Part 16

Nyt voisin kertoa tässä laveasti koko rakkauden historian Akselin ja Fridan välillä, ja jokaisen on myöntäminen, että minä rakkauden historiani esineiksi olen valinnut kaksi henkilöä, jommoisia ei edes raamatussa ole tavattavana, kyrassieriluutnantin ja aatelisneidin, mutta -- minä _en tahdo_, minä _en tee_ sitä! Sillä ensiksikin minä en tee koskaan enempää, kuin minun pitää; ja ken voisi minua pakottaa antamaan nuorille porvaritytöille, jotka mahdollisesti tätä lukevat, yksityistä opetusta rakastamaan kyrassieriluutnanttia, tahi opettamaan nuoria kauppapalvelioita, kuinka voivat sukeltaa aatelisneitien suosioon? Kuka minulle sen vaivan maksaa? Ja toiseksi tahdon minä suorastaan sanoa: minä en ylimalkaan kirjota _nuorille_, minä kirjotan _vanhoille_, jotka päivällisen jälkeen oikaisevat itsensä sohvalle ja ottavat kirjan käteensä, karkottaaksensa sillä kärpäsiä pois nenältänsä ja turhia huolia pois mielestänsä. Ja kolmanneksi: minulla on tässä kirjassa vielä ilman sitä kolme nuorta tyttöä naitettavana, ja ken mielii tietää, mitä vaivaa siitä on, hän kysyköön vaan kolmen naimattoman tyttären äidiltä. Lovisa Hawermannin täytyy tietysti miehen saada, ja eiköhän olisi surkeata, jos noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyisi vieriä läpi mailman vanhoina piikoina? Ja neljänneksi ja viimeiseksi: minä en ensinkään kykene kuvailemaan kyrassieriluutnantin rakkautta, se menee yli minun voimaini, siihen tarvitaan Shakespearea eli Mühlbach'ia, ja ken tiesi, olisiko Shakespearekaan sitä tehdä voinut, sillä sen verran kuin minä tiedän, ei hän milloinkaan ole siihen tohtinut ryhtyä. Sanalla sanoen: he saivat toinen toisensa, ja 1843 helluntaina vietettiin häät, ja herra von N. antoi heille siunauksensa myötäjäisiksi, kosk'ei hänellä mitään muuta annettavaa ollut. No, me tahdomme kuitenkin kohdella häntä kristillisellä tavalla ja annamme hänelle jotakin, nimittäin nimen, sillä koska hän nyt kerran on oleva meidän appimme, pitää hänellä myös olla nimi ja kutsumme häntä siis: herra von Satrup Seelsdörpistä, josta hänellä kumminkin oli vielä vähemmän, kuin Akselilla Pümpelhagenista.

Frida von Satrup oli älykäs tyttö ja huomasi jo ennen häitä, että "herra luutnantti" vaan oli _suuri_ kappale _pienestä_ omenasta ja että "luutnantin rouva" vasta oikein oli pienen _pieni_ kappale _suuresta_ omenasta, hän kehotti siis Akselia ottamaan eroansa sotapalveluksesta; ja Aksel huomasi vähitellen, että pilkanteko "pelkuri" upseerista ei vielä likimaillekaan ollut lopussa, ja että se erehdys, jonka vanha eversti oli käytöslistaan tehnyt, kaipaisi muistutuksia punalla läkillä moneen naamaan; ja pait sitä oli hänellä tulinen halu, vaihtaa maanviljelystietonsa Pümpelhagenissa kovaan rahaan ja sillä maksaa velkansa.

Hän otti siis eronsa, sälytti loistavan univormunsa, vyönsä ja polettinsa kistuun, piti kyynelet silmissä liikuttavan hyvästijättöpuheen urholliselle miekallensa, pani senkin kistuun, kiinitti arkun nauloilla ja lukitsi sen sinetillä ja kirjotti päälle "äkkinäisen kuoleman sattuessa perillisteni aukaistava" lähetti kaikki tyyni Pümpelhageniin, vietti häänsä mustassa hännystakissa ja matkasi nuoren vaimonsa kanssa muutamaksi ajaksi Rein-virran seuduille.

Luku 11.

