Part 20

"Minulla, Kaarlo? -- minä olin vaan pastorin rouvan kanssa ojassa".

"Mitä oli pastorilla siellä tekemistä?"

"Kaarlo, hänestä emme itsekään mitään tietäneet, hän tuli ihan odottamatta".

"Mitä oli herra von Rambowilla siellä tekemistä?"

"Hän tarttui sinun vintiöösi kiini kauluksesta ja paiskasi arvattavasti minun ojaan".

"_Mitä oli Fritz Triddelfitzillä asiani kanssa tekemistä_?" kysyi Hawermann erinomaisen uteliaasti. "Ja mitä oli Lovisan hatun ja liinan sen kanssa tekemistä?"

"Ei juuri mitään muuta, Kaarlo, kuin että ne eivät ensinkään sopineet pastorin rouvalle, koska hän on liian paksu".

"Sakari", sanoi Hawermann ja kurotti hänelle kättä yli aidan, "nämät ovat vaan verukkeita. Etkö _tahdo_ sitä minulle sanoa -- olemmehan me molemmat vanhoja hyviä ystäviä -- vai etkö _saa_ sitä minulle sanoa?"

"Kaarloseni, hitto vieköön koko himphamppusen ja pastorin rouvan pelon päälliseksi!" huudahti Bräsig ja pusersi Hawermannin kättä yli aidan ja ravisteli sitä niin kauvan noissa pitkissä, aidan vieressä kasvavissa nokkosissa, että molemmat säpsähtäen vetivät kätensä takasin: "Kaarlo, minä sanon sen sinulle -- aikoohan pastori itsekin sen sanoa sinulle -- miks'en minä sitä tekisi? Sinun Fritz Triddelfitzis, se penteleen vintiö, on rakastunut sinuun, luultavasti sinun isällisten nuhteittesi tähden, ja nyt on tämä hänen rakkautensa siirtynyt sinun tyttäreesi, sillä rakkaus hyppelee aina toisesta toiseen, niinkuin esimerkiksi on minun laitani, mitä sinun sisareesi ja Miinaan tulee".

"Bräsig, puhu vähäisesti!"

"Enkö minä puhu vähäisesti, Kaarlo, pulmissani sinun sisarestasi ja Miinasta?"

"Se on totta, se", sanoi Hawermann ja tarttui taas nokkosista huolimatta Bräsigin käteen, "mutta mitä on Fransilla sen kanssa tekemistä."

"Hän on myöskin rakastunut sinuun sinun isällisyytesi tähden ja on, luullakseni, siirtänyt rakkautensa sinusta sinun tyttärees".

"Se olisi onnettomuus!" huudahti Hawermann, "suuri onnettomuus! Ja saadaksemme asiaa taas selville, ei riitä siihen minun voimani, siihen tarvitaan Jumalan apua!"

"Miksikään onnettomuudeksi, Kaarlo, en sitä luulisi sillä hänellä on kaksi suurta maatilaa..."

"Älä pakise joutavia, Sakari, vaan tule sisään ja kerro minulle mitä tiedät".

Ja kun Bräsig oli hänelle kaikki kertonut, mitä hän tiesi, ja käydä koipi jalkapolkua Reksowia kohden, seisoi Hawermann ja katseli hänen perästänsä ja sanoi: "Hyvä ihminen on hän, sydän on hänellä oikealla paikalla, ja jos niin olisi suostuisin kyllä siihen -- mutta... mutta!" Hän ei tällä kertaa tarkottanut Bräsigiä, hän tarkotti Fransia.

Tänä sunnuntai-aamuna istui nuori Jokkum aamiaisen aikana uuninsopessaan nojatuolillansa, Miina ja Liina valmistivat aamiaisatriaa ja kantelivat vuorotellen talrikeilla pöydälle sianlihaa, makkaraa, voita ja leipää, ja kun kaikki oli siististi valmisna, tuli rouva Nüssler itse sisään, laski pannun, jossa oli kuumaa munakokkelia, pöydälle ja sanoi: "Kas tässä Jokkum, älä anna sen vaan jähtyä!" ja meni taas ulos, katsomaan että kaikki tapahtui säännöllisesti.

