Part 12

Kamarineuvos ei nyt sairaana ollessaan tosiaankaan tarvinnut mitään muuta seuraa, kuin mitä hänen läheisyydessänsä oli. Molemmat vanhemmat ryökynät eivät aamusta iltaan muuta ajatelleet, kuin kuinka he parhaiten häntä voivat hoitaa ja miellytellä, ja nuorin ryökynä, koko perheen sylilapsi, jota oli liiaksi hemmoteltu ja joka hänen iäkseen oli liian nuoreksi jäänyt, koetti voimainsa perästä lapsellisella iloisuudellaan pitää isäänsä hyvällä päällä. Frans oli heti hyväntahtoisuudessaan ruvennut hänen sihteerikseen ja sovitti paitsi sitä kaikki ne pienet rettelöt, joita talossa, erittäinkin jos isäntä on sairas, ei voida välttää. Mutta ennen kaikkia rakasti kamarineuvos Hawermannin seuraa, ei ainoastaan sentähden että hänen tuli tehdä hänelle tiliä talouden toimista, ei, vaan myöskin muissa asioissa, jotka eivät siihen koskeneet, kysyi kamarineuvos häneltä neuvoa ja keskusteli hänen kanssansa. Sentähden ei Hawermannilla ollut aikaa, käydä pappilassa katsomassa, ja jos Lovisa tahtoi tavata isäänsä, täytyi hänen etsiä häntä kiireenä elonaikana ulkona pellolla eli päivällisen aikana kartanossa. Tämmöisillä retkillään ei hän voinut välttää, että hän sattumalta tapasi ryökynä Fidelian, ja vanhasta kokemuksesta tiedetään, että nuoret tytöt, jotka oikeastaan jo ovat vanhoja; piikoja eli kumminkin häälyvät niillä vaiheilla, aina pitävät enemmän nuorten seurasta, ikäänkuin tahtoisivat he uudestaan virvottaa itseänsä toisten nuoruudesta. Niin oli tässäkin varsin luonnollista, että ryökynä Fidelia suuresti mieltyi Lovisaan, eikä kauvan viipynytkään, ennen kuin he molemmat olivat yksi sydän ja yksi sielu. Josko ylimalkaan on hyvä, että nuori tyttö saa niin paljoa vanhemman ystävän, siihen en tahdo kaikissa tapauksissa myöntävästi vastata; tässä riippuu niin paljo vanhemman naisen luonteesta ja tavoista. Lovisalle ei kuitenkaan siitä mitään vahinkoa ollut, sillä ryökynä Fidelia oli varsin hyväsydäminen ihminen, häneen oli ainoastaan pikku hiukkasen tarttunut sitä turhamaisuutta ja ylhäistä; pöyhkeilemistä ilman varsinaista sisältöä, jonka korkeammissa säädyissä muuten sanotaan olevan niin tavallista, ja jos hänen äitivainajansa -- vanha armo, niinkuin Daniel Sadenwater häntä nimitti -- olikin voimainsa perästä koettanut saada häneen puhalletuksi ylpeyden henkeä, oli kamarineuvos sitä vastaan menestyksellä kitkenyt pois lemmityisestänsä tämän rikkaruohon juurineen. Mutta tietämättänsä oli kamarineuvos syypää nuorimman tyttärensä lapsimaisuuteen ja siihen, ettei hän tahtonut tulla vanhemmaksi; Fidelian oli pienestä asti täytynyt naurulla ja leikinlaskulla haihduttaa kamarineuvoksen suruja ja huolia, ja hän oli nyt jäänyt semmoiseksi, sitä sen enempää ajattelematta. Tähän toimeen kuluikin nyt Fidelian aika niin, ettei Lovisa Hawermann voinut ajatellakaan, hänelle siinä vertoja vetää; ja se mikä muuten mahdollisesti olisi voinut tarttua, tuli nyt varokeinoksi tarttumaa vastaan: Lovisa tuli vielä vakavammaksi ja hänellä oli ymmärrystä kyllä, valita itselleen ryökynä Fidelian ramukalustosta ne tavat, jotka hänelle sopivat. Mutta hän ei ainoastaan ottanut, hän antoi myöskin.

