Part 7

Silloin alkoi jo "aatteistaan" puhua, routavuosista ja tästä nykyisestä senaatistamme. Mutta kun ei saanut mitään aikaan omassa kylässään -- sillä sen mitä hänellä oli sanomista, tiesivät muutkin, -- suori hän sukset jalkoihinsa ja hiihteli pitkät matkat laitapitäjään. Siellä olivat lyömättömät maat ja kiitolliset kuulijat. Ja niin kerrotaan kylällä, että vähä väliä on Maikkulan Eemeli kirjoittanut meijeriherralle, antaen tietoja, kuinka hän työssään menestyy, ja ilmoittaen missä määrin hänen puolueensa kasvaa. Sillä -- niin kerrotaan myös -- tuo meijeriherra on ikäänkuin hoijakan vapa, jonka ympärillä töitä tehdään ja piiriä laajennetaan. Mutta koska täällä pohjan puolessa ei ole kuuluvissa eikä näkyvissä toista niin innokasta ja sievätekoista miestä kuin Maikkulan Eemeli ja koska hän kuuluu meijeriherraltakin saaneen suuret kiitokset innokkaasta, isänmaallisesta työstään, on hänelle annettu kunnianimeksi "Pohjoisnapa".

Jopahan näkyy olevan Eemeli kotonaan, poikki pihan näkyy menevän... ja tänne päin silmä... ja näkyy nyt puhuttelevan outoa miestä kuistin edessä. -- Kun hiihdän aivan vieritse, niin kuulen Eemelin sille toiselle sanovan:

"Meidän on voitto oleva... isänmaa on pelastettava..."

Niin isänmaallinen mies on Maikkulan Eemeli!

Vai luuletteko, että hän tyhjää on isänmaalle tarjonnut! Ei suinkaan. Sillä hän on painostaan kevennyt lähemmäs kymmenen kiloa -- nyt tänä talvena kevennyt, hiihtäessään laukullinen "luvallista" kirjallisuutta selässään, pitkin ja poikki pitäjää.

Eemeli Maikkulasta puhuessani muistan toisenkin kummituksen: tuon Yliniemen Susannan...

Tavallinen ihminen oli Susannakin viime syksyyn asti, mutta siitä saakka on ollut kuin lentävä lintu. Ei sitä uskoisi, että ihminen niin saattaa muuttua. -- Mikä lie ollut joku kristillinen asia, jonka vuoksi maailmanmainio, ikuinen neiti Käkikoski kävi tässä meidänkin kylässä...

Ja hänestä se oppi Yliniemen Susannakin. Alkoi saarnata ja "tehdä selkoa". Ja koska Susanna oli neiti Käkikoskella nähnyt komeat rillit ja koska hän uskoi, että rillit kuuluivat agiteeraustoimeen, hankki hänkin sellaiset ja silmäili niiden takaa samoinkuin oli nähnyt neiti Käkikoskenkin silmäilevän...

"Sopiihan nämät minulle?" oli hän kysynyt tuolta Auttosen Penjaamilta, joka on oikein komea poika, mutta suuri hulivili ja tyttöjen ystävä.

Mutta ei ollutkaan Penjaami vastannut, oli vain pyrkinyt likemmä Susannaa, että hän ottaa ja halailee ja kukaties suuteleekin...

Mutta siitä oli Susanna suuttunut ja sanonut niinkuin oli arvellut, että neiti Käkikoskikin olisi sanonut.

* * * * *

Olenpa tässä miettiessäni hiihtänyt useita taloja sivukin.

