Part 21

Ja Bräsig ryhtyi nyt työhön ja maalasi lipulla suurilla kirjaimilla "Eläköön!!!" -- "Pitäkää piukassa!" huusi hän Mari Möllerille ja Fritz Triddelfitzille, jotka häntä tässä toimessa auttivat, "että saan piirretyksi säännöllisesti lipulle herra luutnantin ja hänen rouvansa!" sillä hän oli päättänyt "Eläköön" sanan jälkeen kirjottaa "Herra luutnantti" ja "Luutnantin rouva", luopuen niin ensimäisestä aikeestansa "A. von Rambowista" ja "F. von Satrupista", koska nuo jälkimäiset olivat vaan pari aatelisnimeä ja semmoisten kanssa oli hänellä elinaikansa ollut tekemistä, eikä hän pitänyt niitä minäkään erinomaisena asiana: mutta luutnanttien kanssa ei hän liioin ollut seurustellut ja sentähden piti hän sitä erinomaisen korkeana arvonimityksenä.

Ja saatuansa nyt lippunsa valmiiksi, juoksi hän sen kanssa ympäri taloa ja pisti sen ulos herraspytingin ylimmästä ullakosta ja läähätti taas alas portaita myöden, sitä alhaalta nähdäksensä, ja pisti sen ulos vilja-aitan akkunasta ja ulos lammasnavetan ikkunasta, mutta se ei ollut hänelle missään mieliksi.

"Kaarlo, se ei näytä kauniilta", sanoi hän harmissaan; mutta vähän aikaa arveltuansa asetti hän sen tuon vihreän kunniaportin eteen ja huudahti: "Kaarlo, mitä vietäviä minä enää etsin? Tässä on hänen oikea paikkansa, josta hän näyttää komealta".

"Niin mutta, Bräsig", sanoi Hawermann, "se peittää meiltä koko kunniaportin ja noiden korkeain poppelipuiden takaa ei tule mitään tuulenhenkeä lippuun ja nuo molemmat raskaat sänkyraidit rippuvat alas pitkin humalariukua kuin viimetalviset jääpuikut".

"Kyllä siihen keino keksitään, Kaarlo", sanoi Bräsig ja veti taskustansa pitkän nuoran ja sitoi sen kiini lippunsa ylimmäiseen ulkopuoliseen kulmaan.

"Kyösti Kegel", huusi hän sikapaimenelle, "osaatko kiivetä hyvin?"

"Osaan, herra pehtori", vastasi Kyösti.

"No, sie siivo sikapaimen, poikueni", sanoi Bräsig ja nauroi omalle pilapuheellensa ja kaikki rengit ja renkipojat ja piiat nauroivat muassa, "otappa nyt tähän nuoran päähän kiini ja kiipee poppeliin ja vedä nuora piukkaan".

Ja Kyösti toimitti tehtävänsä erinomaisen hyvästi ja veti lipun piukkaan ja levitti purjeen, ikäänkuin aikoisi koko Pümpelhagen lähteä purjehtimaan tiehensä, ja Bräsig seisoi humalarivun vieressä, ikäänkuin seisoisi hän purjepuun luona meritappelussa ja komentaisi: "Minun puolestani voi hän nyt tulla. Kaarlo, minä olen valmis".

