Part 2

Ne olivat Nüsslerin pikku Liina ja Miina, jotka punasten poskiensa ja keltasten tukkainsa kanssa näyttivät niin yhdennäköisiltä kuin kaksi pientä omenaa samalla oksalla; ja sitä he olivatkin, sillä he olivat kaksoiset, ja ken ei tietänyt, että Liina ei ollut Miina, eikä Miina Liina, hän ei ikipäivinään tullut siitä viisaammaksi, sillä näitä nimiä ei ollut kirjotettu heidän kasvoihinsa, ja jos ei äiti olisi merkinnyt heitä erivärisellä nauhalla ympäri käsivarren, olisi suuria erehdyksiä tapahtunut, ja isä Jokkum Nüssler väittikin vielä yhä, että Liina oikeastaan oli Miina, ja Miina Liina, he olivat muka jo lyhyen elämänsä alussa tulleet heti vaihdetuiksi. Tätä nykyä ei se kuitenkaan mitään haittanut, sillä nyt oli äiti sitonut sinisen nauhan Liinan pieniin hiussuortuviin ja Miinan hapsiin punasen; ja ken vaan tahtoi vähänkin silmiänsä käyttää, voi selvästi nähdä, että Jokkum Nüssler oli väärässä, sillä Liina oli puolta tuntia vanhempi kuin Miina, ja vaikka erotus oli pieni, tuli esikoisoikeus kuitenkin voimaansa, sillä Liina opasti ja nuhteli yksivakaisesti Miinaa, mutta hän lohdutti myös pientä sisartansa, kun hänelle joku kommelus sattui.

Paitsi näitä pieniä kokemattomia kaksoisia oli tuvassa vielä toinen kaksoispari, vanha, kokenut ja hyvin arveleva pari; se katseli piirongin päältä alas noita pieniä lapsia ja ravisteli lakkaamatta päätänsä tuossa hienossa tuulen hengessä, joka huokui sisään avonaisista akkunoista; ne olivat isoisän varatukka ja isoäidin juhlamyssy, jotka oli asetettu sinne vaarnoihinsa huomispäivän, sunnuntain varaksi, jolloin niiden piti tulla näkyviin kaikessa loistossaan.

"Kat tuolla, Liina", sanoi Miina, "on itoitän varatukka". Hän ei vielä osannut s:ää ääntää.

"Tinä tanot aina itoitä; tinun pitää tanoa _itoitä_", sanoi Liina, vaikk'ei hän vielä itsekään voinut s:ää ääntää, mutta hän oli kumminkin vanhempi ja hänen täytyi opastaa pientä sisartansa oikealle tolalle.

Tuo pieni kaksoispari oli näin puhein noussut ylös ja seisoi piirongin edessä ja katseli vanhaa kaksoisparia tuolla vaarnoissa, ja Miina, joka vielä oli hyvin varomaton, kurotti ylös ja otti alas isoisän varatukan ja pani sen päähänsä hyvin miellyttävästi, asettui peilin eteen ja teki kaikki juuri niin, kuin isoisä teki sunnuntaina. Nyt olisi Liinan pitänyt käyttää viisauttansa, mutta sen sijasta rupesi hän nauramaan eikä voinut haluansa pidättää, vaan otti alas toisesta vaarnasta mummun myssyn ja teki ihan samoin kuin mummulla oli tapana sunnuntaina; ja nyt nauroi Miina ja niin nauroivat he molemmat ja tarttuivat toinen toiseensa kiini ja tanssivat pyörivät ympärinsä ja lauloivat: "Kitkat, katkat, pitkät matkat", ja päästivät toisensa irti taas ja nauroivat uudestaan ja tarttuivat taas toisiinsa ja tanssivat.

