Part 10

"Veikkonen", huudahti Frans, "kuinka olet sinä itsesi pukenut!"

"Aina uljaasti tietysti!" vastasi Fritz ja Mari Möller katosi taas salvetin taa.

"No, Triddelfitz", sanoi Hawermann, "tehkää hyvin ja istukaa ja syökää meidän kanssamme päivällistä".

Sen Fritz tekikin, ja se täytyy tunnustaa, että sillä lurjuksella oli onni: hän oli astunut uuteen asemaansa juuri lihavan kuun aikana, ihan keskellä hanhenpaistin aikaa, ja koska juuri sattui olemaan sunnuntai, virui kaunis kärvennetty hanhi pöydällä hänen edessänsä, ja hän voi siis mielihyvällä alottaa opintojansa maanviljelyksessä. Hän ei säästänytkään hanhenpaistia missään suhteessa, ja Hawermannin oli itseksensä myöntäminen, että jos Fritz istui niin taneasti hevosen selässä kuin pöydässä, jos hän piti niin tarkalla silmällä renkejä ja renkipoikia kuin hanhenpaistia, jos hän apetti yhtä hyvin hevosia kuin itseänsä ja teki yhtä puhdasta kaikissa muissa suhteissa kuin talrikkinsa suhteen, niin voi hänestä tulla jotakin erinomaista.

"No niin", sanoi Hawermann, kun ruualta oli päästy, "Triddelfitz, menkää nyt kamariinne ja ottakaa toiset vaatteet päällenne ja säilyttäkää rastaspukuanne niin, etteivät koit siihen koske, sillä ensimäiseen kahteen vuoteen ette kai sitä enää tule tarvitsemaan. Me emme täällä ratsastele ensinkään, me käymme täällä aina jalkasin; ja jos joskus ratsastus on tarpeesen, niin toimitan minä sen itse sivumennen".

Kauvan ei viipynytkään, kun Fritz taas tuli näkyviin, oivalliset rasvanahkaset saappaat ja lyhkäset housut jalassa ja ruohonpäinen nuttu yllä. "Se on hyvä", sanoi Hawermann, "tulkaa nyt, niin annan minä teille ensialuksi muutamia ohjeita".

He menivät ulos, ja seuraavana aamuna seisoi Fritz Triddelfitz seitsemän renkipojan ja piian kanssa Rahnstädtiin vievällä tiellä ja johti vettä ulos lammikoista -- hupainen toimitus erittäinkin marraskuussa, kun koko päiväkauden hiljaa sataa tihittää. "Pentele kans!" sanoi Fritz Triddelfitz, "tätä olin minä peräti toisellaiseksi ajatellut".

Pari viikkoa hänen tulonsa jälkeen tuli pehtori Bräsig sunnuntai-iltapuolella kartanoon ratsastaen, ja Hawermann ja tuo ykstoikkonen työskenteleminen ynnä nuo ijankaikkiset sadeilmat olivat jo sen verran masentaneet Fritziä, että hän noin puolittain jo rupesi käsittämään asemansa oppilaana ja että hän todellisesta hyväntahtoisuudesta toimitti kaikenlaista pientä palvelusta. Hän töyttäsi sentähden ulos ovesta, ottaaksensa Bräsigin hevosta vastaan; mutta Bräsig ärjäisi: "Menkää tiehenne! Älkää koskeko minuun! Pysykää kymmenen askelen päässä minusta! -- Kaarlo Hawermann tulkoon tänne".

Hawermann tuli: "Herranen aika, Bräsig, miks'et sinä astu alas?"

"Kaarlo -- joudu pian -- nouda minulle oikein pehmeä tuoli, että pääsen alas hevosen selästä, ja pane tuolin eteen tyynyjä eli lammasnahkoja tahi muuta pehmeätä, sillä minulla on taas tuo perhanan leini".

No, tehtiin niin; tuolin alle pantiin vuotia ja Bräsig rämpi alas hevosen selästä ja käydä horjui sisään tupaan. "Hyväinen aika, Bräsig, miks'et ole antanut minulle siitä tietoa, olisinhan mielelläni tullut sinua katsomaan", sanoi Hawermann.

