Part 23

Kun he olivat menneet, ja kyläläiset melkein miehissä olivat saapuville tulleet, piti Aksel puheensa, vaikka koko huvitus tästä valtiotoimesta oli tyhjäksi rauennut tuon onnettoman kirjeen kautta, sillä mitä hyvänsä hän mielessään kuvittelikaan: oma huvitus ja arvoisuus, olla isäntänä, oli kumminkin tässä hänelle pääasia. Melkein siihen suuntaan, kuin Hawermann oli pelännyt, kävikin nyt hänen puheensa! Muistutuksia ja lupauksia, suurilla sanoilla ja komeilla puheenparsilla koristettuna, pöyhkeili noiden yksinkertaisten päivätyöläisten silmäin edessä ymmärtämättöminä, ja ainoa mikä tästä kaikesta oli heille selvää, mutta mikä myöskin heitä huimasi, olivat nuo kullankiiltoiset lupaukset hyvistä töistä, ja että heidän oli vaan tarvis tulla hänen luoksensa, jos he jotakin halusivat, hän oli pitävä heistä isällistä huolta.

"No niin", sanoi Päsel Näselille, "kummi, se on jotakin se. _Hyvä tahto_ on kumminkin hänellä! Minä menen huomenna hänen luoksensa ja pyydän saada yhden vasikan elättääkseni".

"Saithan sinä jo viime vuonna yhden".

"Ei haita mitään, sen voin minä myydä Gürlitzin kankurille".

"Niin", sanoi Kegel Degelille, "minä menen huomenna hänen luoksensa ja pyydän saada kevättouvon aikana kapan alan enemmän perunamaata, sillä minä en voi muuten tulla toimeen".

"Niin, mutta ethän sinä mullittanut peruniasi viime vuonna oikeaan aikaan; ja vanha pehtori onkin sinua sentähden hyvästi nuhdellut".

"Se ei haita, hän ei siitä mitään tiedä, ja onhan hän nyt isäntä, vaan ei pehtori".

Niin oli nyt levottomuus ja tyytymättömyys valloillansa; Aksel itsekin oli levoton ja tyytymätön odotellessaan kutsumattomia vieraitansa, ja ainoa sielu, joka koko Pümpelhagenin kartanossa oli tyytyväinen, vaikk'ei levollinen, oli Fritz Triddelfitz, ja niin ei nuori isäntä siis kokonaan ollut viskannut helmiänsä sioille.

Slusuhr ja Taavetti tulivat ja mitäpä olisi minulla siitä paljon kerrottavaa? He lauloivat samaa virttä kuin ennenkin, ja Akselin täytyi kirjottaa siihen nuotit, ja tähän toimeen harjaantui hän vähitellen oikein hyvästi. Lainaaminen on todellakin ikävä tehtävä; mutta ei löydy mailmassa yhtään niin ikävää tehtävää aina telottamiseen ja hirttämiseen asti, jota ei yksi tai toinen toimita oikein mielihyvällä. Minä olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät lepoa saaneet, ennen kuin olivat lainanneet kaikilta sekä juutalaisilta että kristityiltä, ja vaikk'ei Aksel vielä niin pitkälle ollut ehtinyt, ajatteli hän kuitenkin jo toden perästä, ettei pidä päästää mitään sattuvaa, otollista tilaisuutta käyttämättä. Hän otti siis tänä aamuna vielä toisten velkojensa lisäksi Taavetilta uuden lainan, maksaaksensa taloutensa uutta sisustusta, ettei hänellä olisi tekemistä niin monen vaan ainoastaan yhden kanssa; hän ei kai ajatellut, että tämä _yksi_ oli yhtä hyvä kuin kymmenkunta _toista_.