Munat kihisi vielä pannussa -- ne näyttivät oikein maukkailta -- mutta nuori Jokkum ei liikahtanut paikaltaan. Oliko syynä se, että hänen piippunsa ei vielä ollut lopussa, joka toimi kumminkin ensiksi oli tehtävä, tai se, että hän istui ajatuksissaan noiden molempain kirjeiden tähden, joita hän piti sylissään; oli miten oli, hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan katseli tirkisteli yhtä ainoata pilkkua. Ja tämän ainoan pilkun kohdalla, takan alla, ihan hänen vieressänsä, makasi nuori Sulttaani ja katseli tirkisteli häntä. -- Nuori Sulttaani oli nuorin sikiö koko Sulttaanisukua, jota vanhan Jokkumin ajoista asti oli elätetty ja kasvatettu tässä talossa; kun häntä _puhuteltiin_, sanottiin häntä "Sulttaaniksi", mutta kun _hänestä_ puhuttiin, nimitettiin häntä "perintöprinssiksi", ei hänen itsensä tähden, vaan Jokkumin tähden, koska tämä -- sen verran kuin muistaa voitiin -- oli ainoa sukkeluus, jonka hän eräänä otollisena hetkenä oli toimeen saanut.

Niinkuin sanottu, nämä molemmat nuoret, nuori Jokkum ja nuori Sulttaani, katselivat tirkistelivät toinen toisiansa; kummallakin oli omat ajatuksensa, nuori Jokkum ajatteli kirjeitänsä ja nuori Sulttaani arvattavasti sitä suloista hajua, joka munapannusta lähti, ja koski hänen sieramiinsa. Jokkum ei liikahtanut paikaltansa, mutta perintöprinssi kääpäsi vähän ajan perästä käpälällään syvämietteistä naamaansa, kuono kävi terävämmäksi ja sieramet rupesivat nuuskimaan ilmaa, hän rämpi esille takan alta, oli nöyrä olevinansa, ja teki nuorelle Jokkumille kunnianosotuksen hännällänsä. Nuori Jokkum ei liikahtanut, ja nuori Sulttaani havaitsi siitä, että kaikki oli, niinkuin olla piti, hän läheni sentähden pöytää, katsahti karsaasti kerran sivullensa, enemmän varoen rouva Nüssleriä kuin Jokkumia, laski päänsä aamiaispöydälle ja täytti sydämensä suloisilla toiveilla, niinkuin nuorten tapa on. Toivossa voi kyllä elää jonkun aikaa, mutta ihminen tahtoo kuitenkin jotakin pätevämpää suuhunsa -- perintöprinssi asetti sentähden molemmat jalkansa -- etujalkansa nimittäin -- tuolille ja tuli näin likemmäksi tarkotusperäänsä. Hänen kuononsa kulki talrikille, jolla tuo punainen sianliha oli, ja -- no, nuoret, nuoret? -- Sulttaani hälväisi, ihan kuin meikäläinen nuorena ollessaan, kun kaksi punasta huulta hymyili vastaan, ja ihan samalla tavalla, kuin meikäläinen, säikähtyi hänkin ensi-tuokiossa pahasta teostaan ja kyyristyi alas, mutta -- se on minun tunnustaminen -- punanen lihanpala oli hällä suussa.

"Sulttaani!" huusi nuori Jokkum yhtä kiivaasti kuin semmoisia punasia huulia vartioitseva äiti, mutta ei liikahtanut paikaltaan. Sulttaani, joka joko luuli itsellänsä perintöprinssinä olevan jonkinlaista etuoikeutta kaikkiin punasiin huuliin valtakunnassaan, tahi oli niin paatunut, ettei semmoinen sievä, salainen suudelma enää häntä hävettänyt -- hän katseli Jokkumia ujostelematta silmiin, nuoleskeli huuliansa ja himoitsi saada enemmän. Jokkum katsoi myös häntä suorasti silmiin, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja vähän ajan perästä seisoi Sulttaani taas tuolilla, mutta tällä kertaa myöskin takajaloillaan, ja söi suuhunsa talrikillisen makkaraa.

