Part 14

Ja totta se oli. Pomukkelskopp astui lähemmäksi ja teki ryökynöille semmoisen nöyrän, surua osottavan kumarruksen, kuin hän joinkin lyhyillä raajoillansa aikaan voi saada, ja kääntyi sitte herra luutnantin puoleen: "Suokaa anteeksi -- naapuruus -- _sydämellisin_ osanotto tähän surulliseen tapaukseen -- -- _suurin_ kunnioitus vainajaa kohtaan -- toivomus myöskin vastaisesta, hyvästä sovusta Pümpelhagenin ja Gürlitzin välillä" -- lyhyesti sanoen, mitä tässä tuokiossa hänen mieleensä tuli, sanoi hän, ja kun luutnantti kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, oli Pomukkelskopin mieli niin keveä, kuin olisi hän ammentanut sydämensä tyhjäksi kaikista sääliväisistä, ihmisellisistä tunteista, mitä siinä olla voi. Hän katseli ympärilleen saattojoukkoa, ja kun hän ei niiden seassa havainnut ketään muuta tilanomistajaa kuin kreivin, sovitti hän itsensä niin, kirkkotarhaan kuljettaissa, että hän kumminkin kävi herra kreivin _perässä_ ja astui nyt aina tarkkaan hänen jälkiinsä, joka armolliselle herra kreiville oli ihan yhdentekevä, mutta Pomukkelskopille suuri nautinto.

Ruumis oli haudattu. Surevat kokoontuivat vähäksi ajaksi pappilaan ja nauttivat hieman virvoituksia. Pastorin pieni rouva oli ihan kahtaalle jaettuna, toinen puoli hänestä olisi mielellään mennyt sohvalle noiden kolmen tyttären väliin, lohduttamaan heitä, ja toinen puoli olisi mielellään pyörinyt ympäri huoneessa, tarjoomassa viiniä ja voileipiä, ja kun nyt Lovisa otti tämän jälkimäisen toimen tehdäksensä ja hänen pastorinsa edellisen, silloin oli hän vasta onneton ja istui nojatuolillaan niin surullisena, kuin olisi vanha kirurgi Metz Rahnstädtissä ommellut kiini nuo molemmat puoliskot ja kärsisi hän vielä tuskia siitä.

Lovisa oli toimittanut tehtävänsä hyvin, sillä ei kauvan viipynyt, kun yksi toisensa perästä saattoväestä meni matkoihinsa. Jokkum Nüssler oli viimeinen ja, tehtyänsä luutnantille jonkinlaisen nurinperäisen kumarruksen, kävi hän pastorin rouvan luo ja antoi hänelle kättä ja puristi sitä niin sydämellisesti, kuin olisi pastorin rouvan oma isä kuollut, ja sanoi hyvin surullisella äänellä: "Jaa, niin se on, on kai".

Myöskin hänen pastorinsa oli voimainsa perästä tehnyt tehtäväänsä, nimittäin lohdutustyötä; mutta helpompi on täyttää tyhjä vatsa voileivällä ja viinillä, kuin tyhjä sydän toivolla ja elämän halulla; mutta hän oli alottanut oikeasta päästä, oli vienolla kädellä ohjannut ajatukset siitä, mikä ennen oli ollut niin kaunista ja varmaa ja nyt iäksi päiväksi mennyttä, siihen, mikä lähimmässä vastaisuudessa oli tarpeesen, kuinka toimeen tulisivat, kuinka uuden elämänsä alottaisivat, ja hän osasi saattaa noiden tyttö raukkain ajatuksen ja mielen siihen, mikä oli järjellisintä tehdä ja missä heidän tuli asua, niin että he, matkatessaan veljensä kanssa kotia, jo rohkenivat levittää vastaisuutensa eteensä kuin kappaleen kangasta ja tarttua saksiin ja leikellä siitä itsellensä ja asetella sitä niin ja näin, kuinka se parhain sopisi, ja millä tavalla täydellisin puku siitä olisi saatava.