Miksikä Fritz Triddelfitz antaa vilvottaa selkäänsä ja miksikä Mari Möller kaataa vesiastian hänen päällensä. -- Palmusunnuntai. -- Frans näkee jotakin muuta, kuin mitä hän tavallisesti on nähnyt, ja Bräsig viskaa suuren vesikysymyksen tähden kokonaisen taalerin lukkarin kukkaroon ja lahjottaa Miinalle tusinan kirjavia niistinliinoja. Tie kirkosta vihkimysalttarille on puhtaampi kuin paalisalista. Kuinka Miinan kaiken mokomin on tuleminen opettajattareksi, kunnes pastori saa asian kääntymään taas oikealle tolalle.

Ne kolme vuotta, jotka Aksel isänsä kuoltua vietti karnisoonissaan maanviljelyksen, sankaritöiden ja rakkauden puuhissa, käytettiin Pümpelhagenissa ja sen lähitienoilla ihan samaan kolmeen hyödylliseen toimeen. Mitä maanviljelykseen tulee, seurasi se itsestänsä; mutta sankarityöt ja rakkauden seikat olisivat kokonaan takapajulle jääneet, jos ei Fritz Triddelfitz loma-aikoina olisi niillä itseään huvitellut. Hänen seurustelemisensa Mari Möllerin kanssa oli äidillisestä kanssakäymisestä vähitellen muuttunut veljelliseksi ja siitä, kumminkin Mari Möllerin puolelta varsin helläksi ja lämpimäksi, ja vaikka sillä vielä yhä kinkuissa ja makkaroissa oli todellinen pohjansa, niin sekaantui siihen kumminkin Mari Möllerissä vähitellen kaikenlaisia hämäriä, sinertäviä toiveita papista ja lukkarista, morsiusseppeleestä, arennista ja akkavallasta, niin että asia ennen pitkiä sai arveluttavan muodon, ja Fritz rupesi vähitellen pelkäämään, että Hawermann voisi tulla hänen makkarasalaisuutensa perille ja että hänen tätinsä ja vanhempansa jonakin otollisena hetkenä saisivat vihiä hänen tyhmistä toimistansa ja asia niin voisi kääntyä hänelle itselle turmioksi. -- Lyhyesti sanoen, rakkauden asian kanssa oli laita niin ja näin, ja vaikka hän ei ensinkään epäillyt, lyödäksensä lenkojansa vielä muuallakin, esimerkiksi noiden pienten kaksoisomenain ja Lovisa Hawermanninkin ympärillä, tätinsä poissaollessa, täytyi hänen kuitenkin rehellisesti itsellensä myöntää, että koko hänen rakkautensa onni yksinomaisesti riippui vaan Mari Mölleristä.

Myöskin Pümpelhagenin sankarityöt olivat kokonaan hänen ansionsa; hän oli harjottanut niitä ensialussa ainoastaan renkipoikia vastaan ja hyvin salaisesti, sillä jos Hawermann siitä olisi tiedon saanut, olisi se suuri kunnia, jonka Fritz kepillään oli saavuttanut renkipoikien selkätaululla, saanut pahan vamman, mutta nyt, kun kaikki oli hyvästi käynyt, tuli hän rohkeammaksi ja uskalsi eräänä onnettomana hetkenä myöskin tallirengin kimppuun, ja se perhanan lurjus oli niin hävytön, ettei hän ollenkaan välittänyt Fritzin personallisesta arvosta, vaan pehmitti hänen selkänsä murkinan aikana itse pyhänä palmusunnuntaipäivänä niin pahanpäiväiseksi, että Mari Möllerin koko iltapuolen oli hautominen hänen hartioitansa. Ja ikävin puoli koko asiasta oli, että jokaisen kylmän kääreen keralla, jonka Mari Möller pani hänen selkäänsä, hän myöskin laski yhden hänen omalle tunnollensa; hän nimittäin muistutti häntä kaikista niistä hyvistä töistä, joita hän Fritzille oli osottanut, ja kysyi häneltä rohkeasti ja ilman pitkittä mutkitta, mitkä hänen lopulliset aikomuksensa ja vastaiset toiveensa olivat, ja vakuutti hänelle samassa vilpittömästi, että hän puolestaan luotti hänen rakkauteensa ja oli uskollisesti jakava hänen kanssansa hänen elämänsä toiveet. Tämä oli nyt hyvin harmillinen asia, sillä Fritz itse luotti paljon enemmän haluunsa sianlihaan ja makkaraan kuin rakkauteensa, ja nuo vähät vastaisuuden toiveensa tahtoi hän mieluisimmin yksin pitää. Hän soperteli kaikenlaisia verukkeita, joita Mari Möller ei tahtonut eikä voinut hyväksyä; ja mitä enemmän hänen selkänsä jähtyi, sitä kylmemmäksi kävi myöskin heidän välinsä; Fritz koetti saada puhetta kääntymään toisaalle, mutta Mari Möller ei hellittänyt, hän teki yhä uusia kääreitä, mutta yhä kovemmaksi tuli hänen kätensä. "Triddelfitz", sanoi hän vihdoin, kun Fritz ei millään ehdolla tahtonut vastata, "mitä pitää minun oikeastaan ajatella teistä?" Ja samassa asettui hän, joka tähän asti oli puuhaillut ja puhellut Fritzin selän takana, suorastaan hänen eteensä, pisti kädet kupeisinsa ja ahdisti Fritziä nyt hänen kauhuksensa etupuolelta.

