Part 6

Mennessä alkoi häntä pistellä vihaksi. Hän muisteli, että seminaarissakin joku irvihammas oli tehnyt pilkkaa hänen nimestään, ja kerran, kun hän vastasi väärin, oli opettajakin -- muuan lehtori -- ivallisesti sanonut:

"Kovempaa, kovempaa kokkaretta..."

"Saatana", tiuskaisi hän ja potkaisi kenkänsä kärjellä viatonta kiveä, niin että se lensi toiselle puolen tien.

-- Jos Henriika sentään tietäisi, mihin hirveään vaivaan hän minut on saattanut, niin varmaan hän pyörryttäisi pyhät sanansa, -- hän arveli.

Ja hetken kuluttua:

-- Mutta hän näkyy olevan vääjäämätön... Olenhan minä kaiken talvea kirjeessä kokenut esitellä, että antaisimme olla koko nimenmuuttamisen toistaiseksi... Voisimmehan lapsillemme antaa uuden sukunimen... Mutta ei hän tyydy siihenkään...

Ja kiivaasti keppiään heilutellen asteli Kustaa Kokkare kauppiaaseen päin.

Sinne olivat jo "muut herrat" saapuneet; keskustelu oli jo alkanut ja koski nimien suomennosta. Kaikilla muilla oli ruotsinkielinen sukunimi, paitsi Kustaa Kokkareella.

"Sinä olet kuitenkin onnen poika, Kustaa, kun sinulla on suomalainen nimi... Me tässä emme tahdo päästä selvyyteen minkä nimen ottaisimme, sillä niitähän on tuhansia sieviä ja sointuvia", sanottiin Kustaalle ja toivotettiin onnea.

"Vaan se on niin ruma se minunkin nimeni, niin että minäkin olen päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseni ja muuttaa nimeni joksikin muuksi... ha, ha, ha..."

Kustaa koetti nauraa ja oli olevinaan niinkuin hän olisi jonkun sukkeluuden sanonut. Hän toivoi toistenkin yhtyvän nauruun ja sanovan:

-- Aivan oikein... aivan oikein! Niinhän tekevät melkein kaikki!

Mutta toiset eivät yhtyneetkään nauruun eivätkä virkkaneet mitään.

Viho viimein puhui forstmestari:

"Minusta on joutavaa muuttaa nimeään, jolla kerran on suomalainen nimi... Joku kisälli ja sen semmoiset tolvanat kyllä näkyvät niin tekevän..."

"Sinä siis leimaat minut tolvanaksi", kivahti Kustaa.

"En suinkaan... en suinkaan", pyyteli forstmestari.

Mutta illempana, kun jo oli maisteltu ja alkoi olo tuntua hupaiselta, ruvettiin taas nimistä keskustelemaan. Kustaa ja forstmestarikin olivat sopineet pois äskeisen ja rakkaina veljinä nyt puhelivat.

"Jos sinä nyt välttämättömästi tahdot muuttaa nimesi, Kustaa, niin voihan nimestäsi saada melkein samanlaisen", sanoi Kustaalle forstmestari.

"Sitä en ole tullut ajatelleeksi", ilostui Kustaa.

"Voisithan lisätä nimeesi jotakin, että siitä tulisi vähä pitempi", jatkoi forstmestari.

"Mitä esimerkiksi siihen sopisi lisätä?"

Forstmestari selitti vakavana eikä Kustaa innossaan huomannut sitä hienoa hymyä, joka vilahti forstmestarin silmänurkassa:

"Minun kotipuolessa on kylän -- ei, koko pitäjän -- rikkaimman ja pulskimman talon nimi Iso-Kokkare... Tulin tässä ajatelleeksi, että voisithan lisätä tuon sanan 'Iso' nimesi edelle, kirjoittaa sitte näin: Iso-Kokkare, Se minusta tavallansa osoittaisi, että olet oikein alkuperäisiä suomalaisia... jonkun suuren, varakkaan talon poika... Niinkuin tiedät -- ja sinä tiedät sen paremmin kuin minä -- melkein joka kylässä on joku talo, pomompi muita, jota erotukseksi pientalollisista mainitaan isoksi. On Iso-Mattila, Iso-Rouvala, Iso-Herrala, Iso-Kokkare, Iso-Mikkola j.n.e."

