Part 11

Pomukkelskopp ei ollut ostanut mitään Rahnstädtistä, kaikki oli hän tuottanut Rostockista: "Aina uljaasti!" sanoi hän, ja hän sanoi myöskin, mitä Mallan ja Sallan vaatteet maksoivat, ja kun Salla kuuli, että Mallan leninki oli kahta taaleria kalliimpi, ei hän tahtonut enää huolia omastansa ja Malla piti itseänsä Sallan suhteen paljoa parempana. Ja Filip ja Natti joutuivat riitaan sokerikakusta, ja kun Pomukkelskopp määräsi kakun kuuluvaksi lemmityisellensä, Filipille, suuttui Natti pahanpäiväisesti ja aikoi paiskata pelirasialla Filippiä päähän, mutta viskasikin ohitse suureen peiliin, niin että peili meni palasiksi ja sirpaleet lensivät lattialle. Kananen piti kuria talossaan, hän otti kepin kaapin takaa ja suomi ensin Nattia hänen pahantekonsa tähden, sitte Filippiä ja päälliseksi muitakin lapsia seuran vuoksi. Kertaakaan ei hän sanonut miehellensä "Poku;" silloinkin, kun Pomukkelskopp toi hänelle suurilla höyhenillä varustetun uuden talvihatun, sanoi hän vaan: "Kopp, tahdotko tehdä minusta tarhapöllön?"

Kun Frans illalla meni levolle, oli hänen tunnustaminen, että semmoista jouluiltaa ei hän vielä koskaan ollut viettänyt, ja kun hän rupesi ajattelemaan, mikä siihen oikeastaan oli syynä, tuli hänen mieleensä Lovisa Hawermannin viehättävä kuva noiden herttaisten silmien kanssa, ja hän pakisi itseksensä: "Niin, niin! Semmoinen viaton, iloinen lapsi kuuluu myöskin oikeaan jouluiltaan".

Joulun ja uudenvuoden välillä tapahtui jotakin erinomaista. Jokkum Nüsslerin sininen viitta seitsemine kauluksineen tulla reuhtoi 'kummituksessa' Pümpelhagenin kartanolle, ja kun Hawermann tarkemmin sitä tutkisteli, istui Jokkum Nüssler itse ilmeisenä viitassaan. Astua alas vaunuista ei hän saattanut, sillä hän oli jo ollut puolentoista tuntia poissa kotoa, oli ollut pappilassa ja pappilan herrasväki oli tuleva uudenvuoden illaksi Reksowiin ja Bräsig myös, ja niin täytyi myös hänen lankonsa tulla ja ottaa molemmat nuoret herrat mukaansa, ja mitä hän isäntänä tehdä voi, sen oli hän tekevä, hän aikoi panna hyvät punssit toimeen. Pidettyänsä tämän pitkän puheen, vaikeni hän yht'äkkiä, ja kun Hawermann oli luvannut tulla ja Kristian oli kääntänyt hevoset, kuului vielä jotakin jupinaa noiden seitsemän kauluksen sisältä, jotakin sinne päin kuin: "Hyvästi, lankoseni!" Mutta Kristian käännähtihe vielä taaksensa ja sanoi: "Mutta jo kahvin ajaksi, herra pehtori! Sen käski rouva minun nimenomaan sanoa".

Frans lähetti nyt Fritzille, joka vielä viipyi äitinsä luona Rahnstädtissä, tämän kutsumuksen ja kirjotti hänelle, että koska hänen loma-aikansa nyt kumminkin oli lopussa, voisi hän uudenvuoden edellisenä päivänä tulla suorastaan Reksowiin ja sieltä sitte illalla matkata toisten muassa Pümpelhageniin.

Kun Hawermann Fransin kanssa määrättynä päivänä tuli Reksowin hirveän liejuselle kartanolle -- ilma oli näet muuttunut suojaksi -- seisoi Jokkum Nüssler, joka oli nähnyt vaunujen tulevan, mustassa verkatakissa ja mustissa housuissa, jotka hänen vaimonsa oli hänelle jouluksi lahjottanut, polvet väärässä ovella, ja koska hän oli pystyttänyt päähänsä sen punasen tyyttylakin, jonka Miina oli hänelle jouluksi virkannut, näytti hän kaukaa katsellen ihan topatulta punapulmuseita. Bräsig sysäsi hänen ulos pihalle ja sanoi: "Sinun pitää olla kohtelias, Jokkum, ja tehdä kunnioitusta, että Kaarlon nuori aatelismies saa sinun tavoistas hyvän ajatuksen".