Sillä aikaa käveli Hawermann nuoren rouvan kanssa pelloilla. Raitis kevätaamu karkotti pian nuo pienet alakuloisuuden varjot noilta vereviltä kasvoilta ja noista kirkkaista silmistä loisti hyvä tahto tulla jotakin tuntemaan ja oppimaan, ja vanha pehtori havaitsi iloksensa, että nuorella rouvalla todellakin oli hyvä käsitys. Hän oli kasvanut maalla ja hänen luontonsa oli sitä laatua, että hän otti vaaria semmoisistakin asioista, jotka olivat vähän syrjempänä naisten tavallisista askareista, eikä hän tehnyt sitä vaan pintapuolisesti, ei, hän tahtoi tietää jokaisen asian perinjuurin. Hän tunsi siis maanviljelystä tarpeeksi, voidaksensa pian tutustua oloihin täällä, sillä vaikka hän täällä sai nähdäkin paljon, mikä hänestä oli outoa, koska hänen isänsä tila oli vaan hietanummi ja Pümpelhagen sitä vastaan kauniinta vehnämaata, oli hänellä kuitenkin joku lanka, jota myöden hän voi kulkea, ja jos hänen silloin tällöin täytyi seisahtuakin, niin autti vanha pehtori häntä taas lyhyellä, järkevällä opastuksella eteenpäin. Kävelystä oli molemmille todellista iloa, ja yhteisestä, vilpittömästä ilosta kasvaa luottamus kuin kaunis kukka.

Niin olivat he tulleet Gürlitzin rajalle asti, ja Hawermann osotti Fridalle pappilan pellon, ja kertoa hänelle, että kamarineuvos vainaja oli ottanut sen arennille.

"Ja ohra tuolla toisella puolella?" kysyi nuori rouva.

"Kasvaa jo Gürlitzin maalla, jonka herra Pomukkelskopp omistaa".

"Siis se sama tilanomistaja, joka eilen perheensä kanssa tervehti meitä", huudahti Frida. "Mimmoinen mies on oikeastaan tuo Pomukkelskopp?"

"Minä en pidä mitään seuraa hänen kanssansa", sanoi Hawermann vähän synkistyneenä.

"Ettekö häntä siis tunne?" kysyi nuori rouva.

"Tunnen -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen ennen tuntenut; mutta siitä asti kuin hän täällä on asunut, emme ole mitään seuraa toinen toisemme kanssa pitäneet", vastasi vanhus ja aikoi ruveta puhumaan jostakin muusta; mutta Frida tarttui hänen käsivarteensa ja kysyi:

"Herra pehtori, minä olen vieras näillä seuduilla, Aksel näyttää, vaikka vaan pintapuolisesti, olevan tuttu sen miehen kanssa; sopiiko hän meidän seuraamme?"

"Ei", sanoi Hawermann lyhyesti ja vakaasti.

He kävivät edemmäksi, kumpikin omissa ajatuksissaan. Nuori rouva seisahtui ja sanoi: "Voitteko ja tahdotteko sanoa minulle syyn, minkätähden olette lakanneet seurustelemasta sen miehen kanssa?"

Hawermann katseli tuota nuorta rouvaa miettivän näköisenä: "Kyllä", lausui hän vihdoin, ikäänkuin puhuisi hän itseksensä, "ja jos te vastaanotatte minun sanani samalla luottamuksella, kuin kamarineuvosvainaja teki, niin on teille siitä hyötyä oleva", ja hän kertoi nyt hänelle elämäkertansa levollisesti ja kiivastumatta, mutta myöskin peittelemättä.

Nuori rouva kuulteli häntä tarkasti, keskeyttämättä häntä liioin, ja lausui vaan lopuksi: "Ne ihmiset minua jo eilen puoliksi inhottivat, tänään he tekevät sen kokonaan".

He kävelivät tällä hetkellä pappilan pellolla pitkin puutarhan aidan vierustaa, kun aidan toiselta puolelta kajahti heleä iloinen ääni: "Hyvää huomenta, isä! -- Hyvää huomenta!" ja samassa riensi se nuori, kaunis tyttö, jonka Frida eilen oli pappilan edessä nähnyt, ulos puutarhan veräjästä vanhaa pehtoria kohden. Mutta yht'äkkiä keskeytyi hänen riemunsa, kun hän näki tuon nuoren rouvan, hän seisahtui ja poskensa lensivät kauttaaltaan punasiksi, niin että Hawermannin oli itse meneminen noutamaan aamusuudelmansa, jos hän semmoista tahtoi.