Mutta Miina oli todellakin liian varomaton, hän oli pitänyt savikuppistansa kädessään ja juuri kun ilo oli korkeimmallansa, pudotti hän sen -- ploiskis! -- maahan, ja kuppi meni rikki ja ilo samalla tavalla. Nyt rupesi Miina kovasti poraamaan kuppinsa tähden ja Liina porasi myös kuin paha veräjä. Mutta kun tätä vähän aikaa oli kestänyt, aikoi Liina lohdutella sisartansa: "Älä itke, Miina! Kyllä nikkari sen parantaa". -- "Niin", sanoi Miina, hiljentäen poruansa, "kyllä nikkari sen parantaa"; ja niin menivät nuo molemmat pienet kovaonniset ulos ovesta ja unohtivat kokonaan, että keillä oli isoisän ja mummun juhlakoristeet päässään.

Nyt voipi moni luulla, että Liinan ajatus nikkarin tehtävästä oli tyhmä; mutta ken oikean nikkarin maalla on tullut tuntemaan, hän tietää semmoisen miehen osaavan kaikkia. Jos oinas on teurastettava, kuuluu heti: noutakaa nikkari! Jos akkunaruutu on rikki mennyt, täytyy nikkarin lyödä lauta eteen, ettei ilma ja tuuli sisään pääse; jos jonkun vanhan tuolin jalka on nyrjähtynyt, saa nikkari olla lääkärinä; jos jollekin naudalle on voide valmistettava, saa hän olla apteekarina. Sanalla sanoen, kaikki täytyy nikkarin parantaa, ja senpä tähden johtui Liinankin järkevään mieleen heti nikkari, kun kuppi meni rikki.

Kun nämä pienet tytöt pihalle tulivat, astui veräjästä kartanolle vähänläntä mies, jolla oli punertavat posket ja oikein komea punanen nenä, jota hän piti korkealla ilmassa; päässä oli hänellä nelikulmainen hattu, tupsu etupuolella, mutta mitään erityistä väriä ei sillä ollut; yllä oli hänellä harmaa, pitkäliepeinen liinatakki, ja hänen lyhyitä koipiansa, jotka olivat hyvin harillaan ja näyttivät siltä, kuin olisi ne nurinpäin pistetty tuohon pitkään ruumiisen, verhosivat lyhyet, siniraitaiset reivashousut ja keltavartiset, suuret saappaat. Hän ei ollut juuri lihava, mutta laiha hän ei myöskään ollut, ja voi jo nähdä, että hän alkoi kasvattaa pientä mahaa.

Noiden pienten tyttösten täytyi matkallaan tulla häntä vastaan, ja kun he olivat niin lähellä, että herra pehtori, sillä semmoinen ammatti oli tuolla lyhytsäärisellä miehellä, voi nähdä heidän kujeensa, seisahtui hän ja veti ruskeat tuuheat silmäkarvansa niin korkealle, että ne tulivat olemaan ihan tuon nelikulmaisen lakin lipun alla, ikäänkuin olisivat nämä silmäkarvat hänen kasvojensa kaunihin koristus, jotka ennen kaikkia olivat ensimäiseksi suojeltavat näin arveluttavassa asiassa, kuin hän tässä nähdä sai.

"Jumala varjelkoon meitä!" huudahti hän. "miltä te näytätte? Mitä kummitusta tämä on? Häh? Onhan teillä molempain vanhusten koko sunnuntaihemmut päässänne!" Ne molemmat pienet tytöt luopuivat varsin mielellään pääkoristeistaan ja näyttelivät särkyneen kuppisen palasia ja sanoivat, että nikkari oli sen kyllä parantava.

"Mitä?" sanoi herra pehtori Bräsig -- sillä niin oli hänen nimensä -- "kuinka voi semmoista tyhmyyttä mailmassa löytyä! Liina, sinä olet kumminkin vanhin, minä olisin pitänyt sinua järkevämpänä; ja sinä, Miina, heitä se itkeminen, sinä olet minun pikku ristilapseni, minä annan sinulle kesämarkkinoiksi uuden kuppisen. Mutta nyt, mars! ja käykää sisään taas". Ja niin ajoi hän nuo pienet tytöt edellänsä ja seurasi itse perästä, varatukka toisessa ja myssy toisessa kädessä.