Kun Jokkum jotenkuten oli suorittanut isännän ensimäisen velvollisuuden ja oli tervehtinyt pastoria ja hänen rouvaansa ja Lovisaa, otti rouva Nüssler Kaarlo veljensä erillensä ja antoi hänelle tietoa taloutensa tilasta; pastori oli pian joutunut keskusteluun nuoren herran von Rambowin kanssa ja pastorin rouva puheli noiden pienten tyttöjen kanssa heidän joululahjoistansa. Jokkum istui tavallisella paikallaan, uunin ääressä eikä virkkanut mitään, ja Bräsig astuskeli, suuret hylkeennahkaset saappaat jalassa, joiden varret ulottuivat aina mahaan asti, toisen luota toisen luoksi, ikäänkuin olisi tänään taas jouluilta ja hänen täytyisi olla joulupukkina ja pelottaa lapsia. Aurinko pilkisti tuontuostakin sisään akkunasta, huoneessa oli suloisen lämmin, kahvihöyry kohosi hienona pilvenä korkeuteen ja sekaantui pastorin valkean tupakansavun kanssa; huoneessa tuntui niin ystävälliseltä kuin kesäiseen aikaan ulkona, jolloin valkeat pilvenhattarat häilyvät auringon paisteessa, ainoastaan uunin takaa uhkasi synkkä ukkosen pilvi, sillä siellä istui Jokkum ja puhalteli poskistaan savuja kuin kuokkamaa. Ja sitä oli hänen tekeminen, sillä hänen vaimonsa oli heittänyt pois tupakkalaatikosta kaiken hänen "Tunnustuksensa" ja sijaan pannut naulan hienon hienoa 'Vaakunaa', ja tällä heikolla tavaralla ei, Jokkum voinut haluansa tyydyttää, muuten kuin että hän kulutti sitä kahta vertaa enemmän. Ulkona uhkasi myöskin ukkosen ilma, ei ylhäällä taivaalla, ei, vaan alhaalla maan päällä, ja se oli hetkeksi häiritsevä nyt huoneessa vallitsevaa iloisuutta.

Rouva Nüsslerin sisäpiika tuli ja ilmotti, että kartanolla oli mies käsirattaiden kanssa, hän oli tuonut matkalaukun apteekarilta Rahnstädtissä ja kysyi, mihinkä se nyt oli pantava.

"Herranen aika!" huudahti pastorin rouva, "se on Fritzin laukku. Saatpa nähdä, pastori, että minun lankoni on taas ollut niin varomaton ja on antanut pojan ratsastaa. Sen hurjan rautikon selässä, Hawermann, jolla ei vielä kukaan muu ole ratsastanut".

"Oh, rouva kulta, älkää pelätkö", sanoi Hawermann hieman myhäillen, "rautikko ei ole niin vaarallinen".

"Ah, hyvä Hawermann, olenhan minä itse nähnyt, kuinka Fritz silloin ratsasti Pümpelhageniin; eihän rautikko tahtonut mennä pois paikaltaan".

"Rouva kulta", sanoi Bräsig, "se ei mitään vaarallista ole, jos semmoinen eläin on vikuri, mutta jos se peijakas rupee karkaamaan, silloin putoovat tavallisesti tuommoiset latinalaiset ratsastajat pois selästä".

Mutta pastorin pieni rouva ei voinut rauhottua, hän aukaisi akkunan ja kysyi mieheltä, joka oli lykännyt rattaat tänne, tuliko Fritz ratsastaen ja oliko rautikko hyvin hurja.

"Niinkuin lammas", kuului vastaus, "ja jos hän ei tee mitään rautikolle, ei rautikko varmaankaan tee mitään hänelle. Hän onkin jo kohta täällä".