Mutta Fritz Triddelfitz ei ollut vielä valmis, sillä hän oli omin päinsä ruvennut jalkaväen komentajaksi ja tahtoi järjestää heidät kahteen sotaiseen riviin lammasnavetan eteen, asettaen toiselle puolelle päivätyöläiset, rengit ja renkipojat, ja toiselle puolelle naidut vaimot, piiat ja piikatytöt. Housukomppanian sai hän pitkällöisen tepastuksen perästä jonkinlaiseen järjestykseen; mutta hamekomppaniasta, siitä ei hän minkäänlaista tolkkua saanut. Naiduilla vaimoilla oli jokaisella kivärin sijasta pieni perillinen käsivarrella, joku Jokkum tai Heikki, jonka välttämättömästi piti saada nähdä myöskin, ja he kantelivat näitä aseitansa sinne tänne hyvin epäsäännöllisellä tavalla, piiat eivät tunnustaneet Fritziä ollenkaan komentajaksensa ja Sofi Degel huusi hänelle, että hän viisi veisasi hänen käskyistänsä, hän oli mamseli Möllerin alamainen, ja piikatyttöjen keveä parvi ammuskeli omin päinsä poppelipuiden ja kiviaidan välissä, ikäänkuin olisi vihollinen jo näkyvissä ja jokainen heistä tahtoisi tehdä jonkun kauniin soikkarin vangiksensa. Fritz Triddelfitz viskasi keppinsä, jota hän oli komentosauvana käyttänyt, väkensä jalkain juureen ja sanoi heidän ei ansaitsevan edes ilmaa hengittää, ja meni Hawermannin luo ja ilmotti, ei enää tahtovansa puuttua mokoman joukkion johtamiseen, Ja jos Hawermannilla ei ollut mitään sitä vastaan, niin tahtoi hän kernaammin ratsastaa herra pehtorin hevosella tiedustelemaan, joko herrasväki oli tulossa. Hawermann ei oikein mielellään siihen suostunut, sillä hän arosteli vanhaa hevostansa, mutta Bräsig kuiskasi hänelle varsin kuuluvasti: "Anna hänen mennä, Kaarlo, niin pääsemme hänestä, ja toimet tulevat juhlallisemmiksi".

Fritz ajaa leiskautti nyt pehtori Hawermannin kimolla Gürlitziä kohden; mutta Bräsig sai uutta syytä suuttuaksensa, kun koulumestari Strull koulua käyvän Äsel- ja Egelsuvun nuorison kanssa, virsikirjat selällään kädessä, astui kentälle. Sitä kuria, jota Fritz ei voinut aikaan saada edes hetkeksikään, piti mestari Strull voimassa koko vuosikauden. Hän tuli paikalle kahdessa joukossa, ensimäisessä rivissä olivat Äselit, koska hän voi luottaa heidän lauluunsa, toiseen riviin oli hän asettanut Egelit, joista hän -- valitettavasti -- tiesi, että heillä kullakin oli omat ajatuksensa nuotista ja tahdista.

"Taivas meitä varjelkoon, Kaarlo, mikä tarkotus noilla on?" kysyi Bräsig, nähdessänsä koulumestarin astuvan esille.

"No, Sakari, mestari Strull tahtoo kai myöskin puolestansa osottaa kunniaa nuorelle herrallensa, ja miks'eivät saisi koululapset näyttää, mitä he ovat oppineet?"

"Liikaa jumalisuutta, Kaarlo; liikaa jumalisuutta _luutnantista_! -- Eikö teillä ole rumpua tai jotakin torvea?"

"Ei", nauroi Hawermann, "semmoisia kaluja ei meillä ole".

"Se on pahasti, se", sanoi Bräsig, "mutta maltappa! Kristian Däsel, pidäppä kiini lipusta! -- Kyllä siihenkin keino keksitään, Kaarlo", sanoi hän ja lähti pois.

Mutta jos Hawermann olisi tietänyt, mitä hänellä nyt oli mielessä, niin olisi hän varmaankin tehnyt vastusta. Bräsig viittasi nimittäin yövartiaa, David Däseliä, tulemaan syrjään ja kysyi häneltä, missä hänen kalunsa oli. Taavetti arveli vähän aikaa ja vastasi viimein: "Tässä!" ja kohotti keppinsä ilmaan, jolla joka päivätyöläisen Fritz Triddelfitzin käskystä täytyi olla varustettuna: tehdäksensä sillä herra luutnantin tullessa kunnianosotteen, oli hän sanonut.

"Pöllöpää!" tiuskaisi Bräsig, "minä tarkotan soittokamasi".

"Te tarkotatte minun torveani? Se on kotonani".

