Part 3

Rauhassa oli Matti saanutkin erämaassaan elellä. Ei näkynyt monta kulkijaa vuodessa. Mutta sitä mukaa kuin perhe kasvoi, väheni riista metsästä. Ennen kun syksyisin linnun ansoilta ja laukuilta palasi, oli monta kontillista lintuja joka kokemalla, mutta nyt viime vuosina vain jokunen vaivainen riekko ja koppelon poika. Oli Matti ensi vuonna saanut karhun ammutuksi, oli rautoihin käynyt kavala saukko ojan kurusta ja eräänä vuonna oli Jyppyrävaarasta löytänyt ahmanpesän, josta emän ja kolme pentua ampua napsautti kuin hyllyltä.

Niin oli ennen, miettii Matti syksyistä metsää pyssy olalla kävellessään ja linnun ansoja kokiessaan. Mutta nyt? Niin, nyt ei uskaltanut virittää loukkua kuin johonkuhun salaisimpaan kuusikkoon, ei panna ansoja hietaisille poluille. Ei tiennyt minä hetkenä sattuisi forstmestari kulkemaan... ja silloin kävisi huonosti. Semmoisen hullun lain laittavat! Vaan eivätpä kuulu sitä lakia noudattavan rantamaillakaan, koska aivan kirkon takanakin kuului ansoja olleen... Eihän jaksa köyhä mies ostaa ampumatarpeita... loukun virittää ja ansan panee... niihin toivoo käyvän...

Matti tulee hietakankaalle, jossa sieviä, somia linnunpolkuja risteilee sinne tänne mäntyjen välissä. Siinä on hänellä monta loukkua polun päälle viritettynä ja kuusien juurilla ansoja... Onpa käynyt koppelo tuohon muutamaan loukkuun...

Matti ottaa tyytyväisenä saaliin loukun alta, virittää sen uudelleen... On tuohon toiseenkin käynyt riekko... Tämä se on hyvä lintumaa aina ollut, -- arvelee Matti itsekseen. -- Tästä vieläkin saapi... Kun eivät arvaisi tuolta rantamaalta tänne tulla pyssyineen... Vaan se on semmonen metsänkävijä tämä nykynen forstmestari, nuori ja naimaton vielä, niin joutaa huuhkimaan pitkin metsiä milloin tahtoo... Kun nyt kierteleisi nämä maat, ettei osuisi minun pyydyksilleni... Vaan siitä ei tiedä mihin se kulkee... No kulkekoon... Mistäpä tietää kenen ansoja ja pyydyksiä nämät ovat...

Matti pistää saaliin laukkuunsa, panee suuren mällin poskeensa ja aikoo lähteä kotia päin. Kaikki pyydykset on hän nyt kokenut, mutta niukka on saalis Matin mielestä. Kuusi riekkoa, kaksi koppeloa ja poikametso... siinä kaikki... Ja toista sataa ansaa oli Matilla pyydössä...

Matti nostaa laukun selkäänsä ja lähtee laaksoon päin loivenevaa myötälettä astumaan. Hän seuraa vanhaa tuttua polkua, joka kiertää laakson lettopaikkoja ja korkeimpia pounikoita. Mutta päästyään taas kuivemmalle maalle, hongikkokankaalle, jossa polku haaraantuu, toinen haara Petäjäniemeen päin, toinen Luikejoelle, hänen niitylleen, ei Matti käännykään kotia päin, vaan poikkeaa niittypolulleen...

Luikejoen kautta kulkien ei tule paljoa pitempi matka kotia ja on tarviskin niittynsä kautta mennä nähdäkseen, kuinka siellä heinät...

Vaikka ei ole nyt Matilla mielessä heinät, muissa tuumissa hänen aatoksensa kulkevat. Pitkin syksyä ovat hirvet siellä Luikejoen ympäristöllä majailleet, lehdoissa haavan kuorta jyrsien olivat monesti käyneet Matin niitylläkin, heinätalojen vieressä, sen oli Matti jäljistä nähnyt... Jos sattuisivat nytkin... niin saisi ne hätistellä pois latonsa luota... "värteeraamasta"...