"On minulle yhdentekevä, Kaarlo, minun täytyi kumminkin kerran lähteä liikkeelle luolastani. Mutta mitä minun piti sanoa, minä olen ne heittänyt siksensä".

"Mitkä olet sinä heittänyt siksensä?"

"Naimistuumat. Minä otan eläkkeen armolliselta herraltani kreiviltä".

"Bräsig, niinä luulen että sen minäkin tekisin sinun sijassas".

"Sitä sinä kyllä voit sanoa, Kaarlo; mutta raskas oli minun ikäisen miehen sanoa jäähyväiset rakkaalle toivolle ja lähteä kylpylaitokseen; sillä sinne tahtoo tohtori Strumpf lähettää minun. Tohtori Strumpf on nimittäin minun lääkärini, ei sentähden että minä luulisin hänen siitä mitään ymmärtävän -- ei, vaan sentähden että hänellä itsellä on tuo kirottu leini ja että hän istuu minun luonani ja puhelee niin viisaasti polchikumista ja kolchikumista, kas! se miellyttää minua, ja se on minulle pieni lohdutus, että niin viisaalla miehelläkin on leini".

"Vesiparannuslaitokseen sinun siis täytyy mennä?"

"Niin, Kaarlo, mutta vasta kevätpuoleen. Minä olen asiaa, näet, näin arvellut: tämän talven kidun vielä täällä, keväällä menen kylpylaitokseen ja Juhannukseksi otan eläkkeen ja muutan vanhaan myllytaloon Hannerwiemissä. Ensin aioin muuttaa Rahnstädtiin, mutta siellä ei minulla olisi ollut vapaata asuntoa eikä vapaita poltinturpeita, ja siellä olisi minua pidetty pohattana ja verotettu sen jälkeen, ja se olisi minulle tullut liian kalliiksi".

"Sinä olet oikeassa, Bräsig, pysy maalla, se on parempi sinulle, ja pysy tässä meidän läheisyydessämme, minulle olisi liian suuri kaipaus, jos en joka toinen päivä saisi nähdä sinun vanhoja rehellisiä kasvojas."

"Mitäpä vielä, onhan sinulla seuraa kyllä, noista molemmista nuorista miehistä nimittäin, ja mitä minun piti sanoa, vanha Bröker Kniepistä ja Schimmel Rad'bomissa antaisivat myöskin mielellään poikansa sinun haltuusi. Sinun sijassasi ottaisin minä heidät vastaan ja rakentaisin vielä yhden kerroksen tuon vanhan väkipytingin päälle, että saisin enemmän tilaa ja perustaisin oikein täydellisen maanviljelysopiston".

"Niin, sinä lasket vaan leikkiä, Bräsig. Minulla on näistä molemmista jo kylliksi".

"Vai niin? No, onko niistä mihinkään?"

"On niinkin, Bräsig, tunnethan sinä heidät molemmat, ja minä olen usein aikonut kysyä sinulta, mitä sinä heistä pidät".

"Sitä en minä näin tässä hopussa voi sanoa. Kaarlo, minun täytyy nähdä ensin heidän käyntinsä. Nuoren maanviljeliän laita on ihan sama kuin varsan; karvaan ei ole ensinkään katsomista, vaan säännölliseen käyntiin. Kas, tuollahan menee nuori aatelismiehesi: kutsuppa häntä vähän lähemmäksi, että voin häntä likemmin katsastella".

Hawermann nauroi, mutta suostui Bräsigin ehdotukseen ja huusi sitä nuorta miestä.

"Hm", sanoi Bräsig, "vankka käynti, ei liian nopea, ei katsele karsastele syrjään, ja hänellä on vakava ryhti. Kaarlo, siitä tulee jotakin. No toinen!"

"Herra von Rambow", kysyi Hawermann, kun se nuori mies oli tullut lähemmäksi, "missä on Triddelfitz?"