No se kuului vähän lohdulliselta ja pastorin rouva istui taas sohvaan, huokaillen: "Ah Jumalani, minä olen niin levoton sisareni tähden, aina kun minä sen pojan näen. Hän tekee aina tyhmyyksiä".

"Niitä hän kyllä on tekevä", sanoi Bräsig.

Ja minä luulen, että hän oli niitä tehnyt; sillä lyhyellä ajalla joulun ja uudenvuoden välillä oli hän Rahnstädtissä saanut niitä koko joukon aikaan ja ne kaikki pehtorin puvussa, sillä vaikka ilma oli kylmä ja kolkko, ei hän kuitenkaan päiväksikään ollut luopunut vihreästä jahtitakistaan, valkeista nahkahousuistaan ja noista keltavartisista kaulussaappaistaan, ja toisinaan ei yöksikään; kumminkin kerran, kun hän myöhään oli tullut iloisesta, sivistyneestä maanviljeliäin seurasta, oli palvelustyttö aamulla nähnyt hänen makaavan vuoteellaan, saappaat ja kannukset jalassa. No tästä voisi nyt joku laskea vähän pilkkaa, mutta se olisi väärin, sillä Fritz oli näissä iloisissa seuroissa tavannut vanhan lapsuuden ystävänsä, Kyösti Prebberowin, joka oli käyttänyt keltasia kaulussaappaita puoltatoista vuotta kauvemmin kuin hän, ja yhteensattumisen ilo ja nuo sivistyneet, maanviljelystä koskevat keskustelut olivat hänen vallanneet. Kyösti Prebberow oli antanut hänelle kaikenlaisia hyviä neuvoja, kuinka hänen tuli kohdella "vanhustansa" -- sillä tarkotettiin Hawermannia --, hän oli opettanut hänelle kaikenlaisia sukkelia keinoja, kuinka hän voisi vetää vanhusta nenästä ja pettää häntä, ja oli oman elämänsä kokemuksesta antanut hänelle oivallisimpia osviittoja, kuinka renkejen kanssa piti menetellä, joissa opastuksissa potkuilla ja selkäsaunoilla oli etusija. Ja kun nyt varsinainen maanviljelys ja taloudenpito tällä tavalla oli perinjuurin tullut keskustelluksi, olivat he ruvenneet puhumaan hevosista ja silloin oli Fritz kertonut hänen ja rautikon keskinäisen välin: rautikko oli luonnostaan oikeastaan hyvälahjainen ja muutenkin säisevä hevonen, mutta apteekari, Fritzin isä, oli alusta alkain pidellyt sitä väärin eikä ollut välittänyt mitään sen kaikenlaisista pahoista kureista. Ja nämät olivat nyt rautikon pitkän elämän aikana niin juurtuneet häneen, ettei hän, Fritz, enää tietänyt mitä hänen piti hänen kanssansa tehdä, sillä hän oli ottanut toimeksensa, saattaa rautikko toiselle mielelle. Rautikon suurin vika oli, ettei hän millään ehdolla mennyt edemmäksi, kuin hän tyhmässä päässään oli päättänyt, eikä siinä auttanut kankisuitset, ei ruoska eikä kannukset.

"Ja semmoista sinä suvaitset?" sanoi Kyösti Prebberow. "Ei, veikkonen, siihen minä neuvon tiedän. Näetkös, sinä istut selkään ja otat ison saviastian ja täytät sen vedellä ja ratsastat hiljaa eteenpäin etkä ole mistään tietävinäs, mutta kun sitte tulette sille paikalle, jossa rautikko ei tahdo mennä edemmäksi -- kuuleppa -- silloin sivallat häntä ohjaksilla takapuolelle, isket kannukset hänen kupeisinsa ja heität läiskäytät samassa vesiastian hänen korviinsa -- kaikki yhtä haavaa! -- niin että pirstaleet lentävät ympäri päätä ja vesi pirskuu silmiin".

Fritz pani mieleensä tämän hyvän neuvon ja kun hän tänäpänä pehtoripukunsa kaikessa loistossa lähti matkaan rautikon selässä, oli hänellä ohjakset vasemmassa kädessä, ruoska vasemmassa kainalossa ja oikeassa kädessä iso saviastia, täynnä vettä. Juosten ei hän voinut ajaa, sillä silloin olisi vesi läikkynyt ulos astiasta, ja koska ei rautikkokaan ollut juoksuun taipuisa, niin kuljettiin askel askelelta parhaimmassa sovussa, nimittäin Reksowin kartanolle asti.