Kustaa riemastui forstmestarin kekseliäisyydestä. Itse ei hän ollut tullut sitä koskaan ajatelleeksi.

"Toden totta. Minua alkaa miellyttää esittämäsi nimi, ja kun oikein ajattelen, sopii se muutenkin, sillä isäni oli tosiaan ennen köyhtymistään Isolla-Kokkareella isäntänä..."

"Arvasinhan minä..."

"Mikä aasi minä olen ollut, kun tuota en ennen ole hoksannut... Luulenpa, että Henriikakin..."

"Ahaa... vai on sinulla Henriika jo tiedossasi... Kas poikaa vaan..."

Ja forstmestari löi Kustaata olkapäälle.

Oikein tuntui hyvältä Kustaasta taas monesta aikaa.

Ja sen asian päälle maistettiin.

Seuraavana päivänä kirjoitti Kustaa Henriikalle hommastaan. Hän selitti laajasti asian, kertoi kuinka forstmestarikin oli sanonut ja että kaikki muutkin ihmiset ovat hänen kanssaan yhtä mieltä. Hän siis toivoi, että Henriikakin, hänen kallis, kaunis, hyvä morsiamensa, hyväksyy nimen ja ettei enää ollut mitään estettä heidän avioliitolleen. He voisivat mennä naimisiin nyt aivan heti... Mutta levottomana hän kuitenkin vartoi Henriikan vastausta. Johtui hänelle joskus mieleen, että olisiko ehkä forstmestari hauskemmakseen ja piloillaan vain esitellyt Isoa-Kokkaretta hänelle nimeksi. Mutta eihän ollut forstmestari ivallinen ollut, vakavana miehenä oli puhunut...

Viikon päästä hän sai Henriikalta kirjeen. Puolihulluna pelosta ja suuressa tuskassa hän sen avasi ja kauhistuksekseen luki:

"... Sinä olet suurin hölmö, minkä koskaan olen nähnyt ja tuntenut... Nauravathan sinulle harakatkin, ja ihmiset pitävät hauskaa kustannuksellasi..."

Enempää hän ei _nähnyt_ lukea. Hän tunsi itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi koko maailmassa.

Sen verran hän vielä kykeni koululapsille sanomaan, että antoi lupaa koko päiväksi. Mutta ei hän ainakaan vielä ole nimeään muuttanut. Eikä hänen rakastettua Henriikaansakaan ole näkynyt...

Tuskin tuleekaan, Henriika nimittäin.

SADEPÄIVÄNÄ

eli kuinka agronoomi neuvoi heinäntekoon

Keskiviikossa jo oltiin.

Satanut oli sunnuntaista asti taas tälläkin viikolla. Maanantaiset niitoksetkin olivat luokona tuolla vainiolla, eikä siitä näyttänyt tulevan poutaa vieläkään. Kumminta oli, että pohjoisesta näin monta päivää satoi.

Junnulan Olli makaili pirtinsängyssä, imi piippuaan ja mietiskeli. Hyvillään oli hän siitä, ettei hän ollut ottanut työväkeä syömään ja makaamaan. Omin väin oli heinää tehty, ja jos tässä ilmat kuivaisivat, ei tarvitsisi palvella palkkaväkeä. Kaksi oli poikaa, täyttä miestä, Ville ja Heikki, tyttäret kykenivät jo luo'on ottoon, piika oli vankka ja sitkeä kuin saukko... Surkeammasti olivat naapurissa, Pertunmäessä, asiat. Kun aivan palkkamiehiä ja kalliita renkejä... Nyt saivat loikoa laiskoina ja syödä, kelvottomat, joka aterian...

Olli nousi ylös. Katseli ulos akkunasta taivaalle ja haukotteli. Mihin lienevät kaikki menneet, kun ei yhtään ihmistä koko talossa? Kylälle tietenkin pojat. Menkööt!