Nyt olen Pekkalan luona. Mitähän siellä Pekkalan vanha vaari miettinee? Olisipa sitä soma tavata, että kuulisi mitä ukko, vanha viinamies, näistä nykyajan asioista arvelee. Siinä on ollut kiva mies aikoinaan ja terve ja niin juoppo, ettei tiedä vanhempikaan kansa täällä semmoista, niin väkevää viinamiestä olleen. Entisestä talostaan on ukko saanut eläkkeen, mutta vieläkin hän, kun osuu maille pääsemään, ottaa kovat ryypyt, niin parantumaton on, vaikka on jo liki kahdeksankymmentä iältään. Hänen entiset markkinatoverinsa ja hauskat pomoveikot ovat jo aikoja sitten olleet maan mustissa mullissa. Hän, Pekkalan ukko, on tänne jäänyt ikäänkuin muistomerkiksi entisiltä ajoilta. Sillä verrattoman parempina pitää ukko entistä aikaa, jolloin ei ollut rautatietä, vaan hevosilla kuljettiin pyörryttävän pitkiä matkoja. Hämeen maassa on ukkokin monta kertaa käynyt ja mielellään muistelee matkojaan. On niillä retkillä ryypätty, viikoittain herkeämättömässä humalassa, ja hauskaa on ollut...

Mutta tuossapa ukko tuleekin, keppi kädessä astelee.

"No päivää, vaari. Mihin vaari nyt on menossa?"

"Menen käymään Tikkalassa... Fransi kuuluu tulleen kaupungista ja oli pyytänyt tulemaan, että häneltäpä taitaisi löytyä puoleen kuppiin", ilmoittaa ukko naurussa suin.

Verrattoman vankka ja terve hän näyttää olevan vieläkin, vaikka sitä taitaisi olla melkoinen lampi, jos kaikki viina olisi yhdessä, mitä hän on juonut...

"Kun välistä, kun hyvin oli voitettu markkinoilla, juotiin kaksi ja kolmekin viikkoa, etten minäkään joutanut housuja ollenkaan jalkaan panemaan sinä aikana... Mitä ne tämänaikaset juopot... jonkun vaivasen litran..."

Punainen on vieläkin naama niinkuin kuparikattilan kylki.

Kun sanon, että nyt ensi herrainpäivillä tulee laki semmoinen, ettei koko maahan saa tuoda viinaa eikä myydä sitä, niin naurahtaa ukko:

"Sen tehkööt... vaan on sitä ollut toisenlaistakin aikaa... minunkin eläissäni."

Ja tyytymätön ilme naamassaan lähtee ukko köpittämään Tikkalaan päin, jossa toivoo Fransilta puolikuppisen saavansa.

Olisi todella hauska tietää, mitä hänestä tämä nykyinen raittiusväki arveleisi?

Mutta tuollapa tulee vastaani kaksi komeaa tyttöä... Alaniemen Sandra ja Junttilan Anna näkyvät olevan. Kylän pulskimpia tyttöjä. Sandra kuuluu olevan salakihloissa tämän nykyisen opettajan kanssa, vaan ei kuulukaan Alaniemen ukko vävyksi pyrkivästä pitävän... Niin on sanottu... Mistäpä minä tiedän, onko tosi...

Junttilan Anna on minusta vielä mieluisempi neito kuin Sandra. Anna on vikkelä tyttö, hyväpäinen ja lahjakas. Kansanopistossa on ollut ja kosijoita kuuluu olevan vaikka kuinka paljon, vaan ei ole vielä kukaan kelvannut. Ketä sitten vartonee? He ovat kumpikin innokkaita nuorison rientojen kannattajia ja Anna varsinkin pystyy vaikka mihin. Pitää nuorisoseurassa puheitakin, että paukkuu...

He seisahtuvat puhelemaan ja Anna sanoo:

"Mutta eikö ole kauheaa, kun se Pohjoisnapa" (tarkoittaa Maikkulan Eemeliä) "on siellä hiihtoretkellään saanut kaikki suomettarelaisiksi! Senkin syöttiläs... Vaan tänne on nyt juuri tullut koululle kaksi nuorsuomalaista ylioppilasta Helsingistä... Ja heidät meidän pitää saada puhumaan tuonne syrjäkyliin, vaikka mikä olisi... Me olemme juuri Sandran kanssa koululle menossa... Lähde nyt mukaan sinäkin... Pitää meidänkin jotakin toimia... Suomettarelaiset liehuvat kuin paha henki joka paikassa... Nytkin taas on tullut muuan agitaattori jo Salmelaan... Tänä iltana kuuluu puheitaan pitävän..."