"Sulttaani!" huusi Jokkum. "Miina, Sulttaani syö makkaramme!" mutta ei liikahtanut paikaltaan.

Mutta Sulttaani liikkui sukkelasti ja ahmattuaan mahaansa makkaran, kävi hän käsiksi parhaasen ruokalajiin, munakokkeliin.

"Äiti! Äiti!" huusi Jokkum, "hän syö suuhunsa munatkin!"

Mutta nuori Sulttaani oli polttanut kärkkään kärsänsä kuumassa pannussa, hän hypähti takasin, kaasi pannun nurin, sivalsi vielä saparollaan viinapullon maahan, ja koko pöytä liikkui, mutta nuori Jokkum ei liikkunut, hän vaan huusi nurkastaan: "Äiti kulta! Äiti kulta! Tuo perhanan koira! Äiti, hän syö suuhunsa meiltä munat!"

"Mitä sinä kirvut, Jokkum, omassa huoneessas!" huusi eräs, joka juuri astui ovesta sisään, mutta joka ei ollut sen näköinen, että Jokkumilla hänestä olisi ollut viihdytystä. Jokkum pudotti hämmästyksissään piipun suustansa, oikaisi molemmat kätensä suoraan ja huusi: "Kaikki hyvät henget ylistävät Herraa! Oletteko herra pastori, vai oletko sinä Bräsig?"

Niin, Bräsig hän oli: kumminkin voi se, ken aikaa sai likemmin häntä tarkastellaksensa, pitää häntä vielä pehtorina, nähdessänsä nuo keltavartiset saappaat; mutta Jokkumille ei siihen aikaa annettu, sillä sama olento, joka ovensuuhun ilmaantui, oli heti havainnut Sulttaanin pahan teon ja juoksi nyt ympäri tuvan kaikki nurkat, etsien Sulttaanin selkään sopivaa kelvollista keppiä, ja hänen perässänsä liehui ja löyhyi kaksi pitkän pitkää mustaa takinlievettä kuin traakin pyrstöä, ja takin korkean mustan kauluksen välistä ja tuon korkean mustan hatun alta, joka puoliksi oli pudonnut yli silmien, tuli näkyviin tulipunanen, julmistunut naama, joka näytti siltä, kuin olisi nokikolari ottanut hehkuvan hiilen hampaisinsa, pelättääksensä lapsia. Nuori Jokkum ei tosin enää mikään lapsi ollut, mutta pelottamaan rupesi häntä kumminkin, hän kavahti ylös istuimeltaan ja piti kiini tuolinsa selkälaudasta ja huusi yhä vuorotellen: "Herra pastori! -- Bräsig! -- Bräsig! -- Herra pastori!" Ja perintöprinssi oli vielä lapsuuden iässä, hän rupesi hirveästi pelkäämään, hän juoksi myöskin nurkasta nurkkaan ja vinkui, vaan ei päässyt ulos huoneesta, sillä ovi oli linkussa, ja kun tuo musta olento ahdisti häntä, keltanen keppi kädessä, silloin -- hätä keinon keksii -- hyppäsi hän ulos akkunasta ja vei puolet akkunan puitteista mennessään.

No, semmoisesta melusta jo kuolleetkin voivat herätä, miks'ei siis rouva Nüssler sitä olisi kyökkiin kuullut? Ja juuri kun hän pyörähti ovesta sisään, lykkäsi Bräsig toisella kädellään hatun pois silmiltänsä ja osotti toisella ja keltasella kepillään tuota rikkinäistä akkunaa ja lausui nämä ijäti muistettavat sanat: "Tuosta olisi oikeastaan sinun pitänyt mennä, nuori Jokkum! Sillä mitäpä järjetön luontokappale siitä ymmärtää? _Koko tuo ihana kuminaviina!_"

"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler ja kätensä vaipuivat hermottamasti alas. "Jokkum, mitä tämä merkitsee? -- Bräsig, Jumala nähköön, minkä näköinen te olette!"