Ei uskalla Matti itselleenkään tunnustaa mitä hän oikeastaan miettii... Mutta joka syksy sitä oli tullut mietityksi ja tehdyksi... Pakana sentään, mikä saalis kuitenkin on tuommoinen täysikasvuinen hirvi näin syyslihassa! Se oli otusta se menneensyksyllinen... kun tuli lihaa koko talveksi ja vielä sai paistit myydä kirkonkylässä... Matti jatkaa ajatuksiaan, kuinka on käynyt onnessa ennen... Mikäpä siinä nytkään olisi... Kukapa olisi näkemässä tai kuulemassa...

Syysilta alkaa jo hämärtää hiukan ja Matti astuu ripein askelin, mieli palavana ja ajatukset vilkkaina... -- Kenellekään siinä ei tule vahinkoa, -- miettii Matti. -- Kyllä niitä eläviä täällä on ja myötäänsä talvisin syövät ihmisten heiniä, jotka kruunu sitten saapi maksaa... Ja jos en minä ammu, niin on muita, jotka ampuvat, varakkaampiakin kuin minä... Eipähän ole saatu syyhyn Airiselän miestäkään, vaikka kuuluu mennä talvenakin tappaneen kuusi täyttä hirveä ja kaksi vasikkaa... Ja olisinhan noita saanut minäkin... mutta enpä häntä ole tahtonutkaan... Enkä minä nytkään, mutta jos sattuvat minun heinilleni niinkuin menneenä syksynäkin, niin... saa niitä vähän pelottaa... paukauttaa, että loittoutuvat vähän edemmäksi...

Kuta pitemmälti Matti miettii, sitä vilkkaampaan liikkeeseen käypi hänen verensä ja sitä nopsemmasti hän astuu. Hän on jo ehtinyt Luikejoelle, jonka vartta noudattaen astuu niitylleen päin. Kuta lähemmäksi niittyään hän saapuu, sitä varovammin hän koettaa kävellä, ettei ääntä syntyisi, kun jalka joskus kuivaan risuun sattuu tai laukku hipaisee puun oksiin.

Siinä kohden Luikejoen varrella, jossa Matin niitty on, on aukea paikka molemmin puolin jokea, mutta etempänä on korkeat kumpulat, niin että niitty on kuin kaukalossa, pitkien partaisten kuusten suojassa.

Päästyään hiljaa ja vaanimalla niityn laitaan pysähtyy Matti luppoisen kuusen suojaan, josta on selvä nähdä koko niittyaukealle... Hän säpsähtää... Aivan hänen latonsa edessä seisoo kaksi kookasta hirveä...

Kuinka ne näyttävät komeilta tuossa, vaikkei niitä enää niin tarkkaan erotakaan, kun syyshämärä yhä pimenee! Nyt ne ovat parhaassa lihassaan, voimakkaimpina! Syrjäkämmen puhdasta ihraa paistien päällä! Siinä vallattavat ja sieraimillaan kuin ilmaa nuuskisivat! Eivät vainustele mitään. On tuulen henki vastaan...

Mutta jopa oli kumma, että tuohon sattuivat juuri nyt...!

Matti unohtaa kaiken muun ja sellainen kiihko syttyy hänen veressään, ettei seisomassa tahdo pysyä. Vikkelästi tempaa hän pyssynsä olan takaa, liikkuu hiljaa ja kääntää pyssynsä piipun sitä suurempaa hirveä kohden, jonka pää on Mattiin päin...

Samassa paukahtaa pyssy... hirvet hyppäävät metsää kohden, johon toinen vilahduksella katoaa, mutta toinen jää polvilleen keskelle niittyaukeaa, korahtelee siinä kerran kaksi ja rysähtää kyljelleen, koipiaan viskellen...

Matti näkee lymypaikastaan, että jo osui, mutta hän ei liikahda vielä paikaltaan, katselee vain, silmät kiiluen, kuinka hirvi kuolonkamppauksessaan koipiaan viskoo ja reuhtoo ruumistaan sinne tänne...

