Part 24

"Bräsig", alotti rouva Nüssler, "minä en enää voi kuulla tuota Jokkumin ijankaikkista lörpötystä ja siihen on yksin Rudolf syynä, joka viime talvena, niin paljon pakisi hänen kanssansa, ja nyt se on tullut Jokkumille semmoiseksi totutuksi tavaksi, ettei häntä siitä enää saa luopumaan. Sanokaa minulle nyt rehellisesti ja suoraan -- sillä olettehan te luvanneet pitää siitä vaaria -- oletteko te havainneet jotakin outoa pikku tyttösissä?"

"Johan nyt jotakin!" huudahti Bräsig, "en pienintä rahtustakaan!"

"Minä en myös voi sitä ensinkään ajatella", sanoi rouva Nüssler ja arveli aprikoi ajatuksissaan "ensin olivat Liina ja Gottlieb hyviä ystäviä ja Miina ja Rudolf, sittemmin piti Miina enemmän Gottliebin seuraa ja Liina Rudolfin, ja tutkinnon jälkeen seurusteli Liina uudestaan Gottliebin kanssa; mutta Miina ja Rudolf ovat epäsovussa, sillä aina tuosta koreasta saarnajutusta asti ei Miina enää tahdo nähdä häntä".

"Rouva Nüssler", sanoi Bräsig, "mitä rakkauteen tulee, niin alkaa se ensin aina salaisuudessa, niinkuin esimerkiksi kukkaiskimpusta, eli sillä tavalla että molemmat lausuvat toisillensa 'hyvää huomenta' ja puristavat samassa kättä, tahi että molemmat yhtaikaa kumartuvat ottamaan maasta lankakerää ja puskevat samassa päänsä yhteen, ja vieras ei siitä sen enempää havaitse. Mutta aikaa myöden tulee se enemmän silmiinpistäväksi, sillä tavalla että naispuoli usein lentää punaseksi ja miespuoli vilkuttelee ympäri silmillänsä, taikka sillä tavalla että naispuoli vetää miespuolen ruokakamariin ja panee hänen eteensä makkaraa, häränkieltä ja sianlihaa, ja miespuoli lahjottelee naispuolelle punasia tai sinisiä liinoja, tahi, jos oikein hullusti on, kävelevät he kesäilloilla ulkona kuutamossa ja huokailevat. -- Onko pikku tyttösten laita tämmöinen ollut?"

"Ei, sitä en saata sanoa, Bräsig. Ruokakamarissa olen minä heidän kyllä silloin tällöin tavannut; mutta sieltä olen minä heidän heti poiskarkottanut, sillä minä en suvaitse semmoista kestitystä ruokakammiossa; ja että minun pienoiseni olisivat punasiksi lentäneet, en ole myöskään havainnut, mutta että he viime aikoina usein ovat itkeneet silmänsä punasiksi, sen minä kyllä olen nähnyt".

"Hm!" sanoi Bräsig, "tämä viimeinen seikka ei ole merkitystä vailla. Minä tahdon sanoa teille jotakin, rouva Nüssler, luottakaa täydellisesti minuun, minä tunnen semmoiset asiat; Hawermannin vintiönkin sain minä kiini hänen rakkauden retkillään. Minä olen vanha metsämies, minä vainuun heitä heidän pesäpaikkaansa asti; mutta teidän pitää sanoa minulle, missä he päiväkauden tyyssijaa pitävät, s.o. missä minä heidän mahdollisesti voin tavata".

"He oleskelevat täällä, Bräsig, juuri tässä lehtimajassa. Minun pienet tyttöseni istuvat täällä iltapuolella päivää ja ompelevat ja silloin tulevat myös nuo molemmat nuorukaiset tänne, mutta minä en ole koskaan tullut ajattelemaan siinä mitään pahaa olevan".

"Ei siinä mitään pahaa olekkaan", sanoi Bräsig ja astui ulos lehtimajasta ja katseli pikimmältä ympärillensä, jolloin hänen silmänsä sattuivat erääsen suureen kirsikkapuuhun, joka kasvoi täynnä lehtiä, ihan lehtimajan edessä. -- "Hyvä!" lausui hän, "mitä tehtävissä on, on tehtävä".