"Mari kulta", huudahti Fritz hämmästyksissään, "mitä te tarkotatte?"

"Mitä minä tarkotan? Pitääkö minun sitä teille vielä selvemmin sanoa?" huudahti Mari Möller ja hänen silmistänsä katosi kokonaan tuo entinen suloinen ja lempeä katsanto, "olenko minä nainen mokoma, joka annan vetää itseäni nenästä?" ja samassa siirtyi hän takapuolelle ja paiskasi tuon kylmän kääreen Fritzin niskaan, niin että mäiskähti.

"Ai! tulimmainen!" huudahti Fritz, "se koskee kipeästi!"

"Vai niin? se koskee kipeästi? Luuletteko te, ettei se koske minuun kipeästi, kun näen ihmisen, jolle minä niin paljon hyvää olen tehnyt, tahtovan minua pettää?"

"Mari kulta, minä pyydän, mitä te tarkotatte?"

"Mitä minä tarkotan? Näin minä tarkotan!" ja mäiskis! sai Fritz taas lätkäyksen selkäänsä -- "Tahdotteko sanoa minulle, mitä voin odottaa teiltä?"

"Taivaan pyhät! Sehän polttaa kuin kirkas tuli!"

"Sitä sen pitääkin! Ja eikö se polta teidän omaa tuntoanne, että syöttelette köyhää tyttö parkaa kaikenlaisilla lupauksilla ja toiveilla ja sitte tahdotte peräytyä?"

"Jumalan tähden, Mari kulta, olenhan minä vasta yhdeksäntoista vuoden vanha".

"No, ja mitä sitte?"

"Niin, ja pitäisi minun saada myös toinen paikka ja sitte --"

"No, ja sitte?" -- mäiskis! taas lätkäys selkään.

"Tuhat tulimmaista! Kavahtakaa itseänne!"

"Kavahtakaa vaan itse teitänne! No, ja sitte?"

"Niin, sitte pitää minun ensin hankkia itselleni arentitalo, ja siihen voi kulua vielä runsaasti kymmenen vuotta".

"No, ja sitte?" kysyi Mari Möller oikein ilkeällä sitkeydellä.

"Niin, ja sitte", änkytti Fritz Triddelfitz viimein tuskissaan, "sitte olette te minulle toki liian vanha".

Hänen Mari kultansa seisoi ensin kuin ukkosen iskemänä jäykkänä siinä, hänen silmänsä kipinöitsivät kiukusta, hän kallistui hieman lähemmäksi Fritziä, otti märän kääreen, joka juuri sattui hänen kädessänsä olemaan, ja sivalsi sillä häntä päin suuta, niin että vesi pirskui ympäri korvia: "Liian _vanha_? Sinä nokka viisas penikka! Liian vanha, sanot sinä?" ja kurotti kädellään vesiastiaa, kaasi läiskäytti sen hänen päällensä ja juoksi ulos ovesta. Ja kun Fritz nyt seisoi siinä ja puhkui ja ähkyi, tempasi Mari Möller oven taas auki ja huusi sisään: "Tuleppa vielä kerran ruokakammioon!"