Kun hän, tupaan tultuansa, ei siellä ketään tavannut, sanoi hän itseksensä: "Ovat kai kaikki heinässä. -- Niin, pitäisi minunkin oikeastaan mennä katsomaan heiniäni; mutta nuo pienet veitikat ovat niin rypistelleet nämä koruset, että heidän paha perii, jos vanhukset saavat nähdä ne tässä tilassa; minun täytyy vähän auttaa näitä pörröpäitä".

Hän veti samassa esiin pienen taskukamman, hänellä oli semmoinen aina muassa, sillä hän oli jo vähän kaljupäinen ja täytyi kammata hiuksensa takaraivalta etupuolelle -- ja alkoi sukia varatukkaa. Se onnistui varsin hyvin; mutta nyt tuli myssyn vuoro.

"Tuhat tulimmaista! Liina, kuinka olet sinä tätä repinyt? Mitään oikeata kuosia on ihan mahdoton sille enää saada. Annappas olla, minun täytyy miettiä, kuinka eukko tavallisesti näyttää sunnuntai-iltapuolina. Edessä on hänellä molemmin puolin kelvollinen kihermä silkkikiehkuroita, ja myssyn etupuoli ulottuu kai noin kolme tuumaa niiden ylitse; siis täytyy tätä riiviötä venyttää vähän eteenpäin. Yläpuolella ei ole sillä mitään erityisiä varustuksia, sieltä hohtaa hänen kalju kallonsa aina läpitse; mutta takapuolella on hänellä aina kelpo kuhmu, jonka hän täyttää rohtimilla, ja sen on tuo tyttö tevana turmellut tuhoksi, sitä pitää pöhistää enemmän", ja niin puhein pisti hän nyrkkinsä myssyyn, laventaaksensa sen kuhmua. Mutta se oli takaa pingotettu nauhalla, ja kun hän tahtoi tehdä asiansa oikein hyvin, katkesi nauha ja koko kuhmu ratkesi.

"Kas perhanaa", sanoi hän ja silmäkarvat nousivat taas pystyyn. "Olipa se hyvin kelvottomasti kiinnitetty -- langalla! Ja solmia kiini sitä ei käy laatuun. Jumala minua varjelkoon! Mitäpä oli minulla tämän myssyn kanssa tekemistä! Mutta maltappas, kyllä sinusta vielä selvän teen". Ja samassa veti hän kourallisen rihmoja ja nuoria ulos taskustaan -- semmoisia pitää jokaisella oikealla pehtorilla olla varalla -- ja levitti ne esille.

"Säkkinauha on liian paksua; mutta tämä tässä on sopivaa". Ja niin rupesi hän vetämään jotenkin tukevaa seililankaa läpi silmuksen. Se toimi edistyi hyvin hitaasti ja kun hän tuskin oli puoliväliin ehtinyt, kolkutti joku ovea. Hän viskasi työnsä lähimmälle tuolille, sillä hän vähän häpesi tointansa, ja sanoi: "Sisään!"

Ovi aukesi ja Hawermann astui sisään, kantaen pientä tytärtään käsivarrellaan. Pehtori Bräsig hymähti ylös:

"Kaarlo Hawermann! Mistä sinä tulet?"

"Hyvää päivää, Bräsig", sanoi Hawermann ja laski lapsen alas.

"Kaarlo Hawermann", huudahti Bräsig vielä kerran, "mistä sinä tulet?"

"Paikasta semmoisesta, Bräsig, jossa minulla ei enää ole mitään tekemistä", vastasi hänen ystävänsä. -- "Eikö sisareni ole kotona?"

"Kaikki ovat heinässä; mutta kuinka pitää minun sinua ymmärtää?"

"Että minä olen hukassa: toissapäivänä myytiin kaikki minun omaisuuteni huutokaupalla, ja eilen aamulla" -- hän kääntyi pois päin akkunaa -- "eilen aamulla hautasin vaimoni".

