Part 5

Väkijoukon läpi pujotteleiksen poliisi niinkuin orava partaisen kuusikon suojassa, pujotteleiksen, uudet kengät kiiltävinä. Hän on näppärä mies ja jakaa kaikille hyviä neuvojaan, on kaikkien "altavastaajien" puolella, mutta lohduttelee kantajiakin ja voittoa toivottaa. Ja hänen puoleensa käännytään kysymyksillä, ja kaikkiin on hänellä vastaus valmis...

Tuo Frans Severin Köllinen näkyy nyt häneltä neuvoa kysyvän. Kuiskailevat, poliisin huulet ja viikset Frans Severin Köllisen korvalehdellä, jossa heiluu lihan läpi pistetty korvarengas niinkuin ajoporoilla. Kuiskailevat ja välisti nauraa hykertävätkin.

"Ojaa... se menee hyvin... hyvä juttu... hyvä juttu", kuuluu poliisi sanovan Frans Severin Kölliselle.

Frans Severin Köllinen on komea mies ja "niinkuin herrat". Rohkeasti taipuvat hänen viiksensä taakse- ja ylöspäin ja keikarimaisesti on saukonnahkanen lakki kallellaan päässä. Leuan alta hohtaa viheriä sporttipaita punaisine rusetteineen ja liivien päällä heijailevat paksut kultaiset kellonlingat. Sikari tupruaa suupielessä, tupruaa kuin kuiva kuusenoksa, kipunoita ympärilleen heitellen...

Frans Severin Kölliseltä on vaadittu lapsen eläkettä ja sen asian vuoksi on lukuisa joukko todistajia haastettu. Se on tuo Kuusimäen Auroora, joka on alkanut ahdistella. Mutta Frans Severin Köllinen väittää kiven kovaan olevansa syytön. Saisi kuulla mitä todistajat tietävät, mutta Auroora vakuuttaa kyllä "viisaavansa" asian toteen. Tässä täytyy ilmoittaa, että vaikka muita ihmisiä ei näin keskinäisissä keskusteluissa mainita täydeltä ristimä- ja sukunimeltä, on siitä poikkeuksena juuri tämä Frans Severin Köllinen, joka aina mainitaan täysiltä nimiltä. On niin totuttu siihen, ettei se jää keneltäkään sanomatta. Vaikuttaneeko siihen sitten se, että hän on niin komea mies, vai hänen uljas, komenteleva esiintymisensäkö antaa "respektiä" -- en tiedä.

Mutta sen näkee, että Frans Severin Köllinen on hiukan hermostunut asiansa vuoksi, ja nähdessään uusia ja yhä uusia todistajia hänen asiaansa karttuvan, käy hän levottomaksi. Käy joitakuita puhuttelemassa ja tarjoaa kahvit.

"Jaa, jaa, Frans Severin", sanoo äskeinen punapuseroinen lautamies, "taitaapa sinulla olla tänään kova päivä tuon Aurooran kanssa..." Ja naureskelee.

"Eikö mitä! Ei viattoman veri vapise!" arvelee hän, punoskelee viiksiään ja siirtää kätensä sitten kellonvitjoihin.

"Jaa, jaa... arka on paikka. Se on kovaa vaimoa tuo Auroora", kiusoittelee lautamies yhä, ja Frans Severin tarjoaa hänellekin sikarin.

Se on herättänyt huomiota tämä Frans Severinin juttu; joutilasta väkeä on kosolta kokoontunut käräjäpaikalle kuulemaan, miten käy. Aurooralla on hyviä vieraitamiehiä, kyllä siinä taitaa Frans Severin Köllistä, piintynyttä vanhaapoikaa, lujassa pitää ennenkuin Auroorasta selviää -- niin arvellaan siellä etempänä, ettei hän kuule. Mutta hänelle itselleen vakuutetaan, että voitat sinä... voitat sinä! Niinpä se arveli äsken poliisikin.

* * * * *

On toinenkin juttu, jonka pitäisi olla hupainen, ja sitä varten on myös sekä todistajia että paljon muuta joutilasta väkeä liikkeellä.