Ei kuulu mitään ympäriltä. Ei ääntä, ei hiiskausta. Kaiku, joka on kertonut pyssynlaukauksen äänen ympäri suuria vaaroja ja laajoja metsiä, on tauonnut. Syyshämärä yhä lisääntyy ja taivaalta loistavat tähdet...

Silloin uskaltaa Matti liikkeelle ja lähestyy komeaa, suurta saalistaan... Hän hymähtää tyytyväisenä; semmoista hirveä ei hän koskaan ennen ole saanut.

Matti löysää laukun selästään, asettaa sen mättäälle ja pyssynsä sen päälle. Hän hakee kuivia puita metsiköstä ladon takaa, sytyttää nuotion ja ryhtyy sen valossa nylkemään...

Matti on turvassa täällä, kaukana sydänmaan kiveliössä. Ei tänne kukaan arvaa tulla näin pimeänä iltana eikä Luikejoen kautta kulje kenenkään tie... Vaarallisemmassa paikassa oli toissa syksynä. Mutta hyvin kävi silloinkin, vaikka aivan likeltä meni kaksi miestä ohi...

Matti nylkee nuotion valossa ja miettii, että jo tuli lihanpuolta ensi talveksi. Hän paloittelee lihat miehen kannannaisiin paloihin, köyttää vuodan kääröön ja kantaa kaikki latonsa suojaan, ne sieltä vähin erin kotia noutaakseen. Sisälmykset paiskaa hän Luikejokeen, joka niitä lähtee kuljettamaan myötävirralle, hän hävittää nuotion ja palamattomat kekäleet viskaa veteen. Ottaa matkaansa mitä jaksaa ja lähtee kotiaan päin kävelemään hyvää, kuivia maita vievää niittypolkuaan.

Matti on nylkemistoimessaan ollut tulisessa hopussa, tehnyt työtä, että paita on märkänä. Ja vasta kun hän on päässyt kotipolulleen ja metsänpeittoon, rauhoittuu hän. Kaikki on käynyt erinomaisen hyvin ja onnellisesti... Turhaa pelkoa vain... Vähän kai on forstmestari öiseen aikaan täällä kulkemassa... ja jos olisikin, niin mistäpä tietäisi hänen työkseen...

Äskeinen pelonsekainen tunne katoaa ja Matista tuntuu nyt, ettei hän ole mitään vääryyttä tehnyt... vielä mitä...

-- Vallitkaa kalat meressä, -- muistelee hän. Jumalan luomia ne ovat hirvetkin ja ihmisten avuksi annettuja. Olipa noita yksi vähempi tai enempi. --

Ja Matti kävelee rentona miehenä kotimökilleen, palavissaan raskaan painon riippuessa selässä.

-- Eläisihän tässä, kun saisi mielinmäärin metsästellä ja jos ei olisi tämä paikka niin hallanarka, -- arvelee hän pihaan tullessaan.

Mutta seuraavana aamuna varhain lähtee hän Luikejoelle hirvenlihoja noutamaan eikä muista katsoakaan satiiniinsa sillä matkalla.

ANTTILAN VANHAN IISAKIN PARAKRAAHVI

Vaikkei Heinärannan kylässä ollut monta todellista juoppoa eikä siellä miesmuistiin ollut kuulunut sellaisia kauheita "viinan uhreja", joista nykyään jokaisen sanomalehden palstoilta sai lukea, oli kylässä sentään joka talossa tilkkanen viinaa kaapin loukossa, lukon takana. Eduskunnan päätös, että kieltolaki nyt heti tulee, herätti kuitenkin vanhemmissa viinamiehissä hyvin ymmärrettävää suuttumusta. Niissä miehissä ja kunnon ukoissa nimittäin, jotka rakastivat silloin tällöin, noin kerran tai pari vuodessa, samoin kuin Jukolan punanaamainen Timokin, ryypätä hienoon humalaan ja rallattaa päivän tai kaksi, jolloinkulloin kolmekin. Hävytön oli semmoinen laki ukkojen mielestä. Mitä häiritsi se maailman rauhaa tai yleistä turvallisuutta, jos esimerkiksi Anttilassa, vanhan Iisakin, eläkemiehen, pihantakaisessa pirtissä toisinaan kylän viinamiehet hauskasti haastelivat, norrikuppia tekivät ja joskus polkaksi panivat? Ja haastellessa ja laulellessa muistelivat muinaisia markkinamatkoja ja ryyppäämisiä pakkasöinä pitkillä, talottomilla taipaleilla?