"Kamarissansa kai", kuului vastaus.

"Hm", sanoi Bräsig, "lepää kai pikkusen".

"Sitä en tiedä".

"Sanokaa hänelle", sanoi Hawermann, "että hän tulee tänne, tulkaa te myös, kahvi on kai jo pian valmistuva".

"Kaarlo", sanoi Bräsig, kun he kahdenkesken olivat, "saatpa nähdä, että apteekarin poika vetää edeltäpäin vähän unta poskeensa tänä iltapuolena".

"Vetäköön, Bräsig, hän on vielä nuori ja on tänään aamulla varhain ollut hevosille apetta antamassa".

"Se ei käy laatuun, Kaarlo; iltapuolella makaaminen tulee pian tavaksi nuorille. Kas, tuossa hän tulee. Anna hänen nyt käydä akkunan ohitse, että minä voin katsella häntä sivulta päin".

"Triddelfitz", huusi Hawermann akkunasta, "menkääpä talliin ja sanokaa Jokkum Boldtille, että hän pitää itsensä valmisna, hänen pitää myöhempään ajaa pehtori Bräsig kotia".

"Bong!" sanoi Fritz Triddelfitz ja käydä luikerteli pitkin pengertä tallia kohden.

"Tuhat tulimmaista", huudahti Bräsig, "mitä penteleen temppuja on sillä vietävällä säärissä! Katsoppa vaan, kuinka hän laahaa takajalkojansa ja kuinka hoikka hän on lantioilta! Kaarlo, sinä saat syöttää häntä hyvän aikaa, ennen kuin häneen kunnollista vartta saat. Näetkös, kuinka hän horjuu sinne tänne! Hän on vetelys, Kaarlo, oikein aika vintiö, ja saatpa nähdä! hänestä saat vielä tekemistä".

"Joutavia, Bräsig, hän on vielä niin nuori, kyllä hän vielä ehtii vakaantumaan".

"Vakaantumaan? Makaa päivällisen päälle? Sanoo 'bong' sinulle? Ja nyt katsoppa -- todellakin -- tulee takasin taas, ei ole tallissa lainkaan käynytkään!"

Ja todellakin tuli Fritz takasin ja asettui akkunan eteen ja huusi: "Herra pehtori, ettekö sanoneet, että Jokkum Boldtin pitää ajaa?"

"Sanoin", huusi Bräsig äkäisesti, "Jokkum Boldtin pitää ajaa eikä saa unhottaa, mitä hänen on käsketty tehdä. -- Näitkö, että minä olin oikeassa, Kaarlo?"

"Kyllä vaan, Bräsig", sanoi Hawermann vähäni närkästyneenä Fritzin tyhmyyden tähden, "olkoonpa niin! Kaikki ihmiset eivät ole yhdenlaisia, ja vaikka, vähän vaivaa näkisinkin, hänestä pitää kuitenkin tulla jotakin".

Närkästys oli Hawermannilla harvinainen vieras, ja jos se jolloinkulloin ilmaantuikin, karkotettiin se pois jo kohta ovelta; todellisia suruja ja sydämentuskia hän kyllä päästi sisään, kun ne häntä ahdistivat; mutta tämän hävyttömän nurkkavieraan, joka lainaa verhoja noilta toisilta ja mielellään päiväkaudet tyytyttää ihmisten korviin kaikenlaisia valheita ja juonia, sen paiskasi hän nurinniskoin ulos ovesta; ja niin ei nytkään kauvan viipynyt, kun taas istuivat tuttavallisessa ja iloisessa keskustelussa toinen toisensa kanssa, kunnes Bräsig lähti.

Luku 7.