Mutta löytyi myöskin toisia, jotka vastaisuutta aprikoivat ja tuumivat, mitä nyt voi ja täytyi tapahtua, Kamarineuvoksen haudalla ei kasvanut ainoastaan surukukkia, ei, vaan Pümpelhagenin kadonneen onnen porosta versoi myöskin takkiaisia, nokkosia ja villikaalia, ja kullankarvainen hyötyheinä muodosti kauniin kehän tämän rehottavan rikkaruohon ympäri. Ken tästä tahtoi kukkia poimia, ei tosin saanut pelätä villikaalin myrkkyä, eikä takkiaisten tarttumista, eikä myöskään nokkosien polttamista. Kenellä nokkosten kanssa on tekemistä, hänen täytyy rohkeasti käydä kiini, ja se mies, joka tänään, vihreäraitaiset housut jalassa, seisoi Gürlitzin puutarhassa ja katseli Pümpelhagenia kohden, _tahtoi_ rohkeasti käydä kiini; mutta otollista aikaa oli hänen odottaminen, hänen kauniin, kullankarvaisen hyötyheinänsä oli ensin rupeeminen orastamaan.

"Siitä esteestä on siis päästy", lausui hän hyvillä mielin itseksensä, "ja _se_ oli kulmakivi. Ken on jälillä? Herra luutnantti? No, häntä me syötämme hypoteekeillä, vekseleillä, koroilla ja odottajaisilla, kunnes hän on lihonnut, ja sitte teurastamme hänen. Vai olisiko mahdollista? Malla on kaunis tyttö ja Salla myöskin. Herra von Zwippelwitz sanoi nykyään, kun minä myin hänelle velaksi rautikkovarsani, että Sallan silmät ovat kuin -- niin, mitä hän niistä sanoi? -- kuin kaksi tulipyörää eli kuin kaksi kanunansytytintä. No, Sallapa sen itse tietää. Mutta äläpäs vielä! Tunnen minä mokomat miehet, minä en heihin suostu. Suurimmassa hädässä ehkä kurottavat he meikäläisiinkin; mutta paras on aina olla varullansa! -- No, jos hän toden perästä tahtoo, niin voidaanpa siitä vielä aikaa myöden puhua; mutta ensin täytyy hänen lihota. -- Mutta kukapa vielä? Hawermann. Se penteleen kavala kettu! Kuinkas kävi tänään aamulla? Ei tervehtinyt minua! Ajattelee kai, että minun pitäisi häntä ensiksi tervehtiä? Mokoma renki! Mitä hän muuta on kuin renki? No, maltappa, kun minulla on ensin luutnantti kourissani, niin saat sinäkin tanssia! -- Ja Bräsig sitte? Se narrittelia! Tahdotko sinäkin panna esteitä eteeni? Hi, hi, hi! lystiä, se narri ei tiedä, että minä oikeastaan olen karkottanut hänen Warnitzista, että notarius Slusuhr minun kehotuksestani kuiskasi herra kreivin korvaan, kuinka huonoa taloutta Warnitzissa pidettiin. Niin, mätäne sinä vaan siellä Haunerwiemissä! -- Ja herra pastori sitte? Niin, herra pastori! Minun piti aamulla poiketa pappilaan ja hän oli niin ystävällinen -- juu perunia, kyllä minä tunnen sinun ystävyytesi! Tuossa on pappilan pelto minun silmäini edessä! Mitä? Ei suo minulle sitä etua ja puhuu kuitenkin _ystävyydestä_? Oo, malttakaa vaan pikkusen, kyllä minä teidän vielä kukistan kaikki, minä voin sen tehdä. Minulla on _rahoja_". -- Ja samassa löi lämäytti hän ylenonnellisena lihavalla kädellään housuintaskuansa, niin että kultaiset kellonripsulot tanssia hyppivät hänen mahallaan. Mutta samassa tuokiossa vaikeni hän, sillä luinen koura laskeutui hänen olallensa ja hänen Kanasensa sanoi:

"Mukkel, joku on etehisessä".

