, ja nyt käyvät kaikki minun kimppuuni".

"Kurz", sanoi nyt rouva Nüssler, "malttakaa toki mieltänne. Mitä ei ole olemassa, sitä ei ole olemassa. Jos ei hän _tahdo_ papiksi tulla, niin on se _hänen_ asiansa; ja minusta näyttää olevan yhdentekevä, jos hän kerta kelvolliseksi mieheksi tulee, joko hän sitte saarnaa tai kyntää".

"Isä", sanoi Rudolf, nähdessään isänsä rupeevan asiaa arvelemaan, "antakaa minulle suostumuksenne, te ette voi arvata, kuinka suuressa määrässä minun elämäni onni siitä riippuu".

"Kuka ottaa _sinua_ oppiin?" kysyi Kurz vielä kovin vihoissaan. "Ei kukaan!"

"Se on minun asiani", sanoi Bräsig, "minä tiedän yhden, se on Hilgendorf Tetzlebenissä, hän ymmärtää ohjailla latinalaisia maanviljeliöitä, hän on tehnyt ihmisiä kaikkein sivistyneimmistäkin. Hänellä oli kerran eräs, joka kirjotteli värsyjä kuhilaiden takana; kun hän tahtoi sanoa: aurinko on noussut, sanoi hän: Aurora kurkistelee jo yli pensasaidan, ja kun hän tahtoi sanoa: ukkosen ilma on tulossa, sanoi hän: lännestä nousee rusoreunainen pilventörmä, Ja kun hän tahtoi sanoa: nyt sataa tihuttaa, sanoi hän: taivas itkee hiljakseen -- ja kuitenkin on Hilgendorf tehnyt hänestä miehen. -- Hänen luoksensa pitää Rudolfin mennä".

"Niin", sanoi Kurz, "mutta minä tahdon puhua Hilgendorfin kanssa, minä tahdon sanoa hänelle..."

"Sanokaa hänelle kaikki, isä", sanoi Rudolf ja tarttui isäänsä innokkaasti kiini uumilta, "mutta minulla on vielä yksi pyyntö..."

"Haha!" huudahti Kurz, "sinä tarkotat velkojas; älä hiisku niistä tänään minun kuulleni, minulla on kylliksi maamoukasta, ja minä en maksa niitä!" ja niin puhein työnsi hän poikansa pois.

"Sitä ei teidän pidäkkään, isä", sanoi Rudolf ja oijensi itsensä suoraksi, ja koko hänen olennosta tuli näkyviin niin uljas mieli ja niin vakaa uskaliaisuus, että hän veti kaikkein silmät puoleensa; "sitä ei teidän pidäkkään!" huudahti hän, "minä olen tänään tehnyt uuden velan, ja olen antanut kunniasanani, itselleni olen minä sen antanut, sen rehellisesti suorittaakseni ja takasinlunastaakseni, vaikka maksaisi se oman sydänvereni. -- Ja tässä on minun velkani!" huudahti hän ja lähestyi Miinaa, joka koko kiistan ajan oli levännyt sisarensa rinnalla ja jonka mielestä tuntui, kuin olisi viimeinen tuomio tulossa! -- "Tässä!" sanoi hän ja veti Miinan omalle rinnallensa. -- "Ja kun minusta kerran on kelvollinen mies tullut, silloin saatte kiittää _häntä_ siitä -- _tätä tässä_!" ja kyynelet purskahtivat ulos hänen silmistänsä, "tätä minun rakasta morsiantani".

"Perhanan veitikka!" sanoi Bräsig ja pyyhkäisi silmiänsä, siirtyi akkunan ääreen ja rummutti taas Dessaun marsia, sillä hän oli ainoa, joka osasi sen sävelen. Muut seisoivat siinä kuin pilvistä nakatut.

"Herran Jestan!" huudahti rouva Nüssler, "mitä tämä on?" -- "Mitä?" huudahti Jokkum, "_Miina_, sanoo hän?"

"Hyväinen Jumala, Jokkum, älä toki pakaja!" huudahti rouva Nüssler. "Miina, mitä tämä on, mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?"

