Part 4

"Saattaa olla hyväkin ja kyllä minun puolestani saavat lopettaa. Mutta se saadaan nähdä, että työnteko kyllä sitten vähenee..."

"Ei, ei, päinvastoin..."

"No selväähän on, että kun tämmöisiä palkkoja maksetaan, niin mihin ne työmiehet rahansa panevat. Ja kun karttuu enemmältä, niin piruko se enää viitsisi sitten työtä tehdä... Vaan nyt se on sillä lailla järjestetty, että kun jätkä oikein juopi putipuhtaaksi joka pennin ja sitten humalastaan selkenee, niin sitten sille tulee kova työhalu ja sitten se kaivaa ojaakin kahdesta tavallisesta miehestä..."

Naurettiin miehissä sille punanaamaiselle rahtimiehelle.

Yliniemen Anttikin innostui, kantoi koko kahvikupillisen punanaamaiselle rahtimiehelle, tarjosi ja sanoi:

"Ryypyn väärti sinä olet... eikö niin, miehet?"

Oli hyvinkin ryypyn väärti.

"Ja miten ne herratkin toimeentulevat", jatkoi ryypyn saatuaan taas punanaamainen rahtimies. "Niitähän on herroja semmoisia, että joka päivä pitää olla monet ryypyt ja siihen oluet."

"Käy pian niin, että aletaan uudestaan kotona viinaa keittämään."

"Kyllä ne herrat keinon keksii..."

Mutta nyt sanoi eräs nuori mies, joka tähän asti oli äänetönnä akkunan luona laukustaan syönyt:

"Mutta sehän on Suomen kansan tahto, että viina tässä maassa lopetetaan..."

"Eipähän ole kysytty minunkaan mielipidettäni", vastasi se punanaamainen rahtimies.

"TÖSSELI"

(Urhean sotapäällikön Stösselin kaima)

Öystin Antin on tehnyt kuuluisaksi mieheksi hänen maatiaisrotuinen sonninsa "Tösseli", samoin kuin Bileamin ennen vanhaan teki tunnetuksi hänen puhuva aasinsa.

Sillä semmoista Tösseliä kuin Öystin Antilla oli ei sanottu olleen siihen aikaan koko Suomen maassa. Ja samoin kuin Bileamistakin tuli historiallinen henkilö puhuvan aasinsa vuoksi eikä omien hyvien töittensä takia, samoin nyt säilyy "läpi aikojen" Öystin Antinkin nimi kuuluisan sonninsa Tösselin vuoksi, eikä suinkaan Antin omista ansioista.

Jälkimaailmalle muistoksi minäkin tämän kerron, sillä voipihan olla, ettei vuosituhansien perästä kukaan enää muista Öystin Anttia eikä hänen Tösseliänsä.

Kylän kesken hän jo kyllä oli kuuluisa mies, Öystin Antti, ja hänet erotti ja tunsi kaikista muista kylän isännistä, kun hän oli paljoa juurevampi ja muhkeampi muita. Vastaantuleville paistoi jo kaukaa hänen leveän leveä naamansa, paistoi niinkuin usein elokuun iltoina nähdään kuun punaisena ja poutaa ennustavana paistavan ja kohoavan metsänrannasta. Ja samoin kuin kuun kulku on juhlallista, hidasta ja vakaata, samoin myös Öystin Antin... Hän oli kyllä tunnettu kotikylässä, omassa ja naapuripitäjässäkin eteväksi maanviljelijäksi ja verrattoman karjan omistajaksi, mutta suurempaa historiallista merkitystä ei hän kuitenkaan uskonut itsellään olevan. Sillä hänen nimensä ei vielä ollut koko Suomenmaassa niin tunnettu kuin hän itse olisi tahtonut.

Mutta se tuli tunnetuksi Kuopion näyttelyssä niin laajalti kuin tätä maata onkin.