Rakkaus päättyi nyt, kumminkin vastaiseksi, tähän, ja liha- ja makkaratuttavuus samassa, ja kun Fritz Triddelfitz läpimärkänä ja suruissaan nyt havaitsi, ettei koko tämä tapaus ensinkään soveltunut yhteen hänen ajatustensa kanssa rakkaudesta eikä myöskään yhdenkään hänen romanikirjansa kanssa, sanoi hän harmistuneena samat sanat, jotka hän virkaansa astuissaan oli sanonut, kun hän marraskuun sateessa laitatti teitä: "Tätä olin minä ajatellut ihan toisenlaiseksi! Mutta hyvä", lisäsi hän, "ettei vanhus ole kotona, hän olisi muuten kuullut koko metelin".

Hawermann oli tänä aamuna mennyt Fransin, kanssa Gürlitzin kirkkoon, ja vaikka hän aina muutenkin kävi tälle matkalle hiljaisissa, jumalisissa ajatuksissa, niin oli tänään hänen sydämensä täpötäynnä kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka isällisellä kädellään uskollisesti oli johtanut häntä ja hänen lastansa näin pitkälle, sillä tänä palmusunnuntaina laskettiin hänen tyttärensä ensi kerran ripille. Hän kävi hiljakseen ajatuksissaan tuota kuivaa polkua pitkin, sillä yöllä oli vähän kylmännyt, hänen silmänsä tähtäsivät, tuota kaunista seutua, jossa lumi vielä valkeina suikaleina virui pellonpientareilla ja synkkien honkien varjossa, ja jossa vihreä rukiinoras kirkkaassa auringonpaisteessa jo ennusti pääsiäistä ja saarnasi ylösnousemisesta. Uuninpiipuista nouseva savu lepäsi noiden pienten kylien päällä ja aurinko painoi sitä alas, ikäänkuin ei saisi tämä inhimillisten vaivain ja surujen merkki pimentää kirkasta taivasta, ikäänkuin ei muuten olisi tilaa kylläksi kirkonkelloin juhlalliselle äänelle, joka kajahteli laajalta yli peltoin ja metsäin.

"Ah, jospa hän toki olisi saanut nähdä tämän päivän!" äänsi vanhus, ikäänkuin luullen olevansa yksinänsä.

"Kuka?" kysäisi Frans vähän arostellen, ikäänkuin pelkäisi hän olevansa epäkohtelias.

"Minun vaimo parkani, minun rakkaan lapseni äiti", lausui vanhus hiljaa ja katseli tuota nuorta miestä semmoisilla ystävällisillä, yksivakaisilla silmillä, kuin tahtoisi hän sanoa: "Katsele sinä vaan meihin, katsele aina sydämen pohjaan asti, sieltä olet vastauksen saava, joka kauvan on vielä sinussa itsessäs kajahteleva".

"Niin", sanoi hän, "minun armas vaimoni! Mutta mitäpä minä pakisen? Hän näkee _tänään_ paremmin, kuin minä, lapsensa ja hän _tekee_ tänään enemmän, kuin minä, lapsensa hyväksi, hänen ajatuksensa ovat korkeammat kuin sininen taivas ja hänen ilonsa loistaa kirkkaammin kuin tuo kultainen aurinko".

Frans käveli hiljaa pehtorin vieressä, hän ei hennonnut häntä häiritä; tuo vanha mies, josta hän paljon piti, näytti tänään hänestä niin kunnianarvoisalta, hänen harmaat hiuksensa ympäröivät niin kauniisti hänen leveätä otsaansa, kuin valkea lumi maata, hänen terveet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä osottivat yhtä varmaa ylösnousemisen toivoa kuin rukiinoraat, ja tämä kaikki loisti niin lempeässä rakkauden valossa, että se nuori mies ei enää voinut itseänsä pidättää, vaan tarttui vanhuksen käteen: "Hawermann, hyvä Hawermann, te olette varmaankin paljon kovaa kokeneet".