Siinä on kantajana Aamos Abiel Jalkanen, uudistalokas, punanaamainen uljas mies. Hän kulkee kahakäteen, edestakaisin pirtistä porstuaan ja kuistiin, käy pihalla ja tulee samaa vauhtia takaisin. Kukaan ei tiedä mitä hän oikeastaan edestakaisin kävellä vihmoo, mutta ei hän vain yhdessä kohden malta olla. Lakkaamatta höyryää hänelläkin sikari ja siipinä sivulla viuhtovat takin liepeet. Häntä tuntuvat jotkut kiusoittelevan, härnäilevät ja pistosanoja sivumennessään supattavat.

"Mitä se tuokin hölmö alkaa käräjöidä", kuulee hän jonkun takanaan sanovan, mutta ei tunne äänestä, kuka niin sanoo.

Mutta hän saa puolustajia asialleen pirtissä, sillä koko oven puoli tuntuu pitävän hänen puoltaan. Ja niille, jotka lähinnä seisovat ja vakuuttavat, että sehän on selvä, että sinä voitat, niille pistoovaa hän sikarit ja vehnäskahvit.

"Eikö olekin niin?" kysyy hän vielä varoiksi siltä punapuseroiselta lautamieheltä, joka tuntuu pitävän hänen puoltaan ja jonka hän myös on kahville käskenyt.

"Kyllä vaan se selvä asia tuntuu olevan", vakuuttaa lautamies, suu täynnä nisua, ettei hanki puhua saattaa.

"No sitä minäkin", arvelee Aamos Abiel hyvillään. Siinä heidän vieressään on seisonut muuan isännän näköinen mies, osaaottavana kuunnellen Aamos Abielin ja lautamiehen keskustelua. Jo hetken kuluttua istuu ystävällisesti Aamoksen viereen ja tiedustelee, minkälainen asia Aamoksella oikeastaan on.

Aamos ihastuu tästä osanottavaisuudesta ja tekee sijaa miehelle viereensä, aikoen alkaa asiaa selitellä. Mutta kiitollisuutensa osoituksena tahtoo punapuseroinen lautamies puhua Aamoksen puolesta ja hyväksi, ja hän alkaa:

"Tämä kun nai sen Kaakkuri-Aapelin tyttären, Justiinan, niin Kaakkuri-Aapeli lupasi heti maksaa myötäjäiset, kolmatta tuhatta markkaa, kun ensimäinen lapsi syntyy. Joo. No nyt, vaikka lapsi jo on kohta puolen vuoden vanha, ei Aapeli meinaa antaa penniäkään. Sanoo vain, ettei hän ole muuta luvannutkaan kuin Justiinan..."

"Kuule pirua!"

"Jo vain. Mutta nyt onkin seikka se, että Aapeli on neljän todistajan läsnäollessa luvannut... ja tämä Aamos saattaa sen viisata..."

"No voittaahan se Aamos sitten, että paukkuu", sanoo vieras isäntä varmasti ja vakuuttaa sitä vielä moneen kertaan.

Aamos yhä enemmän ihastuu ja toimittaa kahvit vieraallekin isännälle.

Väkeä on nyt pirtti kuin pistetty, liha lihassa kiinni; puhelu on muuttunut äänekkääksi pauhuksi. Peräakkunan luo ja karsinan puolelle ei savun seasta näy montakaan täyttä ihmistä, vilahtelee vain käsiä, pitkävillaisia naapukoita ja punaisia, hikisiä naamoja niinkuin täpliä harmaan pohjan alta. Muutamat ovat joutuneet tuliseen riitaan, saavat puolustajia kumpikin, joukko joukkoa vastaan väitellään...