Hän laskeusi uudelleen vuoteelle, veti lakin silmilleen ja koetti nukkua... Oli varma merkki, kun häntä raukaisi, että ei ole pouta käsissä heti. Mutta hän ei ehtinyt kauan unta herutella, kun naapuri, Pertunmäki, ja muitakin miehiä tuli pirttiin.

"Joko siellä näyttää ilma kuivavan?" kysyi hän puheenaluksi miehiltä.

"Jo siellä kajastaa. Voipi se siitä kuivaa", vastasivat ja istuivat penkille tupakoimaan.

"Kajoksesta sataa kaiken päivää", arveli Olli ja nousi hänkin piippuilemaan.

"Jo se näkyi tulevan agronoomikin, kestikievariin meni. Senhän piti pitämän esitelmä tänään, niinkuin on ilmottanut, tässä talossa", sanoivat miehet hetken kuluttua.

Junnulan Olli säpsähti. Hän ei ollut muistanut koko agronoomin tuloa. Lempo soi! Ja kaikki akkaväkikin raitilla!

"Niinpä tietenkin... niin vain... jo vain... niin ilmankin..." hoki hän ja alkoi riivatusti hakea takkiaan.

"Perhana olla, kun olin unhottanut koko asian. Onko sitä paljon luokoa... onpa tietenkin", porisi hän mennessään muihin huoneisiin hakemaan akkaväkeä.

Pian hän sentään löysikin tyttärensä, jotka vieraskamarissa tutkivat maisemakortteja, ja antoi tulisia määräyksiä...

Sitten hän palasi pirttiin ja arveli:

"Saisipa kuulla mitä sillä nyt on sanomista. Kuuluu neuvovan heinäntekoon..."

"No nyt ne kyllä hyvät neuvot tarpeen olisivat, kun sataa kaiket päivät... Menneen viikon kokonaan", sanoivat miehet.

"Ei suinkaan se kuivamaan saa heiniä hänkään ennenkuin pouta tulee", epäili joku.

"No saisi kuulua."

Ja sinne tänne arveltiin.

* * * * *

Agronoomi oli nuori ja reipas mies. Käynyt jo Tanskassakin tutkimassa, kuinka siellä puuhattiin. Ja palannut sieltä kahta viisaampana tietenkin kuin sinne lähtiessä. Selvillä oli hänellä kaikki konstit niin heinänteon kuin muunkin maanviljelykseen kuuluvan työn suhteen.

Mutta kiire oli hänellä nyt, sillä hän oli vähä myöhästynyt -- oli tullut viivytyksi muutamissa paikoissa liian kauan, joten tässä kylässä hänellä ei ollut aikaa pitkiin puheisiin. Mutta hän tahtoi kuitenkin neuvoa ja opastaa... oppimatonta kansaa... Sitä varten hän oli matkallakin. Hänestä näytti siltä, sen vähän mitä hän oli ehtinyt silmäillä tämän kylän vainioita ja viljelyksiä, että ne olivat huonossa kunnossa... "Mitä tuokaan on muuta kuin suoraa laiskuutta ja huolimattomuutta tuo... niinkuin tuossa naapuritalossakin näkyy olevan... että heinien annetaan mädätä kedolle... Mikä sen on nimi tuon talon?"

"Pertunmäki", vastasi Kelloniemen renki, kun kukaan muu ei puhunut mitään.

"Niin, on suoraan sanoen sikamaista tuo tuommoinen", jatkoi hän ja käveli kahakäteen lattialla.

Isännät ja muut istuivat äänettöminä penkillä, lakkejaan käsitellen ja silmäillen permantoon. Tämmöistäkö tämä olikin? Alkaa haukkua heti kun taloon pääsee.

"Minkä niille tekee, kun sataa lakkaamatta", sanoi Pertunmäki vihdoin, sillä hän närkästyi agronoomin moittivista puheista.

