Part 1

MAALAISKUVIA II

Kokoelma novelleja

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.

SISÄLLYS:

Niittymatoja hävittämässä. Kuva Juukujärven rannalta. Känsä-Topias tullikavaltajana. Kiusaus. Anttilan vanhan Iisakin parakraahvi. Vanhan isännän puhetta. Punanaamaisen rahtimiehen mielipide. "Tösseli". Eräs Amerikan kirje. Frans Tuiran joulukertomus. Mökistä mökkiin. Sovintoa hieromassa. Laura parka. Raitikosken Antti. Uusi oikeus. Kun Savinaista vangittiin. Kihloissa. Tilausaikana eli Kansamme hyvinvointia.

NIITTYMATOJA HÄVITTÄMÄSSÄ

Kauas Pohjan puoleenkin ilmestyi viime kesänä niittymatoja, täyttäen maarunsa maamiesten parhaalla tavaralla: peltoketojen kauniilla mannulla.

Niitä ilmestyi Ylirannan kyläänkin, jossa ei tämän polven aikana tietty mokomia syöpäläisiä olleen. Oli luettu lehdistä, kuinka ne etelämpänä suuria vahinkoja tekivät, kuinka oli kaikkia konsteja koetettu, että saataisiin ne hävitetyksi. Mutta ei ollut vielä mikään keino auttanut. Olivat maanviljelysoppineetkin kaiken ymmärryksensä yrittäneet, mutta eivätpä hävinneet madot. Oli sanottu lehdissä, että kun oikein kovasti sataa, niin siitä häviävät, kuolevat ja lahoavat sinne heinän juureen eivätkä enää sikiä ainakaan sinä kesänä.

Ylirannan Niemelän kedoille, Lompalonrannalle, niitä ensiksi ilmestyi. Ne olivat laihanlaista keto- ja lyhyttä maaheinää kasvavia. Niihin ensiksi ilmestyivät. Nousivatko maasta vai taivaastako tipahtivat, ei tietty, mutta pelottavasti alkoivat kedot kulottua.

Lompalonrannan niitty oli aivan tien varrella, niin että kaikki ohikulkijat huomasivat niissä kedoissa niittymatojen tuhotöitä. Näkyihän niitty selvästi taloonkin, kun pirtin peräakkunasta katseli etelään päin; näkyi sekin selvästi, kun sivukulkijat, olivatpa sitten jalan kulkijoita tai hevosella ajajia, osoittivat sormellaan ketoja ja sanoivat... niin, mitä lienevät sanoneet... Oli sellaisiakin menijöitä, että siinä pysäyttivät hevosensa, laskeusivat alas rattailtaan ja menivät niitylle katselemaan ja tonkimaan, luultavasti nähdäkseen, minkälaisia ne niittymadot oikeastaan olivat.

Niemelän isäntä, ylpeä ja kiivasverinen Aukusti Joakim, oli pirtin peräakkunasta monta kertaa nähnyt, kuinka siinä Lompalonrannan niityn kohdalla kulkijat pysäyttivät hevosensa ja kävivät kedoille kuin jotakin hakeakseen. Ensin hän ei ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta ihmetteli hän itsekseen, mitä noilla kulkijoilla oli tekemistä hänen niityllään, heinikkoa polkemassa. Ja nekin, jotka eivät kedoille menneet, ne kuitenkin sivu mennessään viittoivat sinnepäin käsillään ja tuntuivat selittelevän toinen toiselleen jotakin asiaa.

Jo eräänä päivänä Aukusti Joakimkin lähti Lompalonrannalle päin kävelemään... Ja nyt hänkin näki mitä hävitystyötä täällä madot tekivät. Koko Lompalonranta näytti kulolta, siellä täällä piipatti pystyssä jokunen juhannuksen kukka ja vankempi pilliheinä, mutta mantu oli kaikki hävinnyt...

