Part 19

"Rouva Behrens, Hawermann on pahoillaan, ja silloin voi olla varma siitä, että jotakin on nurin. -- Näettekö, noin viikon päivät sitte tulin minä Pümpelhageniin, jolloin Hawermannilla juuri oli suuri kiire heinänteon ja turnipsin niittämisen kanssa, ja sanoin: 'Hyvää huomenta', sanoin minä. -- 'Jumal' antakoon', sanoi hän. -- 'Kaarlo', sanoin minä ja oli minulla aikomus jotakin sanoa, vaan samassa sanoi hän: 'Etkö ole nähnyt Triddelfitziäni?' -- 'Olen', sanoin minä. -- 'Missä', kysyi hän. -- 'Tuolla suuressa valtaojassa istuu hän', sanoin minä. -- 'Etkö ole nähnyt nuorta herraa von Rambowia?' kysyi hän. -- 'Hän istuu toisessa ojassa ihan lähellä', sanoin minä. -- 'Mitä he siellä tekevät?' kysyi hän. -- 'He leikittelevät', sanoin minä. -- 'Oletko sinä viisas?' sanoi hän, 'tässä kirjavassa kiireessä leikitellä?' -- 'Niin, Kaarlo', sanoin minä, 'ja minä leikittelin muassa'. -- 'Mitä te sitte leikittelitte?' kysyi hän. -- '_Tähystystä_ me leikittelimme, Kaarlo.' Näetkös, mitä -- sinun vintiöösi tulee, niin tähysteli hän yli ojan reunan aina Gürlitziin päin, ja mitä aatelismieheesi tulee, tähysteli hän taas vintiötä, ja minä tähystelin savikuopasta heitä molempia, ja kun joku meistä käänsi päänsä, silloin kyykistyivät toiset alas, ja niin istuimme, tähystelimme ja kyykistelimme vuorotellen, kunnes minusta rupesi se toimi ikävältä tuntumaan ja minä suorastaan kävin aatelismiehen luo: 'Hyvää päivää', sanoin minä. -- 'Jumal' antakoon', sanoi hän. -- 'Suokaa anteeksi', sanoin minä, 'mitä maanviljelystä te täällä harjotatte?' -- 'Minä', sanoi hän ja änkytti, 'minä tahdoin vaan nähdä, kuinka herne on varttunut'. -- 'Hm!' sanoin minä, 'vai niin?' sanoin minä, 'no!' sanoin minä -- 'hyvästi', sanoin minä ja menin vintiön luoksi. 'Ettehän pane pahaksi, rouva Behrens, minä nimitän aina sillä lailla teidän sisarenne poikaa'. -- 'En ensinkään', sanoi pastorin rouva, sillä hän nimitti häntä vielä hullummin. -- 'Hyvää päivää!' sanoin minä siis, 'mitä askareita teillä täällä on?' -- 'Ei juuri mitään', sanoi hän ja meni tiehensä kuin uitettu koira, 'minä katsoin vaan, kuinka herne kasvaa'. -- 'Kaarlo', sanoin minä Hawermannille, 'jos herne katselemisesta ottaa palkoa tehdäksensä, niin saat sinä runsaan tulon'. -- 'Hitto tiesi', sanoi hän hyvin äissään, 'molemmat he eivät muuta tee kuin tyhmyyksiä; nuorta herraa en tunne tänä kesänä enää ollenkaan; hän käy kuin unissa, unhottaa kaikki eikä ole milloinkaan paikallaan, ja tuo toinen tollisko on huonoa huonompi'. -- Ette pane Hawermannille pahaksi, rouva Behrens, että hän sanoi teidän sisarenne poikaa 'tolliskoksi'. -- Mitä mar vielä, sanoi pastorin rouva, siksi voi häntä syystä sanoa. -- Näettekö, siitä on jo viikon päivät, mutta eilen aamulla menin minä varsin varhain, onki olalla, koettamaan, eikö ahven ottaisi koukkuun; ja mitä näen minä? teidän sisarenne pojan, sen vintiön. Hän menee suoraa päätä tänne puutarhaan ja tulee vähän ajan perästä taas takasin, ja hänen perästänsä hiipii aatelismies orjantappurapensasten välissä ja pitkin ojia, ikäänkuin väijyisi hän kettua ja kun hän oli päässyt minun piilopaikkani ohitse, tulee vielä Hawermann käyden yli töyrään ja seuraa aatelismiehen jälkiä, ja kun hänkin oli kulkenut minun ohitseni, niin aloin minäkin astua heidän perästänsä, ja niin kävimme pitkässä kaaressa, etäällä toinen toisistamme, ympäri koko kylän, ja kukin näki vaan edelläkäyvänsä, ja tämä tuntui minusta hyvin naurettavalta. -- Huomenna alkaa sama temppu uudestaan, ja jos teitä, hyvä rouva, tai herra pastoria semmoinen leikki huvittaa, niin voitte käydä minun perästäni; sillä Hawermann sanoo tahtovansa kaikenmokomin saada asiasta selvän, sillä hän on jo kolme kertaa juossut heidän perässänsä".