"Minkäkö tekee!" kertoi agronoomi ja katseli halveksivasti oppimatonta kansaa ja varsinkin Pertunmäkeä. Ja hän alkoi selittää heinänviljelyksestä ja heinäin kuivaamistavoista.

"Tanskassa, jossa viime kesän matkustelin", sanoi hän ja hänen "ässänsä" soi niin pehmeästi kuin silahkat sateessa, "olin tilaisuudessa näkemään" (pitkä selitys) "ja kauniin ilman tultua hajotellaan heinät kuivumaan..."

Hän katsoi voitonvarmana isäntiä ja odotti, minkä vaikutuksen hänen tanskalainen esitelmänsä tekee. Mutta ei näkynyt yhdenkään kasvoissa ihmettelyä.

Pertunmäki arveli:

"Sama se kuuluu olevan siellä kuin täälläkin, että pouta olla pitää silloin kuin heiniä kuivataan."

Toiset katseillaan myönsivät Pertunmäen olevan oikeassa.

Se harmitti agronoomia ja hän aloitti uudelleen:

"Tanskassa, jossa viime kesänä matkustelin..." ja ässä taas suhisi pehmeästi kuin märkä riepu.

Sillä välin oli keskustellessa alkanut kajastaa, ja pilvet näyttivät kuivuvan.

"Nytkin esimerkiksi", sanoi agronoomi taas, "alkaa ilma kuivua... paromeetri nousee nousemistaan... tänään jo tulee hyvä luoko-ilma ja huomenna on pouta, että helisee... Hajotelkaa heinänne vain kuivamaan."

Siltä kyllä näytti, että jo poudistaa, mutta Junnulan vaari, joka myös oli isäntien joukossa istunut penkillä, arveli:

"Ei tule poutaa ennenkuin kuu syntyy."

Ja agronoomi katseli kelloaan ja sanoi, että hänen täytyi lähteä. Ja Junnulan Ollin kanssa he poistuivat muihin huoneisiin.

Isännät istuivat mietteissään, panivat tupakan palamaan, mutta kukaan ei puhunut siitä, mitä agronoomi oli neuvonut.

Mutta se tuntui olevan yhteinen usko, ettei siitä vielä poutaa tule. Pehmeät olivat vielä pilvet, ja vaarat höyrysivät.

"Kovinpa se tuo Särkivaara vielä tupakoi", arvelivat.

Mutta agronoomin mentyä kylästä näytti pouta todella tulevan. Ja Junnulan Olli komensi koko väkensä heiniä hajoittelemaan. Hän purki pieleksetkin ja haasiat ja levitteli kuivamaan.

Kummissaan hänen hommiaan muut katselivat. Pertunmäki seisoi kujalla ja mietiskeli:

"Poutaa se kyllä lupasi, vaan pahoin minä pelkään, ja idän päällä on tuulikin nyt -- eikä niihin herroihin ole luottamista."

Ja hän päätti, ettei hän hajoittele heiniään.

"Pouta nyt tulee!" huusi hänelle Junnulan Olli vainioltaan.

"Niinkö tekee!" huusi Pertunmäki vastaan ja painui kartanoon.

Mutta hossissa ja touhussa oli Junnulan Olli ja puheli hyvillään:

"Kyllä ne sentään nuo herrat tietävät... Kummaa kun on kuin olisi poudan matkassaan tuonut... No tietää sen, joka on Tanskat ja joka paikan matkustanut... Hullut kun eivät hajota heiniään... tuokin Pertunmäki... Ruokkii siinä laiskoina neljää viittä miestä..."

Mutta lyhyeen hänen ilonsa loppui, sillä pilviä, mustia ja uhkaavia, alkoi nousta taivaalle.

"Hirttää minut saapi, ellei nyt sade tule", sanoi Heikki, nuorempi poika, ja samaa arvelivat toisetkin.

Jo alkoi Olli itsekin hätäillä, sillä selvää oli, että sade siitä nousee. Mutta vähän siinä ehtivät enää koota, kun niin paljon olivat hajoitelleet. Tuore tuuli jo tuntui, ja vettäkin jo vihmoi.