"Osaatko sinä soittaa sillä jotakin nuottia?"

"Osaan", vastasi David Däsel, yhden hän osasi.

"Konna enemmän antaa, kuin hänellä on", sanoi Bräsig, "käy nyt noutamaan soittoneuvosi ja tule sitte tuonne navetan taa, minä tahdon sinun taitoas koetella".

Ja kun he siellä olivat molemmat kahdenkesken, asetti Taavetti torven huulillensa ja puhalsi, juuri-kuin olisi koko navetta ollut tulessa ja liekissä: "Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin, ja kultani mun jää tänn' -- tyyt! tyyt!" sillä hän piti soitannosta paljon.

"Seis'!" keskeytti Bräsig häntä: "Täällä pitää sinun puhaltaa hiljaan, sillä minä aion hankkia Hawermannille odottamattoman huvin; kun herra luutnantti tulee, silloin saat sinä puhaltaa voimaisi perästä. Ja kun koulumestari on vedellyt virtensä loppuun, ota silloin vaaria minusta; minä annan sinulle merkin: kun kolme kertaa heilautan lippua, alota silloin".

"Hyvä, herra pehtori; mutta sitte pitää meidän Koiramme pantaman kahleisin; me nimittäin emme viime aikoina ole olleet hyvässä sovussa, ja niin pian kuin minä torveni kanssa tulen näkyviin, syöksee hän heti minun päälleni".

"On toimitettava", sanoi Bräsig ja meni Däselin kanssa taas juhlamenoihin, tarttui itse taas lipuntankoon kiini ja tuli paikalle, juuri kun Fritz Triddelfitz ajaa karahutti ylös töyrästä myöden niin paljon kuin tuon vanhan kimon käpälistä lähti, ja huusi: "Jo tullaan! Jo tullaan! He ovat jo Gürlitzissä!"

Ja he tulivat. Vitkalleen ajoi Aksel von Rambow nuoren kauniin vaimonsa kanssa tänä kauniina kesäaamuna. Vaunuin kuomi oli laskettu alas, ja jo toisella puolella Gürlitziä osotti Aksel kädellään yli noiden avarain, vihreäin, auringon paisteessa helottavain peltojen Pümpelhagenin viileätä puistoa kohden: "Katso, armahin Fridaseni, tuolla se on, tuolla on meidän maatilamme". Ne olivat vaan harvat ja yksinkertaiset sanat, mutta suurta onnea ja kopeutta osottivat ne, että hän oli tilaisuudessa tarjoomaan rakkaimmalle olennolle, mitä hänellä mailmassa oli, pehmosen sijan; ja vaikka hän olisi puhunut tuhansia sanoja, Fridalle ei hän olisi voinut selvempää kieltä puhua; Frida ymmärsi mikä onni ja kopeus hänen sielunsa täytti, ja hänen oma sydämensä uhkui täynnä rakkautta ja kiitollisuutta. Koko hänen olentonsa oli vilvas, raitis ja kirkas, hän oli kuin viileä puro, joka tähän asti on juossut syrjässä vihreän, tyynen siimeksen suojassa kaukana valtatiestä vuorten ja metsäin välissä, mutta joka nyt yht'äkkiä ilmaantuu auringon kultaiseen valoon ja näkee omassa pohjassaan kirjavia kiviä ja oudonlaisia näkinkenkiä, salaisia aarteita, joita ei hän milloinkaan ollut ajatellutkaan, puro, jossa pieniä kiiltäviä kaloja lystisti ja sukkelasti välähtelee, kuin yhtä monta toivomusta ja halua työhön ja toimintaan, ja jonka kirkkaassa vedessä vihannat niityt ja kukkaset kuvastuvat, kuin kaikki ne ilot ja riemut, jotka nyt loistivat hänelle vastaan hänen mielikuvituksessansa.