Sydän täynnä onnea ja uljuutta esitteli vanhus nyt rakastetun tyttärensä; nuori rouva puheli hänen kanssansa ystävällisesti ja kehotti häntä usein käymään Pümpelhagenissa isänsä ja hänen itsensäkin luona, ja kun Hawermann oli antanut hänen toimeksensa viedä terveisiä pastorille ja pastorin rouvalle, sanoivat he jäähyväiset, ja molemmat käveliät menivät edemmäksi.

"Pappi ja hänen rouvansa ovat kai hyviä ihmisiä?" kysyi Frida.

"Armollinen rouva", sanoi Hawermann, "minä en ole tasapuolinen mies antamaan vastausta tähän kysymykseen. _Minulle_ ovat ne ihmiset pelastaneet, mitä minulle onnettomuudestani oli jälille jäänyt, he ovat rakkaudella huolineet ja vaalineet minun ainoata lastani ja kasvattaneet häntä hyvyyteen, minä voin vaan suurimmalla kunnioituksella ja sulimmalla kiitollisuudella heitä muistella. Mutta kysykää lähiseudussa, keneltä tahdotte! Köyhät ja rikkaat, ylhäiset ja alhaiset ovat rakkaudella heistä puhuvat".

"Myöskin herra Pomukkelskopp?" kysyi armollinen rouva.

"Myöskin hän, jos hän tahtoisi rehellinen olla Ja ilman ennakkoluuloa puhua", sanoi vanhus, "mutta semmoisena kuin hän nyt kerran on, joutui hän heti tultuansa pastorin kanssa riitaan juuri tästä pellosta, jolla nyt kävelemme. Pastori ei sille mitään voi, minä oikeastaan olen syypää hänen vihaansa, sillä minä kehotin kamarineuvosvainajaa kaikissa tapauksissa vouraamaan pappilan pellon. -- Ja", lisäsi hän vähän ajan perästä, "pelto on Pümpelhagenille ihan välttämätön, edut siitä ovat niin suuret, ettei niistä voida milloinkaan luopua".

Frida pyysi tämän suhteen likempiä tietoja, ja kun asia hänelle oli selväksi tullut, voipi melkein hänen päältänsä nähdä, että hän oli päättänyt tehdä, mitä hän voi, pysyttääksensä peltoa heidän hallussansa.

Kun tulivat Pümpelhagenin kartanolle, lähtivät herra notarius Slusuhr ja Taavetti juuri pois, ja Aksel seisoi ovella ja jätteli heille hyvästi niin nöyrästi, kuin olisi notarius hänen entinen rykmentinpäällikkönsä ja Taavetti joku nuori kreivi.

"Keitä he ovat?" kysyi Frida ja Hawermann sanoi sen. Frida tervehti nyt miestänsä ja kysyi häneltä: "Mitä on sinulla, Aksel, noiden miesten kanssa tekemistä ja miksikä olet niin erinomaisen kohtelias heitä kohtaan?"

"Kohtelias?" kysyi Aksel hämillään; "miks'en sitä olisi? Minä olen kohtelias joka ihmiselle", ja loi silmäyksen Hawermanniin, joka levollisesti ja vakaasti katseli häntä.

"Sitä sinä olet", sanoi hänen nuori rouvansa ja tarttui hänen käsivarteensa, mennäksensä sisään, "mutta tavallista kauppajuutalaista ja..."

"Lapsi kulta", keskeytti Aksel äkkiä hänen puheensa, "hän on vilja- ja villakauppias ja minä tulen varmaankin vielä usein hänen kanssansa kauppaa tekemään".

"Ja tuo toinen?" kysyi Frida.

"Oh, hän on -- hän on sattumalta tullut myötä; hänen kanssansa ei minulla ole mitään tekemistä".