"Minä kiitän nöyrimmästi siitä huvituksesta", sanoi pastorin rouva, "minulla on jo ollut kylliksi huvia, tästä asiasta. -- Voitteko pitää salaisuuden, Bräsig?"

"Niinkuin seula, jolla on läpi pohjassa".

"No, heittäkää toki leikinlasku. Voitteko pitää suunne?"

"Kyllä mar", sanoi Bräsig ja löi lämäytti samassa kämmenellään päin suutansa, niin että, jos sen joku toinen olisi tehnyt, olisi hän hänelle kumman näyttänyt.

"No, kuulkaapa sitte", sanoi pastorin rouva ja kertoi hänelle, mitä hän tiesi.

"Onpa hän oikein aika tolvana, tuo teidän sisarenne poika!" huudahti Bräsig ja pastorin rouva luki nyt hänen kuullensa kirjeet. "Mistä vietävästä saa hän nuo koreat sananparret; tyhmä on hän kyllä, mutta hänen kirjotuksensa eivät ole hullumpia, niissä on sieviä mutkia".

Ja kun pastorin rouva nyt luki lohikärmeestä, purskahti Bräsig nauramaan: "Rouva Behrens, sillä tarkottaa hän teitä".

"Sen minä tiedän", sanoi pastorin rouva harmistuneena, "mutta tuo nauta tässä kolmannessa kirjeessä, olette te, niin että nyt voimme olla kuitit. Mutta asia on nyt se, kuinka minä sen luikarin saan käsiini, että kerran voisin antaa hänelle hyvän löylytyksen".

"Oikein. Ja mikään ei ole helpompi tehtävä kuin tämä. Näettekö, me molemmat, te ja minä, asetumme tähän puutarhan taa väijymään jälkeen kello kahdeksan; kello puoliyhdeksän lähetämme Lovisan ojaan ja te saatte nähdä, että Fritz tulee kuin karhu meitä kohden, ja kun hän nyt rupee nuoleskelemaan, silloin hyökkäämme me molemmat hänen päällensä ja otamme hänen kiini".

"Ettehän ole oikein viisas, Bräsig. Jos minä asian ilmi tahtoisin antaa, enhän sitte teitä tarvitsisi. Olisihan se suurin onnettomuus, jos Lovisa siitä vihiä saisi; ei Hawermann, ei edes pastorinikaan saa mitään siitä tietää saada".

"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, "no sitte... sitte... malttakaapa! Jo tiedän neuvon: teidän täytyy tehdä itsenne penteleen hoikaksi ja pukea Lovisan vaatteet päällenne ja mennä sovittuun paikkaan, ja kun hän tulee ja istuu teidän viereenne ja rupee teitä hyväilemään, silloin tartutte äkkiä hänen kurkkuunsa _näin_, tällä tavalla, kunnes minä ehdin avuksi;" ja paljon ei puuttunut, ettei hän kuristanut pastorin pientä rouvaa.

"Te ette ole viisas, Bräsig".