Jos Lovisa ei tuntenutkaan ylhäisten tapoja, niin tunsi ryökynä Fidelia vielä vähemmän niiden ihmisten tapoja, jotka elivät ja liikkuivat hänen ympärillänsä, ja näistä voi taas Lovisa selvän tehdä. Mutta ensin oli erään oikein harmillisen seikan nyhjäseminen ryökynä Fideliaa kylkeen, ennen kuin hän huomasi semmoisia ihmisiä ylimalkaan löytyvän mailmassa.

Asia oli nimittäin seuraava. Kamarineuvos oli ryökynän nimipäiväksi tuottanut hänelle erinomaisen kauniin leningin Swerinistä, ryökynä Albertina oli hankkinut uuden kesähatun ja ryökynä Bertha kauniin saalin, ja kun nämä lahjat nyt oli annettu, rupesivat nuo molemmat vanhemmat sisaret heti koettamaan, kuinka uudet vaatteet sopivat Fidelialle, ja seisoivat nyt hänen ympärillänsä ja katselivat tarkastelivat häntä joka taholta ja ihastelivat hänen kauneuttansa ja ryökynä Bertha huudahti: "Kah, niin kaunis kuin keijukas!"

Mutta nyt sattui samassa Karoliina Kegel, sisäpiika, menemään läpi huoneen, ja kyökkiin tultuansa, alkoi hän heti kertoa: "Tytöt, tiedättekö mitä? Ryökynä Bertha sanoo, että meidän nuorin ryökynä on koko peijakas".

No, tämä pila sattui tietysti hyvään maahan, eikä kauvan viipynyt, kun ryökynä Fideliaa väkituvassa kutsuttiin vaan 'peijakkaaksi'. Sitä kesti aikansa; mutta viimein tuli se kumminkin herrasväen korviin ja siitä syntyi nyt suuri hälinä ja suuri tutkistelu, ja Karoliina Kegelin piti, rukouksista ja kyynelistä huolimatta, lähteä talosta.

Samana päivänä sattui Lovisa tulemaan Pümpelhageniin, ja portailla tapasi hän Karoliinan, itku suussa, ja sisällä tuvassa itki nyyhkytti ryökynä Fidelia. No, puhuen asiat selvenevät, ja kun Lovisa sai tietää, mitä oli tapahtunut, tuli hänen sääli kumpaistakin ja laski kätensä ryökynän olkapäälle: "Ah, eihän väki sillä mitään pahaa ole tarkottanut".

"On aina, kun onkin", huudahti ryökynä kiivaasti. "Nuo raa'at, sivistymättömät ihmiset!"

"Ei, ei! Älkää niin sanoko!" huudahti Lovisa oikein tuskastuneena. "Meidän palveliamme eivät ole raakoja; heillä on yhtä paljo tuntoa kuin ylhäisillä. Minun isäni sanoo: heitä pitää ensin tuntea, ja se ei ole mikään helppo asia: kieli erottaa heidät heidän herroistansa".

"Se on yhdentekevä!" huudahti Fidelia. "Peijakas on raaka, paha sana".

"Se on hairahdus", sanoi Lovisa, "sana 'keijukas' on heille enimmille tuntematon, ja sentähden ovat he ottaneet toisen vähän sinnepäin kuuluvan ja se on heistä näyttänyt lystilliseltä. Mitään loukkaavaa tarkotusta ei heillä ole ollut. Olettehan te, hyvä ryökynä, kaiken palvelusväen lemmitty".

Tämä viimeinen makea mesi, jota Lovisa ihan ilman mairittelematta antoi ryökynän maistaa, karkotti jo osaksi tuon 'peijakas' sanan katkeruuden, ja kun Lovisa hartaasti ja sydämellisesti kertoi, mitä pastori, jolla ilossa ja surussa oli tekemistä rahvaan kanssa, ajatteli heidän rehellisyydestänsä ja syvästä tunteellisuudestansa, tuli ryökynä levollisemmaksi ja vihdoin hyväntahtoisessa kiihkossaan oikein uteliaaksi, tulla likemmin tuntemaan näitä ihmisiä, ja Karoliina Kegel otettiin taas armoihin.