Tässä aikoi nyt Fritz ajaa leiskauttaa juoksussa portaiden eteen ja iski kannukset rautikon kupeisin; mutta joko oli rautikolla paha luonto tai oli hän kavala lurjus, joka ei vielä ollut unhottanut entistä tepastelemista pappilan lammikolla, hän seisahti kokonaan. Nyt oli aika! Ohjakset piukkaan! Kannukset kupeisin ja loiskis! astia ylös alasin korville! "Öh!" ähkyi rautikko ja rapisteli korviansa merkiksi, ettei hän aikonut mennä edemmäksi, mutta paiskauksesta oli hän kai ihan huumaantunut, sillä hän laski varsin tyynesti maata. Fritzin oli tietysti seuraaminen muassa ja jos hänellä olikin vielä sen verran tajuntaa jälillä, ettei hän joutunut rautikon alle, niin ei riittänyt sitä kumminkaan niin pitkälle, että se olisi estänyt häntä kaatumasta rautikon viereen.

Rouva Nüsslerin vieraat olivat nähneet tuvasta koko kähäkän Fritzin ja rautikon välillä, ja vasta silloin kun Fritz kohosi jalustimille ja tuolla suurella saviastialla rupesi jyhmimään vastustajaansa, pelkäsi, pastorin pieni rouva sisarensa pojalle onnettomuuden tapahtuvan, mutta kun hän näki rautikon pysyvän levollisena, ja että Fritz nyt lepäsi pehmeästi, vaikka vähän kylmästi "kunnian kentällä", jonka taivas oli pehmittänyt suojailmalla ja sateella ja Jokkum Nüssler höystänyt sontarattaista valuvalla lannalla, silloin täytyi hänenkin yhtyä tuohon yleiseen nauruun ja sanoa pastorillensa: "Sepä tekee hänelle hyvää!"

"Niin", sanoi Bräsig, "ja kelpo nuha ei myöskään hänelle ole vahingoksi. Miksikä hän viitsii tepastella tuon vanhan juhdan kanssa!"

Fritz tuli nyt köntysteli kuin puolikuu, toinen kylki vielä täydessä loistossaan, toinen musta ja pimeä.

"Sinäpä näytät korealta, poikaseni", huusi pastorin rouva ulos avonaisesta akkunasta. "Älä tule semmoisena huoneesen! Onneksi on sinun matkalaukkusi jo tullut perille, nyt voit kumminkin ottaa toiset vaatteet yllesi".

No, sen Fritz tekikin ja tuli vähän ajan perästä sisään parhaimmassa puvussaan, sinisessä hännystakissa ja mustat, pitkät housut jalassa ja käveli edes takasin salissa nuorena tilanomistajana, mutta hän oli kovin pahalla päällä, ja siihen oli hänellä kyllä syytäkin Bräsigin pistopuheiden ja pastorin rouvan muistutusten tähden. Frans sitä vastaan oli hauskimmalla mielellään, hän laski leikkiä noiden kolmen pienen tytön kanssa, katseli noiden molempain kaksoisten joululahjoja ja oli nauruun pakahtua, kun nuo molemmat pienet tyttöset viimein vetivät kumpikin esille suuren jalkapussin, jotka he olivat saaneet pehtori Bräsigiltä joululahjaksi, "että pienet sirkukset voisivat pitää töppösensä lämpiminä, eivätkä ennen aikojaan saisi tuota kirottua leiniä".

Frans ei ollut koskaan ollut tilaisuudessa seurustelemaan tyttösten kanssa, jotka olivat häntä itseään nuoremmat, ja nyt teki tämä tuttavallinen pakina ja tämä lapsellinen ilo asioista, jotka hänen silmissänsä eivät olleet minkään arvoisia, semmoisen vaikutuksen häneen, että hän illalla, ruoalle mentäissä, istui näiden pienosten seuraan ja hylkäsi ehdottomasti rouva Nüsslerin kutsumuksen, aatelismiehenä asettua ylhäisimmälle sijalle.