"Sitä te kyllä sanotte, rouva kulta; mutta jos ei Fritz näe kultasensa istuvan ojassa, ei mene hän satimeen, ja jollemme saa häntä kiini äkkinäisellä päällekarkauksella, niin saamme kyllä pötkiä hänen perästänsä, sillä se luikari on penteleen pitkäkoipinen, hoikkavartinen vintiö, ja me saamme turhaan ähkyä hänen perästänsä lyhyillä säärillämme ja lihavilla ruumeillamme".

Se oli kyllä totta; mutta mitä piti tehdä? Pitikö pastorin rouvan mennä rakastajaa tavottelemaan? Olihan Bräsig ihan hullu, ja kuinka voi hän vetää Lovisan vaatteet päällensä? -- Mutta Bräsig ei hellittänyt, hän osotti pastorin rouvalle, että tämä yhtyminen vaan koski hänen oman sisarensa poikaa ja että hänen, jos hän istui ojan reunalle, vaan oli tarvis panna päähänsä Lovisan liina ja italialainen olkihattu; "mutta istuen pitää teidän häntä odottaman; sillä jos te seisotte, havaitsee hän heti, että te olette jalkaa lyhyempi kuin Lovisa, ja että te varreltanne olette jalkaa vahvempi".

Vihdoin viimeinkin suostui pastorin rouva ehdotteluun, ja kun hän kello kahdeksan aikaan, Lovisan hattu ja liina päässä, meni ulos takaovesta, sanoi pastori Behrens, joka syvissä mietteissään ajatteli saarnaansa akkunan edessä: "Hyväinen aika, mitä on Reginalla Lovisan hatun ja liinan kanssa tekemistä? Ja tuollahan tulee Bräsigkin ulos lehtimajasta. No, hän tulee kai sisään, jos hänellä jotakin asiaa on, -- mutta kummallista on se kuitenkin!"

Pastorin rouva meni Bräsigin kanssa pitkin puutarhan käytävää, valmisna kohtaamaan mitä seikkoja hyvänsä; hän aukaisi puutarhan veräjän ja kun hän nyt yksin astui ulos veräjästä, sillä Bräsig jäi puutarhaan ja kyykistyi suuren sammakon tavalla aidan taaksi väijymään, rupesi hänestä ensimäisen kerran asemansa tuntumaan arveluttavalta. "Bräsig", sanoi hän, "tulkaa lähemmäksi ojaa, me istumme liian kaukana toinen toisistamme, sillä silloin kun minä häneen tartun, pitää teidän olla kohta saapuvilla".

"Kernaasti minun puolestani", sanoi Bräsig ja kävi pastorin rouvan perästä ojalle asti.

Semmoista ojaa, kuin tämä iso oja oli, on tuskin enää missään olemassa, koska ne ovat tulleet tarpeettomiksi, sitte kun salaojia on ruvettu käyttämään; mutta jokainen maamies muistaa vielä hyvin, kuinka ne oli kaivettu ylhäältä kuuttatoista, vieläpä kahtakymmentäkin jalkaa leveiksi ja pohjasta varsin kapeiksi; kahden puolin kasvoi pyörtynöillä orjantappurapensaita; ne olivat melkein aina kuivat, ainoastaan syksyin, keväisin puoltatoista jalkaa syvältä veden vallassa, toisinaan myöskin kesäiseen aikaan ankaran ukkosen sateen jälkeen. Semmoinen oli laita nyt tänäpänä.

"Bräsig", sanoi pastorin pieni rouva, "asettukaa tähän orjantappurapensaan taa, juuri lähelle minua, että kohta voitte tulla minulle avuksi".

"Miks'en? -- Sen voin kyllä tehdä", lausui Bräsig. "Mutta, rouva kulta, teidän täytyy keksiä joku tunnussana, jonka johdosta minä ryntään esille".

"Jaa, jaa! Kyllä kai se on tarpeesen -- mutta mikä! Malttakaapa! Kun minä huudan: '_Philistealaiset sinun päälles_', silloin hyökkäätte te hänen kimppuunsa".