Jopa oli tämä kummaa! Ja mistä olivat madot tännekin osanneet? -- Sen vuoksi ne ovat ohikulkijat tässä pysähtyneet ja katselleet ja tutkineet ja nuuskineet -- puheli hän itsekseen matojen hävitystyötä katsellen. -- Jo ovat osanneet, kirotut, tännekin... Kyllä tässä taitaa tulla kehno heinävuosi, jos noita alkaa laajemmalta levetä... Mikä ne tähän juuri minun niittyyni opasti ensiksi... Onkohan muiden niityissä näkynyt?

Hän kumartui katselemaan, minkälaisia nuo itikat oikein olivat, sillä Aukusti Joakim ei ollut niitä ennen luonnossa nähnyt, kirjoitettavan oli kyllä nähnyt ja puhuttavan kuullut. Tuossa niitä näkyi olevan... hyi minkä näköisiä... mustia, limaskaisia lieroja, tuumanpituisia... tuossa muuan kiipesi mantuheinän latvaan, ja yksi kaksi oli heinä kadonnut sen nälkäiseen maaruun... Ja voi penteleitä, kuinka paljon niitä oli... Aivan mustanaan koko heinikko... Tämäpä vasta kesää on!

-- Eikö niitä sitten muualla ole kuin minun niityssäni, ajatteli hän mieli karvaana. -- Kun tätä pitävät kuin mitäkin kometiiapaikkaa... juuri kuin tämä olisi isännän syy... Minkä minä noille tekisin!

Hänelle juolahti yhtäkkiä paha ajatus mieleen. Hän kokoaa niitä isoon saaviin ja viepi yön aikana Herralan kedoille ja kaataa keskelle parasta heinikkoa. Herrala se aina kehui ketojaan ja maanviljelystaitoaan. Mitähän se, möhömaha, tämmöisestä apulannasta arvelisi...

Sen hän tekeekin ja aivan ensi yönä. Siinä saapi samalla kostaa Herralalle siitäkin, kun mennä syksynä haukkui hänen varsaansa, ettei saanut palkintoa varsanäyttelyssä.

Aukusti Joakim oli siinä pyllyllään, matojen vehkeitä katsellen ja kostontuumia hautoen, unhottanut, että oli sunnuntaipäivä ja että ihmisiä oli liikkeellä... Kesken mietteitänsä kuuli hän rykimistä ja askeleita takanaan ja huomasi naapurinsa Järvelän tulevan luokseen... Häntä vähän harmitti ja koski kunniaan, kun naapurikin nyt näki, minkälaista hävitystyötä madot täällä tekivät... Tuo Järvelä oli muutenkin semmoinen joutava irvihammas ja viisastelija.

"Mutta olisitpa nähnyt tuolla Mokon kylässä, minkälaista hävitystyötä siellä madot tekevät!" alkoi Järvelä selittää. "Siellä oli aivan joka talon kedot ihan kuin keväällä lumen lähtiessä. Koko kylän kedot pohottivat aivan harmaalta kuin kulo. Siellä surkeaa on. Ei tämä vielä mitään ole."

Aukusti Joakimista tuntui hyvältä, että oli muuallakin matoja eikä yksin hänen kedoissaan.

"Liekö noita tässä kylässä muiden niityissä kuin meidän?" kysäisi hän naapuriltaan.

"No melkein joka talossa, vaikkeivät ole ymmärtäneet tarkastaa... Herralan Jaakonvainion kedotkin..."

"Vai on Herralankin kedoissa!"

"Onpa tietenkin. Jaakonvainion ovat syöneet, ettei ole kuin jokunen pilli pystyssä."

"No, mitä ne tästä minun niitystäni sitten syynäävät kuin mitäkin kometiaa! -- Pitäköön kukin huolen omastaan."

Niin naapurit keskustelivat. Tiesi Järvelä kertoa matojen tuhotöistä muuallakin, jossa jo olivat tehneet niin suuria vahinkoja, että varma heinäkato oli tiedossa.