Eipä olisi siitä pitänyt olla häiriötä kenellekään.

Kommeksen Matti, joka kuului jo hänkin vanhojen viinaveikkojen joukkoon, vaikkei vielä ollut iältään vanha, toi ensiksi sanoman Anttilan Iisakille siitä, mitä herrainpäivillä oli päätetty. Sillä Iisakki itse ei lukenut sanomalehtiä, vain kuuli muilta mitä maailmassa tapahtui. Oli Iisakki ennen aikaan, silloin kun kotona vielä sai viinaa keittää, ollut koko pitäjän paras viinankeittäjä, ja kauas oli hänen maineensa siitä kulkenut. Mutta kotipoltto oli kielletty ja Iisakki oli talonsakin myynyt vävylleen, nykyiselle isännälle, Anttilan Villelle. Oli nyt vanhalla Iisakilla runsas eläke talosta ja eri rakennus pihan mäkikulmalla omituisena asuntona.

Oli Iisakki verkkoja korjaamassa, kun Kommeksen Matti tuli puheille ja kertoi mitä Helsingistä kuului.

"Jopa on päätöntä joukkoa siellä herrainpäivillä nyt", sanoi hän ensiksi Matille, sitten istumaan käski, -- mihinkäs kiire, että saadaan tässä vähän jutella.

Ei ollut Matilla kiirettä, aivan tämän asian vuoksi oli tullutkin.

"Kuuluu siellä olevan eduskunnassa viinamiehiäkin joukossa, mutta yhtäkaikki tekevät semmoisia päätöksiä", sanoi Matti, kun oli Iisakin antaman sikarin sytyttänyt.

"Niinpä tietenkin... ottavat ryypyn kyllä, kun sattuu rinnan alusta olemaan kipeänä tai jos ampuu kipu vatsaan", arveli Iisakki.

"Ja kun ei koko tässä maassa saa kukaan pitää takanaankaan viinaa, jopa sitten muille antaa tai neuvottaa ulkomaalta..."

"Vaan jos sattuu somasti, niin pian aletaan itse viinaa polttaa niinkuin ennenkin. Eikä niistä kaikista vallesmanni saa tietää, kun yksissä tuumin hommaillaan... Jos tuosta lähden ja alan, niin vielä osaan..."

"Sehän se olisi! Vaan nythän ne ovat niin raittiusmielisiä kaikki ihmiset, että kyllä ne heti kantelisivat vallesmannille... Tämänkin talon isäntä... tuo vävysi Ville... kuului ilkkuneen, että jopa taisi meidän vaariltakin herrain kalaasit loppua, kun ei enää saa mistään viinoja", selitteli Matti.

Mutta Iisakki heräsi kuin unesta ja kivahti:

"Vai niin... katsotaanpa... En minä anna itseäni lasteella pitää niin kauan kuin lakia on maassa..."

"Onhan se ennen ottanut ryypyn Villekin", muisteli Matti siihen.

"On ottanut, vaan nythän tuo on tullut semmoseksi, ettei tahdo minullekaan rauhaa antaa. Vaan milläpä pääsee... minulla on semmonen kauppakirja, ettei siitä pääse yli eikä ympäri... Ja se on sen miehen tekonen, ettei sitä korjaa paremmatkaan... Kauppakirjassa on selvästi, että minulle pitää vuosittain olla viisi kannua paloviinaa, joka on luonnossa maksettava..."