"Äiti kulta", sanoi nuori Jokkum, "koira ja Bräsig... Mitä voin minä sille tehdä?"

"Hävetä pitäisi sinun, Jokkum", huusi Bräsig ja käveli pitkillä askelilla edes takasin tuvassa, niin että nuo pitkät takinliepeet melkein koskivat lattialla viruvaan viinaan; "ken on täällä isäntä talossa, sinäkö vai nuori Sulttaani?"

"Mutta, Bräsig, miksikä olette itsenne niin kamalan näköiseksi pukeneet?" kysyi rouva Nüssler.

"Vai niin?" sanoi Bräsig ja katseli häntä pitkillä silmillä, "putositteko te eilen illalla pastorin rouvaa tavotellessanne ojaan, niin että tänä aamuna vielä sula lieju istuu kiini märissä vaatteissanne? Saitteko te eilen kirjeen, jossa kehoitetaan teitä tulemaan tänne Reksowiin perheelliseen neuvotteluun? Ja mitä piti minun tehdä? Mitä voin minä sille, että meidän pastori on pitkä kuin humalarieku ja hoikka kuin lapamato, ja että hänen päänsä on avarampi kuin minun? Miksikä on pastorin rouva tänä aamuna pakottanut minun ottaman ylleni pastorin koko pukimen, miksikä ovat nuo tyhmät talonpojat kirkkoon mennessään kaukaa lausuneet minulle: 'hyvää huomenta, herra pastori!' eikö juuri sentähden että minä hyvästä sydämestäni tahdoin sekaantua tähän perheelliseen rettelyyn?"

"Bräsig", huusi nuori Jokkum, "minä vannon..."

"Älä vanno, Jokkum, sinä vannot itses helvettiin. Kutsutko sinä tätä perheelliseksi neuvottelemiseksi, jossa kuminaviina virtana juoksee pitkin lattiaa ja minä teen itseni naurunalaiseksi papin puvussa?"

"Bräsig, Bräsig", huudahti rouva Nüssler, joka ei enää tahtonut ensinkään tuntea vanhaa nuoruuden ystäväänsä hänen kiukussaan, ja kokosi pirstaleet lattialta ja pani pöytäliinan paikallensa, "tämähän on vaan joutava asia. Näettekö, nyt on kaikki taas entisellänsä".

Rouva Nüsslerin ystävällisiä sanoja vastaan ei Bräsigin suuttumus milloinkaan paikkaansa pitänyt, ja kun hän vihdoin suostui istumaan murkinapöydän ääreen, mutisi hän vaan itseksensä: "Hitto tiesi, nuori Jokkum, minä olen yhä vielä elänyt siinä toivossa, että sinä aikaa voittain pääsisit saamattomuudestas; mutta nyt näen kyllä, että mikä jääpi terältä, se jääpi hamaraltakin. -- Mutta mitäpä täällä sitte on tapahtunut?"

"Niin", sanoi rouva Nüssler... "Niin", sanoi Jokkum myös, ja hänen vaimonsa vaikeni, sillä hän luuli todellakin Jokkumin aikovan jotakin sanoa; mutta hän ei muuta sanonut kuin: "Kyllä kai se niin on, on kai".

"Niin", alotti rouva Nüssler uudestaan puheensa, "rehtori Baldrianin Gottlieb, joka on Jokkumin sisaren poika, on oikein hurskas ja vakava nuori mies ja papin kandidaattina sanotaan hänen myöskin olevan hyvin oppinut aineissaan -- niin, olettehan tekin usein nähneet hänen täällä".