Vilvas, raitis ja kirkas oli hänen ulkomuotonsakin ja soveltui ylimalkaan Kristian Däselin kertomukseen; mutta ken häntä tänä hetkenä likemmin tarkasteli, kun hän katseli Pümpelhagenin puistoa kohden ja taas loi silmänsä nuoreen puolisoonsa, hän voi kyllä nähdä, että nuo raittiit posket myöskin voivat saada lempeämmän värin ja että vieno, lempeä valo voi lieventää tuota kirkasta tulta, joka loisti hänen harmaista silmistänsä, niinkuin kesäillan hämärä peittää loistoisan maan ja uuvuttaa sen hiljaa lumoavalla lemmenlaulullansa suloiseen uneen.

"Ah", huudahti hän ja puristi Akselin kättä, "kuinka kaunista on täällä teillä! Mitkä viljavat pellot! Näetkö vaan, kuinka kauniina laiho kasvaa! Semmoista en ole milloinkaan ennen nähnyt".

"Niin", sanoi Aksel ja katseli varsin onnellisena vaimonsa iloa, "meillä on rikas maa, paljoa rikkaampi kuin teillä". Nyt hän olisi voinut vaieta, ja se olisi ollut yhtä hyvä; mutta miksikä oli Frida ollut niin varomaton ja oli koskettanut hänen keppihevoseensa, maanviljelykseen; tässä täytyi Akselin toki näyttää, että hänkin ymmärsi jotakin siitä asiasta, hän lisäsi sentähden: "Mutta vielä paremmaksi pitää sen tulla. Meiltä puuttuu tietoja, me emme osaa vielä kaikin puolin käyttää maatamme hyväksemme. Näetkös! Tuolla etäällä töyräällä, jossa nyt kasvaa nisua, on jo Pümpelhagenin pelto, ja saatpa nähdä, että kahden vuoden perästä kasvaa siellä kaikenlaisia kauppayrttejä ja niistä olen saava kolmenkertaisen tulon". Ja nyt rupesi hän lavertelemaan niitä ja näitä hampusta ja humalasta, öljykasveista ja aneksista, ja pisteli niiden joukkoon sinne tänne, niinkuin ymmärtäväinen maanviljeliä ainakin, apilasta ja muuta kylvöheinää, "pitääksensä karjaansa hyvässä lihassa ja saadaksensa pellon höystettä", sanoi hän, ja kun hän juuri parhaillaan puuhaili värikasvien kanssa ja myyskenteli suurista summista punasta krappia, sinistä morsinkoa ja keltasta vauia (väriruohoa) ja otti oikein korkeat sääret selkäänsä, silloin ilmaantui yhtäkkiä eräässä käänteessä tällä puolella Gürlitziä nämä samat kirjavat värit myöskin korkeasäärisen hevosen, Hawermannin kimon, selässä hänen näkyviinsä. Se oli Fritz Triddelfitz; hän ilmaantui ihanana kuin taivaankaari Ja katosi samassa kuin tähdenlento.

"Mikä se oli?" huudahti Frida, ja Aksel huusi: "Hei! Hei!" Mutta Fritz ei ollut kuulevinansa, hänen oli vieminen sana kunniaportilla odottaville ja hänellä oli tuskin sen verran aikaa, että hän, Gürlitzin läpi ajaessansa, ehti huutamaan Pomukkelskopille, joka seisoi ovensa edessä: nyt he tulevat viidessä minutissa ovat he Gürlitzissä. Ja Pomukkelskopp huusi yli puutarhan aidan lehtimajaan: "Malla ja Salla tulkaa! Nyt on aika". Ja Malla ja Salla heittivät tuon uuden maalaiskuvan, jota he taas kirjaelivat, lehtimajan vieressä kasvaviin nokkosiin ja pystyttivät italialaiset olkihatut päähänsä ja tarttuivat isä Pomukkelskoppiin kiini kahden puolin ja isä Pomukkelskopp sanoi: "Älkää millään ehdolla vaan katsoko taaksenne, sillä tämän pitää näyttää siltä, kurri olisimme vaan sattumalta kävelemässä, esimerkiksi kauniin ilman tähden".