"Mitä sinä puhut? Ah, Jumalani!" huudahti tuo vanha hyvänluontoinen pehtori. "Sinun vaimosi? Sinun pieni, kiltti vaimosi?" -- ja kyynelet vuosivat alas pitkin hänen punasia poskiansa -- "Ystävä, vanha ystäväni, kerro kuinka se on tapahtunut?"

"Min, kuinka se on tapahtunut?" sanoi Hawermann ja istui alas ja kertoi lyhyesti hänelle onnettomuutensa.

Sillä aikaa olivat Liina ja Miina menneet likemmäksi sitä vierasta lasta, ja verkkaan ja ujostellen, hiiskumatta sanaakaan, tulivat he aina hiukan lähemmäksi, kunnes Liina vihdoin rohkaisi mielensä ja piteli hänen takkinsa hihaa ja Miina näytteli hänelle kuppisensa pirstaleita: "Kas, minun kuppini on rikki".

Mutta tuo pieni vastatullut katseli ujostellen ympärillensä suurilla silmillänsä ja tähtäsi vihdoin katseensa yksivakaisesti isäänsä.

"Niin", lopetti Hawermann lyhyen kertomuksensa, "minun on käynyt huonosti, Bräsig, ja sinulle olen minä myös velkaa 200 taaleria; mutta älä minua ahdista, jos Jumala minulle ikäpäiviä antaa, olet sinä ne rehellisesti takaisin saava".

"Kaarlo Hawermann -- Kaarlo Hawermann", sanoi Bräsig ja kuivasi silmiänsä ja niisti uljasta nenäänsä, "sinä olet -- sinä olet pöllöpää! Niin", sanoi hän ja pisti ylpeästi niistinliinan taskunsa ja kohotti nenänsä kopeasti ilmaan, "sinä olet vielä sama pöllöpää kuin ennenkin!" Ja kun hänen mieleensä samassa johtui, että hänen vanha ystävänsä oli saatettava toisille ajatuksille, otti hän Liinan ja Miinan nurkasta ja pani heidät molemmat Hawermannin polville: "Kas tässä, te pienet tallukat, hän on teidän enonne!" -- aivan kuin olisi Liina ja Miina ollut leikkipajuja ja Hawermann pieni lapsi, jota tällä tavalla täytyi lohdutella onnettomuudessaan; ja hän itse otti Hawermannin pienen Lovisan käsivarrellensa ja tanssi sen kanssa ympäri tuvassa ja samassa juoksivat taas kyynelet virtana pitkin hänen poskiansa, ja päälle päätteeksi pani hän sen pienen tytön tuolille, tietysti juuri sille tuolille, johon hän oli viskannut tuon puolitekoisen päähineen.

Sillä aikaa tuli talonväki kotia heinänteosta ja ulkoa kuului heleä naisen ääni, joka ukitti piikoja rientämään paremmin: "Joutukaa, joutukaa kiulujen ja sankojen kanssa, aurinko tekee laskua ja tänä vuonna on lypsinpaikka kaukana, meidän on muitten vielä lypsäminen pimeässä. Menkää nyt kohta, minun täytyy ensin katsoa pienosiani".

Ja huoneesen tuli komea vaimo, noin viidenkolmatta vuoden vanha, täynnä eloa ja henkeä kasvoissa ja ruumiissa, posket punasina terveydestä ja työstä ja kesäpäivästä, tukka ja silmät vaaleat, ja otsa valkea kuin lumi, niin pitkältä kuin olkihattu oli suojellut sitä auringolta. Ensi silmäykseltä voi havaita yhtäläisyyttä hänen ja Hawermannin välillä; mutta kasvoin juonteet ja silmäin luonti, jotka Hawermannissa tähtäsivät sisään päin, tähtäsivät hänessä reippaasti ulos mailmaan, ja hänen koko olentonsa osotti, että hän luonnosta oli yhtä uuttera ja toimelias kuin hänen veljensä kunnian puolesta ja velvollisuudesta.