"Ken on siellä, kyhkyseni?" kysyi Pomukkelskopp erinomaisen hiljaisella äänellä, sillä hänen vaimonsa läheisyys masensi aina hänen mielensä.

"Notarius Slusuhr ja vanhan Mooseksen Taavetti".

"Hyvä, hyvä!" sanoi Pomukkelskopp ja laski kätensä Kanasensa uumille, joka näytti siltä kuin kiemuroitsisi kurpitsi ylös pitkin humalariekua. "Mutta katsoppa vaan Pümpelhagenia, noita kauniita vainioita! Eikö ole synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä? Ja että nuo molemmat juuri _tänään_ tulivat -- eikö heitä johda Jumalan sormi, kyhkyseni?"

"Älä lörpöttele joutavia, Kopp! Tule pikemmin sisään haastelemaan vierasten kanssa. Semmoinen tuuma, jonka nyt olet päähäsi saanut, vetää liian paljo aikaa".

"Hiljaa kauvas ehditään! Hiljaa kauvas ehditään, kyhkyseni!" sanoi Pomukkelskopp käydessään vaimonsa perässä vierashuoneesen.

Pomukkelskopin salissa seisoi ja odotti sillä aikaa notarius Slusuhr ja Taavetti. Taavetti oli saanut kestää hirmuisia tuskia, sillä kovaksi onneksensa oli hän puolipäivän aikaan, kotoa lähteissään, pistänyt sinettisormuksen sormeensa ja kimittänyt kultaiset kellonvitjat liiviinsä. Ja kun hän nyt tuli saliin ja huolimatta kaikesta loistostaan nöyrästi asettui selin akkunaa päin, huomasi Filip Pomukkelskopp tuon kiiltävän sormuksen ja Natti nuo kiiltävät kellonvitjat ja juuri kuin kaksi haukkaa syöksivät he molemmat Taavetin kimppuun ja väänsivät sormusta ja tempoivat vitjoja ja Natti astui hänen jalkapöydillensä ja Filip, joka rämpi polvillaan tuolilla, potki häntä sääriin, ja nämä osat olivat hänen ihmisellisestä ruumiistaan heikoimmat; hänen jalkapöytänsä sitä vastaan näyttivät kuin hernemaa maaliskuussa, johon paholainen herneiden sijasta on kylvänyt varpaankänsiä, mutta sääriluitansa oli hänen varovasti käyttäminen, jos niiden piti hänen elinaikansa kestää, siliä niiden yksin oli häntä kantaminen, koska luonto ei ollut hänelle pohkeita antanut.

Ja toisen akkunan vieressä seisoi herra notarius Sallan edessä, joka istui tuolilla, virkaten isälleen selkätyynyä. Siihen kuvaili hän maisemaa pitkän ladon ja luumupuun kanssa, jossa siniset luumut killuivat nyrkinkokoisina; ja ladon edessä käveli komea kirjava kukko ja kuopusti kanojen keralla ja tadevedessä uiskenteli ankkoja ja hanhia, kauniita kuin joutsenet, ja kaikkein etumaisinna loikoi tällä kankaalla mitä suloisin, puhdas, viaton, hyvin syötetty porsas.