"Mihin nuo mäkihaasian heinät pannaan?" huusi Ville isälleen.

"Pankaa vaikka hornaan... Voi tuhannen sarvipäätä, kun niin paljon ehdittiin hajottaa", mainoi Olli ja vihapäissään mennä köntti pihaan. Mutta silmätessään syrjään näki hän Pertunmäen seisovan kujalla ja olevan ikäänkuin hyvillään.

TYÖVÄENLIIKETTÄ

Ollilaan oli tullut muuan mies etelästä päin ja ilmoittanut pitävänsä esitelmän työväenliikkeestä. Erittäin oli sanonut, että hän puhuu köyhäin puolesta, itsellisten, mäkitupalaisten, torpparien ja palvelijoiden puolesta. Kuului sanoneen, että nyt alkaa uusi aika, ettei nyt enää tästä puolin tarvitse köyhäin yksin työtä tehdä, vaan tulee laki semmoinen, että pitää rikkaidenkin ruveta hikoilemaan, jos tahtovat jokapäiväistä leipää syödä.

"Herrako se on?"

"Kyllä se herralta vähän näytti, vaan piippua se näkyi polttavan ja käytti saapasvarsiaan nenäliinana", selitettiin esitelmänpitäjän tuntomerkkejä.

"No ei se sitten oikea herra ole. -- Oliko sillä partaa?"

"On sillä vähän vaaleita haituvia huulen päällä."

"Ei se sitten ole oikea herra."

Lisäksi tiedettiin, että hän oli matkallaan pitänyt esitelmiä joka kylässä, jossa vain sai kookkaan huoneen käytettäväkseen. Mutta se oli ollut hyvin vaikeaa, sillä ihmiset olivat arkaintuneet eivätkä kernaasti luovuttaneet huoneitaan tuntemattomalle esitelmänpitäjälle.

Mutta Ollilan isäntä, Mikko, paljon kokenut ja viisas mies, lupasi heti pirttinsä. Hän tahtoi kuulla mitä miehellä olisi sanomista työväenliikkeestä. Mikko oli lapsena ollut ruodulla, sitten renkinä, torpparina, ja nyt oli talon isäntä. Hän kyllä tiesi, mikä on työ ja miten sitä tehdään. Senvuoksi oli hän utelias tietämään, mitä miehellä olisi sanottavaa. Kuinkahan lujasta oli leipänsä ottanut? Ja oliko yrittänyt, mitä lihasta lähtee? Ei miehestä päältä osannut tietää, oliko raskaampaa työtä tehnyt. Semmoinen hoikkanen virpi, ja kädetkin pehmeät kuin vanttuut. Muutenkin näyttivät Mikosta siltä, että tuskin oli päivääkään oikeaa työtä tehnyt. Silmät olivat kavalat ja kasvojen ilme hermostuneen vaihteleva.

"No jospa sitten mekin saisimme kuulla, mitä vieras työväenliikkeellä ymmärtää", sanoi Mikko puhujalle, kun pirtissä jo alkoi olla kosolta väkeä.

"Saan kunnian kiittää", kumarsi puhuja isännälle. Ja niinpä hän sitten astui pöydän taakse ja alkoi asiaa selitellä... Hyvä hänellä tuntuikin olevan "ulostuonti". Sanoja tuli peräkkäin ja välistä päällekkäinkin, että kummissaan kuunneltiin. Melkein maailman alusta hän alkoi, mutta merkillisen nopean harppauksen teki nykyaikaan. Hän selitteli, kuinka köyhä tässä maailmassa on aina alakynnessä, kuinka hänen pitää tehdä työtä jokapäiväisen leipänsä saadakseen, kuinka saa kärsiä vilua ja nälkää ja aina vain olla rikkaamman poljettavana ja orjana.

"Mutta tästä täytyy tulla loppu", karjaisi hän kesken kaiken, polki jalkaansa, nyrkkiä pui ja niisti nenäänsä...