"Hyvä, rouva Behrens, hyvä!"

"Jumalan pyhät!" huudahti pastorin rouva itseksensä, "minusta tuntuu todellakin, kuin olisin Delila. Kello puoliyhdeksältä illalla rakastajaa kohtaamaan! Minun iässäni! Mitä minä nuorena tyttönä olisin inholla karttanut, sitä täytyy minun nyt vanhoilla päivilläni tehdä! -- Bräsig! Älkää toki ähkykö niin hirveästi, sehän kuuluu pian virstan päähän. -- Ja tämä kaikki tuon poikanulikan tähden, tuon perhanan tolvanan tähden! Herranen aika, jospa pastorini tämän tietäisi! Bräsig, mitä te nauratte! Heittäkää toki se tyhmä nauraminen!"

"Enhän minä ollenkaan naura, rouva kulta".

"Naurattepa, minä kuulin selvästi teidän nauravan".

"Minä vaan ikävissäni haukottelin, rouva Behrens".

"Ja tämmöisessä tilassa voitte te haukotella? Minä vapisen kantapäistä kiireesen. -- Oi, sinua vietävän riiviö! Mitä olet sinä minusta tehnyt! Ja minä en voi kumminkaan sitä kenellekään toiselle ilmaista, minun täytyy se itse suorittaa. Bräsigin on Jumala lähettänyt avukseni".

Yht'äkkiä huusi Bräsig -- se oli olevinansa viskutusta, mutta se kuului siltä, kuin kuhertaisi teeri jonkun matkan päässä: "Rouva kulta, oikaiskaa nyt itsenne niin pitkäksi kuin mahdollista ja supistakaa vartalonne hyvin hoikaksi ja näyttäkää rakastettavalta ja kainolta, sillä tuolla tulee Fritz yli töyrään, minä näen hänen ehtootaivasta vastaan".

Ja tuon pienen rouvan sydän rupesi kovemmin sykkimään, hänen sappensa paisui vintiötä vastaan, ja häpeä tästä hänelle oudosta asemasta sai hänen punastumaan, ja hän olisi varmaankin juossut tiehensä, jos ei Bräsig taas olisi nauranut, ja tämä harmitti häntä ja hän tahtoi toki näyttää, että hän piti asian ankarana.

Tällä kertaa oli Bräsig todellakin nauranut, sillä ensimäisen mustan hahmon perästä, joka töyrään yli kävi, tuli pian toinen näkyviin, ja tämän perästä taas kolmas, ja Bräsig jupisi orjantappurapensaansa takana hiljaa itseksensä: "No niin! Nyt on Kaarlo Hawermannkin muassa, nyt ovat kaikki Pümpelhagenin pienet ja suuret pehtorit liikkeellä ja tahtovat kai katsella, miltä herne illan hämärässä näyttää. No, tästäpä vasta komilja syntyy!"

Pastorin rouva ei nähnyt muita, hän näki vaan sisarensa pojan, joka tuli suoraa päätä häntä kohden. Nyt juoksi Fritz yli sillan, nyt riensi hän pitkin ojan reunaa, nyt syöksi hän alas pari askelta ja löi kätensä syleilyyn ympäri armaan tätinsä: "Rakastettu enkeli!"

"Malta, sä juupeli!" huudahti täti takasin, ja niinkuin Bräsig hänelle oli opettanut, tarttui hän, jos ei juuri Fritzin kurkkuun, niin kuitenkin hänen kaulukseensa ja huusi korkealla äänellä: "Philistealaiset sinun päälles!" ja Bräsig-philistealainen kähmi pystyyn -- tuhat tulimmaista, hänen jalkansa oli puutunut! -- mutta siitä ei estettä! Hän laahusti toisella jalallaan pitkin ojan reunaa ja yritti hyökätä Fritzin kimppuun, mutta tuo yksinäinen jalka ei kestänyt kahden sadan naulan painoa, vaan petti ja Bräsig kaatui selällensä orjantappurapensaasen, meni kuperkeikkaa ja pudota mötkähti ojan pohjaan puoltatoista jalkaa syvään veteen. Siellä istui hän nyt jäykkänä ja järkähtämättömänä, ikäänkuin olisi hän vielä kylpylaitoksessaan ja hautoisi alapuoliaan. Fritz seisoi myöskin jäykkänä ja järkähtämättömänä ja hänestä tuntui, juurikuin kaadettaisiin hänen niskaansa kylmää vettä, ja hän seisoi siinä kuullellen rakkaan tätinsä ankaria nuhdesanoja, jotka kohisivat ja suhisivat ympäri hänen korviansa ja joiden loppuna aina oli: "Nyt olet joutunut lohikärmeen kitaan, poikaseni! Nyt olet joutunut lohikärmeen kitaan!"

"Ja tässä tulee nauta!" ärjyi Bräsig, joka vähitellen oli rämpinyt ylös ojasta ja myös kävi hänen kimppuunsa. Mutta Fritz oli myöskin hämmästyksestään tointunut, tempasi itsensä irti tätinsä käsistä ja olisi varmaankin pötkinyt tiehensä, jos ei suoraan yli ojan uusi vihollinen olisi tullut häntä vastaan. Se oli Frans ja kauvoja ei viipynyt, kun Hawermannkin saapui paikalle, ja tuskin oli pastorin rouva tästä hämmästyksestä päässyt, kun hänen pastorinsakin tuli saapuville ja kysyi: "Jumalan tähden, Regina, mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee?"

Nyt masentui pastorin rouvan mieli kokonaan, mutta Bräsig ei vielä likimaillekaan ollut masentunut, vaikka näytti siltä, kuin olisi hänen alapuolensa muuttunut paljaaksi juoksevaksi vedeksi ja kävisi hän vähitellen täydellistä hajoamistansa kohden. "Hävytön vintiö!" huudahti hän ja antoi Fritzille pari nyhjäystä kylkeen, "sinun tähtesikö täytyy minun taas saada tuo kirottu leini? Mutta nyt saakoot myös kaikki tietää, mikä penteleen jesuviitti sinä olet. -- Hawermann, hän..."

"Jumalan tähden!" huudahti pastorin rouva, joka tämän pahan sään lähestyessä taas oli rohkaissut mielensä, ja juoksi väliin ja sanoi: "Älköön kukaan kuullelko Bräsigiä! Hawermann, herra von Rambow, minä pyydän, menkää koreasti kotia, rettely on lopussa, täydellisesti lopussa ja mikä vielä ei ole lopussa, siitä minun pastorini kyllä lopun tekee. Tämä on vaan pieni perheellinen selkkaus. -- Eikö niin, Fritz, poikaseni? -- Tämä on perheellinen selkkaus, joka koskee ainoastaan meitä molempia. -- Mutta nyt tule, poikaseni! Me tahdomme toki ilmottaa sen pastorille. Hyvästi, herra von Rambow! Hyvästi, Hawermann! Fritz tulee pian teidän jälistänne. -- Bräsig, tulkaa tekin, teidän täytyy mennä heti levolle".

Ja niin ajoi hän seuran hajalle. Ne molemmat, jotka eivät mitään saaneet tietää, menivät kumpikin, yksiksensä kotiansa ja ravistelivat päätänsä: Hawermann harmissaan molempain nuorten herrainsa selittämättömän käytöksen tähden, jonka perille hän ei voinut päästä; Frans epäillen koko seuruetta, sillähän oli varsin selvään nähnyt Lovisan liinan ja hatun hämärässäkin, ja jotakin yhteyttä oli sillä Lovisan kanssa oleminen, mutta mitä, siitä ei hän selkoa saanut.

Fritz oli tukalassa tilassa, hänen edellänsä kävi pastori rouvansa kanssa, joka jälkimäinen kertoi parjaten ja valittaen koko asian laidan. Joukko läheni pappilaa, ja koska pahantekiä pelkäsi siellä hänelle pahoin käyvän, hidasteli hän kulkuansa, että hän olisi saanut tilaisuuden karkaamaan; mutta Bräsig ahdisti häntä niin likeltä, että hänen ulkonaisesti oli antauminen; mutta sitä pahemmin kiehui ja kuohui hänen sisunsa, ja kun Bräsig kysyi pastorin rouvalta, kuka se oli, joka niin otolliseen aikaan oli tullut saapuville, ja kun pastorin rouva lausui Fransin nimeni silloin seisahtui Fritz ja pudisteli nyrkkiä yli hernemaan kesantopeltoa kohden aina Pümpelhageniin saakka ja huusi: "Petetty olen minä, ja Lovisa myydään, aatelismiehelle myydään hän!"

"Penikka", huudahti pastorin rouva, "etkö tahdo pitää kiini kirottua suutasi!"

"Hiljan, Regina!" lausui pastori, joka nyt johonkin määrään tunsi asian, "mene sisään ja toimita Bräsig vuoteelle; minä tahdon haastella pari sanaa Fritzin kanssa".

Niin tapahtui, ja niin paljon järkeä, kuin Fritz ylimalkaan voi säilyttää, ajoi nyt vanha pastori häneen kaikessa levossa ja säveliäisyydessä; mutta täyteläiseen astiaan menee ainoastaan sen verran kirkasta viiniä, kuin vahtona ja rahkana siitä pois valuu, ja sillä aikaa kuin pastori varovalla kädellä kaasi uutta sisään, vahtoeli Fritzin suusta ulos: hänen omat sukulaisensa olivat tehneet liiton häntä ja hänen onneansa vastaan ja tuo rikas aatelismies oli heistä parempi kuin heidän oma sisarenpoikansa.

Ja sisällä huoneessa oli melkein sama laita; ainoastaan sillä erotuksella, että se astia, jonka edessä pastorin rouva seisoi, ei vahdonnut, vaan vuosi; se oli pehtori Bräsig, joka ei millään ehdolla tahtonut mennä vuoteelle.

"Sitä en minä voi, rouva kulta", sanoi hän; "eli oikeimmin, minä voisin kyllä, mutta minä en saa, sillä minun täytyy mennä Reksowiin. Rouva Nüssler on kirjottanut minulle, että minun välttämättömästi täytyy tulla sinne".

Sama rahka ja hiiva, joka Fritzissä vahtona kuohui, porisi hänessäkin vitkalleen, mutta kumminkin lakkaamatta, vaikka tuo vanha astia kauvan oli kellarissa maannut ja ravistunut; ja kun vihdoinkin kohteliaisuus pastorin rouvaa kohtaan ja leinin pelko hänen oli pakottanut vuoteelle menemään, pyörivät hänen ajatuksensa samaan suuntaan, kuin Fritzin, joka taas pappilan puutarhan takana tallasi hernemaan multaan tämän urhollisen päätöksen: "Minä tahdon luopua! Luopua toivostani! Mutta tuon kirotun aatelisjunkkarin on piru perivä!"

Luku 13.

Kuinka papin vuoteelta tullaan papinpukuun. Miksikä Bräsig tahtoo syleillä koko mailmaa, ja miksikä hänen allansa rupee rytisemään. Kuinka Hawermannia huolestuttaa asia, joka oikeastaan ei ensinkään häntä koske. Miksikä "nuori" Jokkum ja "nuori" Sulttaani katselivat toinen toisiansa, ja minkä kyydin nuori Sulttaani sai.

Seuraavana aamuna -- oli sunnuntai-aamu -- heräsi Bräsig ja makasi vielä ja loikoi vähän aikaa tuolla pehmeällä vuoteella -- "nautinto", sanoi hän, "jota en milloinkaan elämässäni ole suvainnut itselleni, mutta joka kuitenkin tuntuu hyvälle. Mutta se on kai vaan uutuuden tähden, ajan pitkään siihenkin kyllästyisi", ja hän aikoi nousta ylös, kun samassa pappilan sisäpiika liepsahti sisään ovesta, sieppasi Bräsigin vaatteet käteensä ja meni niiden kanssa tiehensä, mutta toi hänelle niiden sijaan mustat housut ja pani ne tuolille.

"Hohoh!" nauroi Bräsig ja katseli tuota mustaa munteerinkia, "sunnuntai on nyt ja pappilassa olen; eiväthän mahda luulla, että minä olen saarnaava tänään?" Hän kohotti yhden parseelin toisensa perästä ylös ilmaan ja lausui viimein: "Nyt minä ymmärrän! Se on vaan tuon eilisen ojan ja minun oman pukimeni märkyyden ja likaisuuden tähden, kuin minun nyt on vetäminen päälleni pastorin verhot. No, olkoon menneeksi!"

Mutta mikään helppo tehtävä ei se ollut; pituudesta ei tosin puutetta ollut, mutta leveyden puolesta kävivät hänelle pastorin housut sangen ahtaiksi, liivin alimmaiset napit eivät menneet millään ehdolla kiini ja kun hän veti takin päällensä, rytisi se pahasti hartioiden välistä ja hänen käsivartensa törröttivät ulos ruumiista; juurikuin olisi hän valmis likistämään koko mailmaa uskolliselle sydämellensä.

Semmoisena tuli hän nyt alas saliin pastorin rouvan luoksi, haarat harillansa, niinkuin hänen tapansa oli käydä, siitä asti kuin hän eläkkeen oli saanut, mutta nyt myöskin kädet leveellänsä; pastorin rouva purskahti nauruun ja pakeni takasin kahvipöydän taa, kun Bräsig häntä lähestyi, kädet valmisna syleilyyn.

"Pysykää minusta kaukana, Bräsig!" huudahti pastorin rouva. "Jospa minä vaan olisin aavistanut, että pastorini hyvät vaatteet näyttävät niin rumilta teidän kömpelöllä ruumiillanne, olisitte te saaneet maata vuoteella puolipäivään asti, sillä niin kauvan on viipyvä, ennen kuin teidän verhonne on pesty ja kuivattu".

"Haha!" nauroi Bräsig, "vai niiden tähden! Ja minä luulin, että te olitte lähettäneet minulle pastorin vaatteet, että näyttäisin suloisemmalta teidän silmissänne nyt aamulla kohdatessamme".

"Kuulkaapa, Bräsig", puhkesi pieni pastorin rouva punastuen sanomaan, "semmoisia viittauksia en minä suvaitse! Ja jos te naapuristossa kulkeissanne -- sillä eihän teillä nyt muuta tekemistä olekaan kuin kuljettaa akkapostia -- kerrotte eilisiltaisesta tapahtumasta ja tuosta kirotusta kohtauksesta -- Jumala suokoon anteeksi tämän syntisen lauseeni näin pyhänä sunnuntai-aamuna! -- sitte, on meidän välimme rikki".

"Rouva kulta, mitä te minusta ajattelette!" huudahti Bräsig ja astui taas, kädet hajallaan, likemmäksi pastorin rouvaa, niin että tämän oli uudestaan siirtyminen pöydän taaksi.

"Nono, älkää minua niin pelätkö, enhän minä mikään jesuviitti ole!"

"Ette, Bräsig, paatunut pakana te olette, mutta ette mikään jesuviitti. Mutta jos te jotakin siitä hiiskutte... oh, hyväinen Jumala! Täytyyhän Hawermannin siitä tiedon saada, sitä sanoo minun pastorinikin. Mutta jos hän asiaa tiedustelee, niin älkää mainitko minun nimeäni -- aatelkaapa, jos Pomukkelskopp tästä tiedon saisi, niin olisin minä onnettomin ihminen mailmassa. Ah, Jumalani! Teinhän minä sen vaan hyvästä sydämestä tuon viattoman lapsen tähden, Bräsig. Minä uhrasin itseni vaan hänen hyväksensä".

"Sen te teitte", sanoi Bräsig sydämellisesti, "ja älkää sentähden surko hiuksianne harmaiksi, sillä näettekö, kun Hawermann kysyy, kuinka te olitte tähän seikkaan sekaantuneet, silloin sanon minä -- niin -- silloin sanon minä, että te olitte tahtoneet kohdata minua".