Mutta Miina lepäsi niin lujasti ja rauhallisesti Rudolfin rinnalla, ikäänkuin ei hän enää milloinkaan voisi päätänsä nostaa, eikä milloinkaan sanaa hiiskahtaa. -- Kurz älysi asian kaikkein ensimäiseksi, pari laskuosotusta oli jolahtanut hänen päähänsä, ja Jokkumin varallisuuden tila muodosti niissä pääluvun, ja laskun tulos miellytti häntä niin suuresti, että hän taas rupesi hyppimään vuorotellen toisella ja toisella jalallaan, mutta tällä kertaa ei tehnyt hän sitä puolalaisen karhun tavalla, ei, vaan niinkuin villi indianilainen, joka tanssii voitonriemusta, ja Bräsig rämisti siihen tahtia. Rehtori Baldrianin naama oli ainoa rauhallinen kohta koko tässä yleisessä hämmennyksessä ja se näytti yhtä käsittämättömältä kuin minun oma muotoni, tirkistäissäni hebrealaiseen raamattuun.

"Mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?" huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi tuolille. "Minun molemmat pienet tyttöseni samana päivänä! Ja te sanoitte kumminkin tahtovanne heitä vartioita!" sanoi hän kiivastuneena Bräsigille.

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "enkö minä ole heitä vartioinnut, niin että luuni vielä ovat arat; mutta vahinko ei tule kello kaulassa, kuka sitä voi estää? -- Mitä sanot sinä, Jokkum?"

"Minä en sano mitään; mutta minun äiti vainajani sanoi aina: kannedaatti ja opettajatar..."

"Jokkum", huudahti rouva Nüssler, "sinä otat minulta vielä hengen sillä paljolla pakinallas, jonka tuolta lurjukselta Rudolfilta olet oppinut".

"Pöllöpää!" huusi Kurz väliin ja hyppi ympäri pariskunnan, "miks'et sitä minulle heti sanonut? Minä olisin sinulle kaikki heti anteeksi antanut tämän pienen, kiltin miniän tähden", ja samassa veti hän Miinan pään esille ja suuteli häntä.

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler, "nyt kutsuu Kurz häntä jo miniäksensä ja suutelee häntä, Ja hänen poikansa ei ole vielä mitään ja Miina on vielä varsin ymmärtämätön tyttö".

"Vai niin?" sanoi Bräsig, "te arvelette sentähden että hän on nuorempi. -- Tulkaapa vähäisen tänne, minä tahdon sanoa teille jotakin kahdenkesken", ja samassa veti hän rouva Nüsslerin erääsen soppeen ja siellä katselivat he molemmat yksimielisesti nurkassa olevaan sylkilaatikkoon. "Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mikä sopii toiselle, sopii myöskin toiselle! te olette antaneet siunauksenne Liinalle, miksi ette myöskin Miinalle? Totta kyllä, että hän on ymmärtämättömämpi, koska hän on nuorempi; mutta, rouva Nüssler, erotus kaksoisten välillä iän suhteen on niin mitätön, ettette sitä saata lukuun ottaa, ja ilman sitä, -- kääntäjälle on teidän kumminkin antaminen tyttärenne; mitenkä tämä liitto on päättyvä, ei voi kukaan eläväinen tietää, koska emme ymmärrä mitään papin asioista, sillä te ja Jokkum ja minä emme ole yksikään papiksi lukeneet. Mutta kaksintaistelian kanssa -- näittekö, kuinka hän seisoi, ikäänkuin tahtoisi hän käydä koko maailman kanssa miekkasille -- se perhanan lurjus! -- näettekö, hänen kanssansa maamiehenä kyllä tulemme toimeen, häntä voitte te ja Hawermann ja minä ja, jos niiksi tulee, vielä Jokkumikin silmällä pitää, opastella ja oijennella. -- Ja näettekö, rouva Nüssler, minä luulin aina, että Jokkum aikaa voittain miehistyisi, mutta miehistyykö hän? Ei, hän ei miehisty, ja sentähden voipi tämä nuorukainen vävypoikana tulla teille siunaukseksi, ja hän nimittäin johonkin kelpaa, sillä me vanhenemme vanhenemistamme, ja kun minä kerran silmäni ummistan -- no, siihen on kai vielä aikoja kuluva -- mutta se olisi oleva minulle suuri lohdutus, jos tietäisin teillä olevan jonkun, joka katsoo teidän parastanne".

Ja tuo vanha herra katseli tuijotteli sylkilaatikkoon, ja rouva Nüssler halasi häntä kaulasta ja antoi hänelle ensimäisen suudelman eläissänsä ja lausui ystävällisesti ja levollisesti: "Bräsig, jos te toden perästä sen oikeana pidätte, niin ei se voi olla Jumalan tahtoa vastaan".

Moni lehvikkö on nähnyt raittiimpia, verevämpiä, tulisempia suudelmia, mutta tuo vanha sylkilaatikko tuvan nurkassa ei kuitenkaan vaihtaisi heidän kanssansa.