Kuinka Fritz Triddelfitz pian tuli Mari Möllerin kanssa ystävälliseen keskuuteen, ja kuinka Hawermann vei Fransin jouluillaksi pappilaan. Joululahjoista ja surkuttelevista silmistä, mesileivistä ja ristilapsista ja kuinka Jokkum Rührdanz tahtoo pettää ja on olevinansa ristilapsi. Kuinka Pomukkelskopp vietti joulua ja minkä tähden Jokkum Nüssler ajoi Pümpelhagenin kartanoon. Kyösti Prehberow ilmottaa Fritz Triddelfitzille maanviljelyksen salaisuudet, ja Fritz riitaantuu sentähden rautikon kanssa tykkönään; hän on kuitenkin perhanan sivistynyt poika, jonka tähden hänen tätinsä pastorin rouva hieroo hivuttaa tuoliansa. Uusi vuosi 1839.

Talvi sai kuluneeksi ilman erityisiä sattumia; Hawermann oli tähän ykstoikkoisuuteen tottunut eikä muuta vaatinutkaan, nimittäin itse puolestansa; mutta noita nuoria miehiä hänen usein tuli surku heidän yksinäisyydessään, erittäinkin nuorta herraa von Rambowia, sillä Fritz Triddelfizillä oli lähellä tätinsä ja vähän edempänä rakas äitinsä Rahnstädtissä ja ihan vieressään Mari Möller, emännöitsiä, joka tuontuostakin lohdutteli häntä hänen ikävyydessään hanhenpaistilla ja makkaran pätkillä, niin että heidän välillänsä pian syntyi jonkinlaista tuttavuutta. Toisinaan seurustelivat he toinen toisensa kanssa kuin äiti ja lapsi, sillä Mari Möller oli seitsemää vuotta vanhempi, hän oli jo neljänkolmatta vuoden vanha, toisinaan sai tämä seurusteleminen taas vähän hellemmänkin muodon, sillä Mari Möller oli _vasta_ neljänkolmattavuotias ja Fritz oli koulussa latinan kieliopin sijasta ahdannut romaneja ja oli aina juoksennellut lainakirjastoissa, niin että hän tiesi ulkoa kaikki, mitä tämmöiseen seurustelemiseen kuului. Ja koska hänen isänsä oli hyvästijätöksi hänelle sanonut: kaikki mihin ihminen ryhtyy, pitää hänen tehdä käytännöllisesti, ja koska Hawermannkin sitä joka päivä hänelle tyrkytti, ajatteli hän, että hänen täytyi käyttää nämä hyvät tietonsa rakkauden asioissa hyödyksensä, ja sen hän tekikin, mutta -- ymmärtäkää minua oikein, etten tässä mitään liikoja laskisi -- vastaiseksi vaan hanhenpaistin ja makkaran vuoksi.

Fritzistä ei Hawermannin siis tarvinnut paljon huolia, mutta sitä enemmän oli hänen sääli Fransia. Pappilaan oli hän jo silloin tällöin vienyt hänen, ja kun joulu tuli, ehdotteli hän Fransille, että vietettäisiin jouluiltaa pastorin luona. Nuori herra suostui siihen, -- Fritz oli mennyt Rahnstädtiin rakkaan äitinsä luoksi -- ja kun he illalla tulivat reellä ajaen pappilaan, sillä nyt oli mitä ihanin rekikeli, seisoi pastorin pieni pyöreä rouva pappilan salin oven edessä ja puolusti sitä käsin ja jaloin: "Ei, Hawermann, ei! Tänne ette pääse sisään. Herra von Rambow, tehkää hyvin ja astukaa minun pastorini huoneesen".

Ja kun he olivat astuneet sinne sisään, juoksi Lovisa isällensä vastaan ja suuteli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa, mitä kaikkia hän aikoi lahjottaa ja mitenkä hän oli ne pannut pakkoihin ja kätkenyt ne ja kuka joululahjat oli sisään viskaava, ja hänellä tuskin aikaa pikaisesti niiaista herra von Rambowille. Mutta sen taas pastori kyllin korvasi, hän puristeli sen nuoren herran kättä ja sanoi iloitsevansa, että sai hänen kanssansa viettää tätä iloista juhlaa. "Mutta", lisäsi hän, "meidän täytyy olla mielin kielin, tänään on Reginani hallitsia ja hän ei ole milloinkaan itsevaltiaampi ja oikullisempi kuin jouluiltana".