"Hyvästi, herra pehtori", sanoi Frida ja antoi vanhukselle kättä, "kiitoksia, kiitoksia paljon ystävällisestä opastuksestanne". Ja niin puhein meni hän huoneesen ja Aksel seurasi häntä; ovessa katsahti Aksel taaksensa, vanhan pehtorin silmä tähtäsi niin täysinäisenä ja surullisena häntä, että hänen oli kääntyminen pois. Hän seurasi vaimoansa huoneesen.

Tässä vilpittömässä ja surullisessa silmäyksessä piili noiden kolmen nyt toisistaan eronneen ihmisen koko vastaisuus. Aksel oli valhetellut, hän oli ensi kerran pettänyt vaimonsa luottamuksen ja Hawermann tiesi sen, ja Aksel tiesi, että Hawermannilla oli siitä tieto. Tässä oli kivi tiellä, johon jokaisen oli lankeeminen, joka sitä tietä kulki, sillä vilppi ja petollisuus oli pimentänyt käytävän, eikä kukaan voinut eikä tahtonut varottaa toista siihen kiveen loukkaantumasta. Frida kulki viattomana ja sydän täynnä luottamusta edelleen tietä pitkin; mutta kauvanko voi viipyä, niin oli hän satuttava itsensä kiveen. Aksel valehteli valehtelemistaan, hän koetti luulotella itsellensä, että hän pimeässä oli vievä itsensä ja Fridan kiven ohitse, ilman että Frida oli sitä havaitseva ja toisella puolella oli käytävä sitte taas tasainen oleva. Hawermann näki selvästi vaaran ja tahtoi auttaa; mutta kun hän kurotti kättänsä, opastaaksensa ja varottaaksensa, työnsi Aksel sen takasin ynseydellä ja salaisella vihalla. Sanotaan, että paha ihminen rupee aikaa voittain salaisesti vihaamaan sitä, ken hänelle on hyviä töitä tehnyt; se on kyllä mahdollista, mutta se ei ole mitään sen salaisesti kalvavan ja jäytävän vihankaunan suhteen, jolla _heikko_ ihminen muistelee sitä, joka yksinään mailmassa tietää hänen kerran tehneen kehnon työn. Semmoinen salainen kaiho ei synny yht'äkkiä, niinkuin ilmeinen viha, joka tavallisesta riidasta ja torasta leimahtaa ilmituleen, ei, hiljakseen ja vähitellen nävertää se tiensä sydämeen kuin toukka seinään, ja tonkii tonkimistaan syvemmälle, kunnes sydän on täynnä kiukkua kuin seinähirsi toukanjauhoja.

Luku 17.

Tässä luvussa muuttaa Jokkum kaksi luontoansa ja puhuu niin paljo, että rouva Nüsslerin on todellakin suuttuminen. Miksikä Gottlieb ja Rudolf vaihtavat rooleja, ja mitä siitä syntyy. Miksikä Rudolf pitää kauniin saarnan ja Gottlieb ei osaa pitää mimmoistakaan. Molemmat pienet kaksoisomenat ullakkokamarissa. Minkä näköinen Gottlieb oikeastaan on, ja millä tavalla pehtori Bräsig tahtoo sekaantua tähän hämmennykseen.

Bräsig meni aamulla, niinkuin hän oli aikonut, Reksowiin rouva Nüsslerin luo. Ovella tuli perintöprinssi häntä vastaan ja liehakoitsi niin ystävällisesti hännällänsä, että häntä voi pitää oikein kristillisenä koirana, joka ei enää muistellut entistä tuskaansa ja sitä kepitystä, jonka Bräsig oli hänelle antanut, ja tuosta Tyynestä tyytyväisyydestä päättäen, joka loisti hänen keltasenruskeista silmistänsä, mahtoi Reksowissa kaikki olla hyvässä voimisessa, rouva Nüssler kyökissä ja Jokkum nojatuolillaan Mutta niin ei kuitenkaan ollut laita, sillä kun Bräsig aukaisi oven, istui Jokkum tosin asemallansa, mutta rouva Nüssler seisoi hänen edessänsä ja piti pientä sydämellistä nuhdesaarnaa, ettei Jokkum muka välittänyt mistään eikä hiiskunut sanaakaan koko asiasta ja kun rouva Nüssler sai Bräsigin nähdä, lähestyi hän heti häntä ja sanoi hyvin suuttuneena: "Ja tekään ette enää tule näkyviin, Bräsig; teidän puolestanne saisi täällä kyllä kaikki mennä ylös alasin, ja te olette kumminkin osaksi syypää siihen, että me otimme ne molemmat huoneesemme".