Muutamassa nurkassa juttelevat ikämiehet nyt tänä päivänä esiin tulevista jutuista. He tekevät jo päätöksiäkin, uskovat, että niin ja niin sen pitää käydä ja päättyä senkin Vintturin Santerin jutun... Ja vaikka heillä jo on vuosikymmenien kokemus siitä, että täällä pirtissä tehdyt päätökset eivät ole yhtäpitäviä niiden päätösten kanssa, jotka salissa tehdään -- ovat toisinaan aivan vastakkaisiakin, -- päättelevät he sittenkin, ja kun sitten kuulevat, ettei se niin mennytkään kuin he luulivat, sanovat vain: "Jo me sanoimmekin, että niin se käypi." Eikä yksikään myönnä, että _heidän päätöksensä_ oli aivan erilainen. Pihalla ja nurkkain takanakin on liikettä. Tuo Sipulikosken Artturi, joka on haastettu viinan myynnistä, se siellä liehuu kahakäteen, todistajia puhutellen. Ja Artturilla on povitaskussa siisti pullo, josta nurkan takana tarjoaa todistajille ja muillekin tuttaville. On pulloja muillakin, ja usein nähdään kahden tai kolmen viattomina miehinä kävelevän käymälää kohden, muka luonnollisille asioille.

Niin on. Ja hauskaa on joka paikassa, niin pihalla kuin porstuassakin, niin nurkkain takana kuin pirtissäkin. Hauskaa on, eivätkä malta lähteä pois nekään, joilla ei asiaakaan ole.

Mutta aika kuluu ja kello alkaa olla yhdeksän. Kuuluu jo joku pitkästyvän, että kummapa kun ei oikeus jo rupea istumaan.

Silloin samassa remahtaa oikeussalin ovi auki ja poliisi rientää pirtin ovelle ja huutaa niin, että kuuluu kuistin läpi pihallekin:

"Lautamiehet sisälle!"

Eivät ne ole niin hätäpoikia lautamiehet, haukotellen ja karkotellen lähtevät, vielä mennessäänkin selvitellen kesken jäänyttä asiaa.

Hetken kuluttua ilmestyy poliisi taas ovelle ja huutaa nyt porstuassa ja kuistissa kuin riivattu:

"Palvelijatar Auroora Eerikintytär Kuusimäki, vastaan herrasmies Frans Severin Köllinen..."

Hän avaa vielä pirtin ovenkin, huutaa sinnekin, että tupakan savu lainehtii...

Ja Auroora, asiamiehensä Niklas Ylimäisen kautta, ja Frans Severin itse puolestaan rientävät oikeussaliin...

Ja jospa jätämme heidät sinne nyt tällä kertaa.

LAUTAMIESTEN PENKILTÄ

Oikeus on istunut koko päivän, ahkerasti, lomaa pitämättä... Ilta on jo käsissä, mutta juttu on pitkä ja todistajia on vielä paljon kuulustelematta...

Lautamiehillä tulee tukalaksi ja vaikeaksi siinä penkillään istua: väsyttää ja haukotuttaa. Ajatukset eivät jaksa seurata asiain kulkua, ja todistajain puheetkin tuntuvat tulevan jostakin hyvin kaukaa, -- josta ei kuulu kuin jonkunlaista hyminää. Ruumista raukaisee tämä istuminen, särkee sääriä, pakottaa pakaroita, ja unisina harhailevat silmät pitkin oikeussalin permantoa...

Pääsisi pois, tuonne juttutupaan tupakoimaan ja tarinoimaan ihmisten kanssa!... Mutta siitä on vaikea päästä nyt enää, sillä tuomari on kyllästynyt lautamiesten alituisille ulkonakäynneille ja määrännyt, että se on vähennettävä. Ainahan heistä joku on poissa -- siellä juttutuvassa levähtäen, tupakkaa poltellen ja tarinoiden -- mutta toisten täytyy kiltisti istua paikallaan. Vaikka ei se oikeastaan ole istumista tuo heidän olonsa penkillä: mikä puoli nukuksissa, kyynärpäät polvia vasten ja kämmenet leukoja pidellen, etukumarassa torkkuu, mikä taas nojaa selkäänsä seinään, oikaisee koivet niin pitkälle kuin ulottuvat ja haukottelee niin, että leuat vaivojaan valittavat, mikä taas istuu kädet polvia vasten, pää retkallaan niitten päällä ja nukkumista tekee. Mutta tuomaria ja oikeuspöytää lähinnä istuva lautamies, vanha herrastuomari, on virkku ja valveilla. Tarkkaan seuraa hän jutun kulkua ja todistajien kuulustelua, ja vilkkaasti liikkuvat hänen pienet mustat silmänsä, kun jutussa mutkikkaita kohtia näyttää tulevan.