"Tästä täytyy tulla loppu!" huusi hän toistamiseen. "Työväenliike on nyt jo kasvanut suureksi vyöryväksi lumipalloksi, joka nuoskeaa lumen pintaa myöten vierii... vierii ja vieriessään yhä kasvaa, laajenee ja levenee... ja vierii yhä..."

"Mihin se sitten pysähtyy? Mäen alleko?" kysyi Näsmannin Hermanni, joka ei ennen ollut esitelmää ollut kuulemassa.

"... työmies ei enää ole orja", jatkoi puhuja. "Hän on tästä puolin oleva yhtä suuri herra kuin... kuin... ja senvuoksi, rakkaat aatetoverit, tahtoisin vielä tehdä selvää työväenliikkeestä yleensä muissa maissa, mutta erittäin täällä meidän kurjassa Suomessamme."

"Täällä meille maksetaan niin peräti pienet palkat, että sillä hädin tuskin elää mies... Millä sitten elätämme perheemme... Mutta työväki on nyt suuressa liikkeessä... herroilta ja rikkailta omaisuus ja valta pois... sitä työväenliike tarkoittaa..."

Puhuja levähti hetkisen, katseli sitten kuin sankari pitkin väkijoukkoa ja kysyi:

"Onkohan minua ymmärretty?"

Ei kuulunut vastausta.

Mutta hetken kuluttua nousi Ollilan Mikko paikaltaan ja vakavana miehenä aloitti:

"Joo. Tämä on nyt puhunut työväenliikkeestä... juuri niinkuin ei tästä puolin kenenkään tarvitsisi työtä tehdä; vaan olen minäkin eläissäni nähnyt työväenliikettä ja tiedän mitä se on, ja enköhän minä tässä sitä saisi sanoa?"

Esitelmän pitäjä luuli, että nyt hän tuosta ukosta saapi puolustajan asialleen, niin hyvillään kehoitti:

"Olkaa hyvä!... Hauskaa kuulla..."

"Niin, että se on työväenliikettä, kun joka mies tekee työtä, että hiki hatusta tippuu, syö ansaitsemaansa ruokaa, perii palkkansa ja nukkuu yönsä rauhassa... se on työväenliikettä, eikä se, että kulkee jouten, kiertelee pitäjästä toiseen ja jaarittelee joutavia. Ja nyt kun olet kuullut, mitä täällä ymmärretään työväenliikkeellä" (Ollila kääntyi tuimana miehenä vieraaseen päin), "niin alappa katsella kintaitasi ja hommailla taipaleelle... ja jos et halua uskoa suoraa puhetta ja nyt aivan heti, niin tästä kyllä saapi toisenlaisenkin kyydin..."

Sen kuultuaan poistui puhuja pöydän takaa. Eikä ole meidän kylässä sen jälkeen yhtään puhetta pidetty työväenliikkeestä.

KYLÄÄ HIIHTÄESSÄNI

On maaliskuun alkupuoli.

Hyvä suksikeli houkuttelee minut liikkeelle kylään. Siellä onkin nyt paljon puhelemista näin ennen vaaleja, joita suurena, historiallisena tapauksena odotetaan.

Täältä minun pirttini pihalta on kiva myötäle alas jokivarrella olevaan kylään. Tuota Tervaniemen peltoa pitkin potkaisen menemään, läheltä riihtä, jonka pohjoispuolella on vankka kinos. Siinä on hyppyriä kylliksi, että lennän suksineni monta syltä rikkomatta...

Ja vauhdilla kiitävät sukseni Tervaniemen navetan taitse maantielle, joka siinä juuri laskee luikertelevana mäkeä alle, mistä kylä alkaa.