"Vai on semmonen kauppakirja...!" ihmetteli Matti ja suutaan massautteli ja sitten arveli: "Vai viisi kannua... ja tisleerattua vissiin?"

"Ei ole siitä erittäin mainittu, mutta siinä sanoo parakraahvissa, että hyvää viinaa pitää olla..."

"Siinä on sitten, kuulemma, kova parakraahvi..."

"Sinä kun olet lukumies, niin katsotaanpa, että näet... Sinulle näytän."

Iisakki haki avaimen pöytälaatikosta ja lähestyi punaiseksi maalattua loukkokaappia, joka oli hänen paras ja varmin säilytyspaikkansa. Siinä oli alakerrassa iso hylly viina-astiaa varten, siinä pikareita ja merkillinen tinapullo, jota ennen matkoillaan taskumattina piti. Yläkerran hylly oli hänen arkistoansa varten, ja siellä säilytti hän myös kauppakirjaansa.

Ja kun hän kaapin oven avasi, lemusi sieltä paloviinan haju, että Mattikin tunsi sieraimissaan. Ja näki monta mustankiiltävää pulloa ja ison tammisen lekkerin...

Hän seurasi kiiluvin silmin ja vesissä suin Iisakin liikkeitä, että jos hyvinkin sattuisi äijällä olemaan noissa pulloissa... Ja hän näki, ettei vaarin käsi kopeloinutkaan ylähyllylle, vaan meni ensiksi alakertaan... Iisakki otti pullon ja kaksi pikaria ja sanoi Matille:

"Tulepa ja otetaan tässä sen kieltolain kuolemaksi..."

Se Mattia nauratti, ja kiittäen ja suutaan pyyhkien hän arveli:

"Aina sillä on tuolla vaarilla viinaa takana, ja niin hyvää sitten... Jos ei kenelläkään muulla ole viinatilkkaa, niin kyllä on tällä vaarilla..."

"No, sen varan minä olen pitänyt, että vaikka koska kuolisin, niin märkänä on kaapin loukko...!"

Iisakki kaatoi kumpaisenkin pikarin täyteen, ja Matti kiiluvin silmin katseli. Mutta kun olivat ryypyt ottaneet ja Matti tuhannen kiitosta sanonut, niin Iisakki uudelleen täytti pikarit ja sanoi:

"Otetaanpa sille tämä toinen kumppaniksi, niin katselepa sinäkin sitä minun parakraahviani, että mitä sinä siitä ajattelisit?"

Oli se Matille mieleen ja arvelematta kumosi hän toisenkin pikarin.

Otti Iisakki nyt arkistostansa monen käärön sisältä kauppakirjansa ja sanoi:

"Se pitäisi olla neljäs parakraahvi se, jossa viina on määrätty."

Matti, joka oli lukumies, alkoi katsella kauppakirjaa, mutta hänen ajatuksensa kulkivat ensin Iisakin viinavarastossa ja nähtyään, ettei Iisakki vielä pannut korkkia pullon suulle eikä asettanut pikareita paikalleen, tuli hän hyvilleen. Sillä sehän oli selvä merkki, että Iisakki tarjoaisi lisää...

Matti luki:

"Tämän kauppakirjan kautta luovun ja poismyyn minä..."

"Luehan se neljäs parakraahvi... Siinä se on", hopitteli Iisakki.

"Elähän vielä... Missä se onkaan...? Tässä se on... Neljäs parakraahvi..."

"Luepa nyt se kaikki!" käski Iisakki.

Matti luki:

"Paitsi yllälueteltuja, tulee ostajan myyjälle koko hänen elinaikanaan antaa viisi kannua puhdasta ja hyvää paloviinaa, joka on luonnossa maksettava vuosittain sinä 1 päivänä Joulukuuta, eikä ole myyjä velvollinen ottamaan viinan hintaa rahassa taikka muussa tavarassa..."

"No, siinä sen nyt kuulet ja näet... ei rahassa eikä muussa tavarassa... Eikö ole selvä...?" sanoi Iisakki.