Heti kun hän sai veljensä nähdä, juoksi hän hänen luoksensa: "Kaarlo, minun veljeni Kaarlo, minun toinen isäni!" huudahti hän ja halasi häntä kaulasta; mutta kun hän katsoi häntä likemmin silmiin, sysäsi hän hänet pois luotansa: "Sinulle on jotakin tapahtunut, joku onnettomuus tapahtunut! -- Mitä se on?"

Mutta ennenkuin Hawermann ehti vastaamaan, tuli hänen sisarensa mies, Jokkum Nüssler, ovesta sisään ja kävi Hawermannin luoksi, antoi hänelle kättä, ja lausui vitkalleen kuin puntarilla punniten: "Hyvää päivää, lanko; tee hyvin ja istu".

"Anna hänen toki kertoa, mitä hänelle on tapahtunut", huudahti hänen vaimonsa levottomana.

"Niin", sanoi Jokkum, "istu ja puhu. -- Hyvää päivää myös, Bräsig, istu sinä kans, Bräsig".

Ja niin puhein siirtyi Jokkum Nüssler eli niinkuin häntä tavallisesti sanottiin, Nuori-Jokkum nurkkaansa uunin ääreen, jonka hän talostaan oli ottanut erityiselle arennille itseänsä varten. -- Hän oli laiha, pitkä mies, piti niskaansa vähän köyryssä ja näytti siltä, kuin tahtoisivat hänen jäsenensä tehdä kaikella tavalla vastusta, kun hän aikoi käyttää niitä luonnolliseen tarkotukseensa. Hän oli noin neljänkymmenen; hänen kasvonsa olivat vaaleat ja yhtä pitkäveteiset kuin hänen puheensa, ja hänen hieno, tummanruskea tukkansa riippui edestä ja takaa yhtä pitkältä yli otsan ja takinkauluksen, ja jakausta ja kiehkuroita ei hän ikipäivinään ollut käyttänyt, sillä äiti oli pienestä saakka kammannut hänen tukkansa alas kasvoihin ja semmoisena oli se jäänyt olemaan, ja jos se näyttikin vähän pörhöiseltä, oli äiti sanonut: "Ei haita ensinkään, Jokkum, takkuravarsoista tulee kiiltävimmät hevoset". -- Joko syynä oli se, että hänen silmäinsä aina oli täytynyt tirkistellä tuon pitkän tukan läpitse, taikka oli se hänen luonnossaan, hänen katseensa oli vähän pelkurimainen, ikäänkuin ei hän milloinkaan voisi tarkastaa mitään täydelleen ja tulla mihinkään päätökseen; ja jos ei hän ollutkaan vasenkätinen, niin oli hän kumminkin vasensuinen. Siihen oli syynä tupakan polttaminen, sillä se oli ainoa toimi, jota hän teki halusta, ja koska hän aina piti piippua vasemmassa suupielessään, oli se vähitellen venynyt alaspäin, ja oikealta puolelta katsoen, näytti hänen suunsa, kuin ei voisi hän pahaa sanaa sanoa, mutta vasemmalta puolelta näytti se, kuin olisi hän valmis syömään lapsia.

Nyt istui hän tuolla erityisessä uuninnurkassaan; ja puhalteli savuja omituisesta suupielestään, ja sillä aikaa kuin hänen eloisa vaimonsa surusta ja säälistä Hawermannin kertoessa oli itkuun pakahtua ja suuteli ja lohdutteli milloin veljeänsä, milloin hänen pientä tytärtänsä, istui hän levollisesti ja katseli karsasteli ohitse päähenkilöjen Bräsigiin, ja tupakan savun kanssa pursueli silloin tällöin joitakuita katkonaisia, sanoja hänen suunsa vasemmalta puolelta: "Jaa, niin se on, on kai. Kyllä kai se niin on. -- Mitä siihen voi tehdä?"