Vaikein on Mäkikylän lautamiehellä, joka on lihava ja veltto ja rakastaa paljoa enemmän hyvää ateriaa ja pehmoista vuodetta kuin lain kuivia pykäliä ja korkean oikeuden mehetöntä pöytää, josta ei hiirikään mitään nahkaansa saa. Nyt olisi hänen vuoronsa päästä tuulettelemaan, mutta hän on yhtä arka kuin muuten on hyvinvoivan näköinen, hän pelkää tuomarin nuhteita eikä tohdi lähteä. Viuhkola, joka nyt on "ulkona", viipyy niin riivatun kauan... mitä viipyneekin...

Häntä, Mäkikylän lautamiestä, uuvuttaakin niin, että ihan tahtoo siihen paikkaan nukkua... Mutta hän kokee ponnistaa voimiaan, pönkkää silmäluomia, ja väliin leimahtaa rohkea ajatus hänen mieleensä: hän vilahtaa ulos todistajan kanssa... ehkäpä ei tuomari osu huomaamaan... Kylmälän kylän lautamies, joka istuu hänen vieressään, on nukkunut... kuorsaakin väliin... nukkukoon... väsyttää tässä muitakin...

Mutta Viuhkola ei vain näy takaisin tulevaksi, vaikka jo on viipynyt toista tuntia... Semmoinen lurjus... Kun ovi avautuu, on hän kuulevinaan pitäjäläisten pirtistä kiivasta väittelyä... varmaan inttelevät politiikasta...

Ja Mäkikylän lautamies ikäänkuin virkistyy ja herää, sillä hän on tarmokas puoluemies, pitäjän ensimäisiä "suomettarelaisia". Hänelle kasvaa voimakas halu päästä kuulemaan, mistä siellä on kysymys... Siellä ei liene yhtään kykenevää miestä, joka hänen puoluettaan pystyisi "arvokkaalla tavalla" ja perinpohjin puolustamaan...

Ja hän tuntee, että hänen rohkeutensa kasvaa... hän miettii ja miettii, ja kun uusi todistaja käsketään esiin ja entinen poistuu, nousee hän paikaltaan, kävelee vakavana ja juurevana ja menee ulos ovesta samassa avauksessa kun todistajakin.

Vankka vapauden tunne kuohahtaa sydämessä heti porstuaan päästyä, väsymys katoaa, velttous loppuu ja uni poistuu sielusta... Pirtistä kuuluu yhä tulisempaa väittelyä, kovempaa, kimakampaa ääntä sekaisin. Hän tempaa oven auki... Ovesta pullahtaa hänen silmilleen paksu pilvi sikarinsavua, ja savun seasta näkee hän ihmisten päitä, pörröisiä naapukoita, kakilakkeja ja naisten huiveja, erottaa hikisiä, punaisia naamoja, nauravia toiset, toiset totisia kuin nouseva taikina. Ja ääntä ja sorinaa kuuluu, joku nauraa, nuo tuossa väittelevät, tämä selittää lakia tuolle...

Mutta hän pyrkii pöydän luo ja saa sikarin suuhunsa... Siinä se onkin pöydän luona kiivain väittely ja tulisin tinka, sillä siinä kiistetään politiikasta. Joka puolueen miehiä on siinä: on maalaisliittolaisia, nuorsuomalaisia ja vanhoja, vakaantuneita "suomettarelaisia"... Hän seuraa hetken haastelua, joka on tulinen ja sekava, sillä kaikki puhuvat yhtaikaa, toinen ei jouda kuuntelemaan toistaan, vaan jokainen syytää suustaan minkä tietää puolueensa päiväpaisteisista puolista... Hän juo pullollisen limonadia ja selittelee kurkkuaan ja käy sille puolelle pöytää, jossa näkee muidenkin suomettarelaisten olevan. Häntä tervehditään iloisesti, ja vanhain miesten kasvoille ilmestyy tyytyväisyyden ja nuoruuden ilme. Sillä yksin hän tässä sekavassa seurakunnassa on rennosti kantanut suomalaisen puolueen lippua silloinkin, kun muut harhailivat eksyksissään puolueiden umpisilla teillä. Hän tietää olevansa vaikuttava henkilö ja tuntee itsessään, että hän vie puoluettaan ilomarssissa voittoon. Sillä hänen puolueensa on syksyn ja talven kuluessa kasvanut, paisunut ja laajennut samoinkuin hän itsekin sekä sisällisesti että ulkonaisesti...