"Kyllä", nyykäytti Bräsig vastaukseksi, "oikein siivo nuori mies, jonkinlainen herännyt ihminen, jonka hiukset on kammattu suoraan korvien taaksi, että hän näyttää kuin ilmeinen Kristus itse, ja on tahtonut kääntää minuakin, etten menisi sunnuntai-aamuna onkimaan".

"Niin, häntä minä tarkotan. Ja hän ei ole vielä kai suorittanut kaikkia tutkintojansa loppuun, ja rehtori pyytää nyt, että me ottaisimme hänen tänne muutamaksi ajaksi, että hän täällä hiljaisuudessa ajaisi päähänsä, mitä vielä puuttuu, ja nyt mielisimme kysyä teiltä, mitä te asiasta arvelette".

"No miks'ei? Herännäiset ovat hiljaisia ihmisiä, ja ainoa, mikä heitä haittaa, on tuo kääntämisen vimma; ja te, rouva Nüssler, te pidätte kyllä puolianne ja nuori Jokkum, hän on -- Jumalan kiitos! -- semmoinen, josta ei edes nuori Sulttaani enkä minäkään tolkkua saa".

"Niin, se on kyllä totta, se, Bräsig, mutta pahin mutka on vielä jälillä: Kurzin Rudolf on myöskin lukenut, papiksi päästäksensä, ja hän on myöskin Jokkumin sisarenpoika; hän on kai kuullut, että tuo toinen aikoo ruveta majailemaan meidän luonamme, ja kirjotti nyt eilen meille, että hän on elamoinnut hyvästi Rostockissa ja tahtoo nyt täällä Reksowissa korvata tyhjään kulutettua aikaansa. -- No mitä mar vielä! Rostockissa oli hänellä kaikki oppineet professorit apunansa ja täällä vaan Jokkum ja minä!"

"Aa, minä tunnen hänen", huudahti Bräsig, "hän on koko perhanan poika! Jo silloin, kun hän vasta rupesi tutkimaan, veti hän jo puolen tusinaa ahvenia mustasta lammesta, joista pienin painoi vähintäinkin puolentoista naulaa".

"Niin, miks'ette häntä tuntisi! Hänpä se oli joka eheänä ja terveenä toi pikku Miinan alas haikaran pesästä, jonne hän kuudenvuotiaana oli tyhmyydessään kiivennyt pitkin tikapuita ja jossa hän seisoi korkealla ilmassa, riemusta taputellen käsiään, niin että meidän maassa matelevain silmämme lensivät pimeiksi. Niin, semmoisiin toimiin on hän kyllä kykenevä; mutta lukemisen kanssa on laita niin ja näin, ja rehtori Baldrian sanoo hänen olleen Rostockissa aika tappelian. Aatelkaapa vaan, paljailla miekoilla on siellä tapeltu, ja hän on ollut kahakassa muassa, ja sanotaan sen tapahtuneen erään rikkaan, kauniin kauppiaantyttären tähden".

"Kas sitä vaan!" huudahti Bräsig. "Onpa siinä pojassa vasikkaa! Ja oikein toden perästä on hän taistellut kauniin kauppiaantyttären tähden! -- Niin, nuori Jokkum, naisista kaikki pahuus tulee".

"Niin, Bräsig, sitä sinä kyllä voit sanoa; mutta mitä pitää meidän nyt tehdä?"

"Oo, mitäpä siinä on juuri paljon tehtävää? Jos ette tahdo ottaa molempia nuoria papinalkuja luoksenne, niin kirjotatte kieltävän vastauksen, jos taas tahdotte heidät, niin kirjotatte myöntävän, tilaa on teillä ja ruoasta ja juomasta ei puutetta ole, mutta mitä noiden monien kirjain kustannuksiin tulee, niistä varokaa itseänne, sillä niiden sanotaan kovasti kyselevän kukkaroa; ja jos tahdotte ottaa vaan toisen heistä, niin ottakaa sitte tappelia, sillä minä puolestani tappelen tuhat kertaa kernaammin, kuin annan itseäni kääntää".