"En enempää", kuului vastaus, "kuin muutkaan, mutta tarpeeksi kyllä, elinajakseni sitä muistellakseni".

"Ettekö tahdo sitä minulle kertoa? Minä en kysy sitä uteliaisuudesta".

"Miks'en sitä tekisi?" ja hän kertoi hänelle elämänsä; mutta Pomukkelskopin nimeä ei hän maininnut, ja lopetti kertomuksensa puhumalla lapsestansa: "Jaa, niinkuin hän kerran oli minun ainoa lohdutukseni, niin on hän nyt minun ainoa iloni!"

Niin tulivat he pappilaan. Pastorin pieni rouva oli aikaa myöden tullut vähän vanhemmaksi ja täysinäisemmäksi ja niin sukkelaan kuin ennen ei hän enää liikkunut ja pyörinyt ympäri, ja tänään erittäinkään ei juossut hän kenenkään tielle ja hänen pyhjinriepunsakin virui unhotettuna sopessaan ja ikävöitsi yksinänsä kuin penu penkin alla; sillä tänään esti häntä liehumasta tuo pian alkava, kirkollinen juhlallisuus, johon hänellä papin rouvana oli toki lähin oikeus osaa ottaa. Mutta ihan joutilaina ei hän kuitenkaan voinut antaa pienien sääriensä olla, hänen täytyi milloin juosta pastorinsa luoksi, sitomaan hänen kaulustansa ja tarjoomaan hänelle lasi viiniä, milloin Lovisan luoksi, sovittelemaan hänen kaularöyhelöänsä ja huiskaisemaan hänelle pari sydämellistä sanaa; ja kun nyt vielä nuori Jokkum rouva Nüsslerin, noiden molempain kaksoisomenain ja Bräsigin kanssa saapui pappilaan, olisi hän taas pian joutunut tavalliseen pyörimiseensä, jos ei lukkarilla olisi ollut kyllin älyä soittaa viimeistä kertaa. Nuo molemmat kaksoisomenat päästettiin myös tänään edes ja kun seura nyt meni kirkkoon ja pastorin rouva näki noiden kolmen rakastettavan lapsen astuvan yli kirkkotarhan, Lovisa keskellä, päätänsä pitempänä molempia orpaniansa, sanoi hän Hawermannille ja pyöreät kyynelet vierivät hänen ystävällisistä silmistänsä:

"Hawermann, meidän lapsellamme ei ole mitään kultasia vitjoja ja nastoja koristeina, niinkuin nykyaikana tyhmä tapa vaatisi; ja tuo musta silkkinen leninki, hyvä Hawermann, on myöskin jo kolmenkymmenen vuoden vanha, minä käytin sitä viimeksi häissäni ja onnellinen sydän on kerran tykkinyt sen alla, sillä siinä sydämessä asui minun pastorini; se tuli sittemmin minulle liian ahtaaksi, sillä minulla oli jo silloin taipumusta lihavuuteen, mutta se on yhtä hyvä kuin uusi ja tuota jatkosta alhaalla ei voi edes silmin erottaakaan. Ja, Hawermann, ne rahat, jotka te lähetitte minulle leninkiä varten, olen minä pannut Lovisalle säästöön! Ettehän toki pane sitä pahaksi? Minä tahdoin mielelläni vielä kerran nähdä vanhan leninkini onnellisena".

Kirkon oven edessä veti Bräsig Hawermannia takinliepeestä, ja kun Hawermann kääntyi taaksepäin, virkkoi Bräsig ja näytti hyvin liikutetulta:

"Kaarlo, hyvin merkillinen, varsin _merkillinen_ on semmoinen ripillepääsö! Nähdessäni noiden kolmen pienen tytön käyvän edelläni, johtui mieleeni, kuinka minä itse samankaltaisen tapauksen kautta pääsin isävainajani lampaita paimentamasta ja tulin maanviljelysoppiin. Ihan samalla tavalla kuin nuo kolme tyttöä kävin minä silloin kirkkoon kahden rippikoulukumppanin, Kaarlo Brandtin ja Kristian Guhlin kanssa, sillä erotuksella vaan, ettei meillä ollut yllämme mustasilkkisiä leninkeitä, ei, Kristianilla oli vihreä, Kaarlolla ruskea ja minulla harmaa takki päällä, ja sen sijasta että noilla pienillä tytöillä on kukkaiskimppu kädessä, olimme me pistäneet vähän vihreätä hihankiverryksiin, ja sen sijasta että he kävivät yhdessä rivissä rinnatusten, kävimme me perätysten kuin yhden kylän porsaat. Niin, ihan niin se oli".