"No tämä on selvääkin selvempi... Laittakoon viinan mistä hyvänsä..."

"Juuri niin! Minä sanoinkin Nällunti-vainaalle, joka kauppakirjaa oli tekemässä, että tee sinä semmonen, ettei vävypoika pääse yli eikä ympäri... ja hyvä siitä tulikin... On se jo monena vuonna niskotellut ja lyönyt lönkkyjään, ettei hän osta viinaa, vaan maksaa muuten. Vaan minä olen sanonut, että muistelepa sinä sitä neljättä parakraahvia... niin on täytynyt laittaa..."

"Mutta niin kuului nyt pappilassakin kehuneen, ettei osta hän enää vaarille märkääkään..."

"Vaan mitäs laki sanoo... hahaha?"

"Laki on aina elatusvanhusten ja palvelijain puolella... Kun kihlakuntaan haastaa, niin äkkiä tuomitaan, että luonnossa pitää maksaa", tiesi Matti, joka oli istunut lautamiehenäkin.

"Sen minäkin uskon."

Ja niin haastelivat ja kaatoi Iisakki vielä pikarit täyteen ja sanoi:

"Jos niin, että ei ala viinaa kuulumaan, kun ensi päivä joulukuuta on elettävissä, niin etköhän sinä ota tätä minun asiaani oikeudessa ajaaksesi?"

Lupasihan Matti sen toki mielelläänkin. Oli Matti ennenkin esiintynyt asianajajana ja verrattoman hyvin oli asioissaan toiminut.

Haastelivat vielä hetkisen. Antoi vaari vielä neljännen naukun Matille välipuheeksi siitä, että Matti ottaa asian ajaakseen, jos vävymies Ville alkaa viinanmaksun suhteen juonittelemaan. Mutta sitten Iisakki pani pulloonsa korkin ja pani pikaritkin kaappiin. Nyt kun ei ollut mikään vuosihupi, ei Iisakin ollut tapana pitempään maistella eikä muillekaan antaa. Näihin neljään ryyppyyn sai Mattikin tällä kertaa tyytyä, vaikka mieli teki lisää.

"Mutta kun tässä eletään joulukuun 1 päivään, niin silloin taas vähä maistellaan", lupasi Iisakki.

Matti kiitteli ja kehuskeli.

* * * * *

Mutta Anttilan isäntä, Ville, jutteli omalla puolellaan, pastorin kanssa juuri tuosta vanhan Iisakin parakraahvista ja sitä mieltä tuntui pastorikin olevan, ettei tarvitse Iisakille enää viinaa eläkkeeksi hommata.

Ja niin on nyt ympäri kylää huhu, että vanha Iisakki alkaa käräjöidä vävynsä kanssa kuuluisaksi tulleesta neljännestä parakraahvista. --

Kuinka käynee käräjillä?

VANHAN ISÄNNÄN PUHETTA

Talvitien vanhan isännän kamarissa käyn usein juttelemassa.

Tuonnoin oli Talvitiellä ollut joku meijerikokous, ja ukkokin istui vielä pirtissä, jossa kokousta oli pidetty. Kuulijat olivat poistuneet, ei muita kuin talonväki ollut saapuvilla. Hän oli vielä, Talvitien vanha Mikko, entisen ajan miehiä, joka omalla hommallaan oli varalliseksi päässyt. Nyt oleskeli hän eläkkeellä, ja hänen poikansa, joka oli uudenajan mies, oli isäntänä. Kiivaasti vastusteli ukko nykyisiä hommia ja varsinkin oli hän meijerihommalle ikuisen vihansa ottanut. Nyt oli hän väittelynhalussa, kun meijerikonsulentti oli taas "innostusta" käynyt lisäämässä.

"Ovat ne olevinaan viisaita miehiä ja hyötyvänsä luulevat tuolla meijerillä... parhaan rasvan syöttävät ulkomaalaisille ja ostavat sijaan haisevaa silavaa..."