Mutta kova onni ei nuku! Kun Mukkel tytärtensä kanssa meni ulos veräjästä ja Aksel hiljakseen ajoi läpi kylän ja hänen nuori vaimonsa kysyi häneltä: "Kuka se herttainen tyttö oli, joka meitä tervehti?" ja Aksel hänelle vastasi sen olleen Lovisa, Hawermannin, hänen pehtorinsa tyttären, ja että se talo, jonka edessä hän seisoi, oli pappila, mahtoi kai piru riivata Pomukkelskopin Kanasta, että hän juuri samaan aikaan kävi ruokkimaan ankanpoikia mäskillä, valkea myssy päässä ja tuo musta merinolevätti yllä, sillä se piti vielä yhä ja oli kylläksi hyvä tämmöiseen toimeen. Nähdessänsä Pomukkelskopin menevän ulos veräjästä molempain tyttäriensä kanssa, piti hän sitä ihan hävyttömyytenä, että Mukkel lähti pois kotoa ilman häntä; hän pyyhki sentähden mäskiset kätensä vanhaan, tahmeaan, mustaan pukuunsa ja lähti astumaan perästä, päästä valkeana, varrelta mustana, jäykkänä ja suorana, juurikuin olisi joku vanha, puoliksi lahonnut hautaristi lähtenyt vähän kävelemään.

"Mukkel!" huusi hän puolisonsa perästä.

"Älkää katsoko taaksenne", sanoi Mukkel, "tämän pitää näyttä varsin luonnolliselta".

"Kopp", huusi Kananen, "etkö sinä tahdo seisahtaa! Pitääkö minun sinun tähtes juosta itseni hengähdyksiin?"

"Minun puolestani", sanoi Pomukkelskopp harmissaan. "Älkää katsoko taaksenne, lapset, minä kuulen jo vaunujen jyrinän, ja pitää näyttää siltä, kuin tulisimme vaan sattumalta".

"Mutta, isä", sanoi Salla, "onhan se äiti".

"Äiti tai ei äiti!" huusi Pomukkelskopp vihan vimmassa, "hän turmelee koko asian. Mutta, armaat lapset", lisäsi hän, vähän aikaa arveltuansa, "älkää sanoko sitä äidille".

Ja kyhkynen tuli ähkyen perästä: "Kopp!..." mutta hän ei ehtinyt edemmäksi, sillä vaunut saapuivat myös samassa paikalle ja Pomukkelskopp seisoi nyt siinä ja kumarteli: "Aah! Toivotan onnea, toivotan onnea! Paljo Jumalan siunausta!"

Ja Malla ja Salla niiailivat, ja Aksel käski ajajan pidättää ja sanoi iloitsevansa suuresti nähdessänsä naapurinsa olevan hyvässä voimisessa perheensä kanssa, ja Mukkel nykäisi tuontuostakin salaisesti vanhaa mustaansa, että Kananenkin niiaisisi; mutta Kananen seisoi jäykkänä ja läähätti vaan, ikäänkuin tuntuisi vastaanotto hänestä liian lämpimältä, ja Frida istui myös niin jäykkänä vaunuissaan, kuin ei tämä seikka häneen ensinkään koskisi. Ja Mukkel rupesi jo kertomaan siitä erinomaisesta tapauksesta, että hän juuri tänään ja tähän aikaan molempain tyttäriensä kanssa sattui olemaan kävelemässä, kun hän samassa sai pienen nyhjäyksen kylkeensä Kanasen kynkkäluusta ja kuuli hänen irvistellen kuiskaavan: "Ja sinun vaimosi seisoo tässä kai kuin pataässä?" josta hän kokonaan joutui hämille ja takertui kaikenlaisiin sananparsiin, niin että Aksel kyllästyi ja käski kuskinsa ajaa edelleen, sillä muistutuksella, että hän toivoi, pian taas saavansa nähdä herra Pomukkelskopin.