Maalaisliittolaisia on enimmin ja enimmäkseen nuoria miehiä, innokkaita ja taistelunhaluisia. Vankkoja ja vikkeliä ovat nuorsuomalaisetkin ja kiivaita poikia kaikki. "Suomettarelaisten" roikka taas on vanhempaa väkeä, vaikenevia isäntiä ja joku löylynlyömä mökinmies. Mäkikylän lautamies parasta koko roikassa.

Mutta kun Mäkikylän lautamies iskee kiinni erään nuorsuomalaisen arvosteluun Danielson-Kalmarin pitämästä puheesta, vastaa hänelle nuorsuomalainen, joka on entinen tukkipoika:

"Mitä tekin enää potkitte tutkainta vastaan... tuollainen, vanha lahonnut 'puulaaki'... Ettekö tiedä, että teidän puulaakinne ei enää ole 'emäpuulaaki'..."

Silloin Mäkikylän lautamies kiivastuu ja alkaa puhua ja selittää... sikari sammuu ja hän selittää, vakuuttaa ja viittoo leveällä kämmenellään...

Mutta nuorsuomalaiset nauravat hänelle vasten naamaa, ja muuan virkkaa:

"Aivan niin. Tuo on kuultu jo neljätuhatta kertaa ennenkin."

Maalaisliittolaisten ja nuorsuomalaisten kesken on tullut riita valtiopäivämies Ahmavaarasta, ja siinä on tosi kysymyksessä. Asiassa tosin koetetaan pysyä, mutta persoonallisia loukkauksia tuiskuu väliin molemmin puolin. Liittolaiset eivät hyväksy Ahmavaaran menettelyä maalaisliittoa kohtaan.

"Se on mies, joka soutaa herrojen venettä, ja semmosta miestä me emme tahdo asioitamme ajamaan", sanoo muuan liittolainen.

"Mutta hän on etevä valtiollinen kyky", puolustavat nuorsuomalaiset.

"On niitä muitakin kykyjä", syytävät liittolaiset vastaan.

Silloin koettavat "suomettarelaiset" sekautua keskusteluun, mutta siinä samassa tulee poliisi pöydän luo ja käskee Mäkikylän lautamiestä oikeuteen, sillä muita lautamiehiä on sukulaisuuden vuoksi "jäävissä".

Se harmittaa Mäkikylän lautamiestä, harmittaa munaskuihin asti, kun nyt juuri pitää poistua, keskustelun päästyä alkuun...

Mutta pöydän luona jatkuu tinka. Yhä enemmän karttuu väkeä, ja yhä tulisemmaksi riita käy. Pääasioista on siirrytty sivuseikkoihin ja persoonallisiin hyökkäyksiin. Vimma on niin suuri ja tinka niin väkevä, että tuskin kukaan muistaa mistä asiasta oli alettu ja mitä varten oikeastaan väitellään...

Ilta käy jo myöhäiseksi, mutta kukaan ei malta lähteä kotiaan. Väittelijät eivät tahdo antaa voittoa toisilleen, ja ne, jotka kuuntelevat, ne eivät malta... ei vaikka. Kaikkia miellyttää tämä hauska ja sekainen kiista, joka kiivaimpain kesken on muuttunut melkein tappeluksi...

Jo viho viimein nousee korkea oikeus ja juoksujalassa rynnistää lautamiesten lauma pöydän luo, hyvillään ja naurussa suin. Ja saatuaan kurkkuaan kastella liittyvät hekin väittelijäin parveen...

Ja ohi puolen on yö, kun yleinen väsymys erottaa riitakumppanit.

Mikä puolue sitten lie voitolle päässyt?