"Herranen aika!" huudahti rouva Nüssler, kun astuivat takasin huoneesen, "mitä kaikkea kurjuutta on vielä täällä tänä päivänä tapahtuva! Kurz tulee iltapuolella päivää kahvin aikana ja hän on kovin vihoissaan pojallensa ja muutenkin pahasisuinen mies! Saattopa nähdä, että hän on täällä kauniin melun nostava".

"Niin on aina lyhytkasvuisten ihmisten laita", selitti Bräsig, "pää ja ruumiin alapuoli istuvat liian liki toinen toistansa, mieli leimahtaa heti tuleen".

"Min", huokasi rouva Nüssler ja astui huoneesen, "kurjuutta siitä tulee".

Hän ei tietänyt, että kurjuus jo oli vallallansa talossa.

Sillä aikaa kuin alhaalla puutarhassa tätä keskustelua pidettiin, istuivat nuo molemmat kaksoisomenat ylhäällä ullakkokamarissansa ja ompelivat. Liina istui akkunan ääressä, Miina toisen, eikä kumpikaan katsahtanut ylös työstänsä, he eivät ensinkään puhuneet toinen toisensa kanssa, niinkuin ennen ompelukoulussa pappilassa, he ompelivat ompelemistaan, ikäänkuin olisi mailma revennyt ja heidän pitäisi silmineulalla ja langalla paikata se taas kiini ja ikäänkuin tietäisivät he varsin hyvin, mikä tärkeä työ heillä oli tehtävänä. Kummallista, ettei heidän äitinsä ollut mitään sanonut Bräsigille siitä, että heidän kauniit, punaset poskensa olivat pahasti vaalenneet; se oli mahtanut tapahtua hyvin vähitellen, kosk'ei hän sitä ollut huomannut. Mutta niin oli nyt kumminkin laita, nuo molemmat pienet omenat näyttivät niin kalpeilta, ikäänkuin olisivat he kasvaneet pohjanpuolella elämänpuuta, jossa ei heitä tavannut auringon säde, joka olisi voinut heidän poskensa värjätä; ja näytti siltä, kuin eivät he enää kasvaisikaan samalla oksalla. Viimein antoi Liina ompeluksensa pudota helmaansa, hän ei voinut enää ommella, vedet tuli hänen silmiinsä ja kyynelet vierivät pitkin vaaleita poskia, ja Miina kurotti myös niistinliinaansa ja piti sitä silmillänsä, joista kirkkaita kyyneliä alkoi tippua hänenkin syliinsä, ja niin istuivat he ja itkivät ikäänkuin olisi tuo kaunis, viaton mailma heidän povessansakin revennyt rikki ja he eivät voisi sitä enää kiinipaikata.

Yht'äkkiä hypähti Miina ylös ja juoksi ulos ovesta ikäänkuin täytyisi hänen välttämättömäsi ulos raittiisen ilmaan; mutta hän maltti kumminkin mielensä semmoisessa tilassa ei hän voinut pihalle mennä äiti voisi hänen nähdä ja kysyä, mikä häntä vaivasi; hän jäi sentähden oven ulkopuolelle seisomaan ja itki taas. Ja Liina hypähti myös ylös ja aikoi mennä lohduttamaan Miinaa; mutta hän maltti myös mielensä, sillä ei hän tietänyt, millä hän olisi häntä lohduttanut, ja hän jäi oven sisäpuolelle seisomaan ja itki myös uudestaan.

Niin erottaa usein ainoastaan ohut lauta kaksi sydäntä, ja kumpikin sydän kuulee toisen huokaavan ja itkevän ja kummallakin puolella tuota ohutta lautaa on salpa, jota olisi tarvis vaan vähän liikauttaa, niin väistyisi tuo väliseinä pois sydänten vallita; mutta kumpikaan ei tahdo ensiksi koskea salpaan, ja nuo molemmat sydämet itkevät itkemistään.