"Sanomalehdissä on joka numerossa tietoja, kuinka ne hävittävät heinikoita", selitteli hän. "Monessa paikassa oli koetettu ajaa virtsaakin, että eivätkö häviäisi, mutta eivät olleet hävinneet. Agronoomitkin kuuluvat sanoneen, etteivät häviä ennenkun tulee oikein kova, monta päivää kestävä sade, niin sitten kuolevat."

"Vai jo tuli semmonen pykälä agronoomeillekin, etteivät ymmärrä niitä viisaita neuvojaan antaa!" ilostui Aukusti Joakim, sillä hänellä oli kova vastenmielisyys kaikkia agronoomeja kohtaan, jotka aina talossa käydessään pyrkivät neuvomaan ja muistuttelemaan.

"Jo tuli semmonen pykälä, ettei auta oppikaan", myönsi Järveläkin, mutta lisäsi sitten:

"Vaan se näkyy olevan varmaa, että lihavaan, timoteitä kasvavaan peltoketoon ei se ryhdy. Siinä kun on vankkaa heinää, niin ei voi mitään. Minä näin Mokon kylässä selvän esimerkin... Ja sama näkyy olevan muuallakin."

Aukusti Joakim ei ollut kuulevinaan Järvelän viimeistä puhetta, sillä hänellä ei ollut yhtään timoteiketoa, arveli vain:

"Mutta kyllä tästä tulee niin huono heinävuosi, että saapi tappaa puolet elukoistaan."

"Epäilemättä. Jos sentään sateet tulisivat, niin..."

"Eivät ne enää ehtisi kasvaa..."

Siihen jäi naapureilta keskustelu, sillä he huomasivat herrasmiehen ajavan polkupyörällä aika kyytiä tietä pitkin. Mutta kun pyöräilijä ehti heidän kohdalleen, pysähtyi hän, laski pyöränsä tienpientareelle kyljelleen ja kävi heidän luokseen. Aukusti Joakim ja Järvelä jäivät vierekkäin outoa tulijaa katsomaan, sanaa sanomatta, kumpikin miettien, että mikähän tuo on, joka tänne...

Se oli nuori agronoomi, joka maamiesseuran lähettämänä oli matkalla. Niittymatojen tuhotyötä oli hänen määrä tarkastella ja antaa neuvoja niiden hävittämiseksi. Aivan sitä varten oli hänet maamiesseura lähettänyt tännekin, kun kuulunut oli, että täälläkin olivat madot alkaneet lisääntyä. Muualla oli hän jo kulkenut, useimmat naapuripitäjät käynyt.

"Paljon näkyy täälläkin matojen syömiä ketoja, vaan vielä enemmän niitä on muualla", sanoi hän. "Ei täällä toki ole vielä muualla näkynyt kuin laihimmilla kedoilla... kuten tässäkin... -- Teidänkö nämä kedot ovat?" kysäisi hän sitten Järvelään päin kääntyen.

"Eivät nämä minun ole. Nämä ovat tuon Aukusti Joakimin, tuon Niemelän", vastasi Järvelä ja katseli syrjäsilmällä agronoomiin.

"Eivät nämät minun ketoni ole ainoat täälläkään, jossa matoja on", sanoi Aukusti Joakim. "Herralankin Jaakonvainion ovat syöneet, ettei ole kun korsia pystyssä."

"Jaha... jaha... Eikö täällä ole koetettu mitään niiden hävittämiseksi?" kysyi agronoomi.

"Minkäpä niille on ymmärtänyt. Ovat ne jotkut koettaneet ajaa virtsaa, vaan ei ole auttanut sekään", selitti Järvelä.

Mutta nyt innostui agronoomi selittämään.

"Kaikkia keinoja on koetettu etelämpänäkin, mutta eivät ole auttaneet. Mutta minä olen keksinyt keinon, jolla häviävät ja jonka keinon avulla vielä tänä kesänä saa vankan rehusadon noista alastomista kedoista."

"Sitäpä minä en usko, kun juhannuksestakin on jo viikko kulunut", epäili Aukusti Joakim.