"Hiljaa!" sanoi Bräsig, "hiiskukaa hiljaa, rouva Nüssler! Mitä on sitte papinalkujen kanssa tapahtunut?"

"Paljo on tapahtunut, vaikka minä en ole tahtonut puhua siitä mitään, sillä he ovat Jokkumin sukulaisia, ja se on huono lintu, joka sokaisee oman pesänsä; mutta siitä hetkestä saakka, kuin nuo molemmat luikarit taloon tulivat, ei ole enää lepoa, ei rauhaa, ja jos sitä vielä eteenpäinkin kestää, riitaannun minä vielä viimeksi Jokkuminkin kanssa".

"Äiti", sanoi Jokkum, "mitä minä sille voin?"

"Vaikene hiljaa, Jokkum", huudahti Bräsig, "syypää olet sinä. Miksi et sinä rohkaise mieltäsi ja opeta heille ihmisten tapoja?"

"Ei, Bräsig", puuttui rouva Nüssler äkkiä puhumaan, "antakaa Jokkumin olla rauhassa, tällä kertaa olette _te_ syyllinen. Te lupasitte pitää silmällä, että nuo nuoret miehet tekisivät tehtävänsä eivätkä rupeisi tyhmyyksiin, mutta sen sijasta heitätte te toisen kokonaan, ettekä huoli hänestä mitään, ja yllytätte toista vaan tyhmyyksiin, niin että hän, sen sijasta että hänen pitäisi lukea kirjojansa, juoksentelee pitkin rantoja ongenvapa kädessä ja tuo minulle illalla kimpun sormenpituisia ahvenia. Ja kun jo luulin kaikista päivän askareista päässeeni, täytyy minun vielä ruveta perkaamaan noita viheliäisiä kituspiikkejä".

"Mitä? Sormenpituisia ahvenia tuo hän, ja minä olen hänelle kumminkin näyttänyt oikeat paikat, joissa suuria kaloja oleskelee. Kylläpä minä hänen...! Maltappa vaan!"

"No mitähän vielä!" huudahti rouva Nüssler, "teidän pitää kokonaan kieltää häntä onkimasta, sillä sentähden ei hän ole tänne tullut! Hänen pitää oppia jotakin, sanoo hänen isänsä, joka on vielä tänään tänne tuleva".

"Ei, rouva Nüssler", huudahti Bräsig, "se minua suuresti harmittaa, että hän niin huonosti on seurannut minun neuvoani. Onko hän muuten mitään tyhmyyksiä tehnyt?"

"Ah, kylläpä vaan, tyhmyyksiä tekevät he molemmat! Mutta niinkuin jo sanoin, minä en ole tahtonut siitä mitään puhua, koska he ovat Jokkumin sukulaisia, ja ensimältä näyttikin siltä, kuin menisi kaikki hyvästi. Alussa oli täällä varsin hauska elämä, minun molemmat tyttöseni vasta oikein elpyivät elämään: Miina täällä ja Rudolf tuolla, ja Liina täällä ja Gottlieb tuolla, ja he pakisivat Gottliebin kanssa ja telmivät Rudolfin kanssa ja nuo molemmat nuorukaiset olivat myöskin ahkeria työssänsä, ja Gottlieb istui kamarissansa ja luki, niin että savu suitsi päästä, ja Rudolf tutki myös kirjojansa. Mutta ei kauvan viipynyt, kun he joutuivat riitaan ja kiistaan hengellisistä asioista, ja Gottlieb, joka toki on oppineempi kuin tuo toinen, sanoi Rudolfin ei enää ensinkään seisovan kristillisellä pohjalla".