Ryökynä Fidelia kyseli Fransilta, ja Frans kiitteli Pümpelhagenin väkeä ehdottomasti, ja kamarineuvoskin antoi heistä parhaimman todistuksen ja kertoi samassa, että heidän esivanhempansa aina muinaisista ajoista asti olivat palvelleet hänen esi-isiänsä. Ensimäisellä herralla von Rambow, josta historia tietää, oli ainoastaan kaksi palveliaa, joista toisen nimi oli Äsel ja toisen Egel -- niin kumminkin kerrotaan. Näillä oli ollut paljo lapsia ja niin oli nyt tästä vähitellen syntynyt suurta sekaannusta Egelien ja Äselien välillä, sillä tavalla nimittäin että _toinen_ Egel useasti oli saanut vakkasen jyviä, joka kuului _toiselle_, ja _toinen_ Äsel selkäsaunan, joka oikeastaan _toiselle_ Äselille oli aiottu. Tämä sekasotku oli viimein erään hänen esi-isänsä aikana, joka -- sukunsa häpeäksi oli kamarineuvoksen se tunnustaminen -- oli päästään ollut vähän yksinkertanen, lisääntynyt siihen määrään, että senaikuisen rouva von Rambowin, joka oli paljoa viisaampi kuin hänen miehensä, oli täytynyt puuttua asiaan. Hänen juolahti eräs keino päähänsä, ja koska hänellä oli hallinnon ohjakset käsissään, pani hän myös tuumansa toimeen. Muutamana sunnuntai-aamuna kutsuttiin koko kylän perheenisät kokoon ja kunkin täytyi sanoa esi- ja sukunimensä, ja nämä kirjotti rouva kirjaansa, sillä kirjottaa osasi hän myöskin, ja otti nyt ensimäisen kirjaimen esinimestä ja liitti sen sukunimeen ja risti sillä tavoin uudestaan koko kylän väen, ja niin saatiin nyt Kaarlo Egelistä 'Kegel', Paul Egelistä 'Pegel', Florian Egelistä 'Flegel' ja Wolrath Äselistä tuli Wäsel', Pietari Äselistä 'Päsel' ja David Äselistä 'Däsel' ja niin edespäin. "Ja -- lisäsi kamarineuvos vielä; -- kummallista on, että vanhain kertomusten mukaan oli Egelin esi-isällä ollut valkea tukka ja Äselien esi-isällä musta tukka, ja niin on laita vielä tänä päivänä heidän kummankin jälkeläisissään". Mutta ei ainoastaan nämä ulkonaiset omituisuudet, vaan myöskin sielun omaisuudet ovat tähän päivään asti kulkenut perintönä: vanhain tarinain mukaan oli Egelien esi-isä ollut erinomaisen taitava kauhain, puulusikkain, haravain ja puukenkäin tekiä ja Äselien esi-isällä oli ollut oikein oivallinen kurkku laulamaan, ja se oli semmoisena olemaan jäänyt, ja sentähden olivat hänen esi-isänsä ja hän, kamarineuvos itse, pitäneet tarkalla silmällä, että yövartiat valittiin Äselien suvusta ja vaunumaakarit Egelien. "Ja sen voit sinä vielä tänä päivänä", lisäsi hän Fideliallensa, "nähdä yövartiasta David Däselistä ja vaunumaakarista Fritz Flegelistä."

Tämä tarina miellytti ryökynä Fideliaa erinomaisesti, ja tulisessa malttamattomuudessaan alkoi hän nyt mitä kiireimmin juoksennella kaikkien päivätyöläisten mökeissä, viivytellen perheenemäntiä heidän työssänsä pitkillä loruillaan ja lahjottaen lapsille kulutettuja verhoja, ja jos ei Lovisa olisi saapuvilla ollut, olisi hän antanut Päselin yhdentoistavuotiaalle Marille vanhan hunnun ja höyhenillä koristetun herrasväen hatun ja Däselien Stiinalle, joka paimensi hanhia lammikolla, ihmeenihanat, vaalean siniset silkkikengät.

Kylän vanhat ukot ravistelivat tosin näille hommille vähän päätänsä; mutta akat pitivät niistä ja sanoivat: vaikk'ei hän ollutkaan oikein viisas päästään, oli hänen tarketuksensa kuitenkin hyvä, ja puhuessansa ryökynästä, kutsuivat he häntä entisen peijakkaan sijasta nyt koko vietäväksi.