"Kummalta tuo kyllä tuntuu", arveli Järveläkin.

"Niinpä niin", sanoi agronoomi voitonvarmana. "Epäilleet ovat muutkin ensiksi. Mutta oletteko ajatelleet, että kun nämä kedot auraa ja kylvää rehukauraa, niin silloin häviävät madot ja syyspuoleen saapi vankan kauralaihon. Sellaisen keinon minä olen keksinyt mokomille."

Hän katsoi voittoisasti Aukusti Joakimiin ja Järvelään, eivätkö hämmästy ja sano, että sepä nyt on, kun ei tuota itse ole hoksannut. Mutta eivät hämmästyneet eivätkä kummastelleet. Melkein päinvastoin. Sillä Aukusti Joakim sanoi:

"Olisi se sekin. Vaan minkäs niille sitten tekee, kun ne ovat auratut ja kaura kylvetty?"

"Tietysti niitetään kaura ja kuivataan haasioilla eläinten rehuksi, ja se onkin voimakasta rehua, tiedän mä", sanoi agronoomi kuin että jopa sekin on kysymystä.

"Niinpä tietenkin. Sen minäkin tiedän", jatkoi Aukusti Joakim. "Vaan mitäs sitten tehdään, kun on kaura korjattu?"

"Sitten tietysti kynnetään heti ja annetaan viilloksilla olla talven yli..."

"Niin vain. Entä sitten?"

"Sittenkö? Sitten lannoitetaan ja pannaan ohran kasvuun."

"Jopahan tullaan yhteen. Vaan mistäpä riittää lanta kaikkiin matojen syömiin ketoihin?"

"Niin... tuota... tuota... Voipihan niitä jättää levähtämään", arveli agronoomi ja katseli taivaalle.

"Saattaa siitä tulla sadekin", sanoi hän sitten.

"Se on kyllä täälläkin ymmärretty, että se niille paras kuri olisi, kun auraisi ne maahan, mutta se lannan asia..." tuumaili Aukusti Joakim.

"Suo siellä, vetelä täällä", arveli Järveläkin.

He olivat keskustellessaan saapuneet tien viereen, jossa agronoomilla oli pyöränsä. Siihen oli kokoontunut ohikulkijoita, jääneet siihen odottamaan, että mitä miehiä nuo olivat, jotka Niemelän niittymaata tarkastelivat. Oli joukossa kirkosta palaaviakin.

"Puhuttiin kirkolla, että häviävät kyllä, kun virtsaa ajaa..."

"Rukoilihan se rovastikin, että säästyisivät niityt madoilta, pellot hallalta..."

"Eivätpä taida rukoukset auttaa."

"Eivät ainakaan ennen... mutta jos sateen jälkeen", sanoi agronoomi kuin vastaukseksi kaikille kirkosta tulijoille.

Niemelään, kotiinsa, oli Aukusti Joakim käskenyt agronoominkin tulla levähtämään, että saataisiin keskustella yhtä ja toista, mitä noille madoille oikeastaan tekisi. Vaikka Aukusti Joakimia eivät herrat miellyttäneet, oli hänestä tämä agronoomi sentään aika hauska mies. Ja kun kylällä kuului, että oli Niemelään tullut agronoomi -- matoagronoomi, -- joka neuvoi niittymatoja tappamaan, kokoontui iltapäiväksi paljon kansalaisia sinne neuvoja kysymään. Tuli rovastikin, sillä pappilankin kedoille oli matoja ilmaantunut.

Kova oli poru Niemelässä. Jokainen sai puhua kokemuksiaan ja havaintojaan. Mokon kylän Silvonen kertoi:

"Meillekin ilmausi siihen rantariihen luo, alimmaisen kedon mäkipäähän. Minä ajattelin, että odottakaa, vietävät, kyllä minä teidät höystän... Ja kun tuli ilta ja kaste lankesi maahan, niin minä tomahutin kylvää koko hehdon suoloja siihen... niin kahden päivän perästä ei näkynyt yhtään elävää matoa... Ja kokoontuivat siihen sitten kaiken maailman varekset ja söivät kaikki matovainajat suihinsa..."