Ja siinä hän oli oikeassa, sillä joka silmänräpäys pisti rouva päänsä sisään ovesta: "Odottakaa! vaan vielä silmänräpäys! Istukaa ihan hiljaa! Kohta kilistetään kelloa!" Ja samassa siepsahti hän läpi huoneen, sininen paketti esiliinan alla, ja taas kuului hänen heleä naurunsa viereisestä huoneesta.

Vihdoin viimeinkin kuului kellon kilinä, ovi aukesi ja -- kah! -- siinä seisoi joulukuusi keskellä salia pyöreällä pöydällä, ja kuusen alla oli niin monta astiaa, täynnä omenia, pähkinöitä ja mesileipiä, kuin talossa oli asukkaita, ja vielä kaksi päälliseksi, yksi Hawermannia ja yksi nuorta herraa varten, ja pastorin rouva pyöri ympäri pöydän ja otti Hawermanniin ja herra von Rambowiin kädestä kiini ja talutti heidät pöydän luoksi: "Ja tämä on _teidän_ astia, ja tämä on _teidän_, ja Lovisa ja pastorini löytävät kyllä omansa", ja hän käännähti ympäri ja huusi: "Tulkaa nyt paikalle!" sillä pastorin renki, Yrjö, ja pastorin rouvan palvelustytöt, Riikka ja Dorothea seisoivat ovella, valmisna ottamaan joululahjojansa: "Tulkaa esille vaan! Ja missä kirkas taaleri välkkyy omenassa, se on teidän, ja niissä punaset liinat killuvat, ne ovat molempain tyttöjen, ja missä punanen liivi on, se on Yrjön. Ja Lovisaseni..." -- Ai jee, ai jee! -- Puheessaan ei päässyt hän pitemmälle, sillä Lovisa halasi häntä ja otti suudelmalla pois sanat hänen suustansa ja piti ihmeenkaunista, tummanpunasta villaista vaatetta kädessään: "Äiti kuita, tämä on sinulta!"

Ja tässä täytyy minun valitettavasti ilmottaa, että tuo pieni pastorin rouva siihen määrään tällä hetkellä unhotti papillisen säätynsä, että hän alkoi valhetella, ei juuri suorastaan sanoilla, mutta kuitenkin pään nyykäyksillä ja viittauksilla pastoriinsa päin, ja Lovisa juoksi elatusisänsä luo ja huudahti: "Se on sinulta!"

Mutta pastori puristeli päätänsä ja sanoi olevansa viaton, ja Lovisa syleili omaa isäänsä ja sanoi: "No sitte se on sinulta!"

Tuon vanhan, hyväntahtoisen pehtorin mieli kävi varsin haikeaksi, kun hänen täytyi luopua lapsensa sydämellisestä kiitoksesta, jonka muut ansaitsivat, hän silitti hänen kiiltävää tukkaansa ja hänen silmänsä, kävivät kosteiksi, kun hän vei häntä kädestä pastorin, rouvan luo: "Ei, Liisaseni, ei! Täss' on se, jota sinun tulee kiittää".

Mutta pastorin rouvalla ei _nyt_ suinkaan ollut mitään aikaa kiitoksia vastaanottamaan, hän oli juuri vetämässä takkia pois pastorinsa yltä, nähdäksensä, kuinka uusi yönuttu sopi hänelle, ja onneksi johtui, hänen mieleensä vaan yönuttu eikä uusi housupari, sillä, tämän illan ilossa ja kiireessä olisi hän pian unhottanut, mikä oli soveliasta, mikä ei. Ja koska nuttu sopi hyvin, astui pastorin rouva pari askelta taaksepäin ja katseli pastoriansa, kuin lapsi, joka on pannut uuden vauvasensa sohvankulmaan istumaan, ja kun hän käännähti ympärinsä, näki hän talrikillansa sinisen paketin, jonka hänen pastorinsa vaivihkaa oli siihen sysännyt, ja kun hän pikaisesti oli sen nuorista riisunut ja sillä aikaa lakkaamatta pakissut pajattanut: "mitähän tässä mahtanee olla, se tuntuu niinä kummalliselta, joku tehnee varmaankin minusta pilkkaa", niin ilmaantui sieltä vihdoin kaunis, musta, silkkinen leninkikangas.