Pastori Behrens puristeli myös päätänsä, kun hän sai kuulla tällaisesta hyväntekeväisyydestä, hän sanoi että Pümpelhagenin väki oli paras hänen seurakunnassaan ja siihen oli syynä se, että heillä vielä yhä oli vanhat isäntänsä, jotka kohtelivat heitä hyvin. Gürlitziläiset olivat isäntien muutosten kautta tulleet turmiolle; mutta mikään ei pilaa ihmistä pikemmin kuin ajattelematon ja ansaitsematon hyväntekeväisyys; hän tahtoi puhua tästä asiasta ryökynän kanssa. Ja sen hän tekikin ensimäisessä tilaisuudessa. Hän selitti ryökynälle, kuinka Pümpelhagenin väki oli siinä asemassa että -- jos ei sairaus ja eläinrutto tahi joku muu onnettomuus heitä kohdannut -- kunnon mies ja kelpo vaimo tulivat omin voimin toimeen, ja että semmoinen hyväteko, joka tuli heille kuin pilvistä, oli vaan totuttava heitä luottamaan vierasten apuun. Senkaltaisten ihmisten tuli yhtä hyvin kuin jokaisen toisenkin kulkea omaa, vapaata tietänsä, eikä kukaan saa -- ei edes hyvässäkään tarkotuksessa -- sekaantua heidän asioihinsa.

Ilokseni saatan ilmottaa, että ryökynä Fidelia älysi tämän ja että hän tästä lähin osotti hyväntekeväisyyttänsä ainoastaan vanhoille ja sairaille, jotka eivät itse voineet auttaa itseänsä, ja että hän näille peijakkaasta muuttui taas keijukkaaksi. Lovisa autti häntä tässä armeliaisuuden toimessa, ja Frans, joka silloin tällöin kohtasi hänen näillä retkillä, havaitsi ihmeeksensä, että tuo pieni, lystikäs tyttö myöskin saattoi näyttää hyvin vakaiselta ja toimia peräänajatuksella ja maltilla ja että nuo kauniit silmät voivat tähdätä yhtä säälivästi ja sydämellisesti vanhaan sairaasen päivätyöläisvaimoon kuin häneen itseensä jouluiltana. Hän iloitsi siitä, vaikk'ei hän tietänyt minkä tähden.

Kevät oli mennyt, kesä oli tullut; silloin sai Hawermann eräänä snnnuntai-iltapuolena kirjeen Bräsigiltä Warnitzista, että hän pysyisi sen päivän kotona; Bräsig oli näet tullut taas kotia ja aikoi tulla iltapuolella häntä katsomaan. Ja se tapahtuikin; Bräsig tuli ratsastaen Liisa nimisellä hevosellaan ja hyppäsi semmoisella vauhdilla alas selästä, kuin olisi hän aikonut tehdä molemmilla töppösillään kuopan tantereesen.

"Hoho!" huudahti Hawermann hänelle vastaan, "sinäpä olet perhanan rohkea, sinä olet vikkelä kuin kärppä".

"Uudessa kengässä, Kaarlo! Nyt minä alotan elämäni uudestaan taas".

"No, kuinkas on sinun käynyt, vanha poika?" kysyi Hawermann, kun olivat istuneet sohvalle ja piiput olivat sytytetyt.