"Vai tottelivat suoloja!"

"Entä minä! Kuulkaapa kuinka minä..." alkoi Kauppi selitellä. "Koko Naattolan vainio oli matojen vallassa, ettei paljon pilliä pystyssä... Silloin minä..."

"Minkäpä teit?" kysyttiin monella suulla.

"Minä koko karjan kedolle... lehmät, hevoset, lampaat, kaikki. Kun viikon päivät siinä polkivat ja pehnasivat... niin alkoivat madotkin moittia, että tosi tässä taitaa olla... Ja, uskokaa jos tahdotte, nyt on jo Naattolan vainiossa hyvä heinän alku eikä näy yhtään elävää matoa..."

"Sitäpä pitää meidänkin koettaa", aikoivat useat.

Oli Niemelän Aukusti Joakim niitä miehiä, jotka viinaa "takanaan" pitivät ja silloin tällöin maistelivat hienoon humalaankin, hauskimmilleen. Ja huomattiin nytkin, että punotteli Aukusti Joakimin naama tavallista enemmän ja tavallista puheliaampi hän oli. Ja kun keskustelut olivat vilkkaimmillaan, huomattiin, että isäntä iski hyvin merkitsevästi silmää jollekin tuttavalleen, iski silmää ja piipun varrella viittasi kamaria kohden... josta toinen heti ymmärsi, mistä oli kysymys... ja sitä poistuttiin vakavina, arvellen: joo, joo... niin on...

Mutta kun Aukusti Joakim oli päässyt vähä hutikkaan, teki hänellä mieli tarjota agronoomillekin, joka istui tuolla pöydän päässä ja näytti olevan ikävissään... Jo iski agronoomillekin silmää ja viittasi piipunvarrella niinkuin muillekin. Ja heti ymmärsi agronoomikin, mistä oli kysymys, ja ulos silmäten ja koettaen näyttää vakavalta käveli hän Aukusti Joakimin perässä kamariin...

* * * * *

Illalla oli agronoomilla, Aukusti Joakimilla ja kahdella muulla isännällä johtunut mieleen sama ajatus, kun hauskimmillaan humalassa olivat. Jos olisi koettaa kaataa noille madoille vähän viinaa niskaan...

Menivät miehissä Lompalonrannalle, Aukusti Joakimilla täysi pullo taskussa.

"Nyt se taitaa tulla se kieltolakikin kaiken muun hyvän lisäksi", puhkesi Aukusti Joakim sanomaan.

"Eikö mitä. Ei se meidän aikana tule. Vaan eiköhän ole viisaampaa, ettemme anna noille matorakkareille viinaa, -- vaan juomme itse", arveli agronoomi.

"Niin taitaa olla. Vaan menemme tuonne Lompalonrannan latoon ja otamme ryypyn. Madot kyllä häviävät itsestään."

"Aivan oikein. Madot kyllä häviävät itsestään. Ei niille muuta ymmärrä."

Ja sinne kävelivät ja ladon kynnykselle istuivat.

Ja sen havainnon tekivät kaikki muutkin, että omia aikojaan ne häviävät niittymadot, ilman ihmisten apua ja rukouksia. Joutavaa on niiden vuoksi mieltään pahentaa.

KUVA JUUKUJÄRVEN RANNALTA

Laajan, asumattoman erämaan syrjässä on Juukujärvi, jonka pohjoisenpuolisella rannalla, etelään päin viettävällä törmällä, on Iikka Oinaan torppa.

Kruununtorppa nimittäin. Metsiä kulkiessaan on hän tämän pienoisen järven rannalle kerran eksyksissään joutunut pimeänä syysyönä. Silloin hän päätti tähän ruveta kruunulta torppaa pyytämään ja asettua tänne asumaan. Kaukana oli seutu kyllä muista ihmisasunnoista, -- oli ensimäiseen naapuriin, Kivinivan uudistaloon, rapea puoli penikulmaa, -- ja kirkonkylään oli kolmatta penikulmaa.