"Vaari on taas vanhoja muistelemassa", sanoi hänen poikansa, toimekas ja virkku Talvitien Matti.

"Niin onkin. Sillä tässä talossa on eletty ja toimitettu ja säästetty ja joka päivä on sentään väelle liiennyt voipalanen puuron silmäksi ja viilipytty sunnuntai-aamuisin", vastasi ukko kiverästi.

"Ne ovat niitä vanhoja hullutuksia", arveli Matti.

Mutta siitä äijä nokkaantui. "Vai hullutuksia! Nyt niitä hullutuksia on maailma täynnä. Runsaampi ja rasvaisempi oli ennen minun aikanani tämänkin talon elämä. Oli olemista. Viljaa oli aina satakin tynnyriä aitan hinkalossa, oli lihaa, oli voita, oli kalaa kaikesta lajista, omalle väelle ja vieraillekin antaa..."

"Vaan saitteko silloin niin paljon rahaa voistanne! Nyt nousee meijeristä joka kuukausi lähemmäs kolmesataa markkaa", pani poika, isäntä Matti, väliin.

"Niin tekee, sen olen kyllä nähnyt", myönsi ukko. "Mutta mihinkä joutuvat nämä rahat? Pankkiinko? Säästöpankkiinko? Ei penniäkään säästöön jouda. Parhaat pellot, jotka ennen antoivat jyviä, raskaita kuin suoloja, kasvavat nyt timoteitä kuin kuivia keppejä -- jauhot ovat ostossa. Väelle täytyy ostaa silavaa ja kryyniä ja lehmille kaikenlaisia 'kokkoja' ja voimavärkkiä ja yhtä kaikki on puuro pöydällä sokeana kuin Orajärven äijä, ja väki valittaa vatsaansa ja vasikat rapovat... Jauhoihin, kahviin, kryyniin ja lääkityksiin menevät ne meijerirahat... Mitäs siihen sanot?"

Hetken mietittyään vastasi Matti:

"Elon viljelys ei kannata täällä..."

"Kannata! En kehtaa kuulla! Millä sinä luulet, että minä ja äitivainajasi, kun kahdella tyhjällä kämmenellä aloimme, olisimme tästä talon tehneet, jos meillä olisi leipä aina ostossa ollut? Ja voita mekin möimme, parhaina vuosina kahdenkin tuhannen markan edestä... Ja kerrankin -- silloin suurena nälkävuonna -- oli minulla viljaa myydä toistasataa tynnyriä... Mutta sinun aitassasi tappelevat hiiret, että maantielle kuuluu..."

"Niitä jyvävarojaan se vaari aina kehuu", sanoi Matti siihen ja koetti lyödä leikiksi ukon puheet.

"Niin tekeekin."

"On siinä vähä kehumisen varaakin", sanoivat siihen rengitkin.

Ja ukko jatkoi:

"Toisenlaista se oli elämä muutenkin. Ei joudettu iltasin jouten olemaan. Rekiä, koreja, kelkkoja tehtiin, astioita uurrettiin... vaimot kehräsivät ja kutoivat... Nyt kylää kulkevat, ja jos kotona ovat, niin sanomalehden takana istuvat, etteivät kuulekaan, kun kysyy..."

"Lähdemme nyt tänne tupaan kahvia juomaan, että vaarikin tulee paremmalle tuulelle", sanoi Matti ja koetti houkutella ukkoa kahvin juontiin.

Mutta siihen tulivat äijävaarin syliin tahtomaan Matin kaksi poikaa, kymmenvuotiasta, niin ukko vielä porisi:

"Lapsensa ne vielä saattavat sairaiksi ja heikoiksi, kun aivan sitä kirottua kurnaalia antavat... Antaisivat lehmän nännistä suoraan lapsilleen oikeata maitoa, niin ei tarvitsisi joka päivä juosta apteekiin rahaa viemään eikä joka näkemällä lääkärin neuvoja kysellä... Ruuan olen aina itse syönyt ja lapsilleni antanut ja vankkoja ja terveitä ovat, vaan näistä ei tule kun vaivaisia, sinisiä soikeroita, jotka vikisevät tautiaan öin päivin..."