Nyt oli ilo ylimmällänsä! Hawermann oli löytänyt talrikiltansa uuden piipun, sitä piti hän nyt hampaissaan ja imeskeli mielihyvillään sitä, vaikka vaan kylmältä, pastori loikoi uudessa yönutussaan kuin nukke sohvankulmassa ja iloitsi muiden ilosta, ja pastorin rouva ja Lovisa kävelivät edes takasin huoneessa ja pitivät noita uusia leninkiaineksia edessään ja katselivat niitä pitkin alas, kuinka ne sopisivat, ja silittelivät niitä, ikäänkuin olisivat ne jo valmiina leninkeinä heidän yllänsä.

Mutta Frans? Hän istui vähän syrjempänä ja vieno alakuloisuus oli hänen vallannut, että hänen pienestä saakka oli täytynyt olla ilman semmoisia iloja, hän istui, pää käsivarren nojassa, ja kaikki ne jouluillat, jotka hän oli nähdä saanut, johtuivat hänen mieleensä: hyvät ystävät ja sukulaiset toivat hänelle lahjojansa, mutta ne molemmat kasvot, jotka riippuivat kukkaisseppeleen alla hänen kamarissansa, eivät olleet niiden joukossa. Hän ei tänään kuulunut tänne, sen tunsi hän raskaasti; mutta häiritä ei hän tahtonut heidän iloansa, hän maltti mielensä, ja kun hän taas katsahti ylös, näki hän kaksi suurta, kaunista, lapsellista silmää, jotka miettiväisinä ja surkutellen tähtäsivät häntä, ikäänkuin olisivat ne arvanneet hänen sydämensä ajatukset.

"Joululahja!" kuului Riikan kimakka ääni ja eräs paketti lensi ovesta sisään: "rouva Behrensille;" se oli sievä jakkara, eikä kukaan tietänyt, mistä se tuli.

"Joululahja!" kuului uudestaan, ja sisään paiskattiin uusi, virkattu tyyny pastorin nojatuolia varten, mutta kukaan tietysti ei ollut sitä tehnyt -- ah, kuinka pappilassa tänään valheteltiin!

"Joululahja!" taas ja näkyviin tuli kirje, jossa oli seteli ja se seteli osotti toiseen seteliin ylhäällä ullakossa, ja se taas vuorostaan alas kellariin ja sieltä taas muualle, niin että pastorin rouvan oli käyminen talon kaikki huoneet läpitse, saadaksensa sitä koreata, virkattua kaulusta, joka hänelle oli aiottu ja jonka hän vihdoin löysi ihan vierestään pastorinsa saappaan varresta.

Ja taas "joululahja!" Kah, se oli suuri paketti! "Herra pastorille", ja kun hän oli repinyt pois kääreen, olikin se hänen rouvallensa, ja sitte Yrjölle, ja sitte Riikalle, ja vihdoin Lovisalle, ja kun hän oli riisunut sen päältä viimeisen paperin, tuli ilmi pieni sievä ompelupöytä, ihan samanlainen ompelupöytä, kuin Hawermann monta vuotta takaperin oli vaimovainajallensa lahjottanut. Kukaan ei tietänyt sitä paitsi hän yksin. -- Ja "joululahja!" Kirjoja Lovisalle. Ja "joululahja!" Virkattu jalkapeite Hawermannille. Riikalla oli paljo tekemistä. Mutta nyt oli loppu, Riikka tuli sisään ja kokoili käärepaperit Ja nauhat, sitte aukeni ovi vielä kerran ja heleä, soiva ääni huusi vielä kerran "joululahja!" Ja kun tarkasteltiin pakettia, oli se "Korkeasukuiselle herra Frans von Rambowille", ja pastorin kamarin ovesta hiipi hiljaa varpaisillaan lapsi sisään ja suuri ilo loisti hänen silmistänsä.