Tervaniemi on pohjoisesta tullen kylän ensimäinen talo. Vankka ja varakas talo. Se on merkillinen talo muutenkin, mallitalo kerrassaan ja esimerkiksi kelpaava monelle kylän talolle. Isäntä ja emäntä ovat jo ikäihmisiä, lapset, joita on neljä, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa, ovat kotonaan kaikki. Tyttäret hoitavat karjan, pojat ja ukko muun työn tekevät. Hyviä, hiljaisia kunnon ihmisiä ovat kaikki, vaikka heitä kylällä "viisaat" pitävät vähä hölmöinä, varsinkin tyttäriä, jotka eivät ole joutuneet naimisiin, vaikka ovat jo siinä kolmenkymmenen paikoilla. Mutta sellaisia tyttöjä ei vain ole muissa taloissa tässä kylässä eikä varsin toisessakaan. Eivät koreile Tervaniemen tyttäret "pluuseissa" eivätkä "rimsuissa"; eivät kuulu mihinkään seuraan ja harvoin kylässä kulkevat. Mutta sitä ahkerampia ovat kotonaan, ja varmaa on, että se, joka siitä talosta emännän ottaa, saapi kerrassaan kelvollisen ja työtä tekevän ihmisen...

Merkillinen on talo siinäkin suhteessa, että se on ainoa talo koko pitäjässä, johon eivät vielä "aatteet" ja uudistukset ole päässeet leimaansa lyömään. Siinä eletään vielä vanhan kansan elämää, ja hyvää elämää eletäänkin. Ei ole separaattoria, ei niittokonetta, ei ole ukko suostunut mihinkään uuteen hommaan, oman päänsä pitää. Mutta kiltisti täytyy ukkoa puhutella, sillä onpa monen isännän velkakirja hänen punaisen loukkokaappinsa laatikossa. Ja vaikka talosta ei viedä meijeriin maitoa ja vaikka heinä tehdään aivan ihmisvoimalla, niin enimmin saadaan Tervaniemessä karjasta sittenkin tuloa...

Tervaniemen väkeä on näinä aikoina koetettu oikein vasiten saada innostumaan politiikasta, mutta yhtäläinen jästipää on ukko ollut siinä niinkuin muissakin asioissa. Rovastillekin, joka on pitänyt velvollisuutenaan toimittaa ukolle Uusia Suomettaria, on ukko vain arvellut.

"Ei niihin ole luottamista enempää yhteen kuin toiseenkaan... Enkä minä äänestä enkä pane tikkua ristiin ennenkun pääsen asian päälle..."

Koetettiin tyttärille ja pojille. Kulki pappilan fröökynä lakkaamatta Tervaniemen tyttärille selittelemässä U. S. kainalossa, mutta mitäpä ne pässinpäät: olivat vain sanoneet, etteivät he äänestä ketään, ja nauraneet vasten pappilan fröökynän naamaa. Yritettiin pojillekin. Mutta vielä huonommalla menestyksellä...

Tuossapa näkyy Arviiti poika kujalla laittelevan heinähäkkiä reen päälle. Käväisenpä tässä ohimennessä Arviitia puhuttelemassa.

"No lähteekö se Arviiti äänestämään ensi perjantaina?" kysyin.

"Olenpa ajatellut, että jos tuota lähtisi..."

Mies oli siis ainakin muuttunut... Olisikohan pappilan fröökynä ainakin...?

Mutta Arviiti on tällä kerralla puheliaammalla tuulella kuin tavallisesti ja arvelee:

"Kävin tässä tuonnoin kuulemassa sitä Ahmavaaraa, kun hoettiin, että se mies tietää asioita... ja tuntuikin tietävän... Jo minäkin pääsin käsittämään niistä puolueista, että mikä se mikin on... Olisi tässä minunkin kukkarossani tupakkaa..."

"No tupakan tässä nyt sen kunniaksi saapi panna."

Ja minä pistän piippuuni Arviitin kukkarosta ja antaun puheisiin. Arviiti on näinä päivinä kokonaan muuttunut: entisestä hiljaisesta miehestä on tullut puhelias ja innokas. Nuorsuomalainen sanoo hän olevansa ja aikoo Ahmavaaraa äänestää:

"Eivätpä joutaneet nukkumaan takapenkilläkään, kun Ahmavaara puhua paukutteli", arveli hän.

"No mitä pappilan fröökynä?"

"Kävi se eilen meillä, vaan kun minä sanoin, että eipä se taida minun mieleni nyt muuttua, niin ei enää virkkanut mitään."