Se oli hauska illallinen, leikki- ja kokkapuheita laskettiin ja jokainen antoi niihin osansa, paitsi Fritz ja Jokkum. Fritzin mieli oli kuin maansa myyneen talonpojan ja häntä harmitti, ettei hän voinut olla yhtä iloinen kuin Frans. Jokkum ei tosin myöskään mitään sanonut, mutta hän oli mies nauramaan, ja joka kerta kun Bräsig vaan aukaisi suunsa, vetäytyi Jokkuminkin vino suupieli lähes korvaan saakka, ja kun punssi tuli pöydälle ja Liina, kaksoisista ymmärtäväisimpänä, otti edeskäyvän virkaa toimittaaksensa, sai Jokkumikin kielenkantansa liikkeelle ja tahtoi tehdä, mitä hän isäntänä tehdä voi, ja pakisi tuontuostakin hiljaa itseksensä: "Liinaseni, täytä toki Bräsigin lasi!"

Fritzinkin suun sai punssi aukeamaan; äissään oli hän tosin vielä yhä, erittäinkin Fransin sivistymättömän lörpötyksen tähden, sillä vaikka nuo pienet tytöt hänen silmissänsä eivät vielä olleet muuta kuin puolikasvaneita tyttölapsia, täytyi heitä kumminkin hänen ajatuksensa jälkeen jo vähitellen totuttaa korkeampaan kanssapuheesen; hän alotti sentähden samaan tapaan, kuin hän Rahnstädtissä paalissa oli tehnyt, tanssiessansa pormestarin viidenkolmattavuotiaan tyttären kanssa, ja puhutteli Lovisaa ryökynä Hawermanniksi. Tuo pieni tyttö katseli häntä kummastellen ja kun Fritz vielä toistamiseen nimitti häntä ryökynäksi, nauroi Lovisa häntä vasten silmiä: "Minä en ole mikään ryökynä, minä olen Lovisa Hawermann", ja Fransin oli myös nauraminen.

Tämä harmitti taas Fritziä, mutta hän tiesi hyvin olevansa oikealla sivistyksin tiellä ja että keskustelua naisten kanssa oli tällä tavoin alottaminen; hän ei siis ollut millänsäkään, vaan kertoi kaikki, mitä hän tiesi paalista Rahnstädtissä, mitä hän oli sanonut pormestarin tyttärelle ja mitä pormestarin tytär oli sanonut hänelle, ja samassa ryökynöitsi hän myös noita molempia pieniä kaksoisomenia ehtimiseen. Ja kun tuossa pienessä seurassa tästä nyt syntyi suuri ilo ja nauru, täytyi hänen yhä korottaa ääntänsä, että häntä kuultaisiin, kunnes vihdoin koko seura vaikeni ja katsella tuijotteli häneen. Jokkum, joka istui häntä lähinnä, oli kallistunut vähän syrjään päin ja ällisteli häntä, kuinka voi olla mahdollista, että yksi ihminen voi niin paljon puhua, ja Bräsig katseli Jokkumin ohitse erinomaisen ihastuneena omaan ihmistuntemiseensa ja vilkutti tuontuostakin Hawermannille silmää, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: "Enkö minä sitä sanonut, Kaarlo, hän on lärvi, oikein aika vintiö!" Hawermann katseli suutuksissaan alas talrikillensa, rouva Nüssler oli suuressa pulassa, tokko hänelle emäntänä oli soveliasta, tehdä loppu tästä lörpötyksestä ja pastori häälytti hiljakseen päätänsä edes takasin; mutta kaikkein suurimmassa tuskassa oli pastorin pieni rouva, hän nytkäytti päänsä niskaan, niin että myssynnauhat värisivät leuvan alla ja siirtelihe tuolillaan edes takasin, juuri kuin olisi hänellä liian lämmin, ja kun Fritz juuri kuvaili elävästi polkkamasurkan temppuja, kuinka herran siinä tulee tarttua naiseen uumilta kiini, ei voinut pastorin rouva enää hillitä itseänsä, vaan hypähti ylös ja huusi: "Vaietkaa kaikki hiljaa! Minulla tätinä on tässä lähin oikeus! Fritz, tuleppa tänne vähän!" Ja kun Fritz nyt vitkalleen nousi istuimeltaan ja ylpeästi ja kylmäkiskoisesti läheni tätiänsä, tarttui täti häneen tilanomistajan takinpielestä kiini ja äyhkäisi: "Minun kultapoikaseni, tuleppa vähän ulos!" Ja niin siirtyivät he yhdessä porstuaan. Sieltä kuuli seura, joka sisässä oli, katkonaisesti ankaraa nuhdesaarnaa, jota eivät mitkään vastaväitteet voineet keskeyttää, ja kun ovi taas aukeni, veti pastorin rouva taas Fritziä perässään sisään ja näytti hänelle istumapaikan ja sanoi: "Tuohon istut sinä nyt levollisesti ja puhut järjellisen ihmisen tavalla".