Frans oli varsin hämillään; mutta avattuansa paketin, löysi hän sieltä kirjeen nuorimmalta orpanaltansa, Fidelialta, ja kamarineuvoksen kolme naimatonta tytärtä lähettivät hänelle lahjoja jouluillaksi. Albertina selkätyynyn -- Frans ei milloinkaan loikonut sohvassa, Bertha satulaloimen -- Frans ei vielä pitänyt ratsashevosta, ja Fidelia sikarilaatikon -- Frans ei kuitenkaan polttanut. Mutta mitä se haittaa? Josko niitä voi käyttää tahi ei, on yhdentekevä; ei lahja, vaan lahjottaja ja hyvä tahto on pääasia jouluiltana. Fransista ei tuntunutkaan olonsa enää niin hylätyltä, ja nähdessänsä mikä suuri ilo Lovisan silmistä loisti; tarttui se häneenkin, hän nauroi ja laski piloja lahjoistaan, ja Lovisan täytyi, joko hän tahtoi tahi ei, ottaa vastaiseksi vastaan kiitos niistä, sillä Frans oli; selvästi tuntenut hänen äänensä.

Riikka tuli taas sisään saliin ja sanoi: "Rouva, nyt ovat kaikki täällä". "No mennään sitte ulos", kuului rouvan vastaus. -- "Ei, Regina kulta'" sanoi pastori, "antaa heidän tulla sisään!" -- "Ah, pastori! he tuovat salin täyteen lunta tullessaan". -- "Ei haita mitään! Eikö niin, Riikka, sinä nouset huomenna! vähän varhemmin ylös ja peset lattian?"

Sen Riikka lupasi mielellään tehdä ja ovi aukaistiin, ja sisään tunki nyt päitä kuin pilveä, liinatukkia ja mustatukkia, kylän kaikki pienet mukulat, he seisoivat nyt siinä ja pyhkeilivät neniänsä ja silmät suurenivat suurenemistaan ja katselivat omenia ja mesileipiä, suut ammollansa, ikäänkuin tahtoisivat he osottaa omenille ja mesileiville tien, jota myöden ne turvallisesti voivat kulkea.

"Kas niin", sanoi pastorin rouva, "nyt ristilapset ensiksi paikalle! Hawermann", lisäsi hän, "lähinnä vanhempia olemme me, minun pastorini ja minä, ristilapsiemme lähimmät holhoojat".

Ja enemmän kuin puoli joukosta tunki esille, sillä runsaasti puolelle kaikista kylän lapsista oli pastori ja hänen rouvansa ollut kummina. Ja eräs nurkkavieras, Jokkum Rührdanz, oli tunkeunut heidän sekaansa; hän oli nimittäin viime jouluna nähnyt, että ristilapset saivat enemmän kuin muut; mutta Stiina Wasmuth huomasi sen ja nyhjäsi hänen takasin: "Poika, ethän sinä ole ristilapsia;" joten hänen täytyi luopua hävyttömästä vaatimuksestaan.

Nyt tuli pastori, kirjat kainalossa, ja kaikki ne ristilapset, jotka talven kuluessa kävivät hänen luonansa rippikoulua, saivat kukin virsikirjan ja toiset saivat kirjotusvihkoja ja tauluja, aapiskirjoja ja katkismuksia, aina sen mukaan kuin hän näki hyväksi; ja kukin pienistä lapsista sanoi: "Kiitoksia, kummi!" mutta ne, jotka virsikirjan olivat saaneet sanoivat: "Kiitoksia paljo, herra pastori!" Se oli vanha tapa.

Ja nyt tuli pastorin rouva: "Kas nyt! Minä otan pähkinät, sinä, Lovisa, otat mesileivät, ja te, herra von Rambow, otatte omenakorit, ja nyt jakamaan järjestänsä kullekin! Asettukaa nyt riviin ja pitäkää astianne valmisna!"