"Niin, Bräsig, se on kyllä hyvä, se", sanoi rouva Nüssler, "mutta me olemme jo kirjottaneet Gottlieb Baldrianille myöntävän vastauksen, emmekä voi Kurziakaan niin pahasti loukata, että hylkäämme hänen Rudolfinsa".

"No, ottakaa sitte molemmat".

"Sitä te kyllä voitte sanoa, Bräsig; mutta meidän molemmat pikku tytöt... ripilläkäypiä ovat he jo... No, Jokkum, puhu nyt sinäkin!"

Ja nuori Jokkum rupesi todellakin puhumaan: "Kyllä kai se niin on, on kai -- näetkös, Bräsig, Miina on -- sinä tiedät sen itsekin -- kasvatettu opettajattareksi, ja minun äiti vainajallani oli aina tapana sanoa: 'opettajatar ja kannedaatti samassa talossa' se ei kelpaa".

"Hohoh! Nuori Jokkum! Sinä tarkotat rakkauden vehkeitä; johan nyt jotakin, nuo pikku sirkkuset ja rakkauden vehkeet!"

"Nono, Bräsig", puuttui rouva Nüssler pikaisesti puheesen, "älkää sitä niin mahdottomana pitäkö! Minä äitinä mahdan sen paremmin tietää. Näettekö, minä en ollut vielä niin vanha kuin nuo molemmat, kun..." Rouva Nüssler keskeytti puheensa äkkiä, sillä Bräsigin kasvot kävivät kamalan pitkiksi ja hän tirkisteli rouva Nüssleriä kovin uteliaasti silmiin. Onneksi oli nuori Jokkum päässyt puhumisen alkuun ja sanoi nyt:

"Bräsig -- äiti, täytä toki Bräsigin lasi -- Bräsig, siitä voi kuitenkin jotakin syntyä, ja mitä pitää meidän vanhempina sille tehdä?"

"Anna asian mennä menoansa, Jokkum! Miksi on Jumala nuoria miehiä luonut mailmaan, ja mitä on heillä muita toimia kuin rakkauden hommia? Mutta nuo pienet sirkkuset!"

"Te laskette leikkiä, Bräsig", puhkesi rouva Nüssler pikaisesti sanomaan; "niin ei pitäisi teidän haastella näin vähäisessä asiassa, sillä tyynessä vedessä kala kutee".

"Antakaa hänen kutea!" huudahti Bräsig.

"Vai niin?" sanoi rouva Nüssler. "Sitä te sanotte! Mutta minä sanon toisin. Jokkum ei välitä semmoisista mitään; hänen puolestansa saisivat kyllä kaikki meidän palvelustyttömme rakastua ja akastua, ja minä -- Jumala nähköön -- onhan minulla tekemistä muutenkin yltäkyllin ja niin paljo katselemista eteeni, etten jouda näkemään, mitä selkäni takana tapahtuu".

"No, mutta minä sitte?" kysyi Bräsig.

"Te!" sanoi rouva Nüssler vähän halveksimalla, "semmoisista asioista ette te mitään ymmärrä".

"Mitä!" huudahti Bräsig, "minäkö, jolla yhtä aikaa on ollut kolme morsianta..." Edemmäksi ei hän tullut, sillä rouva Nüsslerin kasvot kävivät nyt vuorostaan pitkiksi ja hän katseli Bräsigiä niin uteliaasti silmiin, että Bräsigin oli viruttaminen alas hämmennyksensä tuolla kuminaviinaryypyllä, jonka rouva Nüssler oli kaatanut hänen lasiinsa.

"Se on saakelin ikävä juttu!" huudahti Bräsig ja nousi istuimeltaan, "ja ken on siihen syypää? Nuori Jokkum!"

"No, Bräsig, mitäpä minä sille voin?"