"Kuuleppa, Kaarlo! Olla kosteassa, kylmässä ilmassa läpimärkänä, kas se ei ole mitään siihen verraten. Siellä tehdään ihminen kokonaan sammakoksi, ja ennen kuin ihmisluonto tottuu sammakon luontoon, täytyy ihmisraukan kärsiä ja kestää niin paljo, että hän usein toivoo että olisi syntynyt mailmaan sammakkona; mutta terveellistä on se! Ensiksi alotetaan aamulla tavallisella hioskylvyllä. Sitte kääritään sinä kylmiin lakanoihin -- ihan märkiin -- ja sitte villaisiin vaippoihin ja puserretaan sinua niin kokoon joka taholta, ettet koko syntisestä ruumiistasi voi liikuttaa muuta kuin varpaita. Sitte käyvät sinuun kiini tässä tilassa ja taluttavat sinun kylpyhuoneesen ja soittavat yhä kelloa edelläsi, että naiset pakenevat pois tieltäs häveliäisyyden vuoksi. Ja sitte panevat sinun, semmoisena kuin Jumala on sun luonut, kylpyammeesen ja kaatavat kolme sangollista vettä yli kaljun pääsi, jos sinulla semmoinen on, ja sitte saat mennä menojasi. Nyt luulet kai, että kaikki on loppu? -- Sitä sinä luulet, Kaarlo, mutta vasta nyt alkaa oikein toden perästä; mutta terveellistä on se! Nyt täytyy sinun mennä kävelemään paikalle, jossa ei sinulla ole mitään tekemistä. Minä olen elämässäni paljo kulkenut kyntäissäni ja ladatessani, sontaa levittäissäni ja herneitä kylväissäni, mutta minulla on aina silloin ollu jotakin tekemistä; mutta täällä ei rahtustakaan! Ja samassa pitää sinun juoda vettä, yhä vettä ja vettä! Kaarlo, siellä oli muutamia, jotka ammoivat vettä sisäänsä kuin taivaankaari ja seisoivat siinä ja ähkyivät: 'Ah, sitä ihanaa vettä!' Älä usko heitä, Kaarlo, he viekastelevat; vesi ulkonaisesti on jo paha, hyvin paha, mutta sisällisesti käytettynä on sillä varsin hirveä vaikutus; mutta terveellistä on se! Sitte tulet sinä istuntakylpyyn. Tiedätkö, miltä tuntuu neljän asteen kylmä vesi? Ihan semmoiselta kuin jos olisit helvetissä ja piru panisi sinun istumaan tulikuumalle rautaiselle tuolille ja kohentaisi yhä uutta tulta allesi, kas niin se polttaa; mutta terveellistä on se! Sitte käydä marsit taas puolipäivään asti ja sitte syöt päivällistä. Mutta, Kaarlo, siitä ei ole sinulla aavistustakaan, mitä ihminen voi mänkkiinsä ajaa kylpylaitoksessa! Se mahtaa olla varmaankin totta, että vesi hiukasee. Kaarlo, minä olen nähnyt naisia, hoikkia ja heikkoja kuin taivaan enkelit, ja häränpaisteja, suuria kuin pesusammiot, niitä olen minä nähnyt heidän syövän suuhunsa kolme kappaletta -- ja perunia sitte? Jumala nähköön! niillä olisit voinut kylvää hyvästi kapanalan maata. Sentähden tuleekin sääli noita vesitohtori parkoja, sillä he syödään ihkasen paljaiksi. -- Iltapuolella päivää vedetään taas vettä nahkaan, ja silloin voit myös pakinoida säädyllisesti naisten kanssa, sillä aamulla et heistä mitään tolkkua saa, silloin juoksevat he ympäri kesyttömässä luonnon tilassa, muutamat märillä sukillaan, juurikuin tulisivat krapustamasta, toiset märät kääreet päässä, mutta kaikki hapset hajallansa ja vatsavyö uumilla, joka ei kuitenkaan ole näkyvissä. Sinä voit puhua heidän kanssansa, mitäs tahdot, mutta saat vaivoin vastausta, jollet alota haastella heidän sairauden tilastansa, kuinka usein heillä jo on ollut nyppylöitä yli koko ruumiin ja pukamia ja veripaisumia; sillä tämä on kylpylaitoksessa mitä sivistyneintä keskustelua. Kun tällä tavoin olet itseäs huvitellut, sitte menet ruiskusaunaan, sinä et saa kuitenkaan ajatella, että siellä mikään tulipalo ja hengen hätä on, jossa ruiskuja tarvitaan, ei, vaan paljas puhdas vesi; mutta terveellistä on se! Sen saat ottaa huomioosi, Kaarlo, että kaikki, mikä pahalta maistuu, mikä ihmistä ilettää ja tuntuu hänestä äitelältä, on terveellistä ihmisen ruumiille".

"No, sitte olet sinä kai kokonaan päässyt leinistäsi, sillä sinä olet aina inhonut kylmää vettä".

"Sen voi heti kuulla, Kaarlo, ettet sinä milloinkaan ole kylpylaitoksessa ollut. Näetkös -- tohtori on minulle sen selväksi tehnyt -- tuo perhanan leini on ensimäinen kaikista taudeista, se on juuri ja alku, josta kaikki muut kivut lähtevät, ja se tulee kolotuksesta luissasi, ja tämä kolotus taas saa alkunsa myrkyllisistä aineista, joita ihmisellisenä ravintona, esimerkiksi kuminaviinana ja tupakkana olet nauttinut eli apteekista tuottanut. Näetkös, nyt täytyy sen, jolla leini on, niin kauvan hikoilla märissä lakanoissa, kunnes hän on hikoillut pois kaiken sen tupakan, mitä hän eläissään on polttanut, ja kaikki ne pienet kuminanaukut, jotka hän elämässään on ottanut. Kas tällä tavalla lähtee myrkkyaine ruumiista ja sen keralla kolotus ja tuo perhanan leini".