Mutta ihan rauhassa ei se kuitenkaan tapahtunut; siitä syntyi nyt tunkimista ja nyhjimistä, sillä jokainen pyrki päästä ensimäiseen riviin, ja jokainen kurotti nyt astiaansa, johon hän aikoi koota joululahjansa: pienet tyttöset käyttivät helmojansa; mutta pojat olivat tuoneet tullessaan kaikkia lajia, missä vaan kuoppa oli, yhdellä oli vati, toisella vakka, kolmannella, isänsä hattu ja muutamat olivat ottaneet myötänsä karpionsäkkejä ja näyttivät olevan varsin varmoja siitä, että he saisivat ne täytetyiksi.

Nyt alkoi jakaminen! "Kas tässä! -- tässä -- tässä. -- Maltappa!" huusi pastorin rouva, tullessaan erään pienen ilkivallatun nulikan luo, "herra von Rambow, _tämä_ ei saa omenia, hän on jo kesällä itse ottanut niitä puutarhasta".

"Ah, rouva kulta..."

"Poika, enkö minä itse karistanut sinua seipäällä alas siitä suuresta omenapuusta, joka kasvaa muurin vieressä?"

"Ah, rouva kulta..."

"Pois! joka varastaa omenia, ei saa yhtään jouluksi..."

Jakamista pitkitettiin, mutta kun hän tuli Jokkum Rührdanzin luo, seisahtui hän taas: "Etkö sinä tapellut viime viikolla Kristian Kasbomin kanssa pappilan edessä, niin että meidän Riikan täytyi erottaa teidät toisistanne?"

"Kyllä, rouva kulta, mutta hän sanoikin minulle..."

"Hiljan! Lovisa, hän ei saa mesileipiä".

"Niin, rouva kulta, mutta me olemme ystäviä taas".

"No, Lovisa, anna hänelle sitte mesileipiä myöskin".

Niin oli nyt vihdoin päästy loppuun, ja lapset menivät tiehensä lahjainsa kanssa: "Hyvää yötä! Hyvää yötä!" sanoivat he, sillä kiittäminen ei ollut tälle suvulle vielä tavaksi tullut, ja heidän mentyänsä, tuli ihan toisenlainen polvi ovesta sisään ähkyen ja ontuen; ne olivat kylän vanhoja kehruämmiä, luudansitojia, puusuutareita ja semmoisia, jotka eivät enää kyenneet mitään tekemään. Heille puhui pastori muutamia kristillisiä sanoja, joita he kyllä tarvitsivat, ja pastorin rouva antoi jokaiselle suuren nisukakun, jota he myöskin tarvitsivat, ja kun lähtivät, toivottivat he Jumalan siunausta pappilan haltioille.

Noin kello yhdeksän aikaan ajoi pastorin Yrjö Hawermannin reellä kuistin eteen ja nuo molemmat vieraat sanoivat jäähyväiset, ja kun Hawermann tuli ulos, kävi hän hevosten luo ja otti kulkuset pois, sillä ylhäältä kirkontornista kuuluivat toiset kellot, ne soivat koko avaralle mailmalle, mutta hevosten helistimet ainoastaan maantielle. Askel askelelta ajoivat he läpi kylän, ja sieltä täältä nousi hurskas jouluvirsi noista matalista, köyhistä päivätyöläisten majoista ylös hiljaista taivasta kohden ja korkeudessa oli Jumala sytyttänyt suuren joulupuunsa tuhansine tulineen ja maa levisi sen alapuolella joulupöytänä, jonka talvi oli kauniisti peittänyt valkealla lumivaipallaan, että kevät, kesä ja syksy voivat levittää sille antimensa.

He ajoivat hiljaa ulos kylästä, ja saavuttuansa tien käänteesen, sattui Frans luomaan silmänsä Pomukkelskopin herraskartanon valkeihin akkunoihin: "Tuollakin vietetään joulujuhlaa", sanoi hän. Niin, lahjoja jaettiin sielläkin; mutta joulujuhlaa ei siellä ollut.