Mutta pehtori Bräsig oli nuoren Jokkumin suora vastakohta; sillä joko juoksi hän ympäri huoneessa, tahi istui jollekin tuolille eli pöydänreunalle ja sätki ja telmi paljaasta mielenliikutuksesta ja levottomuudesta lyhyillä säärillään kuin kankaankutoja, ja jos rouva Nüssler otti tuon pienen lapsen käsivarrellensa ja sitä hyväili, otti hän sen häneltä ja kantoi sitä ympäri huoneessa ja laski sen taas tuolille, mutta tietysti taas keskelle mummun myssyä.

"Mutta, herranen aika!" huudahti emäntä vihdoin, "minähän pian olin unhottaa kaikki? Bräsig, teidän olisi pitänyt minua muistuttaa. Ettehän ole vielä saaneet juomaa, ette ruokaa". Ja niin puhein riensi hän tuon sinisen kaapin luoksi ja otti esille kaunista, valkeata vehnäleipää ja tuoretta voita ja juoksi ulos ja toi lihamakkaraa ja juustoa ja pari pulloa väkevää olutta, jota isoisää varten vartavasten oli tehty, ja astian maitoa pienosille, ja kun kaikki oli koreasti levitetty puhtaalle valkealle pöytäliinalle, veti hän veljensä pöydän päähän ja otti tuolin tuon pienen tytön keralla ja täytti maljat, ja käsi liikkui, ja kieli liikkui, ja veitset ja kahvelit välkkyi ja kiilsi ja silmät välkkyi ja kiilsi, ja puhdas ja valkea oli pöytäliina ja puhdas ja valkea sydän myös!

"Te saatte myöskin osanne", sanoi hän pienelle omenaparilleen ja silitti heidän pellavatukkaansa, "mutta ensin saa pieni orpananne. -- Istukaa tekin, Bräsig -- Saa saapuville, Jokkum".

"Eipä taida muuta neuvoa olla", sanoi Jokkum, veti viimeisen pitkän savun piipustaan ja tulla tallusti tuolinsa kanssa likemmäksi.

"Kaarlo", sanoi Bräsig, "tämän, lihamakkaran voin minä sulkea suosioosi; sen teossa on juuri sinun sisaresi mestari, ja minä olen aina sanonut meidän emännöitsiälle, että hän hankkisi itselleen sen reseptin, sillä se vanha eukko haalii kokoon kaikenlaisia luonnottomia aineksia, jotka eivät ensinkään yhteen sovi, sanalla sanoen, siinä ei ole mitään suuntaa, ei suhtaa, vaikka ainekset kyllä ovat niin hyviä kuin säännönmukaisesti herneillä syötetystä siasta saada voidaan".

"Äiti, täytä Bräsigin malja", sanoi Jokkum.

"Kiitoksia, rouva Nüssler; minä pyytäisin ennemmin saada pienen pikarillisen kuminaviinaa. Kaarlo, aina siitä asti kun minä sinun ja tuon veijarin, Pomukkelskopin, kanssa olin palveluksessa vanhan Knirkstädtin luona, olen minä tottunut aamusin ja iltasin ottamaan pienen kulauksen kuminaviinaa, ja se tekee minulle hyvää, Jumalan kiitos! -- Mutta, Kaarlo, kuinka rupesit sinä kauppoihin tuon lurjuksen Pomukkelskopin kanssa? -- Siinä sanoin sinulle jo silloin: se roisto ei kelpaa; hän on kettu, salakavala koira, sanalla sanoen, hän on jesuviitti".

"Äh, Bräsig", sanoi Hawermann. "älkäämme siitä enää puhuko. Mahdollista kyllä, että hän olisi voinut menetellä minun kanssani toisella tavalla; mutta se oli kuitenkin oma vikani, miksikä suostuin hänen ehtoihinsa. -- Minulla on nyt ihan toista ajateltavana: miten saisin taas paikan itselleni!"