Mutta Iikka Oinaan mielestä oli Juukujärven ympärillä hyvää viljelysmaata, ja niittyä saisi perkaamalla jänkille ja meheville ojanvarsille.

Tuumasta toimeen. Iikka ryhtyi hommiin ja niin sai kun saikin torpan oikeudet. Metsä järven ympärillä ja laajoissa saajoissa loitompanakin oli verrattoman hyvää männikköä kuin humalamaata; se se viekoitteli Iikkaakin siihen torppaa perustamaan, että jos hyvinkin pian saisi taloksi ja pääsisi sitten tuon verrattoman pulskan metsän omistajaksi.

Satuin tässä takavuonna kerran kulkemaan Juukujärven kautta, kun matkani piti erämaata halki toiseen pitäjääseen.

Kivinivan uudistalossa opasti isäntä minua polulle ja neuvoi:

"Tästä kun kuljet ja tämä männikkökangas loppuu, niin tulee jänkkä vastaan. Sitä elä lähde oikasemaan, vaan kulje sen vasemmanpuolista rantaa... ja pitäisi siinä tuntua pilkat puissa... niin tulet meidän heinäladolle, jossa on lehtiauma ikkunan edessä. Siitä ladolta sitten lähtee pilkottu polku ja kun sitä avosilmin seurannet, niin kyllä koidut Juukujärvelle..."

Niin neuvoi Kivinivan vanha, vaivaantunut ja kovaa kokenut isäntä, ja minä läksin neuvottua polkua kulkemaan...

Äärettömiä, liikkumattomia metsiä läpi polku vei, halki nukkuvaa kiveliötä, jossa tukkilaisen kirves ei koskaan ollut tuhoa tehnyt. Oli syksyn herttainen päivä, jolloin aurinko vielä lämmittää kuin kesällä ainakin. Männikön keskellä kulki kuin pylvässalissa, soman, miellyttävän hämärän ympäröimänä...

Tuli taipaleessa vastaan melkoisia metsäpuroja, joiden yli oli asetettu veistetyt telat, kaksi vierekkäin. Purojen varsilla kasvoi pitkää, mehevää heinää, pihlajia ja tuomia...

Olisi täällä mökin paikkoja, olisi maata viljeltäväksi tuhansille... Mutta tulleeko koskaan asutetuksi tämäkään kiveliö?

Niin kävellessäni itseltäni kysyn, mutta ei vastaa kukaan. Äänetön kuin hauta on ympäristöni, ja vakavan totisilta näyttävät satavuotiset petäjät ja vanhat partaiset kuuset.

Jo näkyy viimein yhden puron varrella, metsän peitossa, pienoinen laukkupuoli lato, joka on aivan polun vieressä. Se näyttää olevan heiniä täynnä, ja ikkuna on tukittu ristiinrastiin koivun oksilla ja vesoilla. Taitaa olla tässä puron varrella Iikka Oinaan niitty!

Siitä nousee polku kovemmalle maalle ja näkyy siellä täällä kalliotakin ja niiden välissä rotkoja, mutta metsä on vieläkin yhtä sakeaa, kookasta ja komeaa...

Silloin yhtäkkiä kuuluu korvaani kuin airojen kitinää, ikäänkuin venettä soudettaessa; kun hetken vielä kävelen, vilahtaa vettä puiden välitse... Ja siinä samassa saavunkin pienoisen järven rannalle, josta valkoinen hiekka pohottaa kauas veden alta. Keskellä järveä on vene ja soutaja siinä, vanhannäköinen mies. Kalanpyyntihommissa lienee...