Vanha Mooses oli oikeassa; herra notarius näytti rotalta ja hänen korvansa seisoivat pystyssä kuin rotan korvat, hän oli lyhytläntä ja laiha, niinkuin kaikki Rahnstädtin rotat olivat, jotka eivät vielä olleet ehtineet lihota Taavetin villakaupasta; hänen kasvonsa olivat harmaat, hänen silmänsä harmaat, hänen hiuksensa harmaankellertävät ja hänen viiksensä harmaankellertävät; mutta Malla ja Salla Pomukkelskopp sanoivat hänen olevan erinomaisen viehättävän, hän osasi kertoa paljon -- itsestänsä ja omasta hävyttömyydestänsä, sanoi Bräsig. Mutta olihan se luonnollista, että herra notarius ennemmin puhui omasta sukkeluudestansa kuin muiden ihmisten tyhmyydestä. Ei kukaan viisas mies näytä muille peltoa, josta hän ilman vaivaa ja työtä voi leikata nisua. Ja mitä voi notarius sille, että hänen neronsa loisti niin heleästi, ettei sitä kauvemmin voitu pitää vakkasessa? Mitä hän sille voi, että se tuli niin suureksi, ettei sillä enää ollut tilaa vakkasessa, jos ei hän viskannut pois tuota tyhmää rehellisyyttä? Sitä me yksinkertaiset ihmiset emme voi ensinkään arvostella -- rotat ovat rottia -- ja Taavetti sanoi itse, kun rotista tuli kysymys, niiden olevan häntä mahtavammat.

Tänään iltapuolella kertoi hän nyt sanomattomalla mielihyvällä Sallalle, kuinka hän oli luvannut hankkia eräälle erinomaisen tyhmälle miehelle rikkaan vaimon, ja kuinka hän noilla erityisillä naimaretkillä oli nykkinyt sulhaselta yhden lauluhöyhenen toisensa perästä, kunnes tuo vaivanen viimeisellä naimaretkellään ei näyttänyt juuri paljoa paremmalta kuin kaltattu kukko.

"Erinomaisen hauskaa", sanoi Salla. Pomukkelskopp astui sisään: "Ah, sangen ilahuttavaa, herra notarius! Hyvää päivää, herra Taavetti!"

Salla nauroi vielä yhä nauramistaan, mutta kun isä Pomukkelskopp nyykäytti päätään ja osotti ovea kohden, kokosi Salla luumunsa, kanansa, hanhensa ja porsaansa ja sanoi: "Natti ja Filip, tulkaa, isä tahtoo _tehdä työtä_", ja lähti heidän kanssansa ulos. Tätä lausetta käytettiin nimittäin aina, kun Pomukkelskopp tahtoi huvitella itseänsä kullankarvaisella hyötyheinällään.

"Herra Pomukkelskopp", sanoi Taavetti, "minä tulen vuotien tähden ja samassa tahtoisin kysyä villain hintaa -- minä olen saanut kirjeen..."

"Mitä vietäviä? Vuodat ja villat?" huudahti herra notarius, "niistähän voitte jälistäpäin puhua. Me olemme tulleet tänne asiassa, jonka tiedätte".

Tästä voi nähdä, että notarius oli uudenaikainen asiamies, joka ei pitänyt pitkiä puheita, hän kävi suorastaan asian varteen kiini, ja Pomukkelskopp piti paljo semmoisista miehistä, jotka rohkeasti tarttuivat hänen nokkosiinsa, hän kävi sentähden likemmäksi notariusta, puristi hänen kättänsä ja pakotti hänen istumaan sohvalle.

"Jaa", sanoi hän, "se on tukala, pitkällöinen tehtävä".

"Pitkällöinen?" kysäisi herra notarius. "Mitä? Riippuuhan se vaan meistä, kuinka pitkälle tahdomme sitä venyttää. Ja tukala? Minulla on ollut tukalampia asioita ajettavana. Taavetilla on kaksituhatta viisisataa vekseleissä; minä itse olen viime aikoina lähettänyt hänelle kahdeksansataa kolmekymmentä. Tahdotteko ostaa ne? Tässä ne ovat".

"Ne ovat hyviä papereita", sanoi Pomukkelskopp hiljaa ja levollisesti, nousi istuimeltaan ja toi rahat kaapista.

"Tahdotteko ostaa minunkin paperini?" kysyi Taavetti.