"Tietysti täytyy sinun saada taas paikka! -- Minun armollinen herrani, kreivi, etsii kyllä kelvollista pehtoria pääkartanoonsa, mutta, Kaarlo, älä pane pahaksi, sinä et siihen sovi. Sillä näetkös, siellä täytyy sinun joka aamu käydä kiiltosaappaissa ja hännystakissa raportilla ja puhua kreivin kanssa yläsaksaa, sillä alasaksaa pitää hän raakuuden merkkinä; ja sitte saat sinä vielä kaiken naisväen niskoillesi, sillä ne hallitsevat myös. Ja jos sinä tulisitkin toimeen mitä saappaisiin, hännystakkiin ja yläsaksaan tulee -- sillä osasithan sinä ennen sitä vähän, vaikka nyt olet ollut ilman harjotusta -- mutta naisten kanssa olisit huutavassa hukassa, sillä armollinen kreivinna käydä nuuskii navetat ja sikaläätit -- sanalla sanoen, siellä on semmoista hallintoa kuin -- niin, kuinka piti minun sanoman -- kuin Sodomassa ja Gomorrassa".

"Herran Jestan", huudahti talon emäntä, "nyt johtuu mieleeni jotakin; Pümpelhagenin pehtori muuttaa pois Juhannukseksi; se olisi sinulle luotuisa paikka, Kaarloseni".

"Rouva Nüssler on aina oikeassa", sanoi Bräsig. "Mitä Pümpelhagenin herraan, kamarineuvokseen, tulee" -- hän äänsi tuon ylhäisen herran arvonimitystä niin tuttavallisella tavalla, kuin olisivat hän ja kamarineuvos yhdessä sotapalvelusta tehneet, eli kumminkin syöneet samasta vadista samalla lusikalla -- "mitä herra kamarineuvokseen tulee, niin on hän vanhan ajan miehiä, pitää väkeänsä hyvästi ja antaa runsaan palkan. Ja hän tuntee sinun jo vanhastaan, Kaarlo. Se olisi sopivin paikka sinulle, ja huomenna seuraan minä sinua sinne. Mitä sinä asiasta! arvelet, Nuori-Jokkum?"

"Niin", sanoi Nüssler, "kyllä kai se niin on, on kai".

"Herranen aika!" huudahti tuo nuori emäntä ja levottomuus levisi hänen kauniille kasvoillensa, "minäpä unhotan tänään kaikki. Jos isoisä ja isoäiti saavat tietää, että me täällä yhdessä syömme illallista ja he eivät ole tässä, niin he eivät sinä ilmoisna ikinä minulle lepy. -- Lapsi-kullat, siirtykää vähän syrjempään! Sinä olisit voinut sitä myös ajatella, Jokkum".

"Niin, minä olisin voinut sitä myös ajatella", sanoi Jokkum, kun emäntä jo oli ulkona ovesta.

Eikä kauvan viipynytkään, kun molemmat vanhukset jo tulla tallustivat nahkasilla tohveleillaan emännän kanssa tupaan. Molempien kasvot osottivat semmoista väijyvää varovaisuutta ja epämääräistä tarkkuutta, jota hyvin huonokuuloisissa ihmisissä havaitaan ja joka hyvin helposti muuttuu tyhmyyden ja epäluulon tunnusmerkiksi. -- Syystä sanotaan, että aviopuolisot, jotka kauvan ovat yhdessä eläneet ja aina ajatelleet ja puuhanneet ja toimineet samoja asioita, vihdoin tulevat yhdennäköisiksi, ja jos ei sitä aina voi sanoakaan kasvojen ulkomuodosta, niin pitää se kumminkin paikkansa, mitä yleiseen luonteesen tulee. Molemmat näyttivät niin äreämielisiltä, kuin eivät he milloinkaan olisi suoneet toinen toiselleen mitään iloa tai huvitusta, joka maksoi rahaa, molempain verhot olivat niin kuluneet ja likaiset, kuin tarvitsisi heidän vielä yhä säästää ja saivartaa joka äyriä, ja ikäänkuin olisi vesi heille liian kallista tavaraa. Ei mitään mielihyvää vanhoilla päivillä, ei mitään iloa loistanut heidän silmistänsä, sillä heillä oli koko elinaikanansa ollut vaan yksi ilo, nimittäin Heidän Jokkuminsa ja hänen hyvä toimeentulonsa; nyt olivat he valjaista riisutut, ja ikävyys oli koko heidän olennossaan ja heidän ainoassa ilossaankin, sillä heidän Jokkuminsa oli hyvin ikävä kumppani; mutta hänen toimeentulostansa oli heillä vielä uhkaa ja puhkaa, se oli heidän elinpäiväinsä viimeinen tarkotus. Ukko oli jo hieman lapsi uudestaan; mutta eukko tiesi vielä kyllä tehdä tilin töistään ja toimistaan ja hänen silmänsä vilahtelivat tuvan kaikkiin nurkkiin, ikäänkuin kaksi veijaria, jotka etsivät sopivaa tilaisuutta.