No, sen Fritz nyt tekikin, nimittäin että hän istui, toista käskyä ei hän täyttänyt, eikä kukaan voinut häneltä sitä vaatiakaan, sillä sivistyneen keskustelun perästä tuntuu järjellinen puhe hyvin laihalta, ja miksikä olisi hänen pitänyt turmella kaunista alkua huonolla lopulla? Sillä aikaa kun nyt Frans taas vähitellen tuli iloiseen pakinaan nuorten tyttöjen kanssa ja vanhat ihmiset -- paitsi pastorin rouva, joka piti jonkinlaista poliisihoitoa pahantekijästä -- hiljaa vierivät järjellisen kanssapuheen vanhalla tasaisella tolalla ja ainoastaan silloin tällöin vähän riehkoontuivat, kun Bräsig ajaa karahti kivelle, istui Fritz ääneti ja kiukutteli itseksensä ja koetti upottaa vihaansa punssiin, joka valui kuin öljy hänen tulistuneesen mieleensä, ja sydämessään nimitti hän Fransia 'kavalaksi ketuksi' ja noita kolmea tyttöstä 'tyhmiksi tölleröiksi', jotka eivät ymmärtäneet panna mitään arvoa helmille, joita hän heille heitteli. Mutta yhtä kaikki ja huolimatta siitä suuresta ylenkatseesta, jota hän osotti tuommoiselle lasten keskustelulle, heräsi hänessä kiukkunsa ohessa myöskin jonkinlainen kateus, ettei hän ollut korkein kukko tunkiolla, ja kun hän oli huomaavinansa, että Frans enimmästi seurusteli Lovisa Hawermannin kanssa, vannoi hän sydämessänsä, että siitä seikasta oli pian loppu tuleva, hän itse, Fritz Triddelfitz, tahtoi näyttää heille, mitä hän voi toimeen saada, ymmärrettävästi hänen tätinsä, poissa ollessa.

Sillä aikaa oli ilta kulunut, eikä kukaan ollut ajatellut, että jo oli niin myöhäinen; siiloin ilmaantui yht'äkkiä huoneesen hirmuinen olento, joka kiireestä kantapäähän oli peitetty kaikenlaisilla lämpimillä verhoilla; hän puhalsi lehmänsarveen, joka kuului hirveältä, hän rupesi sitte laulamaan ja se kuului vielä hirveämmältä. Se oli Kyösti Stöwsand, joka oli hieman mielen viassa ja jonka Jokkum Nüssler sentähden oli pannut yövartiaksi, koska ei hän muuhun toimeen kelvannut. Ja huoneen ovesta kurkistelivat rengit ja piiat, he tahtoivat myöskin nähdä, kuinka Kyösti toimitti asiansa, ja nauroivat ja nyhjivät toinen toisiansa ja tunkivat eteen ja taaksepäin. Ja nyt alkoi onnitteleminen, ja jokainen toivotti toisellensa onnea uudeksivuodeksi, ja kun kaikki taas oli ääneti, piti pastori lyhyen puheen, joka alkoi vähän leikillisesti, mutta loppui hyvin vakaisesti, sillä hän huomautti siihen, kuinka ihminen joka vuosi astuu suuren askelen lähemmäksi hautaansa, ja että hänellä samassa pitäisi olla se lohdutus, että joka vuosi vedetään uusi solmu, joka, ystävyydessä ja rakkaudessa sitoo likemmin ihmiset toinen toisiinsa. Ja kun hän puhuttuansa katseli ympärinsä, oli hänen pieni rouvansa laskenut kätensä hänen uumillensa ja Jokkum seisoi vaimonsa vieressä ja Hawermann ja Bräsig olivat tarttuneet toinen toisensa käteen, ja Frans seisoi Lovisan luona. Fritz ei ollut näkyvissä, hän oli kai kiukuissaan mennyt ulos. Niin loppui vuosi 1839.