"Nekin ostan minä", sanoi Pomukkelskopp ja nyykäytti päätään niin arvokkaasti, kuin tekisi hän suuren hyvän työn ihmiskunnalle. "Mutta, hyvät herrat", sanoi hän, ruvetessaan lukemaan rahoja, "minä panen yhden ehdon. Te teette minulle velkakirjan, että olette minulle velkaa tämän summan ja pidätte vekselinne ja hätyytätte häntä niillä. Häntä pitää vaan hätyyttää, sillä jos hän saa olla rauhassa ja asiaa järjellisesti punnita, voi hän saada rahoja lainaksi mistä hyvänsä, ja otollinen aika ei ole vielä käsissä".

"Jaa", sanoi notarius, "se ehdotus ei ole hullumpi ja sen voimme me tehdä; mutta Taavetilla olisi vielä jotakin sanomista teille".

"Niin", sanoi Taavetti, "minä olen saanut kirjeen P:stä, jossa hän on sotapalveluksessa, Markus Seeligiltä, hän kirjottaa minulle, että hän siellä helposti voi ostaa kahdentuhannen markan edestä luutnantin velkakirjoja -- haluttaako teidän saada nekin?"

"Hm!" sanoi Pomukkelskopp, "vähän liiaksi yhdellä haavaa -- mutta -- ostakaa ne kuitenkin minulle".

"Mutta minulla on myöskin yksi ehto", sanoi Taavetti. "Teidän pitää myydä minulle villat".

"Niin, miks'ette sitä tekisi?" sanoi herra notarius ja astui herra kartanonomistajan varpaille. "Miks'ei voisi Taavetti käydä niitä katselemaan?"

Ja Pomukkelskopp ymmärsi yskän ja saatti Taavetin ulos ovesta, katselemaan villoja, ja kun hän taas istahti notariuksen viereen sohvalle, purskahti notarius nauruun ja sanoi: "Me tunnemme toinen toisemme".

"Kuinka niin?" kysäisi Pomukkelskopp, ikäänkuin olisi hän kiiltävistä vaunuistaan astunut leijuun.

"Hyvä ystävä", sanoi notarius ja taputti häntä olkapäälle, "mikä teidän tarkotuksenne on, olen minä jo aikaa tietänyt, ja jos vedätte minun kanssani yhtä köyttä, niin se kyllä onnistuu".

Herran Jestan, kuinka se mies oli viisas! Pomukkelskoppia oikein hämmästytti.

"Herra notarius, minä en kiellä --"

"Ette suinkaan, sen kyllä jätätte tekemättä. Meidän molempain välillämme on se salaisuutena pysyvä. Jos käy niin, kuin käydä pitää, saatte te aikaa voittain Pümpelhagenin ja _Taavetti_ saa lailliset korkonsa, ja _minä_ -- hyväinen aika, minä voisin sen asian itsekin toimittaa, mutta se on minulle liiaksi suuri -- ja minä tyydyn mieluisemmin johonkin myllyyn eli talonpojan taloon, jonka teen sittemmin ritariskartanoksi. Mutta paljo rahaa menee siihen teiltä".

"Niin, niin! Jumala nähköön, paljo rahaa; mutta se ei haita. Minun sydäntäni kirventelee, nähdessäni tuota kaunista kartanoa; eikö ole synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä?"

Notarius kurkisteli häntä sivulta päin, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa, ajatteletko sinä todellakin niin.

"Te katselette minua niin kummallisesti", sanoi Pomukkelskopp.

"Niin", virkkoi notarius ja nauroi, "ja te näytätte minusta varsin lystilliseltä. Ken ottaa pahan paattiinsa, soutakoon sen maalle. Ettehän kai luule, että muutamalla viheliäisellä tuhannen taalerin vekselillä pakotatte semmoisen kartanon, kuin Pümpelhagen on, konkursiin? Ei, teidän täytyy ruveta ihan toisiin toimiin; kaikki viimeiset hypoteekit pitää teidän ostaa".

"Sitä minä aionkin", kuiskasi Pomukkelskopp, "mutta Mooseksella on seitsemäntuhannen taalerin velkakirja ja hänestä ei saa mitään urakkaa".