"Hahah!" huudahti Bräsig, "se on hänen mukaistansa. Hän tahtoi siis häntäkin kääntää?"

"Niin", sanoi rouva Nüssler, "siltä se näytti kai. Mutta toisella on kumminkin paljoa parempi pää kuin Gottliebillä, ja hän rupesi nyt laskemaan pilojansa ja teki Gottliebistä pilkkaa, ja niin tuli asia vaan yhä hullummaksi; ja minä en tiedä kuinka, mutta minun molemmat tyttöseni rupesivat myös sekaantumaan asiaan, ja Liina, joka on viisaampi, piti Gottliebin puolta ja antoi korvainsa lerppua samalla tavalla kuin hän, ja Miina nauroi Rudolfin pilapuheille ja mellasti hänen kanssansa".

"Niin", puhkesi Jokkum sanomaan, "kyllä kai se niin on, on kai".

"Sinun pitäisi hävetä, Jokkum", sanoi Bräsig, "ettäs kärsit semmoista elämää talossas".

"Ei, Bräsig", sanoi rouva Nüssler, "älkää niin sanoko: Jokkum on tehnyt, mitä hän on voinut, rakentaaksensa rauhaa. Kun Gottlieb puhui perkeleestä ja sillä tahtoi häntä pelottaa, uskoi Jokkum häntä, ja kun Rudolf nauroi koko jutulle pirusta ja laski siitä leikkiänsä, nauroi Jokkum myös sydämensä pohjasta. Mutta kun kiista oli pahimmallansa, silloin johtui hullunkurinen juoni Miinan päähän, hän vaihetti noiden molempain nuorten herrain kirjat, kantoi Rudolfin kirjat Gottliebin kamariin ja Gottliebin kirjat Rudolfin kamariin; ja kun molemmat tästä hämmästyivät, sanoi Miina iloissaan, että oli paras, että he kerran vaihtaisivat oppia, niin tulisi ehkä sen kautta sopu heidän välillensä".

"Miina on koko perhanan tyttö!" huudahti Bräsig.

"No, he eivät ensimältä siihen tahtoneet suostua; mutta Gottlieb, joka on hyvänlaitainen ihminen, hän teki ensin alun, ja tuo toinen ryhtyi vihdoin myöskin työhön ikävissään, nyt kun talvi oli tullut eikä hän enää voinut ulkona kuljeskella. Ja nyt olisi teidän pitänyt olla sitä näkemässä! Kauvan ei viipynyt, kun näytti siltä, kuin olisivat he kirjojen kanssa vaihtaneet myös itsensä, Gottlieb laski pilojansa ja nauroi perkeleelle, ja tuo toinen hölmiö tuskitteli ja huokaili ja puhui pirusta, ikäänkuin istuisi se meidän kanssamme pöydässä joka päivällisatrialla ja söisi perunia kuin joku muu kunniallinen ihminen. Nyt tulivat tyttösetkin ihan hämille, Miina rupesi nyt pitämään Gottliebin puolta, ja Liina Rudolfin, sillä nyt sanoi Rudolf, että _Gottlieb_ ei enää seisonut kristillisellä pohjalla".

"Hyi", sanoi Bräsig, "sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa. Mutta, maltappa! Oletko sinä sitä sorttia, ettet voi edes vetää ylös kunnollista ahventa?"

"Niin", huudahti rouva Nüssler hyvin harmistuneena, "teidän onnettomain ahventenne tähden alkoi sama rettelö taas uudestaan, sillä kun kevät tuli ja ahven rupesi syömään, viskasi Rudolf koko kristillisen pohjansa ja kantansa sillensä, otti ongenvavan olallensa ja juoksi teidän kanssanne pitkin rantoja, ja tuo toinen otti taas pirun armoihinsa, sillä hänen täytyi käydä tutkintonsa ja ilman perkelettä ei sitä nykyaikana voida suorittaa. Ja minun molemmat pienet tyttöseni eivät enää tiedä, kenenkä puolta heidän tulee pitää".