Kun seurakunta oli virret veisannut, piti pastori Behrens saarnansa. Hän oli hyvin vanhentunut muodoltaan, mutta hänen rintansa oli vahva, hänen ajatuksensa olivat selvät ja hänen sanansa ilmaisivat lempeätä, kärsivällistä mielenlaatua, ja pait sitä on tunnettu asia, että vanhuus ei vahinkoita mitään säätyä niin vähän kuin pappissäätyä, jos mies, joka siinä on, tekee tehtävänsä kunnollisesti. Seurakunta ei kuultele ainoastaan hänen sanojansa, se katselee myös hänen pitkää, uskollista ja kunniallista elämänsä juoksua, ja siihen, mitä hän heille sanoo, on hän itse heille esikuvana. Niin oli laita tämän papin.

Nyt oli kyseleminen alkava; nuo nuoret tytöt riisuivat pois saalinsa, Lovisa halasi kyynelet silmissä isäänsä ja elatusäitiänsä, rouva Nüssler suuteli hellästi molempia pieniä kaksoisiansa, nuori Jokkum tahtoi jotakin sanoa, vaan ei sanonut mitään, ja nuo kolme lasta jättivät papinpenkin ja astuivat alttarin eteen.

"Minun pistäisi ihmeekseni", lausui Bräsig Fransille, joka seisoi hänen vieressään, "jos nuo sirkkuset osaavat läksynsä; minä luulen, että ristilapseni, Miina, varmaankin hämmentyy". Ja samassa niisti hän nenäänsä yläpuolelta silmien välistä, eikä alapuolelta, niinkuin olisi pitänyt.

Frans ei vastannut mitään; hänestä tuntui, kuin olisi kaikki hänen ympäriltänsä kadonnut, hän näki vaan _yhdet_ kasvot, ne kasvot tunsi hän, mutta hänestä oli, ikäänkuin ei hän niitä koskaan ennen olisi nähnyt; hän näki vaan yhden olennon, ja tämä olento oli muulloin aina iloisesti juoksennellut, mutta nyt valtasi sitä vieno, oudollainen, juhlallinen vapistus; hän näki vaan _kaksi_ kättä, jotka ennen oli niin lystisti hänelle tarjottu, mutta jotka nyt kohotettiin ylös korkeampaa voimaa kohden, ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi meidän Herramme seurannut viittausta ja seisoisi nyt tuon vapisevan olennon vieressä tuossa mustassa, yksinkertaisessa puvussa, ja osottaisi hänelle puhdasta ihmissydäntä ja sanoisi: pidä sinä huolta omastas, että se soveltuu tämän kanssa yhteen. Hänestä tuntui, kuin olisi hän aikoja sitten nähnyt ihmeen ihanan seudun kirkkaassa auringon paisteessa, jossa hän oli juoksennellut ympäri, ajattelematta mitään muuta kuin hauskaa elämäänsä, ja oli nyt pitkän ajan perästä tullut takasin samalle seudulle ja näki sen nyt hiljaisessa kuuvalossa eikä tahtonut enää tuntea sitä, sillä metsäin ja vuorten, olkikattojen ja kirkontornin päällä lepäsi iltakasteen paksu vaippa, ja sen päällä häilyi tuo hiljainen kuuvalo, niin että hän näki vaan tämän eikä entistä hauskaa seutua hänestä tuntui, kuin liikuttaisi hieno tuulenhenki puiden ylimmäisiä oksia ja kuiskaisi hänelle outoja sanoja, hänestä tuntui, kuin kurottaisi hänen sielunsa, maan syvyydestä kätensä korkeuteen, armoa anoen, kuin tulisi hänen suurin sääli omaa itseänsä, että hänen sydämensä oli liian köyhä, voidaksensa sitä toiselle lahjottaa. Ja tätä itsensä surkuttelemista, tätä salaista paremman sydämen haluamista, joka kuuvalon säteen tavalla, aavistuksesta ja hämärästä kudottuna valtaa meidät, nimitämme me ihmislapset "rakkaudeksi".