"Minulla ei ole mitään Mooseksen kanssa tekemistä enkä tahdokaan hänen kanssansa mitään tehdä, mutta onpa Taavetti olemassa, hän voi ottaa sen asian huoleksensa. Mutta siinä ei ole vielä likimaillekaan kaikki, mitä tehdä pitää. Teidän pitää lähestyä luutnanttia likemmäksi, teidän pitää _ystävällisesti_ auttaa häntä, kun hän sattumalta joutuu rahanpulaan; myytte sitte taas hänen velkakirjansa, myöskin satunnaisessa rahanpulassa -- esimerkiksi minulle, että minä voin häntä hieman ahdistella, ja sitte viimein, kun kaikki rupee horjumaan, sitte..."

"Herran Jestan", kuiskasi Pomukkelskopp vielä kiihkeämmin, "sitähän minä juuri tahdonkin, sitähän minä juuri tahdonkin; mutta minä soisin ensin saavani hänet _tänne_. Ja juuri sentähden täytyy teidän hätyyttää häntä noilla vekseleillä, ettei hän enempää aikaa voi sotaväessä viivytellä".

"Se on pieni asia se, jos ei mitään muuta ole..."

"On mar, on mar vielä vähän muutakin", kuiskaili Pomukkelskopp niin vaivihkaa, kuin olisi koko valtakunnan onni ja onnettomuus kysymyksessä, "_on vielä Hawermann_; ja niin kauvan kuin luutnantilla on tuo kavala kettu, emme pääse hänen kimppuunsa".

"Ah, mitä tyhmyyksiä!" nauroi notarius häntä vasten silmiä. "Oletteko milloinkaan kuulleet, että nuori mies, joka on rahanpulassa, kääntyy vanhempaan ystävään ja puhuu hänelle suunsa puhtaaksi? Ja hyvä on, että niin on laita, sillä mistähän muuten meikäläinen eläisi? No, sen puolesta saisi Hawermann kyllä pysyä vielä kauvan Pümpelhagenissa; mutta, jos mahdollista on, pitää hänen pois! Hänen sanotaan olevan hyvä isännöitsiä, ja jos hän saa Pümpelhagenin pelloista lähtemään, mitä hän niistä tähän saakka on saanut, niin voipi luutnantti antaa meidän kauvan sätkiä".

"Hyvä isännöitsiä? Hän? Eipä hän ole voinut hoitaa omaakaan talouttansa".

"No, no! Antaa sen asian olla sillänsä. Jokainen arvostellaan ansionsa jälkeen. Mutta pois pitää hänen".

"Jaa, mutta kuinka?" kysyi Pomukkelskopp.

"Minä en sille mitään voi", nauroi notarius, "mutta te? -- Mitä? kun kerran olette antaneet herra luutnantin nähdä kiiltävät, kirkkaat taalerinne, etteköhän sitte voisi saada lähtemään talosta tuommoista vanhaa, kulunutta pehtoria? Olisipa se kumma, se".

"Niin, niin!" huudahti Pomukkelskopp kovin pahoillaan, "mutta se viettää liian paljo aikaa, ja minun vaimoni on niin kiireissään".

"Hänen täytyy kuitenkin odottaa", lausui herra notarius hyvin levollisesti, "tuossa hopussa ei perille päästä. Ajatelkaapa vaan, kuinka kauvan Rambowin suku on hallinnut Pümpelhagenia, semmoiset siteet, eivät tuossa tuokiossa heltiä. Mutta nyt -- hiljan! Taavetti tulee; ja mitä me tässä olemme puhuneet, ei ole hänen tarvis tietää. Kuuletteko! Ei kuiskaustakaan hänelle muusta kuin hänen omista raha-asioistansa".