Luku 8.

Bräsig matkaa kylpylaitokseen ja kamarineuvos tulee Pümpelhageniin. Pomukkelskopin vaakunasta ja mitä päivätyöläiset siitä luulevat. "Egeleistä" ja "Äseleistä". Miksikä ryökynä Fideliaa sanotaan peijakkaaksi, ja miksikä pastori Behrens puristeli päätänsä, Bräsig palaa kylpylaitoksesta ja kertoo Hawermannille vesiasioista. Kuinka hänen siellä on käynyt. Kuolema ja tuska. Kuinka Daniel Sadenwater istuu, kahveli kädessä.

Kun uutena vuotena pääsiäinen tuli, matkasi Bräsig kylpylaitokseensa, ja Pümpelhageniin saapui kamarineuvos kolmen tyttärensä, Albertinan, Berthan ja Fidelian kanssa.

"Siitä miehestä ei enää mitään tule, hän menee loppuansa kohden", sitä sanoi Hawermann itseksensä ja samaa sanoi Frans itseksensä, ja kun he molemmat ensi iltana kamarineuvoksen tulon jälkeen istuivat yhdessä, oli keskustelu hyvin surullinen heidän välillänsä; ja seuraavana päivänä, kun Frans, niinkuin luonnollista oli, muutti setänsä luoksi herraspytinkiin ja rupesi syömään setänsä tyttärien kanssa, tuntui Hawermannista yksinäinen olonsa varsin ikävältä tuossa vanhassa pehtorinasunnossa, hän oli jo niin tottunut tuon nuoren miehen likempään kanssakäymiseen, josta hän paljon piti.

Ennen kun viikko oli ympäri vierähtänyt, tuli Pomukkelskopp vieraisille kamarineuvoksen luoksi sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen ja noissa kiiltävissä vaunuissa, jotka näyttivät vielä rahtusen komeammilta, sitte kun ne oli koristettu vaakunalla, jonka hän Wienistä oli tilannut puolella louisdorilla ja johon siniselle pohjalle oli kuvattu turskanpää[7] -- Tyhmät päivätyöläiset, jotka eivät tietäneet mitään turskasta eivätkä ymmärtäneet tuon sinisen värin merkitystä, luulivat sen tarkettavan Pomukkelskoppia itseä ja se vivahti todellakin vähän hänen muotoonsa. Bräsigin herran kreivin kanssa ei hän enää seurustellut, muita aatelismiehiä ei asunut likitienoilla, ja niin tuli kamarineuvos ihan kuin kutsuttu; mutta hänellä oli paha onni. Kun hän Daniel Sadenwaterille, kamarineuvoksen vanhalle palvelialle, surullisella äänellä oli selittänyt halunsa olevan, _personallisesti_ saada tiedustella, kuinka kamariherra jaksoi, ja siihen oli lisännyt, että hän tunsi herra kamarineuvoksen aivan hyvin Rostockin ajoilta, kävi Daniel vakaisen näköisenä, niinkuin aina, sisään kamarineuvoksen luoksi, Pomukkelskoppia ilmottamaan, mutta tuli takasin taas yhtä vakaisena ja sanoi, että kamarineuvoksen terveyden tila valitettavasti ei sallinut hänen ottaa ketään vierasta vastaan. Tämä taas harmitti Pomukkelskoppia ja hän istui iltapuolella taas sohvankulmassaan ja kiukutteli, ja hänen rakas vaimonsa, joka silloin aina tuli iloiseksi ja leppeäksi, kutsui häntä tänään iltapuolella yhä Pokuksi, joka ymmärrettävästi kylliksi korvasi hänen harminsa.