Anna on innossaan, puhuu lämmöllä, että posket punottavat...

"Käänny takaisin sinäkin!" pyytää hän vielä. "Vaalit ovat juuri ovella, emmekä oikeastaan ole mitään toimittaneet."

Jo innostun minäkin.

"Jospa häntä lähden takaisin, koska on näin komeita kumppaneitakin..."

"Ole nyt...!"

"Sandralla sinne koululle taitaa olla muutakin asiaa..."

"Joko taas...!"

Me lähdemme koululle päin. Kirkas, kaunis on maaliskuun päivä ja taivaan sini jo kevättä tietää, huikaisevan valkoisilta paistavat lumiset vaarojen laet kahden puolen valtavan joen uomaa, ja metsä niiden kupeilla pohottaa lempeän vihreältä...

"On niin kaunis tämä Suomenmaa, tämä isäinmaa... on niin ihana koko Pohjola ja taivas niin sininen ja sileä..." sanoo Anna ajatuksissaan, kun nousemme koulun pihaan.

KEVÄÄN ENTEITÄ

Jopa tulit, tuttavani, vares, vanha ystäväni.

Eivät tietenkään ihmiset siellä, jossa kaiken talveakin kuulevat vareksen kajahtelevan basson, osaa tuolle hauskalle linnulle oikeaa arvoa antaa...

Taitavat vihatakin sitä harmajan palttoonsa ja rääkkyvän äänensä vuoksi.

Mutta meille on vares ensimäinen kevään merkki, samoin kuin se syksyisin on viimeinen lähtijä, pelatessaan vaakkuilevaa valssiaan riihen katolla lähtöpäivän aamuna. Me olemme oppineet sitä rakastamaan ja vaikka ei vareksen "soitto olekaan suruista tehty", viehättää sen ääni kuitenkin rakastavaistenkin korvia. Muistelkaamme vain, millä erinomaisella kunnioituksella ja antimella vares ilonsa ilmaisi Jukolan Juhanillekin, koska Juhani istui Männistön Venlan kanssa pellon pientareella. Oikeastaan se oli Eeron unta, mutta luultavasti siinä kuitenkin oli totta toinen puoli.

Tässä kun oikein ilmat lämpesivät, lumi alkoi sulaa ja eteläinen tuuli, sanoivat muutamat:

"Kesän se tästä tekee."

Mutta siihen toiset heti vastaan:

"Mitä hulluja. Eipä vielä ole kuulunut eikä näkynyt varestakaan, vanhaa ystäväämme."

Mutta nyt se on tullut. Se oli ensiksi nähty pappilan tunkiolla, jossa tiettävästi aina on viljemmälti "ylösleikkauksia"' kuin muualla. Hyvä mieli tuli kaikille, sillä nyt saapi olla varma, että tulee kesä; vares, vanha ystävämme, on sen tulollaan ilmoittanut.

Tietenkin niitä on muitakin kevään enteitä, merkkejä maassa ja taivaalla. Jurttulan vaarin vasemmassa nilkassa ja monessa muussa paikassa, jotka kaikki suloista suvea ennustavat. Mutta kummallisinta on, että taatuimmatkin merkit välisti pettävät, varminkaan kevään enne ei pidä paikkaansa. Onhan tapahtunut, että vaikka vareskin on saapunut ja alkanut pesäänsä valmistella, onkin tullut takatalvi, jota on kestänyt monta viikkoa. Yhtä epävarmoja ovat taivaan ja maan merkitkin, vaikka niihin vanhat luottavat ja niistä nousevillekin polville ilmoittavat. Ei ole Jurttulan vaarin nilkan pakotuksestakaan aina taikaa. Saattaa olla suoja-ilmoja viikon kaksi, vaan sitten alkaakin yökylmiä ja päivillä kuostetuulia, ja niistä ei Jurttulan vaarin jalka tiedä mitään.