Mutta Jumalan kiitos! -- semmoista itsekästä ylpeyttä toinen toistansa vastaan eivät nämä pienet sydämet tunteneet, ja Miina aukaisi oven ja sanoi: "Liina, miksikä itket sinä?" ja Liina kurotti Miinaa kohden käsiänsä ja lausui: "Ah, Miina kulta, miksikä itket sinä?" Ja he vaipuivat toinen toisensa kaulaan ja itkivät uudestaan ja posket saivat verevämmän värin, ikäänkuin olisi auringon sade niitä taas kohdannut, ja he pitivät niin lujasti toinen toisestansa kiini, juurikuin istuisivat he taas samalla oksalla.

"Miina kulta!" huudahti Lima, "minä tahdon luopua hänestä sinun hyväkses, sinä olet tuleva onnelliseksi hänen kanssansa".

"Ei, Liina kulta!" huudahti Miina, "hän pitää enemmän sinusta ja sinä oletkin paljoa parempi kuin minä".

"Ei, Miina, minä olen asiasta selvällä, tänään iltapuolella tulee setä Kurz tänne ja minä tahdon pyytää isää ja äitiä, että he antavat minun mennä hänen kanssansa, sillä minulle tulisi ehkä liian raskaaksi olla sitä näkemässä".

"Tee niin, Liina kulta, silloinhan olet hänen vanhempainsa luona; ja minä tahdon pyytää Gottliebiä, että hän isänsä kautta hankkii minulle opettajattaren paikan, kun te molemmat taas tulette tänne takasin; minä tahdon olla kaukana, kaukana täältä, sillä minun sydäntäni kirventelee myös kovasti".

"Miina", huudahti Liina ja sysäsi sisarensa kyynärän matkaa pois tyköänsä ja katseli häntä varsin hämmästyneenä silmiin, "_hänen_ vanhempainsa luona? Ketä sinä tarkotat oikeastaan?"

"No -- Rudolfia".

"Sinä tarkotat Rudolfia?"

"Niin, ketähän sinä sitte tarkotat?"

"Minä? No, minä tarkotan Gottliebiä!"

"Jee, jee!" huudahti Miina ja halasi Liinaa taas kaulasta. "Onko se mahdollista! Onko se mahdollista! Emmehän tarkota ensinkään samaa!"

"Ah, Jumalani!" huudahti Liina, joka oli ymmärtäväisempi, "ja mihinkä tuskaan olemme toinen toisemme saattaneet!"

"Mutta nyt on kaikki hyvästi taas", huudahti Miina ja hyppeli, ymmärtämättömämpänä ollen, ympäri huoneessa, "nyt on kaikki hyvästi!"

"Niin, Miina kulta, nyt on kaikki hyvästi;" ja Liina ymmärtäväisempänä tanssi myös ympäri huoneessa. Ja Miina ymmärtämättömämpänä halasi uudestaan sisartansa kaulasta -- mutta tällä kertaa ilosta.

Niin, jos oikealla ajalla tartutaan salpaan ja sysätään väliseinä syrjään, niin yhtyvät taas sydämet ja kaikki tulee taas hyväksi, vaikk'ei riemu olisikaan niin suuri, kuin se täällä ylhäällä ullakkokamarissa nyt oli. Milloin itkivät he, milloin nauroivat he, milloin tanssivat ympäri lattialla, milloin istuivat toinen toisensa syliin ja kertoivat kuinka tämä kaikki oli tapahtunut ja valittivat tyhmyyttänsä, etteivät olleet huomanneet kuinka heidän laitansa oli, ja ihmettelivät, kuinka oli ollut mahdollista, etteivät ennemmin olleet siitä selkoa tehneet, ja sitte ilmottivat he toinen toisellensa, kuinka pitkälle kumpikin oli orpanansa kanssa tullut ja että ne molemmat oikeastaan olivatkin syypäät koko hämminkiin, sillä he eivät vielä olleet puhuneet suutansa puhtaaksi. Ja Liina sanoi jo kauvan olleensa epäilyksissä, mutta vasta viime sunnuntaista oli hän ollut varma siitä, että Miina rakasti Gottliebiä, sillä miksi olisi hän muuten niin katkerasti itkenyt kotimatkalla. Ja Miina sanoi, eikö hänen olisi pitänyt itkeä, kun Rudolf teki semmoisen hirveän kepposen saarnastansa, ja hän oli ajatellut samalla tavalla kuin Liina, nähdessänsä hänen niin katkerasti itkevän kotimatkalla. Ja Liina sanoi: eiköhän se ollut häntä loukkaava, että Gottliebiä oli niin pahasti petetty. Mutta nyt oli kaikki hyvä taas; ja kun ruokakello soi, käydä tipsuttivat nuo molemmat kaksoisomenat käsi kädessä alas portaita myöden, ja kun he astuivat sisään tupaan, hämmästyi Bräsig, joka oli asettunut istumaan selin päivää vastaan, nähdessänsä heidän iloiset kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, ja hän pakisi itseksensä: "Mitä? Nuotko olisivat päästä pyörällä? Heilläkö olisi rakkauden tuskia? -- Ei, hauskaa on heillä".

Ruokakellon soidessa tuli nyt myöskin Bräsigin kääntäjä, papinkandidaatti Gottlieb Baldrian sisään. Liina punastui ja kääntyi hänestä poispäin, ei vihoissaan, ei, vaan sen tunnustuksen tähden, jonka ullakkokamarissa oli tehnyt, ja Bräsig puhui itseksensä:

"Tämä on minusta taas kummaa: Liina lentää punaseksi. Kuinka on se mahdollista? Tuon varestenpelätyksen, kääntäjän tähden?"

Bräsigin sanat olivat kyllä ankarat, mutta mikään kaunis mies ei Gottlieb ollut: luonto ei ollut häntä varustanut millään komealla ulkomuodolla ja sen hiukkasen, mitä hän oli siltä saanut, oli hän turmellut järjettömällä tavalla. Niin oli esimerkiksi laita hiuksien. Hänellä oli paksu tukka, ja jos sitä säännöllisesti olisi keritty, olisi se ollut varsin sievä, vaalea tukka ja hän olisi sen kanssa voinut ilmaantua mihin hyvänsä, pelättämättä ihmisiä. Mutta nyt oli hän papillisessa innossaan ottanut vapahtajamme Kristuksen rakkaimman opetuslapsen, Johanneksen esikuvaksensa ja oli tehnyt jakauksen keskelle päätänsä ja suki väkisin harjaksensa kahden puolin alaspäin, vaikka luonto oli ne määrännyt kasvamaan pystysuorasti ylöspäin. -- Minulla tietysti ei ole mitään sitä vastaan, jos tuommoinen pieni, kymmen- tai kahdentoistavuotinen pojannulkki juoksentelee ympäri hapset hajallaan ja semmoisten pienten nulikkain äideillä on vielä vähemmän sitä vastaan, he vaan silloin tällöin mielihyvillään pyhkäisevät suortuvia pois heidän kasvoiltansa ja silittävät ne sileiksi, kun vieraita tulee -- ymmärtämättömät äidit käyttävät tietysti vielä tyhmyydessään hiuspaperruksia ja poltinrautaakin. Minulla ei myöskään ole mitään sitä vastaan, jos tapa semmoinen olisi, että vanhat ihmiset käyttävät pitkiä kiehkuroita, sillä vanhoissa seinätauluissa näyttää se kumminkin kauniilta; mutta kellä ei pohkeita ole, älköön käyttäkö kapeita housuja, ja kellä ei kiehkuroita ole, älköön käyttäkö pitkää tukkaa. Gottliebin vastahakoiset hapset kiiluivat nyt, auringosta ruskettuneina, alas taappäin kuin kimppu vanhoja ruostuneita rautanauloja, ja koska hänen oli niitä hyvästi voiteleminen, saadaksensa niitä sileinä pysymään, tahrasivat ne vaan hänen takinkauluksensa, mitään muuta hyötyä ei niistä ollut. Tämän tuuhean hiusvarustuksen alta tuli näkyviin jokapäiväinen, vaalea naama, joka tavallisesti näytti tuskaantuneelta, niin että Bräsig jo usein oli kysynyt häneltä, minkä suutarin luona hän teetti saappaansa, koska ne niin pahasti puristivat hänen varpaankänsiänsä. Hänen muu muotonsa soveltui tähän ulkonäköön, hän oli pitkä, hoikka ja kulmikas. Mutta se osa, josta tämän mailman matoiset lapset vähän iloitsevat, puuttui häneltä kokonaan, hänellä ei ollut mitään mahaa, ja se paikka, jossa tämä tarpeellinen ja hyödyllinen parseeli tavallisesti sijaitsee, oli hänen ruumiissaan niin tyhjä ja ontto kuin rouva Nüsslerin juurikaukalo, sisäpuolelta nimittäin. Bräsigistä oli hän sen vuoksi jonkinlainen luonnon ihme, sillä hän söi kuin mies, mutta tähän asti ilman mitään seurausta. Kukaan ei saa luulla, että herännäiset muusta elävät kuin ruoasta ja juomasta; minä olen tuntenut muutamia ja tunnen vielä nytkin, joille en minä tässä suhteessa voi vertoja vetää. Niin, se on totta kyllä, kandidaattitilassa ovat he vielä kyllä hoikkia, mutta annappa heidän saada lihava kirkkoherran paikka, niin pullistuvat he kyllä, ja sentähden ei Bräsigkään vielä heittänyt kaikkea toivoa, saadaksensa vielä kerran nähdä Gottliebin arvoisasti täyttävän papinkauhtanan, vaikka se nyt tuotti hänelle paljo salaista päänvaivaa.

Semmoiselta näytti Gottlieb Baldrian; mutta kuva ei olisi varsin täydellinen, jos en vielä lisäisi, että tämän kaiken yli levisi pienen pieni vilahdus pharisealaista ulkokultaisuutta; sitä oli vaan pieni rahtunen, mutta ulkokultaisuuden laita on sama kuin juoksuttimen: pienen pienellä tilkalla voipi happauttaa koko vadillisen maitoa.

He istuivat nyt päivällispöytään ja Jokkum kysyi: "Missä viipyy Rudolf?"

"Herranen aika, Jokkum, mitä sinä pakiset?" huudahti rouva Nüssler harmissaan. "Senhän sinun, toki viimeinkin pitäisi tietää, ettei hän milloinkaan tule ajallansa paikalle. Hän on onkimassa: mutta joka ei tule ruoalle oikealla ajalla, saa olla tyytyväinen tyhjällä palalla".

Pöydässä istuttiin hyvin hiljaa, sillä Bräsig ei puhunut mitään, hän tähysteli kaikin aistimin, havaitaksensa tunnusmerkkejä, ja rouva Nüsslerille oin kyllä hiljaisuudessa ihmettelemistä, mikä muutos hänen tyttösissänsä oli tapahtunut. Siinä he istuivat ja nauroivat toinen toisellensa ja kuiskailivat hiljaa ja näyttivät niin onnellisilta, kuin olisivat heränneet tuskallisesta unesta, ja iloitsisivat nyt, että kaikki oli ollut vaan unta ja että kirkas päivä taas paisti heidän päällensä.

Luku 18.

Sisältää paljaita rakkauden asioita ja tekee Bräsigistä kuultelian, siveyden vartian ja rakkauden suojelusenkelin puutarhan suuressa kirsikkapuussa.

Kun päivälliseltä oli päästy, kysyi Miina, jonka vuoro oli auttaa äitiä talouden sisäaskareissa. "Liina, mihinkä sinä menet?"

"Minä tahdon vaan noutaa ompelukseni", vastasi Liina, "sitte menen lehtimajaan".

"No, minä tulen pian perästä", sanoi Miina.