"Teitä? Ettekö te häpee!"

"Nonoh, rouva kulta, enkö minä ole yhtä hyvä kuin vintiö? Ja eikö meidän ikämme sovi paremmin yhteen?" Ja samassa näytti Bräsig niin viattomalta, ikäänkuin olisi hän ehdotellut parhaan keinon, mitä keksittävissä oli.

Pastorin rouva katseli vakaisesti hänen rehellisiin silmiinsä, laski hartaasti kätensä ristiin vatsallensa ja sanoi: "Bräsig, minä uskon teitä. Mutta, Bräsig, Bräsig kulta, toimittakaa nyt niin, että kaikki saa hyvän lopun. Ja -- ja... nyt tulkaa ja juokaa kuppi kahvia ja istukaa", ja samassa tarttui hän Bräsigin toiseen jäykkään käteen ja väänsi häntä kahvipöytää päin, niinkuin mylläri vääntää tuulimyllyn siipiä tuuleen.

"Hyvä!" sanoi Bräsig ja tarttui kuppiin ja piti sitä jäykässä kädessään suorana edessänsä, juurikuin olisi hän kepposten tekiä ja painaisi kuppi sata naulaa ja hän heiluttaisi sitä arvoisan yleisön nähden ilmassa; ja istua tahtoi hän myöskin, mutta se ei onnistunut, sillä kun hän oli polvensa taivuttanut, alkoi hänen allansa rytistä ja hän hypähti taas pystyyn -- pappilan tuoliko vai pastorin housut rytisivät, sitä ei hän tietänyt, mutta hän joi kahvinsa seisoalta ja sanoi sen hänelle olevan ihan yhdentekevää, sillä aikaa ei hänellä kumminkaan ollut, hänen täytyi rientää rouva Nüsslerin luoksi kirjeen tähden, jonka hän oli saanut. Ja vaikka pastorin rouva kyllä pyysi häntä odottamaan, siksi että hänen omat vaatteensa olivat kuivuneet, ei Bräsig kuitenkaan häntä totellut, sillä rouva Nüsslerin paljas toivomus oli hänelle käsky, joka oli kirjotettu hänen omantuntonsa muistikirjaan, ja hän viilsi sentähden matkoihinsa ja lensi löyhytti papintakin pitkillä, mustilla liepeillä Reksowiin, vitkalleen ja raskaasti kuin vareksen poika, joka on ensi kerran ulkona koettelemassa siipiänsä. Ainoastaan Pümpelhageniin saakka tuli hän ensialuksi; siellä seisatti hänet Hawermann, joka katseli yli puutarhan aidan ja huusi: "Herranen aika, Sakari, minkä näköinen sinä olet?"

"Asiat sen vaativat, Kaarlo, asiat sen vaativat! Niinkuin tiedät putosin minä eilen mustaan liejuun; mutta minulla ei nyt ole aikaa, minun täytyy rientää sinun sisares luo".

"Bräsig, minun sisareni asian ei sen kiireempää ole kuin minun; minä olen viimeisinä aikoina kyllä havainnut, että jotakin hommataan minun selkäni takana, josta ei minun pitäisi tietää saada. Ja se olisikin minulle yhdentekevä; mutta eilisestä illasta asti tiedän minä, että pastori ja hänen rouvansa myöskin tietävät asian ja jos ne ihmiset minulta jotakin salata tahtovat, niin tiedän minä myöskin, että he tekevät sen hyvässä tarkotuksessa".

"Aivan oikein, Kaarlo, ainoastaan hyvässä tarkotuksessa", puuttui Bräsig puheesen.

"Varmaankin, Bräsig, ja epäilystä siitä ei minussa ole rahtuakaan; mutta minua on muutaman aikaa suuresti rasittanut ajatus, että se asia koskee minua perhanan läheltä. Mitä oli sinulla eilen illalla sen asian kanssa tekemistä?".