Toiselta puolen järven näkyy pienoinen talonalku: uusi pirtti, navettarakennus ja sauna, joka on kivikon päällä, aivan veden rajassa. Näkyy olevan vähä pellonviljelystä talon ympärillä, kellertävä pellonsänki paistaa ilta-auringon valossa tänne toiselle puolen somalta ja miellyttävältä, ja vähäinen elohaasia pirtin takana... siinä olivat varmaan talon lyhteet... tuskin riihellistä... Venheessä oleva mies huomaa minut rannalla, soutaa maihin sinne, jossa seison, ja hyvää iltaa toivottaa. Hän on vankka valkoverinen mies. Kasvot ovat kyllä jo ryppyiset, mutta varressa näyttää vielä olevan nuoruuden voimaa ja joustavuutta. Ja koko olennossa, äänessä ja liikkeessä ilmaantuu katkeruutta ja tyytymättömyyttä.

"Mihinkä se on matka?" kysyy hän, kun astun veneeseen, ja katselee epäluuloisesti minua. "Eipä tämän kautta monta kulkijaa ole sattunut... taitaa kolmas olla sitten kun tähän tulin asumaan..."

"Kauanko olette tässä asunut?"

"Viidestoista kesä kulumassa", vastaa hän vitkaan ja semmoisella äänellä, josta minä ymmärrän, että sama se olisi, jos olisi jo viideskymmeneskin kesä... ei tämä sen parempaa olisi...

Siitä pääsemme puheen alkuun. Hän se nyt juuri on Iikka Oinas, ja tämä järvi on Juukujärvi.

Kun hän saa tietää kuka olen ja mille asialle olen menossa, tulee hän kuin ilosemmaksi ja niinkuin leppyisi itselleen ja muille.

"Vai sinne matka! No kuinka te tämän kautta tulitte kulkeneeksi?" tiedustelee hän.

"No, tiesin tämänkin järven rannalla asukkaan olevan, niin ajattelin, että kuljenpahan senkin Juukujärven kautta, että näen Oinas-Iikankin asunnon."

"Jo tässä katselemista onkin", hymähtää hän kuin pilkaten.

Nousemme maihin mökin rantaan. Hän tempaa venheen käsipuolella teloilleen ja arvelee:

"Jos olisikin tuossa järvessä kaloja, niin olisi se sekään..."

Talon vainio-aita on pantu paksuista kuusirangoista kuin hirsistä, ja aivan pirtin takaa alkaa hongikko kuin kynttilöitä...

"No puuta täällä kuitenkin on, jos ei muuta!"

"No sitä tässä on", vastaa hän välinpitämättömästi.

Olen päättänyt yöpyä Oinas-Iikan asunnolle, ja pakostakin se on. Syyspäivä on loppumaisillaan ja ensimäiseen asuntoon on penikulman taival ja enimmäkseen leväisiä jänkkiä, -- maisia maita ei kuin selkärankana soiden välillä.

Pimeän tullen sytyttää Iikka iloisen tervasnuotion piisiin ja sen ympärille kokoontuvat kaikki perheenjäsenet tarinoimaan ja uutisia kirkonkylästä kuulemaan.

Iikan vaimo on kivuloinen ja vaivaisennäköinen. Lapsia on vielä viisi nuorinta kotona, vanhemmat ovat maailmalla. Iikka alkaa vähitellen selittää omaa elämäänsä ja vaimokin ottaa keskusteluun osaa, lisäämällä Iikan kertomukseen jonkun erityisemmän asianhaaran...

Kun hän tähän alkoi taloa tehdä, uskoi hän varmaan, että sitten kun saisi tämän kuntoon, tekisi peltoa ja niittyä raivaisi, niin saisi metsääkin, josta kertyisi rahaa, että kykenisi vankemmasti maantyötä tekemään. Mutta sitten kun tulikin tieto, ettei metsää annetakaan... että kruunu hakkaa ensin parhaat puut pois... ja loput näreiköt jätetään sitten talolle polttopuuksi...