"Ja minä tulen myös", sanoi Gottlieb vitkalleen, "minulla on kirja, jonka minun vielä tänäpänä täytyy loppuun lukea".

"Se on oikein", lausui Bräsig, "siitäpä tulee julman hauskaa Liinalle".

Gottlieb aikoi ensin pitää pienen nuhdesaarnan Bräsigille tuon "julma" sanan väärin käyttämisestä, mutta maltti kuitenkin mielensä, arvellen, ettei se Bräsigiin mitään vaikuttaisi, ei hän sanonut siis mitään, vaan meni molempain tyttösten kanssa ulos tuvasta.

"Hyväinen aika", huudahti rouva Nüssler, "mitenkä on minun lasteni laita? Heistä en tule hullua hurskaammaksi: nyt he ovat taas yksi mieli, yksi sydän?"

"Hiljaa rouva Nüssler!" virkkoi Bräsig; "tänään otan minä asiasta selvän. Jokkum tuleppa kanssani, mutta älä hiiskahda hivaustakaan".

Jokkum seurasi häntä puutarhaan ja Bräsig tarttui hänen käsivarteensa: "Ole vaivihkaa, Jokkum, äläkä katso ympärilles, vaan tee niinkuin olisit minun kanssani päivällisen jälkeen kävelemässä".

Jokkum teki, niinkuin käskettiin. Kun olivat tulleet lehtimajan edessä kasvavan kirsikkapuun luo seisahti Bräsig: "Kas niin, Jokkum, köyristyppä nyt päin puuta vastaan".

Jokkum aikoi jotakin sanoa, mutta Bräsig painoi hänen päänsä alas: "Ole vaiti, Jokkum, -- pää puuta vastaan!" ja samassa kiipesi hän Jokkumin selkään: "No niin, oikaise nyt ryhösi suoraksi. Todellakin, minä yletyn juuri", -- ja iski käsin kiini alimmaisiin oksiin ja kapusi ylös puuhun. Vielä ei Jokkum ollut mitään sanonut, mutta nyt sai hän sanoneeksi: "Bräsig, eihän ne vielä ole kypsiä."

"Pöllöpää!" huudahti Bräsig ja kurkisteli punasine kasvoineen noiden vihreäin lehtien välistä kuin kypsä kurpitsi, "luuletko sinä minun aikovan Juhannuksen aikana etsiä marjoja kirsikkapuusta? Korjaa nyt mitä pikemmin luusi, äläkä seiso ällistele siinä kuin koira, joka vainuu kissaa puussa."

"Niin mitä minä sille voin," sanoi Jokkum ja jätti Bräsigin oman onnensa nojaan.

Kauvan ei Bräsigin tarvinnut odottaa, kun hän kuuli keveän, vilppaan jalanastunnan kirskuvan käytävän hiedalla ja Liina istahti lehtimajaan, suuri tukku ompeluaineita kädessä, ja jos hänellä oli aikomus saada tämän kaiken tänään valmiiksi, olisi hänen heti pitänyt ryhtyä työhön; mutta sitä ei hän tehnyt, vaan levitti kaikki pöydälle, antoi päänsä vaipua päin kättänsä, katseli sinistä taivasta kohden ohitse Bräsigin kirsikkapuun ja istui syvissä ajatuksissa.

"Ah kuinka onnellinen olen minä!" huudahti hänen kiitollinen pieni sydämensä, "että Miina on minulle taas hyvä ja Gottlieb on minulle myöskin hyvä, miksikä olisi hän muuten tänään päivällispöydässä polkenut minua jalkaan? Ja miksikä tarkasteli Bräsig meitä koko ajan niin tuimasti? Minä luulen että minä lensin varsin punaseksi. Ah, mikä hyvä ihminen on Gottlieb toki! Kuinka vakaisesti ja oppineesta voi hän puhua, kuinka totinen on hän, pappius tulee ihan selvästi näkyviin hänen kasvoissansa. Kaunis ei hän tosin ole, Rudolf näyttää paremmalta; mutta hänessä on jotakin omituista, ikäänkuin sanoisi hän aina: pysykää kaukana minusta viheliäisen, kurjan romunne kanssa, minulla on korkeammat ajatukset, minä olen hengellinen mies. -- Hänen hiuksensa leikkaan minä vielä kyllä lyhemmäksi".