Kun maanviljelysoppineet kulkivat Öystin Antin vieraanvaraisessa talossa, neuvoen ja opastellen, niin jokainen heistä mieltyi Tösseliin, joka oli ihannemuotoinen maatiaissonni. Tösselillä oli kaikki ne erinomaiset merkit, joista puhdas maatiaisrotuinen tunnetaan. Niin korkealle kehittynyttä sonnia eivät maata kiertävät maanviljelysoppineet sanoneet nähneensä. Se oli ihannesonni, sonnien sonni, jonka siitoskyky oli verraton ja mielenlaatu mainio ja siivo. Tösselistä oli tuleva kantaisä koko Perä-Pohjolan lehmärodulle, ei ainoastaan vilpittömän, vakavan naamansa takia, vaan juuri siitä syystä, että se ruumiinmuodoltaan täytti kaikki pienimmätkin vaatimukset, joita oppineet turhaan tunnustelivat muiden maamiesten karjoista.

Herrat kehoittivat Öystin Anttia, että "hoida sinä hyvästi Tösseliä... Se tulee herättämään suurta huomiota Kuopion näyttelyssä..."

Herrainpäivät ne alkoivatkin Tösselille, ja isäntä itse otti huolekseen sen hoitamisen. Ja Tösseli ajatteli hiljaisessa mielessään, mitä mahtaa tästä seurata, kun tällä lailla ruokitaan ja isäntä harjaa ja putsailee ja puhelee navetassa kahden kesken niinkuin parhaalle ystävälleen.

Ja kun herrat kävivät sivumennessään Öystillä -- ja siinä talossa he aina kulkiessaan kävivät -- niin navettaan ensiksi juoksivat katsomaan, kuinka Tösseli siellä...

Hyvinhän se jaksoi ja oli erinomaisen tyytyväinen osaansa...

"Se tulee tuottamaan kunniaa... ei ainoastaan omistajalleen, vaan koko Perä-Pohjolalle... saadaan nähdä", oli rovastikin sanonut kerran, kun kävi Tösseliä katsomassa.

Ja suuri oli Öystin Antin ilo ja usein hän uneksikin olevansa jo Kuopiossa Tösselinsä kanssa.

Tösseli oli jo Kuopioon vietäessä herättänyt "ansaittua huomiota". Paikkakunnan lehdet kertoivat lyhyessä uutisessa, että "kaupunkimme sivuutti tänään, matkalla Kuopion näyttelyyn, kuuluisan karjanomistajan Antti Öystin maatiaisrotuinen sonni Tösseli. Olimme asemalla tilaisuudessa näkemään tämän harvinaisen valkean ja siivonaamaisen sonnin, joka lihavuudellaan ja synnynnäisillä lahjoillaan täälläkin on herättänyt huomiota. Toivotamme jukuripäälle hauskaa matkaa ja kauniita palkinnoita."

Pääkaupungin lehdetkin ottivat uutisen palstoilleen ja muistaakseni kirjoitti eräs lehti erityisen artikkelin Tösselistä. Artikkeli oli lisäksi pääkirjoituksena.

Ja matkalla kävi kaikki hyvin, eikä Tösselikään muuta kuin lasketteli ilomarssia vain, kun Kuopion näyttelyyn isäntänsä kanssa asteli niinkuin vihille.

Tösselin maine oli jo ennen ehtinyt Kuopioon ja kaikki maanviljelijät, oppineet ja oppimattomat riensivät Tösseliä näkemään, tunnustelemaan ja sen syntyperää kysymään... Ja mielelläänhän Antti selitteli ja naureskeli. Olisi ollut kaikki hyvin, mutta Antille oli ennen sanottu, että "Tösseli"-nimi ei ollut sopiva nimi, että olisi pitänyt muuttaa suomalaiseksi nimeksi... Mutta Antti ei siihen suostunut. Tösseli oli ollut kuuluisa mies ja kuuluisaksi oli hänenkin Tösselinsä tuleva...

"No olkoon sitten", arvelivat.

"Ja nimi kuin nimi", taas toiset.

"Niin minustakin", Anttikin tuumasi.

Kaikki oli siis pelkkää iloa näyttelyssä, hauskaa ja hupaista, onnellista aikaa.

Mutta kerran tuli noita kokkolalaisia, jotka eivät ymmärrä suomea kuin jonkun sanan. Hekin olivat kuulleet Tösselistä puhuttavan ja halusivat sen nähdä. Heidät opastettiin Tösselin pilttuuseen.

"Ä' de' herr Stössel?" kysyi muuan ja löi Anttia olkapäähän.

"Tösselikö?" kysyi Antti.

"Ja, är ni herr Stössel?"

"En minä ymmärrä!"

Ne naureskelivat vielä lisäksi, nuo kokkolalaiset; olivat kai tulossa Väinölänniemeltä, koska haisivat konjakilta.

"Mitä te meinaatte?" kysyi Antti.

Mutta joutui siihen tulkki ja sanoi, että "ne kysyvät, oletteko te herra Stösseli".

Mutta silloin Antti luuli, että ne tulivat tähän häntä pilkkaamaan, ja kirosi tulkille, että käskeä mennä kokkolalaisten helvettiin...

Ja tulkki käski.

* * * * *

Sitten oli taas hauskaa.

Mutta taas lopulla, kun palkinnotkin jo olivat jaetut ja Tösseli parhaan palkinnon saanut ja mitä lie vielä muitakin kunniakirjoja ja astutuslappuja annettu, tapahtui ikävää...

Se puhuja, jonka erityisala oli puhua maatiaisrotuisista sonneista ja lehmistä, oli kai siinä näyttelyn lopulla maistellut vähin hänkin, niin että kun piti puhetta, tahtoi muisti välistä pettää. Ja puhuttuaan maatiaiskarjasta yleensä aikoi hän kohdistaa loppukiitoksensa siihen sonniin, joka niin loistavasti näyttää j.n.e. Hän tahtoi erityisesti kiittää Öystin Anttia ja siinä innoissaan ja hienossa hiprakassa hän sanoikin:

"Voimme olla kiitollisia herra Stösselille, jonka uljas valkoinen maatiaissonni..."

Silloin Antti poistui ja kiroili koko lopun päivää.

Mutta kuuluisaksi on hän Tösselinsä vuoksi tullut.

ERÄS AMERIKAN KIRJE

Hän oli jo kymmenen lapsen isä, Aapo Suikki, kun läksi Amerikkaan. Toissa syksynä meni.

Oli siinä miestä kysynyt, kun piti kymmenestä kynnestä semmoiselle joukolle leipä saada. Ei ollut itsellä maantuloa kuin vaivainen riihellinen, josta parhaina vuosina tuli kaksi tynnyriä ohria; hallavuosina ei saanut kuin lentäviä kaunoja. Olihan niissä vähäksi aikaa leipää, mutta arvata saapi, että kun koko eläminen on aivan jauhojen nojassa, niin olla niitä pitää semmoiselle joukolle. Ei ole sadan kilon säkki isokaan vieras, kun siitä leipoo, keittää vellit, puurot. Sillä ei ole köyhällä kansalla paljon muusta keittämisestä tolkkua. Syksyisin lammas, vaan paljonko siitäkään kullekin liikenee ja kuinka monena viikkona! Jauhot ne olivat pääasia.

Hän asui aivan valtatien varrella, suutarin ammattia harjoittaen. Matkamiehet pistäysivät sivu kulkiessaan hänen mökissään tupakan panemassa ja usein kahviakin kysyivät...

Eikä käynyt yksikään kaupungista palaava matkamies Aapo Suikin mökissä niin, ettei Aapo melkein ensimmäiseksi kysynyt:

"No paljonko jauhot nyt maksoivat?"

"Siinä ne nyt ovat kolmessakymmenessä, joku sentään antaa niitä Liipaun jauhoja puoltamarkkaa helpommalla, mutta paljon karkeampia ne näkyvät olevan."

"Niin ne näkyvät olevan. On niitä meillekin pari säkkiä otettu tässä... No ei kuulunut helpponevatko?"

"Eipä sanottu halpenevan. Arvelivat kevätpuoleen vaan kohoavan..."

"Kovaapa kuuluu."

Siten sai Aapo aina tarkat tiedot jauhojen hinnasta. Ja kotikylässä oli säkin hinta säännöllisesti kahta markkaa kalliimpi, rahti teki erotuksen.

Ja sai siinä Aapo pikilankaa punoa ja naskalia käyttää, jos mieli leivässä pysyä. Mutta leipää heillä vain oli, ei ollut koskaan entinen säkki päässyt loppumaan, kun toisen Aapo nouti. Välistä täytyi ottaa velaksikin ja maksaa sitten kun ehti neulomalla saada.

Mutta vuosi vuodelta kasvoivat lapset; pienimmätkin jo naukuivat leipää, ja vanhemmilla piti olla pitkin päivää pala suussa kuin poroilla.

Alkoi puute hätyytellä Aapo Suikin perhettä, varsinkin kun jauhot toisinaan nousivat hulluun hintaan. Aapo teki päätöksensä, päätti lähteä Amerikkaan, josta hänelle sukulaiset olivat luvanneet tiketin lähettää.

"Ikävään sinä sinne kuolet", sanoivat hänelle ihmiset.

"Vaan eihän täällä elä, kun jauhotkin taas ovat kohonneet hinnassa."

Ja niin oli hänen Amerikkaan lähtönsä lykkääntynyt ja lykkääntynyt.

Mutta toissa syksynä jauhot taas kallistuivat. Iso-Joonas palasi kaupungista ja poikkesi Aapon pakinoille, siksi aikaa kun hänen hevosensa syödä rauskuttaisi vähän heiniä.

"No jauhot ne taas ovat kallistuneet", sanoi Aapo heti Joonaalle.

"Niin ovat. Eihän niitä enää köyhempi kansa jaksa ostaa mitenkään. Vaan Amerikassa niitä kuuluu taas jauhoja olevan", lohdutteli Joonas.

Mikäs Joonaalla oli hätänä. Varakas vanhapoika, hevosen omisti eikä tarvinnut huolehtia leipää muille kuin itselleen.

"Minulla menee sentään apejauhoja hevoselle", puolusteli Joonas.

"Vaan näin monta suuta kuin minulla", sanoi Aapo ja viittasi lapsiaan.

Niillä oli ollut koko syyskesän kummia vehkeitä ja leikkejä noilla lapsilla, selitettiin Joonaalle. Ne ovat neuloneet pusseja rievuista ja täyttäneet ne sahanmuhilla. Ne ovat olevinaan jauhosäkkejä. Toiset ovat kauppiaana, toiset käyvät ostamassa. Korkealla on jauhojen hinta lasten leikkiessä ollut.

Ja siinä ne nytkin puuhasivat. Pikku-Ville oli kauppias, hänellä oli suuri varasto säkkejä karsinanpuolella pirttiä jakkaran alla, joka oli olevinaan makasiini. Siinä kävivät toiset ostamassa. Rahana olivat vasikan- ja lammasnahan palaset.

"Tuota ne ovat hommanneet kaiken syksyä, eikä se tuo hyvää tiedä", sanoivat sekä Aapo että Karoliina.

"Kyllä sitä niin sanotaan, että lapset ennustavat sotia ja kalliita aikoja", myönteli Joonaskin ja huvikseen meni Pikku-Villeltä kysymään, paljonko jauhot maksoivat.

"Neljäkymmentä markkaa ja raha varsin. Viikon päästä ei saa silläkään", ilmoitti Ville teerevänä Joonaalle.

"Siinä sen nyt kuulee jauhojen hinnan", sanoi Karoliina.

* * * * *

Mutta Aapoon se oli vaikuttanut niin, että hän päätti sittenkin lähteä Amerikkaan. Siellä ei ollut iso asia ansaita jauhosäkin hintaa ja nyt kun oli tikettikin jo valmiina.

"Minä uskon, että ennen joulua voin parin säkin hinnan lähettää, jos vaan palkat semmoiset ovat kuin on kirjoitettu", lohdutteli hän vaimoaan.

"Lähettäkää, isä, niitä Amerikan nisujauhoja Villelle jouluksi", evästeli isäänsä Ville.

Ja niin hän läksi. Ei jäänyt perheelle paljon elämistä, puoli säkkiä jauhoja, mutta hyvät ihmiset olivat luvanneet auttaa. Ei ole vielä kukaan nälkään kuollut, vaikka jauhot ovat olleet kalliimpiakin. Ja kyllä semmoisen taitavan suutarin perheestä huolta pidetään, etteivät puutetta kärsi.

Ja lähtiessään lupasi, että hän heti kun saa sen verran kokoon ainakin yhden säkin hinnan lähettää.

Kahden kuukauden perästä hän jo kirjoitti. Työssä kertoi olevansa, ja hyvä oli palkka. Ensi kirjeessä lähettää rahaa!

Eikä kauan viipynytkään ennenkuin Karoliina sai tiedon postikonttorista, että tulla itse noutamaan, että siellä oli rahakirje Amerikasta. Nopeasti puki Karoliina pyhävaatteisiinsa ja läksi, kovin hyvillään. Kaikki olivat jauhot, lopussa muukin syöminen. Jo tuli siunattuun aikaan tämä kirje.

Mutta kun hän ei itse osannut lukea kirjettä, pyysi hän postifröökynää lukemaan.

"Tässä on sata markkaa. Tässä on kaksikymmentä dollaria", selitti postifröökynä. Mutta sen tiesi Karoliinakin, oli siksi nähnyt jo "taaloja" ja tiesi, että taala vastasi viittä markkaa.

Suu tyytyväisessä hymyssä kuunteli Karoliina, kun postifröökynä kirjeestä luki:

"... ja saan mainita, että voin hyvin. Ja sano sinä siellä kaikille, että ei ole tässä maassa jauhojen puutetta eikä kuule koskaan kenenkään toiseltaan kysyvän, paljonko jauhot maksavat, sillä niitä on täällä kaikilla eikä täällä leipä lopu. Ja lapsille laita jouluksi nisua ja rahaa lähetän lisää. Ei tarvitse enää tiedustella kaikilta kulkijoilta, paljonko jauhot maksavat, niitä saapi vaikka suurkiitoksella..."

Karoliinan mielestä oli kirje aivan erinomainen. Niin selvästi ei kukaan ollut osannut kuvata Amerikan hyvyyttä kuin Aapo. Eivät puhuneet sanaakaan muut jauhojen hinnasta, vaan osasipa Aapo. Viisas mies se on sentään aina ollutkin! -- sanoi Karoliina postifröökynälle.

Ja niin liikutettu oli Karoliina kirjeestään, että kaikille vastaantulijoillekin siitä kertoi, ja joka osasi kirjoitusta lukea, niin antoi lukea...

Iso-Joonaskin, kaupunkiin mennessään, kävi varta vasten Aapon kirjettä lukemassa, kun oli kuullut siitä puhuttavan.

-- Jopahan meni semmonen mies sinnekin, joka osasi oikeasta asiasta kerrankaan kirjoittaa, -- ihmetteli hän.

Mitähän sinä ensi kirjeessäsi vaimollesi kirjoittaisit, ystäväni?

FRANS TUIRAN JOULUKERTOMUS

Hän oli nyt kunnan esimies, Frans Tuira. Itse hän piti sitä erinomaisena asiana ja olikin ylpistynyt näinä viime aikoina aivan kouraantuntuvasti. Ja vaikka häntä eivät muut pitäneet erinomaisen kyvykkäänä miehenä, uskoi hän kuitenkin itse nero olevansa...

Hänen suurin kunniahimonsa oli kuitenkin päästä tunnetuksi ulompanakin kotonurkkia ja paljon hän ponnisteli ja yritteli, tämä Frans Tuira.

Yleisistä asioista oli hän koettanut sanomalehtiinkin kirjoitella, mutta kumma kyllä hänen kyhäyksiään ei toimitus hyväksynyt, ja jos lehteen joku painettiinkin, oli se muuteltu ja oikoiltu, lauseet laitettu ja kokonaisia kappaleita jätetty pois.

Häntä harmitti se. Mutta oli kuitenkin ikuinen onni, ettei kukaan pitäjäläinen tiennyt kuinka hävittömästi toimitus oli hänen suurella vaivalla kyhättyjä tuotteitaan repelöinyt. Ne uskoivat tietenkin kaikki, että hänen kyhäelmänsä olivat sellaisina lähteneet hänen pirteästä kynästään.

Ja hänen kunniahimonsa ja uskonsa siitä, että hänessä todellakin oli jotakin aivan erinomaista kykyä, kasvoivat päivä päivältä.

Enimmin saivat ne vauhtia, kun hän aivan aavistamatta sai kirjeen erään joululehden toimitukselta, joka kohteliaimmin kysyi, eikö hänkin, Frans Tuira, "antaisi arvokasta apuaan" tunnetuksi tulleeseen joululehteen. Se saisi olla sievä, koruton kertomus, mieluummin kansan elämästä.

Hän hämmästyi ja innostui, nousi ajatuksissaan pilviin asti ja kertoi vaimolleen iloisesta uutisesta.

"Sinä näet nyt, että minun nimeni on tunnettu muuallakin kuin täällä", riemuitsi hän.

"No sinä olet yhtä leuhka, vaikka vanhenetkin", vastasi hänelle vaino välinpitämättömästi.

Ja Frans Tuira alkoi miettiä aihetta joulukertomukseensa. Täytyi olla hopussa, sillä ei ollut aikaa enää kuin joku viikko, jolloin kertomus piti lähettää.

Mistä hän saisi sopivan aiheen? Mistä kertoisi? Jonkun uskovaisen joulunvieton? Syntisen parannuksenteon?... Ei saakelissa! Semmoiset jutut kuuluivat papeille eivätkä kaunokirjailijalle...

Vaan olihan sitä vara valita. Oli vain. Jouluviinoista esimerkiksi? Mutta niistäkinhän oli niin monen monta kertaa kyhätty sekä kertomuksia että runoja, ettei ollut enää mitään lisäämistä. Ja sitäpaitsi se näyttäisi lainatulta...

Täytyi keksiä aivan uutta ja alkuperäistä...

Hän istui tuntikausia kamarissaan, kynä kädessä, käsi otsalla mietiskellen. Monta kertaa oli hän aloittanutkin, kirjoittanut väliin koko sivun, mutta kun siitä ei näyttänyt tulevan mitään, alkoi hän miettiä uutta aihetta.

Mutta ei ollutkaan niin helppoa keksiä kertomusta. Jos hän joskus uskoi löytäneensä hyvän jutun, muistikin hän samalla, että ei se ollutkaan uusi, vaan että hän oli sen ennen jostakin joululehdestä lukenut...

Häntä alkoi hermostuttaa. Oli jo viikko kulunut eikä hän ollut saanut mitään valmista. Ainakin kaksikymmentä oli hänellä alulla, mikä sivun, mikä puolen sivun pituinen. Hän käänteli papereita ja noitui itsekseen. "Iikan joulu", "Jouluaattona", "Vanhan joulu", "Jouluna", "Joulusunnuntaina", "Iloinen joulu", "Joulukuusen kynttilä"... luki hän aloittamiansa kertomuksia.

Ei, ei noista saanut yhdestäkään juttua... Keksisi edes jonkun pitkän valeenkaan!... Ja miksei sitä keksisi, kun saisi rauhassa olla... mutta eiköhän tulekin taas tuo naapurin Matti häiritsemään... tulee tietenkin... Pentele kuitenkin! Eikä ole enää kuin viikko aikaa, jolloin kertomus pitäisi lähettää...

Hänelle on tullut tavaton hätä ja kiire, öilläkin hän valvoo ja miettii. Hän on päivisin vimmoissaan koko talonväelle, ja jokaista vierasta, joka käy talossa, kohtelee hän tylysti... Vihdoin eräänä yönä hän uskoi keksineensä hyvän kertomuksen. Yösydännä nousi hän ylös ja alkoi kirjoittaa. Hänellä oli selvänä loppuun asti kertomus, ja se tuntui mainiolta...

Aamulla oli hänellä kertomus melkein puolivälissä... hän ehtisi saada hyvissä ajoin valmiiksi ja lähettämään sen määrätyllä ajalla. Kun hän ryhtyi alkupuolta puhtaaksi kirjoittamaan, muisti hän yhtäkkiä, että hän oli jostakin lukenut tai kuullut samanlaisen kertomuksen. Hän muisteli ja muisteli, kävi levottomaksi...

Illalla luki hän kertomuksen alkupuolen vaimolleen, kuullakseen hänen mielipidettään...

Vaimo kuunteli, yski väliin ja naurahti...

"Tuohan on samanlainen kertomus, jonka Otto menneenä jouluna luki kansakoululta saadusta joululehdestä; nimetkin ovat samat: Aapo ja Liisa", sanoi vaimo.

Silloin Frans Tuira vimmastui, suuttui vaimolleen ja tiuskaisi:

"Sinä et, hiisi vie, saisi semmoistakaan."

"Jos minä kirjoittaa osaisin, niin paremman tekisinkin", ilveili vaimo.

Frans Tuiralle tulee yhä suurempi hätä. Hän on kuin suuressa tuskassa ja näkee pahoja unia. Ja aika kuluu... aika kuluu. Kolmen päivän perästä pitäisi kertomus jo saada postiin...

Mitä hittoa hän tekisi? Jos olisi mennä pappilaan, maisteria puhuttelemaan, ja kysyä häneltä. Mutta sekin olisi niin alentavaa, ja jos kyläläiset saisivat tietää, niin sitten siitä vasta elämä nousisi... Mitä tehdä? Mitä hemmettiä tehdä? Hän kävelee kuin kuuman pellin päällä ja sikari röyhyää hänen hampaissaan kuin veturin savutorvi, hän tiputtelee tuhkaa kirjoituspöydälleen, ja tulisia kipunoita lentelee sikarista pitkin lattiaa ja huonekaluja...

"Sytytät vielä palamaan koko talon tuon joulukertomuksesi kanssa", sanoo hänelle emäntä.

"Mene pöksääsi... eläkä päästä ketään tänne... Minä tahdon olla rauhassa... Kuuletko sen, lehmä", viskaa hän vimmalla emännälle, joka mennessään nauraa hykertää.

-- Että minulla pitää vielä lisäksi olla noin saakelin tyhmä ja käsittämätön vaimo, -- huokaa hän.

Mistä hiidestä ne keksivät aiheita muut noihin joulukertomuksiinsa... mistä hiidestä? Ja aina uusia, uusia joka vuosi? Sekin Kauppis-Heikki ja keitä ne kaikki lienevät!

Vaan vaivaa niillä lienee ja tuskaa... saavat, saakeli vieköön, hekin miettiä ja ponnistella... se on vissi...

Mutta äkkiä juolahtaa hänen mieleensä onnellinen ajatus... Sen hän tekee... muuttaa vain nimet ja muutenkin vähin...

Hänellä on kirjakaappinsa alihyllyllä useita joululehtiä. Yksi on jo hyvin vanha ja siinä on erinomainen kertomus joulusta... Hän jäljentää sen. Siinä ei ole kirjoittajan nimeäkään eikä sen sisältöä enää kukaan muista.... Sen hän jäljentää ja panee vain alle oman nimensä: _Frans Tuira_.

Hirmuisella kiireellä hän penkoo kirjahyllyään ja löytää hakemansa joululehden... Tässä se on... "Jouluaattona" on sen nimenä, mutta hän muuttaa sen kuulumaan "Jouluaaton tapauksia" ja lisää vielä alle: "Todellinen kertomus".

Siitä tulee mainio kerrassaan. Sitä ei kukaan muista eikä hoksaa, että se on ennen painettu, kun siinä on erilainen nimi ja muutenkin muovaeltu...

-- Voi kuitenkin, kun hoksasin, kun hoksasin... kun hoksasin... sin... sin, -- iloitsee hän ja rutistelee entiset joulukertomustensa alut yhdeksi palloksi ja viskaa uuniin.

Ja nyt hän istuu tuolilleen ja ottaa puhtaan, hohtavan valkoisen paperiarkin eteensä...

-- Jopahan... jopahan hoksasin, -- hän yhä iloitsee, asettaa joululehden syrjemmäs ja tarttuu kynään...

Mutta kiireessään ja ajatuksissaan kirjoittaa hän arkin vasemmanpuoliseen yläreunaan: "Jäljennös".

Mutta hän huomaa samalla erehdyksensä ja viskaa vihan vimmalla paperiarkin luotaan...

-- Saatana, kun tässä on kiire, että väkistenkin tulee väärin, -- noituu hän synkästi ja ottaa uuden arkin.

Samassa tulee naapurin Matti sisälle.

-- Mitä sinä täällä noidut, -- naurahtaa Matti ja tulee tervehtimään.

"Niin tuota... minulla on tässä kiire... yks' selityksen antaminen kuvernööriin..." sanoo hän tiukasti Matille.

"Minä vaan aioin kysyä... mikä paperiarkki sinulla on täällä lattiallakin... että tuleeko sinne aidaksenhakkoon lähtöä..." 'Jäljennös' lukee Matti paperista ja laskee sen pöydälle.

"En minä jouda ennenkun ylihuomenna", vastaa hän Matille ja katsoo kokonaan toisaalle.

Matti poistuu ja hän alkaa tavattoman kiireesti kirjoittaa. Muuttelee ja sommittelee. Siitä tulee hyvä. Hän iloitsee, sytyttää sikaria vähä väliä ja käskee piian, joka tulee häntä syömään kutsumaan, mennä helvettiin. Hän ehtii saada kertomuksen kirjoitetuksi ja isoilla, lihavilla kirjaimilla lisää alle nimensä...

Se on siis valmis postiin pantavaksi.

* * * * *

Joulu lähenee. Hän on lukenut sanomalehdestä, että sekin joululehti, johon hänen kertomuksensa piti tulla, oli ilmestynyt kirjakauppaan...

Hän tilaa sen. Mutta siinä ei ole hänen kertomustansa. Muita vain on. Mutta häntä suututtaa niin, ettei hän viitsi niitäkään lukea...

Mihin on hänen kertomuksensa joutunut? Lurjukset panneet vissiin paperikoriin!

Mutta hän kirjoittaa äkäsen kirjeen toimitukselle ja vaatii takasin käsikirjoitustaan... takaisin ja paikalla...

Mutta ei Frans Tuira saanut takaisin joulukertomustaan ja tuskin enää saakaan.

Eikä ole kuulunut eikä näkynyt, että Frans Tuira olisi joulukertomuksia sitten jälestäpäinkään julkaissut.

MÖKISTÄ MÖKKIIN

Elokuun ilta alkaa hämärtää. On leikkuuaika. Pelloilla töröttävät kuhilaat täysine, kypsyneine tähkäpäineen, ja missä vielä on leikkaamatta, siinäkin on vilja kypsynyttä.

Illan kuluksi lähden tästä huvikseni katselemaan mitä Palovaaran mökkiläisille kuuluu ja näkyy. Siinä on kotikylän takana pitkä kallioinen harjanne, Palovaara, jonka kyljessä on mökkejä, isompaa, pienempää, parempaa, huonompaa. Niissä elelevät kylän torpparit ja mäkitupalaiset, ja kullakin on oma peltotilkku mökkinsä ympärillä.