Ja Pomukkelskopp jäi ällistyneenä seisomaan maantielle, korvat lerpuksissa, ja Malla ja Salla tarttuivat häneen kiini taas molemmin puolin, ja sen sijasta, että hänen olisi pitänyt ikäänkuin sattumalta mennä taas kävelemään, palasi hän takasin kartanoonsa ja hänen perässänsä kulki Kananen ja johti häntä hellillä ohjaksillaan takasin hänen velvollisuuteensa; mutta vuosikausia muisteli Pomukkelskopp tätä hetkeä ja Kanasensa varoituksia ei hän sinä ilmoisna unhottanut.

"He näyttävät olevan hyvin ikäviä ihmisiä", sanoi Frida, kun taas ajoivat eteenpäin.

"Sitä he ovat", sanoi Aksel vastaukseksi, "mutta he ovat hyvin rikkaita".

"Ah", huudahti Frida, "kuinka vähän kiitettävä on rikkaus yksin!"

"Se on totta, Frida kulta! mutta sen miehen sanotaan olevan hyvin kelvollinen maanviljeliä ja tämä seikka ynnä tuo niin likeinen naapuruus pakottaa meitä seurustelemaan heidän kanssansa".

"Onko se todellakin sinun aikomukses, Aksel?" kysyi Frida.

"Varmaan", vastasi Aksel, ja Frida istui tuokion aikaa ajatuksissaan ja kysäisi sitte yht'äkkiä: "Mimmoinen mies pastori on?"

"Minä itse en häntä paljon tunne; mutta minun isävainajani piti hänestä paljon ja minun pehtorini oikein jumaloitsee häntä. Mutta", lisäsi hän vähän ajan perästä, "se on luonnollista! pastori on kasvattanut hänen ainoata tytärtänsä pienestä lapsesta asti".

"Vai niin, sitä ihanaa tyttöä pappilan edessä; mutta siinä työssä on kai pastorin rouvalla ollut paras osa. Tunnetko sinä häntä?"

"Tunnen mar -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt -- hänen sanotaan olevan vanha iloinen rouva".

"He ovat varmaankin hyviä ihmisiä", sanoi Frida vakavasti.

"Frida kulta", lausui Aksel ja asettui vastarintaan, "kuinka pikaan te naiset toki teette päätöksiänne! Sentähden että nuo ihmiset ovat kasvattaneet vierasta lasta ja -- otaksukaamme -- häntä hyvin kasvattaneet, sentähden..." ja nyt aikoi hän laveammin levitellä laihaa viisauttansa, jota hän itse nimitti "ihmistuntemiseksi" -- sillä se on tunnettu asia, että juuri ne, jotka sokeina, kuin koiran penikat, ovat tulleet mailmaan ja jotka eivät vielä ole yhdeksättä päivää nähneet, enimmästi ihmistuntemisestaan haastelevat ja sillä ylvästelevät; -- mutta hän ei tällä erällä valitettavasti päässyt sen pitemmälle, sillä hänen nuori rouvansa hypähti ylös istuvalta ja huudahti: "Katso, Aksel, katso! Lippu ja kunniaportti! Väki on valmistanut meille juhlallisen vastaanoton!"

Ja kuski Degel katsahti taaksensa yli olkapäänsä ja lausui, tyytyväisesti nauraen: "Niin, armollinen rouva, minä en saisi sanoa; mutta näettehän sen nyt itse, siitä on suuri ilo syntyvä. Mutta minä tahdon ajaa hiljakseen, muuten saavat he vielä minun hevoseni pelkäämään".

Luku 15.

Miksikä lippua ei voi liehuttaa, ja miksikä kahlekoira käy David Däselin kinttuihin kiini. Miksikä Mari Möller on ryykkiluodin näköinen ja Bräsig tahtoo syöttää Pümpelhagenin sikoja rusinoilla ja manteleilla. Fritz saa hevosen ja Hawermann kirjan. Älköön kukaan millään ehdolla juosko pimeässä vaunuin aisaan, ja kuinka oppineet kutsuvat ihmisen vatsaa myöskin organismiksi.