Se on hyvä asia maailmassa, etteivät kaikki nuoret tytöt katso ulkonaisen kauneuteen, muuten olisimme me rumat iäksi päiväksi jääneet vanhoiksi pojiksi ja meistäpä olisi kaunis joukkio syntynyt, sillä mikähän on rumempi kuin vanha, ruma nuorimies.

Liinan loppusanoissa, että hän oli Gottliebin hiukset leikkaava, oli niin varma toivo, että hän siitä punastui, ja kun hän samassa kuuli hietakäytävällä vitkallisten, arvokkaitten askelien narisevan, tarttui hän ompelukseensa ja alkoi pistellä kuin henkensä edestä.

Gottlieb tuli, kirja kainalossa ja istui kolmen askeleen päähän Liinasta ja rupesi lukemaan, mutta katseli kumminkin tuontuostakin yli kirjansa ikäänkuin ajattelisi hän tarkemmin, uuta hän oli lukenut, tai miettisi jotakin muuta. Papinkokelaiden kanssa on laita nyt semmoinen, nimittäin jos he ovat oikeata lajia ja itse uskovat, mitä he muille saarnaavat: ennen tutkintoa ei heillä muuta ole kuin hengellisiä ajatuksia, mutta _jälkeen_ tutkinnon tulevat myös maalliset armoihin, ja ennen kuin ryhtyvät papin toimiin, rupeevat ensiksi naimahommiin. Niin oli laita Gottliebinkin, ja koska ei tutkinnon jälkeen kukaan toinen tyttö ollut hänen tiellensä sattunut, kuin Liina ja Miina, ja koska Liina oli paljoa tarkemmin kuullellut hänen hengellisiä manauksiansa kuin tämän vallaton sisar, oli hän saanut päähänsä sen maallisen ajatuksen, tehdä hänet papin rouvaksi. Mutta tämmöisissä asioissa ei hänellä ollut paljon kokemusta, ne saattivat hänen suureen hämminkiin, ja hän ei ollut vielä edemmäksi tullut kuin jalkaapolkemiseen, jota tehdessään hän kuitenkin aina itse enemmän säikähti, kuin Liina tunteissaan polkemisen.

Tänään oli hän kumminkin päättänyt, puuttua asiaan toden perästä, hän sanoi sentähden: "Liina, tämän kirjan olen minä oikeastaan ottanut mukaani sinun tähtes. Tahdotko kuulla sitä?"

"Tahdon", vastasi Liina.

"Siitä syntyy ikävä juttu", pakisi Bräsig itseksensä, joka ei tuolla ylhäällä puun oksilla suinkaan levännyt millään pehmeillä patjoilla.

Gottlieb luki nyt Liinan kuullen pitkän saarnan kristillisestä avioliitosta, kuinka siihen pitää mentämän ja kuinka sitä pitää ajateltaman; ja kun hän sen oli lopettanut, siirtyi hän askelen likemmäksi ja kysyi: "Mitä sinä siihen sanot, Liina?"

"Onhan se varmaankin hyvin kaunista", vastasi Liina.

"Naiminenko?" kysäisi Gottlieb.

"Oi, Gottlieb!" virkki Liina ja kumartui syvemmälle ompeluksensa yli.

"Ei, Liina", sanoi Gottlieb ja siirtyi taas askelen lähemmäksi, "se ei ole kaunista. Jumala siunatkoon sinua, ettet tätä tärkeätä tehtävää ihmiselämässä ole ymmärtänyt kevytmielisesti. Se on hirveän tukala, nimittäin kristillisessä merkityksessä", ja nyt antoi hän kauhistavan kuvauksen avioliiton raskaista velvollisuuksista, vaivoista ja murheista, ikäänkuin valmistaisi hän Liinaa kuritushuoneesen, ja Bräsig siunaili ylhäällä kirsikkapuussa ja kiitti onneansa, ettei hän ollut joutunut semmoiseen kamalaan tilaan.