Bräsig seisoi Fransin vieressä ja kuiskaili hänelle tuontuostakin sanoja, joita Frans ei kuullut, ja joita hän, jos hän olisi ne kuullut, olisi pitänyt tyhmänä lörpötyksenä ja joista hän mahdollisesti olisi suuttunut, ja kuitenkin perustuivat tuon vanhan pehtorin sanat samoihin tunteisin, jotka häntä itseänsä vallitsivat, sillä erotuksella vaan, etteivät ne enää olleet niin taivaansinisiä ja ruusunpunasia kuin Fransin, ja että ne vanhuuden tähden vivahtivat vähän harmailta. -- Bräsig pelkäsi pahoin, että hänen ristilapsensa Miina voisi joutua hämille, ja joka kerta kun Miina vastasi oikein, kuului syvä huokaus papinpenkin takaa, niin että pastori Behrens, jos hän olisi ollut uudenaikaisia pappeja, olisi voinut tulla siihen luuloon, että hän oli saanut paatuneen syntisen kääntymään katumuksen ja parannuksen tielle.

"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi tämä syntisäkki puoliksi kuuluvalla äänellä, "Miina osaa asiansa", ja nyhjäsi vähän ajan perästä Fransia kylkeen: "Nyt tulee, ottakaa vaari, nyt tulee;" ja nyhjäsi Hawermannia toiselta puolelta: "Kaarlo, saatpa nähdä, että Miina saa sen. Miina saa sen suuren vesikysymyksen. -- Minä osasin sen kyllä, mutta Kristian Guhl ei osannut sitä, ja minun täytyi vastata hänen edestänsä; mutta nyt olen minäkin sen unhottanut ja osaan ainoastaan alun: Vesi ei tosin sitä itsestänsä tee, vaan sana..." Ja kun Miina luki vastauksen sopertelematta, luki vanhus koko vesikysymyksen hänen perässänsä ja kun lukkari samassa kurotti kukkaroansa, viskasi Bräsig siihen kokonaisen kovan taalerin, ikäänkuin tahtoisi hän sillä lunastaa itsensä vapaaksi tuskastansa. Ja hän käännähtihe ympärinsä ja puristi rouva Nüsslerin kättä ja huudahti miltei suuresti: "Rouva Nüssler, oletteko kuulleet meidän pieniä sirkkusiamme?" ja niisti niin rohkeasti nenäänsä, että pastorin rouva mielessään antoi hänelle ankarat nuhteet tämän pyhän toimituksen häiritsemisestä.

Ja jos joku olisi tahtonut vähän pitemmältä seurata sitä lankaa, joka sitoi Bräsigin pikku Miinaan, niin olisi hän löytänyt sen pään kimitettynä rouva Nüsslerin sydämeen suurella ristisolmulla, jonka piti kestää ikuisesti ja joka tosin näytti paljoa kömpelömmältä, kuin se ruusunpunanen silkkinauha, joka alkoi vetää Fransia Lovisa Hawermannin pientä sydäntä kohden, ja joka hänestä, näytti vielä liian huonolta ja karkealta niin suloiselle sydämelle. -- Rakkautta on kaikkialla mailmassa, mutta se pukeutuu mitä kummallisimpiin muotoihin; milloin lentää se enkelinä, ruusuisilla siivillä korkealla, milloin matelee se, kyssä edessä, kyssä takana, puukengillä maata pitkin, se puhuu "kielillä", niinkuin apostolit ensimäisenä helluntaipäivänä, tahi istuu mykkänä kuin lapsi, jota koulumestari on vetänyt aapiskirjalla vasten suuta, se lahjottelee tiamantteja ja kruunuja, tahi kosii, kuin vanha pehtori Schecker minun tätiäni, lihavalla kalkkunalla.