Mutta minulla on varma merkki, kevään enne sellainen, joka ei koskaan petä. Otan ja juttelen sen nyt, että muutkin kuulevat ja siitä tietävät avovettä odottaa ja valmistautua kevättä vastaanottamaan.

Saattaa olla vielä täysi talvi, pakkasiakin pitää melkoisia, ei ole päivä vitiä rikkonut, sanalla sanoen, täysi talvi on vielä olemassa. Silloin jonakin päivänä näet pitkän rivin tukkipoikia kävellä vihmovan tukkijoelle päin. Eillimmäisillä on laukut selässä ja laukun kielen päällä komeasti välkkyvät uudet, vasta kiitettävällä tavalla voidellut tukkisaappaat.

Ne astuvatkin reimasti, millä hattu, millä vanha kakilakki päässä.

Mutta jälkimmäiset ovat köyhempää sakkia. Heillä ei ole laukkuja, joka on tukkipojan valtakirja. Ei näy heillä uljaita, uusia tukkisaappaitakaan. Mustassa säkissä on heillä "maallista tavaraa" mitä on, ja veltompi on heillä käyntikin.

"No nytkö jo tukkijoelle? Talvihan nyt vielä on!"

"Niin on. Mutta ensi viikolla on kova suvi, joka kaikki pikkujoet tulvilleen nostaa", vastaavat he.

Ja sen olen merkinnyt, että siitä päivästä saapi alkaa kevättä toivomaan, ja epäilemättä se tuleekin. Niin, että tahdoin vain lyhyesti sen tässä sanoa, jos sattuisi niinkin tietämättömiä, etteivät sitä jo ennestään tiedä.

* * * * *

Nyt tänä keväänä on ennustettu varhaista kesää. Ja siltäpä taitaa näyttääkin. Mutta minä epäilen. Ei ole näkynyt yhtään tukkipoikaa vielä liikkeellä.

Tuskin kenellekään on käynyt niin hullusti kuin Mustapään Iisakille, joka on vihollisen visu ja saita, rahan ahne, että vapisee, kun näkee markan. Kuinkapa kävi?

Kävi niin, että oli Iisakilla heiniä kosolta myydä. Kävi ostajia, koska monelta taholta valitettiin rehujen puutetta. Mutta eipä myynyt Iisakki, verean hintaa heinillään piti ja pitkää kevättä ennusteli. Silloin mietittiin miehissä, mikä konsti Iisakille tehtäisiin, että myisi heinänsä tavallisesta hinnasta. -- Ja hoksattiinkin konsti.

Tuli lämmin päivä, vainioilla jo päiviä näkyi ja kujat olivat paljaina. Silloin pantiin lähetystö Iisakin luo. Ja lähetystön asiana oli valehdella Iisakille, että västäräkkejä on jo nähty ja että on jo täysi kesä Oulun puolessa, lehmätkin jo laitumella.

Iisakki uskoi, hätääntyi ja arveli:

"Taisivat jäädä minulta heinät myymättä. Voi peto kuitenkin! Vai on jo västäräkki täällä. Siitä ei ole kun kolme viikkoa sulaan veteen, voi kuitenkin."

Silloin eräs lähetystön jäsen oli armahtavainen ja neuvoi:

"Jos minä sinuna olisin, niin kuuluttaisin huutokaupan, ja myisin menemään. Kesääntyväthän ne heinät kuitenkin, ja saanetko tulevana vuonna mitään."

"Olisikohan niitä huutajia?" riemastui Iisakki.

"Kai niitä nyt vielä joku olisi, vaan kun vielä viikkokin kuluu, niin tuskinpa enää kukaan heiniä ostaa."

Ja ensi sunnuntaina kuulutti Iisakki huutokaupan, johon kertyi kovasti väkeä. Mutta ei puoltakaan hintaa saanut Iisakki nyt heinistään.

Ja kuuluu nyt jälestäpäin saaneen tietää, ettei västäräkki ole vieläkään saapunut.