"No, oliko sinun laitasi semmoinen?"

"Ei".

"No, miks'et jäänyt enemmäksi aikaa sinne? Minä olisin ollut loppuun asti".

"Sinäpä puhut kuin pölkyn päästä, Kaarlo! Sitä ei kukaan ihminen kestä eikä ole vielä kenkään tähän asti kestänyt. Yksi oli siellä kerran, joka oli hikoillut niin kauvan, että hän haisi ihan kuin Justuksen tupakka Hampurista; no, silloin kutsui vesitohtori kaikki sairaat kokoon, että he kukin omalla nenällänsä voivat tuntea hajun, ja hän painatti myös tämän tapauksen vesikirjoihin; mutta perästäpäin tuli ilmi, että se kanalja oli salaisesti polttanut sikarin, joka on kielletty -- kuminaviinakin on kielletty. Mutta kuuleppa vielä! Ruiskusaunan perästä saat marssia taas, kunnes ilta tulee. Nyt voit vielä käydä luikeroida pimeässä, jota useat tekevätkin, sekä herrat että naiset, mutta voit myöskin mennä sisään ja virvottaa sieluasi lukemisella. Minä silloin aina tutkiskelin vesikirjoja, jotka eräs Rausse, jonka nimi oikeastaan on Frank, on tehnyt, ja hän on etevin kaikista vesitohtoreista. Kaarlo, niissä on kaikki, kaikki lyhyesti ja pontevasti kirjotettuna! Mutta vaikea on ihmisen niitä ymmärtää; minä en niissä päässytkään kahta ensimäistä sivua edemmäksi ja minulla on jo niistä kyllä, sillä luettuani ne, rupesi minua niin pyöryttämään, kuin olisi joku pitänyt minua puolen tuntia päälläni seisomassa. Sinä luulet, Kaarlo, että raitis ilma on raitis ilma? -- mitäpä vielä! -- ja sinä luulet, että vesi kaivossa on vettä? -- ei sinnepäinkään! Näetkös, raitis ilma jakauu kolmeen osaan: happeesen, tukoon ja mustaan hiilihappoon; ja kaivovetesi jakauu kahteen osaan: happeesen ja vetyyn. Veteen ja ilmaan on nyt koko kylpylaitos perustettu. Ja näetkös, kuinka viisaasti luonto on kaikki laittanut: kun ihminen kävelee raittiissa ilmassa, ottaa hän tavallisen henkikurkun kautta mustaa hiilihappoa ja tukoa ruumiisensa, ja näitä molempia ei luontosi voi suvaita, mutta silloin tulee kylpylaitos sinulle avuksi ja vapauttaa sinun näistä molemmista ilkeistä höyryistä, sillä tavalla nimittäin, että kaivovetesi hape kimittää mustan hiilihapon, ja vety hiestämällä ajaa tukoaineen ulos ruumiistas. Ymmärrätkö minua, Kaarlo?"

"En", sanoi Hawermann ja nauroi sydämensä pohjasta, "sitä et voi vaatia".

"Älä naura, Kaarlo, asioita, joita et ymmärrä. Näetkös, sen ulosajetun tukoaineen olen minä hikoillessani itse haistanut; mutta mihinkä jää tuo kimitetty musta hiilihappo? Kas siinäpä juuri temppu onkin, ja edemmäksi en ole tullut vesitiedoissa, ja luuletko sinä pastori Behrensin jotakin siitä tietävän? Minä kysyin sitä eilen häneltä, mutta hän ei tietänyt mitään. Ja saatpa nähdä, Kaarlo, että se musta hiilihappo piilii vielä minun luissani ja sentähden olen minä vielä saava takasin tuon kirotun leinin".

"No mutta, miks'et viipynyt vielä vähän kauvemman aikaa kylpylaitoksessa, kunnes täydellisesti olisit parantunut?"

"Kaarlo", sanoi Bräsig ja loi silmänsä alas ja näytti hyvin nololta, "se ei käynyt laatuun! Minulle tapahtui siellä jotakin. Kaarlo", sanoi hän ja katseli Hawermannia rohkeasti silmiin, "sinä tunnet minun pienestä nallikasta, oletko koskaan havainnut minun käyttäneen itseäni säädyttömästi naisia kohtaan?"

"En, Bräsig, sen todistuksen voin minä sinulle antaa".