Taavetti tuli, ja kun hän astui ovesta sisään, kohtasi häntä kaksi nauravaa naamaa, Pomukkelskopp nauroi, ikäänkuin olisi herra notarius päästänyt erinomaisen hauskan kokkapuheen, ja herra notarius nauroi, ikäänkuin olisi Pomukkelskopp kertonut jotakin varsin hullunkurista. Mutta Taavetti ei ollut niin tyhmä, kuin hän tällä hetkellä näytti; hän tiesi varsin hyvin, että häntä oli narrattu ja että hänen, molemmat virkaveljensä olivat puhuneet ihan toista kuin pilaa. -- "Heillä on _heidän_ salaisuutensa", pakisi hän itseksensä, "ja minulla on _minun_". Ja samassa istui hän pöydän ääreen niin tyhmännäköisenä, kuin milloinkin mikäkin juutalaisluikari on näyttänyt, ja nyykäytti päätään Pomukkelskopille ja sanoi: "Minä olen nähnyt".

"No?" kysyi Pomukkelskopp.

"Niin", sanoi Taavetti ja nykäytti olkapäitään, "te sanotte niiden olevan puhtaiksi pestyjä -- niin, minun puolestani saavat ne kyllä sitä olla".

"Mitä? Ettekö usko sitä? Eivätkö ne ole valkeita kuin joutsenen untuvat?"

"No, jos niiden pitää olla joutsenen untuvia, niin olkoot vaan minun puolestani joutsenen untuvia".

"No, mitä te tarjootte niistä?"

"Näettekös tässä! Me olemme saaneet kirjeen Löwenthalilta Hampurista -- siltä suurelta kauppahuoneelta Löwenthal Hampurissa -- puolenviidettätoista taaleria leiviskältä".

"Niin, sen minä kyllä arvaan; semmoisia te veijarit kyllä hankitte itsellenne".

"Semmoinen kauppahuone kuin Löwenthal ei kirjota millekään veijarille".

"A veikkoset", puuttui notarius puheesen, "tämä ei ole kaupantekoa, tämä on riitaa. Pomukkelskopp, tuottakaa sisään pari pulloa viiniä, jokaiseen kaupantekoon kuuluu harjakannut".

Notarius oli jo hyvin rohkea herra ritariskartanon omistajaa kohtaan; herra ritariskartanon omistaja soitti kelloa, ja kun Dorothea tuli sisään, sanoi hän hyvin tuttavallisella ja ystävällisellä äänellä hänelle -- sillä Pomukkelskopp oli kotonaan aina ystävällinen, erittäinkin naisväkeä kohtaan, Kanasestansa ruveten aina lastenpiikaan asti: "Dorothea, kaksi pulloa viiniä, sitä lajia, jolla on sininen korkki".

Ja kun viini oli pöydällä, täytti Pomukkelskopp lasit ja joi omansa pohjaan ja Taavetti haisteli vaan vähän syrjästä, ja kun herra notarius oli tyhjentänyt lasinsa, lausui hän: "No, hyvät herrat, nyt tahdon minä sanoa teille jotakin", ja hän vilkutti silmää Taavetille yli pöydän ja polki pöydän alla Pomukkelskoppia varpaille. "Te, Taavetti, maksatte viisitoista taaleria täyteen leiviskältä, ja te, Pomukkelskopp", -- ja hän polki häntä taas -- "te ette tätä nykyä tarvitse rahaa, ja jos te ennen tammikuun puoliväliä voitte saada hyviä arvopapereita, niin on se teille mieluisempi".

"Hyvä", sanoi Pomukkelskopp, joka ymmärsi notariuksen tarkotuksen, "jos te isältänne voitte hankkia minulle Pümpelhagenin vekselit, niin annan minä teille villat tarjoomastanne hinnasta".

"No, miksipä ei?" sanoi Taavetti, "mutta mitenkäs on takkujen laita?"

Sitä ei kukaan tässä tuokiossa kuullellut, ja Taavetti uudisti kysymyksensä: "Kuinkas on takkujen laita?"

"Takut", sanoi Pomukkelskopp, "ne saatte tietysti puolella..."

"Seis'!" huudahti notarius väliin, "takut saatte kaupan päällisiksi, kun tuotte vekselit".