"Ensi vuosina minäkin tässä koetin työtä tehdä, vaikka ruoka oli muualta ansaittava ja perhe oli suuri. Ja valmista tässä olisi tullutkin, sillä meillä oli kaksi vankkaa poikaa, jotka nytkin ovat tukkitöissä, missä lienevätkään. Varsinkin koetimme saada niittyä raivatuksi, sillä niitty se on pellon äiti, ja lannatta tämäkään maa ei mitään kasva. Kolmantena vuonna jo saatoimme elättää viisi lehmää, vaikka ensi vuonna hädintuskin yhden saimme elätetyksi yli talven... Mutta kun pojat kuulivat, ettei metsää saada, että hukkaan menee heidänkin työntekonsa, niin heittivät työnteon pois ja läksivät tukkitöihin", selitti Iikka.

"Kyllä tässä paikassa sentään tuo Iikka on niin kovan päivän nähnyt, ettei sitä kukaan usko. Kun muuriakin alettiin hommata, niin savi piti kontissa kantaa monen virstan päästä ja elintarpeet kirkonkylästä... Jo sen tietää omakseen, kun jauhosäkin tänne asti saapi."

"Vallesmanni ja forstmestari kun käyvät, niin hokevat, että peltoa pitäisi olla enempi, rakennuksia isontaa, niittyä raivata, niittylatoja tehdä ja vaikka mitä hommata... Eivät ne, pöllöt, kysy millä kehvetillä (sano paremmin) tässä työtä tekee, kun lujalla pitää, että ehtii jokapäiväisen leivän muualta ansaita... Talo tässä pitäisi minun vaan vähillä varoillani tehdä, ja kun valmiiksi saisin, niin kruunu viepi metsän..."

Hän sanoi sen kyllääntyneellä, tyytymättömällä äänellä. Eikä se minusta kumma ollutkaan.

"Olisin tämän jo myynyt, vaan eihän tämmöiseen kiveliöön kukaan tahdo asumaan..."

"Onko tämä hallanarka?" kysäisin.

"No ei kertaakaan ole vielä oikeaa leipää kasvanut... lentäviä kaunoja on tullut milloin tynnyri, milloin puolitoista, mutta aina vähempi kuin mitä kylvänyt olen... Forstmestari se hokee, että pitäisi ojittaa tuo takasuo, että sieltä se pakkanen aina nousee vainioon, vaan jo minä nyt kesällä sanoin, että ojittakoon se, joka metsänkin ottaa. Kyllä minä jo tässä olen ilmanedestä osaltani työtä tehnyt..."

"Mutta eipähän ollut siihen mitään virkkamista forstmestarillakaan", muisteli vaimo taas siihen.

Minä tarjosin Iikalle kotelostani sikaarin. Kun oli sytyttänyt sen, niin arveli:

"Siksipä minä en enää ole näinä vuosina viitsinyt mitään yrittää. Eihän tätä kykene omaksi saamaan kuitenkaan ikipäivänä semmoisilla ehdoilla kuin kruunulla on... ja vanhenen minäkin, eikä ole halua tehdäkään, kun toivo on niin peräti pieni..."

"Pois tästä on meillä ollutkin aikomus muuttaa", lisäsi taas vaimo siihen.

"Onhan sitä koettu ja kuuluu siitä olleen lehdissäkin, että siitä tulee herrainpäivillä puhe kruununmaan asukkaistakin -- ja senvuoksi minä tässä olen odotellut, että jos rupeaisi hallitus auttamaan köyhimpiä kruununmaan asukkaita, että hekin pääsisivät elämän alkuun... Vaan ei ole kuulunut sen kummempaa vielä... ja tuskin siitä minun eläessäni tuleekaan", puheli Iikka taas. Mitä minulla siihen olikaan vastaan sanomista. "Koettaisivat kerran herratkin kylmään metsään taloa tehdä, eikä olisi alkua mitään muuta kuin paljaat kämmenet, niin eiköhän alkaisi haluttaa, että saisi nuo puut omikseen, niin kyllä täällä sitten alkaisi elää", naurahti hän.

"Kyllähän niin taitaisi olla", puolustelin minäkin.