Ja ukko otti molemmat pojat polvelleen ja sanoi:

"Lähdemme tästä äijävaarin kamariin, niin äijävaari antaa pikkupojille voileivät..."

Sanoi ja meni poikain kera äkeänä äijänä kamariinsa.

Mutta kun me Matin kanssa menimme tupaan ja emäntä sinne toi kahvia, niin Matti virkkoi:

"Alkaa vaari käydä vanhemmiten niin 'krantuksi'".

"Ehkäpä äijä sentään on monessa asiassa oikeassakin", sanoi siihen emäntä, joka tuntui pitävän vaarin puolta.

PUNANAAMAISEN RAHTIMIEHEN MIELIPIDE

Palasimme kaupungista, toistakymmentä rahtimiestä.

Maantien poskessa olevaan kahvipaikkaan oli poikettu hevosia syöttämään ja kahvia juomaan. Selviä miehiä olivat kaikki, vaikka kaupungista päin oltiin tulossa.

Isosta, korkearintaisesta ja leveäjalkaisesta kahvipannusta kaatoi emäntä kahvia lörpötteleville rahamiehille. Joku otti nisuakin ja "toppasi". Mutta ei näkynyt viinaa kenelläkään, koskapa ei puolikuppisia tehty.

Mutta Yliniemen Antti, joka oli jälkimmäisenä tullut sisälle, meni heti pöydän luo ja kahvia tahtoi. Ja kun oli kuppinsa saanut, niin povitaskustaan kaivoi litteän lasin, puolikuppisen teki ja puheli:

"On niin sisusta ollut kipeä monta päivää, että pitääpä koettaa tehdä tuossa puol'kuppia, niin eiköhän lakkaa maha mauruamasta."

Me muut tarkkasimme vesissä suin ja kiiluvin silmin Yliniemen Antin puolikuppisen tekoa.

"Kyllä se on niin hyvä sisustalle tuommoinen lämmin knorrikuppi, että sitä ei uskoisi", arveli muuan.

"Paljaaltaan se on vielä parempaa, kun olisi vielä joku noppa panna tiilmannia joukkoon", tiesi toinen.

"Ei sitä ole hyvän puol'kupin edelläkävijää sentään", tuumasi kolmas.

"Vaan liepeän puolikuppisenpa sinä teet... pane sinä enemmän kalua, että tulee hyvin väkevää... sitten se auttaa", neuvoi neljäs.

Ja kaikki seurasivat suurella nautinnolla Antin hommaa, kun hän lasistaan kuppiin kaatoi, sitä sekoitteli ja maiskautti suullaan. Sitten nosti kupin huulilleen ja kumosi yhtaikaa menemään... ja ryki ja röhisi päälle, että hyvää oli...

"Kyllä se on sentään viina niin moneen tarpeeseen hyvää... näin talven aikana varsinkin", alkoi muuan punanaamainen rahtimies puhua.

"Vaan poispa se nyt on kielletty viina kokonaan, sitä ei enää saa millään hinnalla koko Suomenmaassa. Saattaa käydä, ettei tee enää tulevana talvena näillä ajoin tuokaan Antti puolikuppisia. Pian kai se keisarissa päätetään."

"Vaan se vasta hullua on semmoinen laki", alkoi taas se punanaamainen rahtimies. "Kun kerran on viinalle totuttu, ja mitä täällä on muutakaan hauskaa tässä maailmassa, jos kerran vuodessa kansan mies ei saisi olla hauskassa humalassa. Sitähän ne näkyvät kirjoittavan, että kuinka siitä koituu hyvinvointia koko maalle ja kuinka köyhyys ja kaikki muukin paha katoaa, kun viinaa ei enää viljellä. Ja varakkaiksi pääsevät köyhätkin..."

"Paljonhan sitä pannaan viinaan rahaa."

"Oikein. Tulee ilmankin toimeen..."

Mutta punanaamainen rahtimies jatkoi: