Part 1

MAALISKUUN LAULUJA; TARINA SUURESTA TAMMESTA; YÖKEHRÄÄJÄ

Eino Leino

1896.

SISÄLLYS:

MAALISKUUN LAULUJA

Maaliskuulla Koti Isän kuollessa I-III Rikkaruohoja Salaisuutena Mennyt koti Kesä Lemmen uhrit Kullan luo Kullan luota Onnen apila Siskojen kesken Kaupunkimatka Yli metsän koitti jo päivän koi-- Kostettu kostaja Paimentytön kesä Haaveilevalle siskolle Antin päiväpalkka Marjamaan Heinätyössä Käkösen taru Karkeloista palatessa Petetty neito Kun neitoni läksi Aatekuteet, toiveniidet Kaihomiellä Rakastunut Kultaansa ikävöivä Huolissaan huokaileva Mä metsän polkua kuljen-- Ensimäisen ylioppilaskesäni muisto Pyhät on pihlajat pihalla Hyljätyn valitus Sinipiikojen laulu Syyslaulu neidolleni Matkalla Ensi lumen aikoihin Maailmalla Viiman viemä, tuulen tuoma Puhtahat purjeet Auer ja usma Suuret aatteet Kompia 1-4 Vastamyrkkyä Filosofeeraava ylioppilas

TARINA SUURESTA TAMMESTA Y.M. RUNOJA

Tarina suuresta tammesta Alkusointu I-IX Tammen lastuja Aaltojen alla Väinämöisen synty Kun kello seisoo-- Lemminkäisen laulu Vanhoille Väinämöisen palaus Kevätlaulu

YÖKEHRÄÄJÄ

Yökehrääjä Proloogi I-III Kalevalan kankahilta Marjatan laulu Vellamon neiet Lemminkäisen äiti Pohjan neien kuolo Kiputytön laulu Sukkamieli Mieron tiellä Maantiellä Pihlajan alla Ma oon kuin aallolla pursi-- Huonoa seuraa Sonetti Leilalle Soutelemassa Kuin musta ja valkeaa-- Tai en itkis ollenkaan-- Kadotettu ystävä Jo loppuvi öljy-- Mierolaisen joulu Samettisilmä Eräälle ystävälleni Metsään nukkunut Joutotyötä Hatara sydän Yö On munkin rinnassani hongat huojuneet-- Ma uneksin-- Kuvernöörin koira Kompia I-II Hämärissä Elä itke impeni nuori Ne silmät ne onnea säihkyivät Minun mieleni oli kuin lampi Sun äänesi milloin se säteilee Oi, istuos impeni tänne En tiedä, miks sua pelkään Mikä on laulu lainehilla Hän kulkevi kuin yli kukkien Leikitäänkö? Leikitään Olin kulkenut kukkaistarhat Oi, suljehan silmäsi sirkkusein Nuku hetkinen impeni nuori Oi, muistatko vielä sen virren Hyi, kuinka sa impeni hymyilit noin Sa kuuletko laulua kummaa Katsokaamme kauvan näin Kuin kilpaa kulkuset soivat Hän onneton rannalle uinui Näkinkengät ne rannalla karskui Vait! Hän nukkuvi Elä pelkää impeni armas Näin pääni kun helmahas painan Sua katselen silmin huikaistuin Jo lapset laivoja veistää Oi poimikaamme Sua lemmin kuin soutava sotka Yöperhonen nuori se nukkui Emo etsien huoneesta huoneesen käy Miks tuli mun äkkiä kylmä nyt Metsätorpparin lauluja Metsätorpparin laulu Terve, luonto! Hanget soi Aamun toivossa Tälläpä pojall' on-- Tuntemattomille tutuille Päivän laskiessa Salojärven joutsenet Elkää te rikkahat Legenda Nuorten usko Erakon hämmästys Kesämuistoja Metsäpuro Aamutunnelma Soita somer, helkä hiekka! Kuusi ja lähde Kuljin kerran läpi honkaholvin-- Kylätiellä Miksi suree kummun kuusi? Syystunnelma

MAALISKUUN LAULUJA

(1896)

MAALISKUULLA.

On raitis aamu, Palmusunnuntai, ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta, mut kylmä tuntu on sen tuoksullai-- on vielä talvi, viel' on hallan valta.

Jo kirkkahana aaltoo avaruus, jo päivyt paistavi, jo hohtaa hanki, vaan kaikkialla viel' on hiljaisuus ja taivas valju on ja maa on vanki.

Niin luonto nukkuu kuni lapsonen, mi onnen untaan uinuu herttahinta, ja tuskin kuulee hengitystä sen, on otsa puhdas sekä tyyni rinta.

Ei vielä leivon suvilaulut soi, ei virrat vuolaat syökse kuohumalla, mut keväästä jo urvut unelmoi ja kesä haaveksii jo hangen alla.

Näin kevätunelmoita urpupuun ja lemmen haavehia hangen alta lie nääkin nuoret laulut maaliskuun, kun vast' on aavistettu kevään valta.

KOTI.

_Sijan tieän, kussa synnyin, en tieä sitä sijoa. kussa kuolo kohtajavi._ Kanteletar.

ISÄN KUOLLESSA.

(1890.)

I.

Nosti kevät vaaramaille marjat, kylvi laaksoloille kukkiaan, vapautti aallot vaahtoharjat, velloi luonnon vedet pursumaan, sydämissä elpyi toivesarjat, rinnat kaikki uhkui riemujaan.

Mutta kevät, riemunaika, multa murti toiveheni kultaiset, sytti sydämeeni tuskan tulta, hersymään sai kyynelhettehet: kevähällä kuoli taatto kulta, siitä mulle murhe, kyynelet.

II.

Yksin istun rantamalla kauniin kotilahdelman, siinä istun murhemiellä alla tuomen tuoksuvan.

Rinta aaltoo, aate raivoo, kuohuu kyynellähtehet: »Taattoamme, taivon Herra, meiltä sentään viene et!

Vuota vielä vuosi, kaksi, jotta kasvaa siskot saa, viel' ei jaksa viljon veljet kurkihirttä kannattaa.»

Oli kuin ois aallot mulle säälitellen laulelleet, rukoelleet hongat, raidat, rannan paadet heltyneet.

Mut viikon päästä mä taattokullan jo saatoin oudolle retkelleen ja silloin saatoin ma alle mullan myös lapsenuskoni toiveineen.

*

Näin sitten mä haihtuvan siskosein kuin kuplaset maailmalle, näin sortuvan viljon veljyein niin nuorina taakan alle.

Näin voimien riutuvan äidiltäin, hänen horjuvan hautaan varmaan, ja sortuvan kallihin kotini näin, työn murtuvan taattoni armaan.

Ja silloin armasta taattoain ma muistelin murhemielin ja silloin lietoa kanneltain ma kaiutin kaihokielin.

Ja lauloin onnea lapsuuden, sen uskoa, uinailuita-- kuin syksyn siirtyvä leivonen suvilempeä, laulupuita.

III.

Kylmä on hangen kiiltävä pinta, kylmempi saiturin jäätynyt rinta, kolkko on lehdetön syksyn lehto, kylmempi onneton orvon kehto-- kylmempi, kolkompi vielä on varmaan patsas haudalla taattoni armaan.

RIKKARUOHOJA.

Noin noukit rikkaruohoja, oi äiti, taimitarhastas ja kohta kaikk' on puhdasta sun pienoisessa puistossas.

Mut kohta sydän lapseskin jo versoo rikkaruohoja-- kun sielläi, äiti armahin, sa saisit yhtä puhdasta!

SALAISUUTENI.

Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.

Kädessäni käärön kannan, sitä hellin povellain, ett'ei multa aarrettani viedä vieras saisi vain.

Kaupungista päästyäni metsätielle poikkean; sama mulle, minne kuljen-- alle hongan istahdan.

Siinä vasta murhevirrat, itkut ilmi pulppuaa; kädessäni kannan koito äidin kuolonsanomaa.

1896.

MENNYT KOTI.

Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa poikamaailmain.

Poissa tuolta tuomilehto, jossa kertun laulu soi, poissa kuuset kukkalatvat, jotka lasna huminoi.

Karja käypi laitumella minun leikkilehdossain, kodin kuuset tukkipuina uivat kotilahdellain.

Pirtin peräseinämältä honka myöskin kaadettiin: uutistorppaan notkon päässä saatiin seinähirsi niin.

Honka oli turvanamme tuiskiessa tuulispään, sepä pohjan jäiset viimat aina väisti lehvillään.

Uusi aika lehdot murti, kuuset kumos, hongat kaas, mutta kodin kaunisteeksi noussee uudet taimet taas.

1892.

KESÄ.

_Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia._ Kanteletar.

LEMMEN UHRIT.

Veikko: »Anna, sisko, ruusu tuosta, ruusu ihanaisin, että viedä immelleni illalla sen saisin!»

Sisko: »Ota ruusu! Lemmellesi annan ruusun parhaan-- oma lempi ryösti multa elon ruusut varhaan.»

1891.

KULLAN LUO.

Synkkä on yöhyt ja öiset saaret, tumma on taivon vyö-- Tummana impeni ihanan kaulan kaartavi kutri-yö.

Valkea, puhdas on aallon vaahto harjalla laineiden-- Valkea mieli on impeni armaan, pulmuni puhtoisen.

Norjana aaltojen harjanteita halkovi purteni mun-- Norjana noin myös notkuvi varsi impeni ihaillun.

Täysiksi purjehen poimut tuuli painavi paisumaan-- Täysi on impeni uhkuva rinta, täysi on tunteitaan.

Vinkuos viima ja ärjyös aalto, tuosta ma huoli en-- Kohta ma joudun, kohta ma lasken kultani rannallen!

KULLAN LUOTA.

Mä yksin soutelen yössä ja laulelen hiljakseen ja katson, vierellä venhon kuin leikkivät väreet veen.

Ja aaltojen laillapa aatteet myös mulla ne karkeloi, ne eelle purteni entää, en seurata niitä voi.

Ja tuonne ne aattehet kiitää kodin armahan valkamaan, siell' äitini varmaan valvoo ja vuottavi poiuttaan.

Mut aatteita paljon, paljon jää purteni jälkehen: jäi impeni ihana sinne surumielellä rannallen.

Oi, onkohan taivaan alla viel' onnea suurempaa, kun keskellä kahden lemmen näin lempien soutaa saa!

ONNEN APILA.

Nelilehtisen apilan tullessain mä löysin karjatiellä, mut toisen hukkasin rinnaltain ja siit' olen murhemiellä.

Sen oisin ma antanut neidollein-- sinä armahin neitokulta!-- Mut tuost' älä itke, mun impyein, saat ainoonkin sinä multa.

Kun illan tuulonen tullevi tuo, niin sille sen aion ma antaa, se onneni kukkasen impeni luo niin hiljaa, hellien kantaa.

Ja jospa se joutuis aalloillen, kun järven poikki se lentää, niin tottahan lahjana laineiden se neitoni rantahan entää.

Näin kulki mun kukkani toivoen ja raittiiksi kuohusta kastui. Mut nähnyt ei sitä impynen ja--murskaksi onneni astui.

1892.

SISKOJEN KESKEN.

»Niin suloinen ja hertas on kyll' onnellinen lempi, mut lempi vallan onneton on sentään suloisempi.

Näät siin' on aina tenhoa ja tuntehille uutta, on toinen päivä toivoa ja toinen toivotuutta.»

Tään Siiri kuuli siskoltaan ja päätti tuota koittaa. Mut turhaan! Kaikki poiat vaan hän vangiksensa voittaa!

KAUPUNKIMATKA.

Poika nuori kaupunkihin läksi myötätuulta, purtta pientä viima vinha saatti salmen suulta.

Alkumatkan aavan seljän kulki joutuisasti. Vasta illan tullen pääsi kaupunkihin asti.

Missä viipyi poika nuori vaikk' on myötätuuli?-- Rannalla on kullan koti, siellä simahuuli.

YLI METSÄN KOITTI JO PÄIVÄN KOI--

Yli metsän koitti jo päivän koi, kun nurmella neitonen kulki, kukat kukkivat auki jo umput loi, jotk' eilen illalla sulki.

Ja neitonen nuori se nurmella vain niin hiljaa, hiljaa astui, ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain, kun kasteesta helmat kastui.

KOSTETTU KOSTAJA.

Vuota, kylmä tyttö, kyllä kostan-- mietti poika tullen tytön luota-- suukon kielsit, kohta kahta pyydät. Koston kovan mietti neiollensa poika nurjamieli metsätiellä: Kolmeen iltaan impyensä luokse aikonut tuo julmuri ei mennä.

Työtä tehden kului ensi päivä, lauleskellen poika nuori raatoi, keveästi kuokka nousi, laski, hiki helmieli kulmillansa.

Tuli toinen päivä. Laulu lakkas, kuokka unhottui ja otsa kuivi, katse kuokkijalta aina nousi yli kuusten tuonne kunnahalle, josta puiden taitse talo puunti.

Illan suussa poika kuokan heitti, juoksi lehdon lähteen vieremälle, siihen istahti ja illan istui, lauloi kaiholaulujaan ja itki.

Mutta lepikössä impi istui huokaellen sydänhuoliansa, kuuli kujerruksen kuttimielin, iloksensa itkun vaikerruksen. Turha, poikaparka, nyt on kostos, vaikka viikon oisit nurjamiellä.

1893.

PAIMENTYTÖN KESÄ.

Tyttö nuori päivät pitkät kulki korpimailla karjaa paimennellen, siellä riemusuulla lauloi tyttö, lauloi laajan ilman lintusille rinnan nuoren kaihot kaukomielet.

Metsätietä pyssy olkapäällä poika uljas, valkolakki, astui, kuuli kaiholaulun kalliolta, riensi sinne, näki neien nuoren-- kysyi tältä, mitä tietä voisi päästä vaaran taakse tarvassuolle.

Pojan mentyä se tyttö itki, eikä itse tiennyt, miksi itki.

Toisen kerran luokse saman paaden sattui poika metsämatkoillansa, väsyneenä viereen immen istui, istui siinä kaiken kesä-illan nauratellen neittä kainokaista.

Pojan mentyä taas impi itki, eikä tiennyt vielä, miksi itki.

Joutui synkkä syksy, sade-ilmat, kuihtui kukat, siirtyi laululinnut, kuulunut ei enää metsämiestä, kaikunut ei laulu kalliolta.

Paatta vasten paimentyttö itki: nyt hän tiesi kyllä, miksi itki.

HAAVEILEVALLE SISKOLLE.

Käy pois, oi sisko, sen koivun alta, se koivu on turmion, tuskan puu! On huolten aaltoja lahden aallot ja kaihon tuoja on illan kuu.

Sen koivun oksilta kiehtoin soipi tuo tarina kaunis ja utuinen, mi pettänyt on niin monta, monta-- ma myös oon kuullunna kerran sen.

Se kevään toivoja tarjoo sulle ja kutsuu onnehen ikuiseen. Mut ällös lauluhun liioin luota,-- ei koskaan kuulu se toteuneen.

Ken kerran kuuli sen laulun tenhon, sen onnen kalpea kaiho vei, hän istui iltamat itkusilmin ja rinnan rauhoa saanut ei.

ANTIN PÄIVÄPALKKA.

Miksi nyt on Antti niin käynyt ahkeraksi, vaikka ennen mainittiin muita laiskemmaksi?

Hovistakin läksi pois-- onkos kuultu moista!-- vaikka saanut viikolt' ois markkaa kaksitoista.

Nyt hän päivät kaiket vaan männikköä kaataa, uutismaaksi uutteraan lahden rannan raataa.

Miksi nyt on Anttikin käynyt ahkeraksi?-- syynä suu on suloisin, immen silmää kaksi.

Sorja Selma aidan taa saapuu aina illoin, päiväpalkan Antti saa suudelmissa silloin.

MARJAMAANI.

Mansikkahan kesä-aamull' läksin, pellon pientareita pitkin kuljin, muistin varoitusta äitikullan: Tuo'os mulle myöskin joku marja.

Ahkerasti poimin, rove täyttyi.

Mikä liekin silloin kullan tuonut, tuonut saman pellon pientarelle!... Sinne marjat heitin maistamatta, riensin riemuellen kullan luokse huulten mansikoiden poimintahan.

--Ällös, äiti, marjojasi surko, vuota vielä muuan viikko, kaksi, tuon ma sulle koko marjamaani!

HEINÄTYÖSSÄ.

Niin kuumasti paistaa päivä, vaikk' onpi jo laskullaan, hiki peittävi Annin otsan ja rinta se aaltoo vaan.

Ja työnsä jo heitti ja juomaan meni tuonne hän metsän taa, kuss' sorjien kuusten alla hete puhtahin pulppuaa.

Jo varjossa posket jäähtyy janon viileä lähde vie-- mut ties, kuin sattunut sinne myös naapurin Antti lie!--

Jo kaikk' oli heinät koossa ja niityllä laannut työ ja päiv' oli laskenut ammoin ja saapunut vilpas yö,

kun kuusikon helmasta Anni sai kotihin kiiruhtain, mut poskia poltteli vieläi ja rinta se aaltosi vain.

KÄKÖSEN TARU.

Rannall' lahden istui talon Tilta kanssa Villesulhon kuherrellen, ihastellen illan ihanuutta, kuullen käkökullan kukkumista, joka tuolta rantakunnahalta helkytteli virttä viehkeintä, vihkivirttä kauniin pyhä-illan.

Virkkoi morsiolleen Ville silloin: --»Ootko tarinan sa kumman kuullut, että käkösestä syksymmällä tulee haukka, julma, pääskyn surma?»-- --»Olen kuullut, mutta tuot' en usko», väitti Tilta, »onhan mahdotonta, että käestä, mi kevään kaiken kukkuu hellästi ja herttaisesti, tulla voisi ahnas, julma haukka».--

Vasta syksyllä kun sorja Ville häänsä vietti sekä toisen naisen torppaan tuonne lahden taakse saattoi, silloin vasta Tilta tarun uskoi ynnä paljon, paljon muuta myöskin, jot' ei ennen ollut uskonunna.

KARKELOISTA PALATESSA.

Ne karkelot niin oli hauskat, soi soitto niin hurmaavaan, ett' aamuhun huilasi aika-- mitä äiti nyt virkkaakaan!

Hän käskihän varhain tulla mun tanssin touhusta pois, mut »Tonavan aaltojen» vierren ken äitejä muistanut ois!

Oi ällös, äitini, suutu, saat ruususen rinnaltain. --Mut voi, hän kysyä voisi mä keltä, keitä sen sain!

PETETTY NEITO.

Mä kävelin metsätiellä ja kuuset ne kuiski vaan: Tuo kalpea tyttö saanut lie rukkaset sulholtaan.

Mä laulua aloin laulaa ja ylkääni ylistin, hänen lempeä, uskollisuutta ja kuntoa kiittelin.

Lie lauluni leino ollut ja ääneni soinnuton, kun säälin huokaus hiljaa soi helmasta hongikon.

KUN NEITONI LÄKSI.

En saanut, impeni armahain, mä muistoa muuta sulta, jalan jälkesi jäi kotirantaan vain-- vei senkin jo aallot multa.

AATEKUTEET, TOIVENIIDET.

Päivä istuttu ol' alla haapain vehreällä sammalmättähällä, laulut liedot kertoi lemmen tulta, naurut raikkaat rinnan puhtautta, päämme päällä haavan lehdet helkki, aallot leikki jalkojemme alla.

Joutui ilta, painui päivän kulta, utuisiksi lientyi lahden rannat, tuuli tyyntyi, taltui rannan aalto, haapain lieto helke hienontui ja kuiskeeks' suli, tuskin kuultavaksi. Lakkas silloin myöskin lempilaulut, naurannasta raikuneet ei rannat, äänetönnä, sanatonna siinä istuttiin vaan käsi kättä vasten-- tunteet yhtyi, aate toistaan etsi.

Kumma kudos, tunnehuntu hieno tuntui yhdistävän meitä silloin, kuteet toivehista kultaisista, niidet siinä aueraattehista. Yö se kuteet kutoi, nitoi niidet, metsärastas polkusia polki, sukkulata heitti illan henki, pirtaa veti rannan lainekeiju.

KAIHOMIELLÄ.

Nouskaa aallot hyrskyharjat lauluanne laulamaan, että laulustanne taasen uljuutta ja voimaa saan!

Mutta mulle miehen mieltä aallot enää anna ei-- on kuin joka lainehelta lauleleisi Lorelei.

1894.

RAKASTUNUT.

Raikkahasti laulaa aamunaalto, kun se läikkyellen rantaan lyö, hilpeä on haapalehdon helke, sit' ei paina elon päivätyö. Yksin kerttu laulaa murheissansa ikävöiden omaa armastansa.

Minä myöskin aamunaallon lailla ennen lapsenmiellä laulelin, sitten lietona kuin rannan haavat leikin, lemmin, lauloin, tanhusin. Nytp' on riemu poissa, kerttu kulta, saanut olen huolenvirret sulta.

KULTAANSA IKÄVÖIVÄ.

Oi, jos oma impeni armahin mä tänne sun vieraaks' saisin, karit kaikki ma tieltäsi perkkaisin ja väylät mä viitottaisin.

Ja kieloja aalloille kylväisin mä talvisen tuiskun lailla ja saisivat sadetta saaretkin ja kunnahat rantamailla.

Näin lempeni tuoksuja henkisit vaan ja kulkisit kukkamerta. Ja nyt jos, impi, et tullekkaan-- niin tottahan toinen kerta!

HUOLISSAAN HUOKAILEVA.

Koko metsä on laulua täynnä, joka lehvällä lemmitään ja riemuten sirkut ja peipot ne kertovat keväästään.

Mut yhtäpä puuta ne linnut vaan karttavat kammoten-- sen alla ma onneton istun ja huoltani huokailen.

MÄ METSÄN POLKUA KULJEN--

Mä metsän polkua kuljen kesä-illalla aatteissain ja riemusta rintani paisuu ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll' lehdossa vaaran alla oli kummia äskettäin, niin vienoa, ihmeellistä all' lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän, minä vain sekä muuan muu ja lehdon lempivä kerttu ja tuoksuva tuomipuu.

ENSIMÄISEN YLIOPPILASKESÄNI MUISTO.

Järven taakse tehtiin venheretki, järven taakse talontyttölöihin, siellä viivyimme me päivän kaiken: Aamu aholl' oltiin mansikassa, ilta pihamaalla karkeloitiin-- yö?--se maattiin aitass' impysien.

Purjepurrella kun sitten sieltä pois me aamun tullen laskettihin, muilla kaikill' oli joku muisto, millä ruusu, millä lemmen kukka millä kielokimppu rinnassansa. Minä yksin ilman olin, eipä kukkaa suonut impi mustakulma-- antoi oman nuoren sydämensä.

Kotirantaan päästyämme, toiset riistivät jo kukat rinnaltansa, mutta kauvemmin ja hellin huolin immen sydäntä mä säilyttelin-- heitin pois sen vasta viikon päästä.

1895.

PYHÄT ON PIHLAJAT PIHALLA.

Pyhät on pihlajat pihalla, pyhä on kukka pihlajassa, marjaset sitäi pyhemmät.

Pyhä on kuusikon käkönen, pyhä on suvinen ilta, pyhempi Juhannusjuhla.

Pyhät on immen huulten marjat, pyhät on ruusut neien posken, pyhin puhtaus sydämen.

Puukko lyötiin pihlapuuhun suvi-iltaman sulossa, kevätlinnun kukkuessa. Poika julma neion nuoren miellytti metisin kielin alla pihlajan pyhäisen äiti vanhan nukkuessa.

HYLJÄTYN VALITUS.

Illalla kävelin mä kangasta pitkin, kankaalta kimpuksi kanervia kitkin.

Yö oli ihana ja tuuloset nukkui, kukkaset tuoksui ja käköset kukkui.

Miksi mun sydämeni synkäksi saikaan?-- Muistoni lensivät nuoruuden aikaan.

Katselin kädessäni kankahan kukkaa-- impeä muistelin tuuheatukkaa.

Maahan ma kanervani kaunihit heitin-- noinpa ma ilonikin multahan peitin.

SINIPIIKOJEN LAULU.

»Soi simapilli, kutsuos immet kuusikon helmasta karkelohon! Kuutamo kaunis alkava yöhyt-- kaikki ne käskevi karkelohon.

Liehuos liina, huiskios huntu, verho sa ihanan impeyden! Impinä täällä vain elon kaiken leijaamme lehvillä kuusosien.

Ei sinipiiat lemmestä huoli, aarre se vainen on ihmisien. Aarreko? ei vaan kalvava tuska, riemun ja onnen mi ontoksi syö.

Montapa kertaa luoksemme tullut illalla leikkihin ihminen on, leikkinyt täällä, suukkoja saanut, kylpenyt kanssamme virroissa myös.

Illan hän leikki, toisen jo itki, ett'emme lempeä tuntea voi-- aamulla läksi kaihoa kantain, päivät mi nukkuu ja valvovi yöt.

Tuostapa paljon impiä metsän ihmiset syyttävät-- meidänkö syy? Suukkoihin miks' ei ihminen tyydy, ilman ei lempeä leikkiä voi?

Mutta kun joskus illalla yksin istumme lehdossa vierellä vuon, lainehet virran vienosti laulaa rantaman ulpuja tuudittain,

silloinpa meilläi pohjasta rinnan nousevi huokaus kaipauksen... Onneksi silloin tietänyt ei oo luoksemme hiipiä poikanen maan!»

SYYSLAULU NEIDOLLENI.

Jo pilvihin taivas peittyy ja paljas on rannan puu, tuul' laineita ärjyen nostaa, keto kukkiva kellastuu.

Suven hertas ja hempeä aika se kestävi hetken vaan, mut ainaiseksi se rinnan voi velloa aaltoamaan.

Kesän kukkaset elpyy kyllä taas tullessa keväimen-- kun kestäis kesämme lempi yli talven ja tuiskujen!

MATKALLA.

Matka pitkä, mieli musta, mistä lohdun saapi? Entisajan auvon muistot murheet karkottaapi.

Sinne jäi mun neitoni kuin kukka kotirannan; venhoni mä viiman viedä aukealle annan.

Ällös kukka kotirannan katso ulapalle, katso ennen laaksohon tai rannan kukkulalle.

Sortuvan mun aallon alle nähdä voisit siellä, siitä ehkä kauvan oisit, impi, murhemiellä.

--Joskus mua muista sentään, muista immyt rukka, ettei ensi aallon helmaan kaadu rannankukka.

ENSI LUMEN AIKOIHIN.

Oli tullut lunta jo tulvaltaan ja valkea vaippa se kattoi maan, kuin neitosen, unta mi haaveissaan vain uinuvi kainoista toiveistaan.

Lumi puhdasna päilyi ja impyinen se latuja hiihteli hangellen. Ja päivän ne säilyi ja yöhyen, kunis uus lumi peitti ne umpehen.

*

Oli ihana neito, niin puhtoinen ja nuori ja kaino ja kaunoinen. Hänet kerran kun keito mä nähdä sain, heti leimahti lempi mun rintahain.

Kesä-yöhyet vienot me lemmimme niin, mut syksyllä sitten me erkautiin. Vain muistomme hienot ne säilyivät-- kunis uutehen lempehen häipyivät.

MAAILMALLA.

VIIMAN VIEMÄ, TUULEN TUOMA.

Minä koito kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa, kuin alkavan ukkosen eellä on vaan-- sitä tiennyt en aavistaa.

Mut kohtapa pilviä kokoutui mun taivoni tummentain ja ukkonen löi, vesi vaahtona ui-- minä suojoa turhaan hain.

Kuin rikkasen pienen mun viimat vei pois kauaksi maailmaan; mut tullevi loppu se tuulellei-- rikan heittävi helmahan maan.

PUHTAHAT PURJEET.

_Mit schwarzen Segeln segelt mein Schiff wohl über das wilde Meer._ Heine.

Poikana purjehdin purrella kerran laineilla lakkapäillä, silloin ma näin lumivalkeat purjeet, neitoni laskevan näillä.

Syömeni syttyi ja henkeni hehkui armahan immen luoksi, mut oli pilkkuja purjeen täynnä,-- tohdinko niiden vuoksi?

Silloinpa pilvehen päivyt peittyi vaatetta valkasemasta. Pilkkunen myös oli neitoni purje, varjossa näin sen vasta.

Pois päin, purteni murhemielin käänsin mä aavaa kohti-- kaukaa ehkäpä immelleinkin puhtailta purjeeni hohti.

Voi kun et paistanut päivyt silloin, kaikki nyt toisin oisi, mullakin oisi nyt puhtahat purjeet, jäljellä ihanne oisi!

AUER JA USMA.

Ei päivyen auer ja yöhyen usma voi yhdessä leikkiä koskonkaan, näät toinen se lämmön ja lemmen on lapsi. ja toisen on kehtona kylmyys vaan.

Suvipäivyen suukosta syntyvi auer ja aikansa kaiken se leikkiä lyö, niin kaunisna päällä sen kaartuvi taivas ja aalloton selkäin on sinivyö.

Sinä impeni oi, olet aamunen auer ja syntynyt lietona leikkimähän, et tiedä sä tuulista, ukkossäistä, olet lapsonen päivyen pilvettömän.

Minä syntynyt oon kuni yöhyen usma vain palteella rantaman hallaisen, ei kehtoa huolinut hellivä päivä, ma laps' olen yön sekä pimeyden.

Sun kehtoas kierteli haltiat onnen ja maailma tarjosi aarteitaan, mut äityen itkut ja näljän ja tuskan ma lapsuudestani muistan vaan.

Sinä kasvoit kummulla yhteiskunnan ja ruusuja vain oli elosi tie, minä laaksossa synnyin ja laaksossa kasvoin ja kulkenut en yli kukkien lie.

Ei marmori-otsasi puhdasta lunta ole huolet ne konsahan uurrelleet, ei tummunut itkusta silmäsi taivas, ei poskea kyntänyt kyynelveet.

Olet untuvakehdossa uinunut aina ja keijuset kehräsi untesi vyön-- ja sentään koito ma toivoa koitin ja luottaa liittohon päivän ja yön.

Oli houreita haaveet ja turhia toiveet, ma hullu kun kummulta kukkaa hain, ei kukkine mulle ne kunnahan ruusut, saan laaksosta onneni etsiä vain.

Ei päivyen auer ja yöhyen usma ne yhtehen yhtyä konsana vois-- kun joutuvi ilta ja usva kun nousee, niin auer jo pilkaten häipyvi pois.

SUURET AATTEET.