Nyt olivat perillä. Hawermann lähestyi vaunuja ja lausui pari yksinkertaista sydämellistä sanaa, ja tuon nuoren rouvan kirkkaat silmät tähtäsivät niin lempeästi vanhuksen harmaita hapsia, ikäänkuin lämmittävä auringon säde, ja ennen kuin Aksel tiesikään -- hän ei, näet, vielä sekasotkuisen ihmistuntemisensa kanssa ollut selvillä, kuinka hänen tässä tilaisuudessa piti itseänsä käyttää -- koppasi Frida Hawermannille kättä ja tällä kädenpuristuksella solmittiin liitto, kummankaan mitään hiiskumatta, sillä he olivat katsoneet toinen toisensa silmiin ja havainneet niissä suoruutta, totuutta ja luottamusta. Ja Aksel tarjosi nyt myöskin kättänsä, ja koulumestari Strull astui Äsel-joukkoneen esille ja alotti "kiitosvirren erityisissä tiloissa", n:o 545 Meklenpurin virsikirjasta "Kovan ukkosen ilman jälkeen"; mutta hänellä oli kumminkin sen verran ymmärrystä, että hän alotti toisesta värsystä, koska se erinomaisen hyvin sopi hänen nuoreen isäntäänsä: "Herra, sinun voimaas kiitämme", ja Bräsig tahtoi nyt riehuttaa lippua, mutta Kyösti Kegel piti kiini.

"Etkö tahdo hellittää nuorasta, lurjus!" huusi Bräsig.

"Sun vihas me tunnemme", lauloi koulumestari eteenpäin.

"Poika, päästä penteleessä nuora irti!" huusi Bräsig väliin.

"Ja myös kuinka armokätes meitä varjelee", lauloi koulumestari.

"Saan minä sinun kynsiini, köntti, niin kyllä minä sinun luusi runtelen!" huusi Bräsig.

"Ken Sinuun luottaa vaan, se kyllä varjellaan", lauloi koulumestari.

"Herra pehtori, nuora istuu kiini poppelipuussa", huusi poika, ja Bräsig tempaisi lippua ja veti kokonaisen oksan alas, ja koulumestari lauloi: "jos kuinka taivas jyräilee".

Ja Fritz Triddelfitz juoksi ja soitti ruokakelloa, minkä jaksoi, Bräsig heilutti lippua ja miehet ja vainiot, rengit ja piiat, renkipojat ja lapset huusivat: eläköön ja hurraa! ja David Däsel puhalsi torvea: Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin ja kultani mun jää tänn' -- tyyt! tyyt! tyyt! ja nyt tuli kaikki niin juhlalliseksi, että se jo koiraakin liikutti, sillä viimeisen tyytäyksen kuullessaan syöksi kahlekoira, jonka Kyösti Kegel piloillansa oli irtilaskenut, että hänkin saisi tänään vähän iloita, David Däselin koipiin kiini, ja nuo molemmat ruunat vaunujen edessä rupesivat myös omituisella tavalla kuorsahtelemaan, jonka tähden oli oikea onni, että kuski Däsel jo ennakolta oli sitä varten varuillansa; sillä tällä kertaa päättyi kaikki hyvästi, eikä kauvan viipynyt, kun ajaja pidätti herraspytingin eteen ja Aksel nosti nuoren, rakkaan vaimonsa ulos vaunuista.