"Niin, kylläpä he ovat koko penteleitä!" huudahti Bräsig, "mutta kääntäjä on syypää kaikkeen, miksi rupesi hän tyrkyttämään toiselle perkelettänsä ja kristillistä kantaansa?"

"Älkää te koskeko siihen asiaan! Sillä Gottlieb on jotakin oppinut ja on suorittanut tutkintonsa ja voi minä päivänä hyvänsä tulla papiksi; mutta tuo toinen junkkari ei kelpaa nyt enää mihinkään, ja on tehnyt meille hirveän kepposen ja häpeän!"

"Mitä on hän nyt taas toimeen pannut? Onko hän onkinut salakoita?" kysyi Bräsig ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan.

"Ah, salakoita! Ei, saarnan on hän itselleen onkinut. Näettekö, Baldrianin rouva tahtoi tietysti mielellään kuulla Gottliebinsä kerran saarnaavan, ja hän pyysi Rahnstädtin pastorilta siihen lupaa ja tämä suostuikin siihen, ja sen kertoi Baldrianin rouva sisarellensa, Kurzin rouvalle. No, tämä tietysti harmitti Kurzin rouvaa, ettei hänen poikansa vielä ollut niin pitkälle ehtinyt kuin tuo toinen, ja hän meni myös pastorin luoksi ja tuo vanha pastori oli semmoinen pöllöpää ja antoi myös Rudolfille luvan saarnata samana päivänä. Ja nyt heittivät he arpaa, kumman piti saarnata aamupuolella, kumman iltapuolella, ja Rudolf sai aamupuolensaarnan toimeksensa. No, Gottlieb parka teki nyt työtä voimainsa perästä, aamusta iltaan istui hän lehtimajassa puutarhassa ja koska hänellä on huono muisto, luki hän yhä korkealla äänellä, ja tuo toinen lurjusteli vaan joutilaana. Mutta molempina viimeisinä päivinä istui hänkin lehtimajan taa ja oli valmistelevinansa saarnaa. No, nyt tuli sunnuntai ja Jokkum kyyditsi heidät kirkkoon ja me matkasimme kaikki muassa ja istuimme papinpenkkiin, ja minun on tunnustaminen teille, että minä olin hyvin tuskissani Rudolfin tähden, mutta se luikari seisoi siellä niin rohkeana eikä ollut millänsäkään, ja kun aika tuli, nousi hän saarnastuoliin ja piti semmoisen saarnan, että kaikki ihmiset ällistyivät ja ihmettelivät, ja minä iloitsin pojasta ja aioin ilmaista tunteeni Gottliebille, joka istui minun vieressäni, mutta silloin näen minä tuon vaivasen tepastelevan siinä käsin ja jaloin, ikäänkuin aikoisi hänkin ylös saarnastuoliin vetämään tuota toista sieltä alas, ja sanoo: 'Täti kulta, sehän on _minun_ saarnani'. Ja niin oli todellakin laita, Bräsig: se lurjus oli oppinut ulkoa koko saarnan, toisen sitä korkealla äänellä lukeissa".

"Haha haha!" nauroi Bräsig täyttä kurkkuansa, "sepä on hauskaa, oikein hauskaa!"

"Ja sitä te sanotte hauskaksi?" huudahti rouva Nüssler täydessä vihassa. "Semmoinen narripeli Jumalan huoneessa on teistä hauskaa?"

"Ei suinkaan!" huudahti Bräsig ja nauroi sydämensä pohjasta, "mitä hauskaa se kai olisi, piru sitä hauskana pitäköön, kelvoton kepponen on se; mutta minä en voi sille mitään, minun on sille nauraminen".

"Niin kai", sanoi rouva Nüssler närkästyen, "sitä te kyllä voitte tehdä, vaikka me muut kaikki emme tiedä miten olla, kuin elää häpeän ja harmin tähden, seisotte te vaan ja nauratte".