"Niin", sanoi Gottlieb, "avioliitto on sen kirouksen seurauksia, jolla Jumala ajoi meidän esivanhempamme ulos paratiisista", ja otti raamatun esille ja luki tuolle lapsi paralle Mooseksen ensimäisestä kirjasta kolmannen luvun, niin että Liinan koko ruumis rupesi värisemään eikä hän enää tietänyt miten olla, kuten elää tuskan ja häpeän tähden.

"Sunkin vietävän jesuviitti!" huudahti Bräsig puoliksi kuuluvalla äänellä puustaan, "miksikä saatat sinä tuota viatonta lasta hämille!" ja hän oli miltei hypätä alas puusta, ja Liina olisi juossut tiehensä, ellei se kirja olisi ollut raamattu, josta Gottlieb oli lukenut, sillä mitä siinä seisoi, voi olla kyllä hyvä; Liina peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Mutta Gottlieb oli nyt joutunut kokonaan hengelliseen innostukseen ja oli lyönyt käsivartensa ympäri Liinan ruumiin ja huudahti: "Minä en säästä sinua tänä juhlallisena hetkenä! Karoliina Nüssler, tahdotko näillä kristillisillä ehdoilla tulia minun aviovaimokseni?"

Liina parka oli semmoisessa hämmingissä, ettei hän voinut puhua, ei ajatella, hän itki vaan itkemistänsä.

Silloin kuului puutarhan käytävällä iloinen laulu.

Kala pieni järvessä Uipi toisen jäljessä; Kala pienoinen Saapi kultaisen.

Ja Liina ponnisti viimeiset voimansa ja töytäsi ulos lehtimajasta, huolimatta raamatusta ja kristillisistä ehdoista, ja juoksi Miinan ohitse, joka nyt myöskin tuli ompeluksensa kanssa, ja Liinan perästä koikki Gottlieb pitkillä, hitailla askelilla, ja hänen naamansa näytti niin pitkältä kuin entisen papin, jolle lukkari pitkän saarnan aikana kurotti kirkonavaimen saarnastuoliin, ilmottaen, että pastori saarnasta päästyänsä voi itse sulkea kirkon oven, sillä hänen oli nyt rientäminen päivälliselle. Ja hämmästynyt mahtoi hän ollakin, sillä hän oli samoin kuin tuo pappi, tahtonut toimittaa tehtävänsä oikein hyvin, ja nyt oli hänen kirkkonsa tyhjä.

Miina oli vielä pieni kokematon lapsi, sillä hän oli nuorin, mutta niin näppärä oli hän kumminkin, että hän havaitsi, että jotakin oli tapahtunut, ja hän arveli itseksensä, eikö hänenkin pitäisi itkeä, jos hänelle semmoista tapahtuisi, ja millä hän sitte itseänsä lohduttaisi. Hän istui siis levollisesti lehtimajaan, levitti ompeluksensa pöydälle, ja alkoi vähän huokailla, ajatellessaan omia epävarmoja toiveitaan, sillä muuta ei hän asiain näin ollessa juuri voinut tehdäkään.

"Jumala varjelkoon!" ajatteli Bräsig ylhäällä puussa, "nyt istuu hänkin tuohon lepäämään, ja minun luuni ovat jo ihan puutuneet. Tämä rupee tulemaan pitkälliseksi".

Mutta pitkälliseksi se ei kuitenkaan tullut, sillä kotvasen sen jälkeen kuin Miina oli istahtunut, tuli kaunis nuori mies lehtimajan nurkan takaa näkyviin, ongenvapa selässä ja kalapussi kaulassa.

"Hyvä", huudahti hän, "että kohtaan sinun täällä, Miina. On kai jo aikaa sitte päivällistä syöty?"

"Tietysti, Rudolf", vastasi Miina, "onhan kello jo kohta kaksi".