Huoneet olivat sisältä koristetut yhtä runsaasti vihannuudella ja kukilla kuin ulkopuolelta, ja seppeleiden ja kukkaköynnöksien välissä pyöri Mari Möller uudessa, punasessa musliinipukimessaan, posket ja käsivarret tulipunasina, ja vilvoteltuaan itseänsä pikkusen vihannuudessa, syöksähti hän taas takasin kyökkiin takan eteen ikäänkuin ryykkiluoti, jota tuontuostakin täytyi kuumentaa, ja kun nyt tuo nuori, armollinen rouva oli astunut yli kynnyksen, kävi Mari Möller häntä vastaan, nuo punaset käsivarret harillaan, ikäänkuin olisi hän Molok vainajan ilmeinen tytär, ja laski nuoren emännän päähän tulipunasista ruusuista kiedotun seppeleen, hypähti kolme askelta taaksepäin ja liikutteli punasia käsivarsiansa, juurikuin leimahtelisivat tulenliekit ulos hänen sisästänsä ja lausui värsyn, jota hän koko kolme pitkää kuukautta Bräsigin kanssa oli valmistellut:

"Nyt terve, terve tultuas, Sä emäntämme armias! Oi ota vastaan seppele, Jonk' päähääsi nyt laskemme, Ja nöyrä onnen toivotuksemme!"

Ja kun Mari Möller oli läksynsä lukenut, tempasi hän ruokasalin oven selkiselällensä, ja siellä seisoi pöytä täynnä ruokia ja se oli jo hyvän aikaa ollut katettuna, sillä päivä oli jo pitkälle joutunut. Ja Aksel kuiskasi pari sanaa erikseen rouvallensa ja rouva nyykäytti päätään ystävällisesti tuon ruususeppeleen alta ja kääntyi vanhaan pehtoriin ja sanoi: tänään oli pehtorin oleminen hänen vieraanansa ja koulumestarin ja tuon nuoren maanviljeliän myöskin ja mahtaisiko se vanha oiva herra, joka lippua oli liehuttanut, hänelle rukkaset antaa, jos hän häntäkin päivälliselle pyytäisi? Sitte lähestyi hän Mari Mölleriä ja kiitti häntä vielä kerran hänen kauniista puheestansa ja toimestansa ja sanoi, että hänellä nyt kai oli aikaa nauttia hänen kanssansa yhdessä, mitä hän niin suurella huolella oli valmistanut. Ja Mari Möller lensi nyt ilosta niin punaseksi, kuin olisi koko kyökinuuni sysätty hänen sydämeensä ja kuumennettu mitä tulisimmilla koivuisilla hiilillä.

Ja kauvan ei viipynyt, kun kaikki tulivat saapuville. Hawermann oli tuonut Bräsigin ja esitteli hänen nuorelle haltiaväelle vanhana, uskollisena ystävänänsä, joka myöskin oli tuntenut vanhan kamarineuvos vainajan hyvin likeisesti ja ei ollut voinut olla ottamatta osaa tervetuliaisiloihin Pümpelhagenissa. Bräsig meni suorastaan Akselin luoksi, tarttui hänen käteensä ujostelematta ja puristeli sitä ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin vakuuttaen hänelle ystävyyttänsä elämässä, kuolemassa:

"Herra luutnantti", sanoi hän, "on hauskaa nähdä teitä! Ja niinkuin Kaarlolle jo olen sanonut, ilahuttaisi minua suuresti, jos te tulisitte isäänne".

Ja sitte hän lähestyi nuorta rouvaa: "Armollisin rouva", ja nyt haparoi hän hänen kättänsä, tavottikin sen viimein ja näytti siltä, kuin aikoisi hän sitä suudella, mutta yht'äkkiä sysäsi hän sen kyynärän matkaa pois luotansa: "Ei! Tätä ei! Minun on aina täytynyt suudella armollisen kreivinnani kättä ja se tuntui kuin joku pakollinen hovipalvelus; minä en tahdo kyllästyä teihin, siksi näytätte te liian rakastettavalta; mutta jos joskus tarvitsette luotettavaa miestä -- nimeni on Sakarias Bräsig -- lähettäkää silloin sana minulle -- minä asun pienen taipaleen päässä tästä -- Haunerwiemissä -- ja päivä ei ole oleva minulle liian kuuma eikä yö liian pimeä".