"No, jättäkäämme se seikka", sanoi Bräsig lepytellen. "Kuinkas kävi kääntäjän? Ha ha ha! Olisinpa minä tahtonut nähdä hänen naamaansa".

"Niin, kuinka hänen kävi? Samaa saarnaa ei hän tietysti voinut iltapuolella pitää, ja vanhan pastorin täytyi tätä hätätilaa varten lämmittää hänelle: eräs vanha saarna; mutta hän oli kovin suuttunut ja sanoi, että, jos hän ilmottaisi asian, voisi Rudolf ripustaa vastaisen papinkauhtanansa ensimäisen pajupehkon nokkaan".

"No, ja kääntäjä?"

"Ah, se hurskas mies parka oli niin masentunut, ettei hän voinut sanoa mitään, mutta sitä enemmän sanoi rehtorin rouva ja suuttui niin kovasti sisarellensa, Kurzin rouvalle, ettei heidän välillänsä -- vielä nytkään ole sopua. Kah, sitä melua, mikä siitä syntyi! Minua oikein hävetti ja suututti, sillä Kurz ja rehtori sekaantuivat myös asiaan ja vielä olisi Jokkumikin siihen puuttunut, ellei vaunuja olisi samassa ajettu kuistin eteen ja minä saanut häntä istumaan niihin."

"Mutta mitäpä sanoi kaksintaistelia?"

"Se vietävä oli kyllä viisas, hän vältti koko metelin, otti heti mokoman saarnansa jälkeen turvansa käpälämäkeen ja juoksi tänne Reksowiin".

"No, mutta sittemmin sai hän kai kelpo nuhdesaarnan teiltä?" kysyi Bräsig.

"Ei", sanoi rouva Nüssler vakaasti, "sitä hän ei saanut. Semmoisiin en minä pistä nenääni. Hänen isänsä tulee tänään tänne ja hänellä on siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo. Ja Jokkumin olen minä ankarasti kieltänyt siitä paljon puhumasta, sillä hän on viimeisinä aikoina ihan muuttanut luontonsa, hän vahtaa yhtä mittaa ja haastelee asioista, joiden kanssa ei hänellä ole mitään tekemistä. -- Ole vaiti, Jokkum!"

"Niin, Jokkum, ole sinä vaan hiljaa!"

"Ja minun molempia pienosiani en tunne enää ollenkaan; saarnan jälkeen itkivät tihkuttivat he koko matkan, ja karttavat kainostellen toinen toisiansa ja vaihtavat tuskin sanaa toinen toisensa kanssa, he, jotka muulloin aina kävivät käsi kädessä ja mitä toisella oli mielessä, se täytyi toisen heti saada tietää. Niin on, koko talo on käännetty ylös alasin".

"Äiti", lausui nuori Jokkum ja nousi reippaasti ylös tuoliltaan, "minä en paljon tahdo puhua, mutta sen minä vaan tahdon saada sanotuksi ja sinä olet sen näkevä, nuo nuorukaiset ovat panneet jotakin tyttösten päähän".

"Mitä olisivat he heidän päähänsä panneet, Jokkum?" kysyi rouva Nüssler vähän närkästyneenä.

"Rakkauden hommia", vastasi Jokkum ja istahti taas nurkkaansa. "Minun äiti vainajallani oli aina tapana sanoa, kannedaatti ja opettajatar samassa talossa... sinä olet sen näkevä: Gottlieb ja Miina".

"Jumala varjelkoon sinun järkeäsi, Jokkum! Mitä tyhmyyksiä sinä lörpöttelet? Jos se totta olisi, niin sitte täytyisi kannedaatin vielä tänä päivänä lähtee talosta ja tuon toisen kans. -- Tulkaa ulos, Bräsig minulla on teille jotakin sanomista".

Kun he olivat ulostulleet, viittasi rouva Nüssler Bräsigille tulemaan puutarhaan ja he istuivat yhdessä lehtimajaan.