"Mitä? Sinä annat Sulttaanin syödä suuhunsa silmäisi edessä oman aamiaises, otat kaksi papinalkua taloosi asumaan, etkä tiedä asiasta sen enempää kuin pässi! Mutta, rouva Nüssler, älkää olko millännekään, ottakaa vaan levollisesti ne molemmat nuoret hengelliset herrat taloonne. Minä -- minä pidän silmällä noita pieniä tyttösiä, ja ne molemmat luikarit on pentele perivä! Tappelian, tuon kahdentaistelian, otan niinä vartioitakseni, pitäkää te vaan vaaria kääntäjästä, sillä hän on pahin".

"No, olkoonpa niin, muuta neuvoa ei kai ole", sanoi rouva Nüssler ja nousi myös pöydästä.

Mikon aikana tulivat molemmat papinrekryytit Reksowiin majailemaan, ja Frans lähti Eldenan maanviljelyskouluun, ja kun hän kävi ulos Gürlitzin pappilan puutarhasta, katseli häntä aidalla, ihan samalla paikalla, jossa Fritz voileipänsä ja olutpullonsa kanssa oli istunut, eräät armaat, ihanat kasvot, ja nämä kasvot olivat silkkisen, ruusunpunasen rahakukkaron näköiset, josta viimeinen ropo on annettu parhaimman ystävän hyväksi.

Kun Lovisa tänä iltana hämärän aikana tuli tupaan, veti pastorin rouva tuon ison, kauniin tytön syliinsä, suuteli häntä noille raitteille huulille ja pusersi hänen puhdasta sydäntänsä rintaansa vasten. -- Semmoista eivät naiset toki voi jättää tekemättä!

Luku 14.

Mitä Sofi Degel ja Kristian Däsel pakisivat penkillä, ja minkätähden Bräsig näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen, ja miksikä hän seisoi kuin amiraali mastopuun vieressä. Koulumestari Strull astuu esille sotajärjestyksessä, ja Fritz Triddelfitz ratsastaa tietoja etsimään. Pomukkelskopp menee sattumalta kävelemään kauniin ilman tähden ja Kananen ottaa hänen sillä retkellä vangiksi. Aksel rupee ihmistuntiaksi.

Juhannuksen iltana 1843 istui David Däselin vanhin poika Juha Degelin nuorimman tyttären kanssa Pümpelhagenin yrttitarhassa aikaa viettämässä penkillä kuuvalossa, ja Sofi Degel sanoi Kristianille: "Kristian, näitkö nuorta rouvaa, kun olit noutamassa nuoren herran hevosia?"

"Tietysti minä hänen näin; nuori herra veti minun sisään saliin ja näytti hänen minulle, sanoen: 'Kas, tässä on sinun armollinen emäntäsi!' ja nuori emäntä kaasi minulle kupillisen kahvia, jonka minun oli heidän nähdensä juominen".

"No, miltä hän näytti?"

"Sitä ei ole mikään helppo sanoa", sanoi Kristian; "hän on sinun kokoises, ja samanlainen vaalea tukka on hänelläkin ja hän on yhtä punanen ja valkea kasvoiltaan, ja hänellä on myös harmaat silmät niinkuin sinulla, ja hänellä on ihan samanlainen pieni sievä simasuukkonen", ja samassa painoi hän oikein rohkean suudelman Sofin punasille huulille.

"Herran Jestan, Kristian", huusi Sofi ja vapautti itsensä Kristianin syleilystä, "hän näyttää siis ihan semmoiselta kuin minä?"

"Tyttö, oletko oikein viisas?" huudahti Kristian; "älähän semmoisia luule! Näetkös, sellaisilla ihmisillä on aina jotakin, mikä ei meikäläisille ensinkään sovi. -- Armollinen rouva olisi minun puolestani saanut istua tänä iltana tässä minun kanssani penkillä, kunnes häntä olisi ruvennut viluttamaan keskellä kesää, ja minun ei olisi mieleeni johtunut, antaa hänelle suukkosta".

"Vai niin?" sanoi Sofi Degel, nousi ylös ja keikautti kauniin päänsä taaksepäin, "mutta siihen olen kai minä sinulle hyvä kyllä?"