Ja muista puheista minä kuulin, ettei pyöritellä Arviiti poikaa enää mihinkään päin. Tuntuu olevan senpäinen mies, että tekee sen kuin aikoo.

"Kuuluuhan se taas olevan muuan suomettarelainen agitaattori. Salmelassa tänä iltana puheen pitää", ilmoitan Arviitille.

"Vai vielä nytkin yrittävät..."

"Meneekö Arviiti?"

"Lempo sinne lähtenee..."

Toivotan onnea Arviitille ja lähden hiihtelemään alas päin.

Tässä on Pullinki, pienoinen, vähävarainen talo. Vanhimmat lapset ovat Amerikassa ja nuorimmatkin mikä missäkin maailmalla. Muuatta asiaa tulen ajatelleeksi sivu hiihtäessäni tuota Pullinkia. Se on pienin talo koko kylässä, mutta nuo vanhukset, jotka vieläkin elävät ja taloa hoitavat, ovat kaikkein suurimman lapsilauman kasvattaneet... kahdeksantoista yhteensä... Siellä ovat ympäri maailmaa jo kaikki, ja niin olen kuullut, ettei ole vanhuksilla heistä isoa iloa yhdestäkään ollut... Mitä se Jumala _silläkin_ tarkoittanee?

Pullingin naapuri on Järkkälä, siisti punainen talo.

Siinä ovat tyttäret ja pojat koulua käyneet, ja vanhin poika on pappina. Mutta kyllä he vain ovatkin olevinaan ylpeitä ja pitävät itseänsä viisaampina muita ihmisiä. Ainakin siltä näyttää. Muuan tyttäristä, Elli niminen, kuuluu olevan kihloissa toisen pitäjän papin kanssa. Mutta hyvä mies on isäntä, Järkkälän Pekka. Järjestyksen mies ja harrastaa kaikkea uutta ja on uusien hommien uranaukaisija...

Järkkälän naapuri on Ojala, ja talot ovat aivan vieretysten. Ojalassa on nuori isäntä ja emäntä ja kovia politiikka-ihmisiä kumpikin. Pitkin talvea on näiden naapurien, Järkkälän ja Ojalan, väen kesken ollut lakkaamaton jankkaus puolueista, mutta nyt kun vaalit lähenemistään ovat lähenneet, on heidän keskinäinen sopunsa mennyt aivan pilalle. Eivät seurustele toistensa kanssa, ja sitä määrää on, että hyvän huomenen toisilleen sanovat. Niin äkäisiä ovat molemmissa taloissa. Saapa nähdä, leppyvätkö sittenkään, kun nuo onnettomat vaalit ovat ohitse...

Niissä vaaleissa ihmisten mielet tuntuvat olevan. Joka ainoa, jonka tiellä kohtaan, arvelee joko aluksi tai lopuksi:

"No ensi perjantaina se on ensimäinen vaalipäivä..."

Tuo se on kummempi mies muita tuo Maikkulan isäntä, tarkoitan, että siinä on henkeen ja vereen asti niin täydellinen suomettarelainen, että naurattaa. Kaiken talvea on hän ollut liikkeessä puolueensa asioita ja aatteita levitellen. Ei muuta ole joutanut tekemäänkään. Hyvä kuuluukin olevan puhumaan, ja mainion selvillä on hänellä kaikki asiat. Ei hänestä, tuosta purevasta ja lihavanlaisesta miehestä, kukaan uskonut tulevan semmoista innokasta puoluepukaria. Ja sattuma se taisi hänet sodan rintaan pannakin. Oli syksyllä ollut Maikkulassa muuan meijeriherra, jonka tiedettiin olevan suomettarelaisen. Se herra viipyi melkein viikon Maikkulassa -- ja pitkät olivat heillä olleet muut puheet, koskapa oli jäänyt separaattorikin korjaamatta. Ja kun herra oli mennyt, oli Maikkulan Eemeli kuin uudestakastettu eli miksikä häntä nimittäisi.