"No miksipä ei?" sanoi Taavetti. Ja kun olivat juoneet viininsä ja aikoivat nousta vaunuihin, virkkoi notarius vaivihkaa ja helkkarin sukkelamaisesti Pomukkelskopille: "Huomenna ahdistakoon Taavetti luutnanttia ja toisella viikolla käyn minä hänen kimppuunsa".

Ja Pomukkelskopp puristi uudestaan hänen kättänsä, ikäänkuin olisi notarius pelastanut hänen Filippinsä hukkumasta, ja istahti, vierasten pois mentyä, Kanasensa viereen ja keikkaili ja sovitteli hyvillä mielin vastaisuuden vaatetta. Ja vaunuissa istui notarius ihastuksissaan, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä, olihan hän viisaampi kuin nuo molemmat toiset, ja Taavetti istui hänen vieressänsä ja jupisi itseksensä: "Olkoon menneeksi! Heillä on heidän salaisuutensa, ja minulla on takut".

Mutta takkujen laita ei ollut vielä varsin selvillä: sillä kun Taavetti kotia tultuaan kertoi isälleen kaupasta ja pyysi saada Pümpelhagenin vekselit, katsella karsasteli vanhus yli hänen olkapäänsä ja sanoi: "Vai niin? Oletko sinä ollut notariuksen, sen pyövelin, kanssa Pomukkelskopin luona, joka myös on pyöveli, ja olet villoja ostanut, no sitte maksat ne _omillas_, vaan et _minun_ velkakirjoillani. Jos sinulla on tekemistä rottien kanssa, minä en tahdo pitää mitään yhteyttä rottien kanssa". -- Se oli hyvin, paha asia Taavetille ja hänen takuillensa.

Luku 10.

Herra luutnantti pulassa. Kuinka Taavetti ensiksi hätyyttää häntä ruoskilla ja Slusuhr sittemmin skorpioneilla. Hän väistyy pois niiden tieltä ja säästää ja tutkii maanviljelystä. Kuinka paholainen ensiksi ajoi professori Liebigiä, että hän kirjotti pirullisen kirjan, ja sitte Akselia, että hän tahtoi tehdä ihmiskunnan onnelliseksi, ja vihdoin vanhaa everstiä, että hän kirjotti käytösluetteloita. Kuinka herra von N:llä oli kaunis tytär ja että hänen nimensä oikeastaan oli "herra von Satrup Seelsdörpistä". Aksel antaa vihkiä itsensä mustassa hännystakissa.

Mutta vielä pahempi, paljoa pahempi oli luutnantti paralle, että Taavetti seuraavana aamuna astui hänen kamariinsa. Kaunis ei Taavetti koskaan ollut, sitä ei kenkään voinut sanoa, ei edes hänen oma äitinsä, mutta kuinka oli se mies muuttunut sillä ajalla, kun luutnantti häntä ei ollut nähnyt! Silloin, kun hän notariuksen luona oli lainannut luutnantille rahaa, oli todellakin hänen olennossaan ollut havaittavana jonkinlaista ihmisystävyyttä, mutta nyt, kun hän tahtoi rahansa takasin, näytti hän niin tahmealta ja likaiselta, että luutnantti vaistomaisesti veti hanskat käteensä, ennen kuin hän rupesi hänen kanssansa asioihin. Ja kun hänen nyt kumminkin täytyi ruveta hänen kanssansa asioihin, näytti hänen naamansa semmoiselta, kuin olisi itse Mooses ja kaikki muut profetat kurkistelleet hänen takapuoleltaan, ja kun Taavetti sanoi hänelle: "Riisukaa hanskat pois, herra luutnantti, ja kirjottakaa!" silloin veti Aksel todellakin hanskat pois käsistään ja kirjotti poikittain nimensä[9] ja Taavetin naama näytti taas niin ihmisystävälliseltä kuin silloin, jolloin he ensi kerran tuttavuutta tekivät.

"Jumalan kiitos ja kunnia!" sanoi luutnantti, "siitä siis päästiin".