Hawermann nousi istuimeltaan ja antoi molemmille vanhuksille kättä, ja hänen sisarensa seisoi lähellä ja katseli levottomuudella heidän silmiinsä, minkä vaikutuksen vierasten läsnäolo oli heihin tekevä. Sillä syyn veljensä tuloon oli hän jo ennakolta ilmottanut heille, ja sentähden kai näyttivät noiden vanhusten kasvot vielä äreämmiltä kuin tavallisesti; mutta syynä voi siihen myöskin olla tuo runsas illallinen, jonka he näkivät pöydällä. -- Vanhukset istuivat pöytään.

Hawermannin pieni tyttö sattui eukon silmiin. "Onko tuo hänen?" kysäisi hän.

Nuori emäntä nyykäytti vastaukseksi.

"Jääkö se tänne?" kysyi eukko vielä.

Nuori emäntä nyykäytti uudestaan.

"Vai niin!" sanoi eukko ja vetää venytti sanaa niin pitkäksi, kuin tahtoisi hän sillä korvata kaiken vahingon, mitä hänen Jokkumillensa voisi tästä syntyä. "Jaa, jaa, ajat ovat huonoja", lisäsi hän, ikään kuin asiaa ajoissa vastustelleiksensa, "ja jokaisella on tekemistä kyllin itsestänsä".

Ukko oli sillä aikaa yhä pitänyt silmällä olutpulloa ja Bräsigin lasia: "Onko tuo _minun_ oluttani?" kysyi hän.

"On", ärjäisi Bräsig hänen korviinsa, "ja se on oikea virkistys ihmisen heikolle vatsalle!"

"Liikaa tuhlausta, liikaa tuhlausta!" jupisi ukko itseksensä.

Eukko söi, mutta silmät vilkkuivat yhä yli pöydän piirongin päälle.

Nuori emäntä, joka varmaankin tunsi eukon tavat perin juurin, otti vaarin hänen katseestansa ja havaitsi kauhuksensa myssyn olevan poissa vaarnasta. Hyvä Jumala! Mihinkä myssy oli joutunut? Olihan hän itse sen aamulla silittänyt ja ripustanut vaarnaan.

"Missä on minun myssyni huomiseksi?" kysyi eukko vihdoin.

"Olkaa huoletta, anoppi", huusi nuori emäntä ja kallistui lähemmäksi eukkoa, "kyllä sen saatte myöhempään".

"Onko se jo silitetty?"

Miniä vastasi nyykäsemällä ja luuli mummun jo viihdyttäneensä, mutta vanhuksen silmät vilkkuivat vilkkaammin ympäri huoneessa, kuin ne viisikymmentä vuotta sitten olivat nuoriin miehiin tehneet. Pehtori Bräsig tuli tunnon vaivoille, myssystä puhuttaissa, ja hän katsahti myöskin muutaman kerran hätäisesti ympärinsä, mihinkä se peijakas oli joutunut, mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin eukon kasvoille levisi katkeran-imelä irvistely, ja hän näytti muodoltaan kuin vanha homettunut, myrkkyyn kastettu sämpylä, jolla kärpäsiä tapetaan.

"_Hänenkin_ pitää sitä kai silitellä?" sanoi eukko ja osotti sormellaan Hawermannin pientä Liisaa.