"Sofi kulta", sanoi Kristian ja löi taas kätensä hänen uumillensa, huolimatta hänen vastustelemisistansa, "näetkös, sellaiset ihmiset ovat liian hoikkia ruumiiltaan ja heillä on myös liian heikko luurakennus; jos minä heitä näin syleilisin kuin sinua, täytyisi minun aina pelätä sysääväni heiltä ristiluun pois sijaltansa tai kaatavani heidät kokonaan nurin. Ei, Sofi kulta", sanoi Kristian, kun hiljakseen kävivät kotoa kohden, ja taputti häntä kädellään, "mikä yhteen sopii, se sopii yhteen".

Ja kun he erosivat, silloin oli Sofi taas armollinen Kristianille ja näytti niin ystävälliseltä, kuin olisi hän valmis rupeemaan Kristianin armolliseksi rouvaksi: "No, huomenna saan hänen itse nähdä", sanoi hän ja siepsahti pois Kristianin käsistä: "Herranen aika, minun pitää auttaa tyttöjä sitomaan seppeleitä huomiseksi".

Ja niin oli laita. Pümpelhagenissa sidottiin seppeleitä ja kunniaportti oli pystytetty, ja kun Hawermann seuraavana aamuna katseli juhlallisuuden valmistuksia ja Mari Möller vielä pisteli sinne tänne jotakin vihantavaa tai jonkun kukkasen koristeeksi ja Fritz Triddelfitz, vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkaset housut, ja keltavartiset saappaat jalassa ja tuli punanen huivi kaulassa, käydä kopeili renkipoikien ja päivätyöläisten keskellä, tuli nyt pehtori Bräsigkin saapuville kaikessa loistossaan: heleänsiniset kapeat kesähousut jalassa ja ruskea, ikivanha hännystakki yllä, joka takapuolelta kyllä peitti hänen pohkeensakin, mutta joka etupuolelta näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen ja riistänyt pois hänen päältänsä tuon ruskean kuoren, niin että keltanen puu nyt tuli näkyviin leveänä juovana, sillä hänellä oli ruskean takin alla kaunis, keltanen pikeeliivi. Päässä oli hänellä tietysti kolmea korttelia korkea silkkihattu.

"Hyvää huomenta, Kaarlo! No, kuinka voidaan? Haha! Tuossapa ovat jo koko varusteet valmisna! Hyvä vaan, Kaarlo! Mutta kunniaportti olisi saanut olla vähän korkeampi, ja kummallakin puolella olisi pitänyt olla torni; minä olen semmoisen ennen nähnyt vanhan Fredrik Fransin aikana, kun hän riemukulussa tuli Güstrowiin. -- Ja missä on teidän lippunne?"

"Lippumme?" kysyi Hawermann, "semmoista ei meillä ole".

"Kaarloseni, mitä sinä aattelet? Kuinka voitte olla ilman lippua? Onhan herra luutnantti ollut sotaväessä, pitää kai hänelle lippu hankkia. -- Möller", huusi hän ujostelematta, "tuokaa tänne kaksi karkeata raitia ja ommelkaa ne kiini pitkittäin; Kristian Päsel, nouda minulle oikein suora, sileä humalariuku, ja te, Triddelfitz, saakaa tänne suti, jolla säkkejä merkitään, ja läkkitötterö!"

"Mutta hyväinen aika, Sakari, mitä kujeita sinulla on tekeillä!" sanoi Hawermann ja ravisteli päätänsä.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "se on onni, se, että hän on palvellut Preussin väessä, jos hän olisi ollut Meklenpurin palveluksessa, niin emme olisi saaneet värejä kokoon; mutta Preussin värit? Musta läkki, valkea raiti -- siinähän ne ovat".

Hawermann tahtoi ensin vastustella, mutta hän maltti mielensä: no, olkoon menneeksi! nuori herra on kyllä ymmärtävä, että tarkotus on hyvä.