KUN VIINA LOPPUU

_Motto_: Vuonna kuusikymmentäkuus tehtiin Suomeen laki uus -- -- -- enkä tiedä mitä mun pitää näkemän vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemän.

Ne loppuvat nyt heti meiltä maalaisilta nuo hauskat kaupunkimatkat, kun hienoimmillaan humalassa sieltä palattiin, iloisia lauluja laulettiin ja oli "kaukana kavala maailma". Aivan varmaan ne loppuvat. Ei ole enää ilon päivää monta, ei enää povemme pullota, eikä tamminen nassakka reen sevillä könötä, kaupungista palatessamme. Emme enää niinkuin ennen palaa iloisina miehinä, rikkaina ja rentoina... Alakuloinen on mies ja mieli hapan, pää tyhjä ja tylsä ja sydänkin hakkaa veltosti kuin ruotiukko...

Ainoan ilomme vievät -- vievät viinakullan, joka sentään, niinkuin Jukolan Juhani totta puhuen sanoo, on "iloksi ja lohdutukseksi meille kaarneenpoikasille..."

Kaikki merkit viittaavat siihen, että hävityksen päivä tulee ja murheen päivä meille viinamiehille. Merkkitapaus!

Minua kauhistuttaa ajatellessani kaikkia hyviä ystäviäni tässä ja muussa maailmassa, ajatellessani tuonkin Prakkulan vaarin tunteita, kun hän tuimana ja kivana miehenä astuu pitkin alastomia, äänettömiä kaupungin katuja, kahden puolen silmäillen, missä anniskelu on, missä vähittäinmyynti ja missä... missä? Ja kun hänelle nauretaan vasten naamaa ja akat portin pielestä huutavat:

"Herra jee... mistä se on tuo ukko, joka _kysyy viinapuotia_ ... herra jee... onko se hullu?"

"Mikä lie maan tollikko", huutaa toinen akka vastaiselta portilta.

Ajatella mitä Prakkulan vaari silloin tuntee! Olisipa, että saisi pari hyvää puolikuppista -- sitä tisleerattua --, että pääsisivät veret liikkeelle, niin näyttäisi noille ämmille, eivätkö pakenis pöksiinsä.

Toden totta. Tämä on rangaistukseksi meille miehille, jotka pitkän aikaa olemme herroina olleet ja niin kovin harvoin akkaväelle ryypyt antaneet. Nyt vaimoväki alkaa vuorostaan komennella ja "äänestää", niinkuin muistelen Turun arv. poliisimiehen suomentaneen sanan _oljud_. Ilmanko Sepeteus kanttori, joka kuitenkin oli kohtuuden mies, sanookin: "Naisvaltikka on murheellinen merkki, -- se maakuntain häviötä ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui, hallitsivat portot, nartut ja naasikat, ja mies vapisi..."

Ja niin käy meilläkin. Niin minä uskon. Viittaavathan kaikki merkit siihen... merimerkitkin...

Minä tunnen monta vanhaa miestä, jotka ovat toivoneet kuolevansa nyt tänä talvena tai viimeistään keväällä, ettei heidän tarvitsisi tuntea sitä puutetta... että pääsisivät näkemästä tämän katoovan maailman surkeutta. Luultavasti heidän rukouksensa kuullaan...

Kun ajattelen sitten sitä villiä riemua, jota raittiusväki johtuu tuntemaan! On sitten yhtä ainoaa jupileerausta viikoittain -- aivan varmaan...

Olen näkevinäni suuren salin raittiusväkeä täynnä. Siellä iloitaan. Voitto niin loistava on saatu, huutaa pitää. Kadulle kuuluu loilotus ja laulu... Siitä kulkevat Prakkulan vaari ja Yliniemen Hermanni sivu... heistä tuntuu niinkuin kuulisivat tuttuja ääniä ja ennen kuultua loilotusta... Ilo ja riemu täyttää sydämen ja hauska aavistus ja toivo mielen. Siellä on vielä entistä hauskaa hommaa... kuulethan tuota loilotusta... aivan samaa kuin ennen hauskoina päivinämme...

He rientävät juoksujalassa kohti suurta salia.

Mutta portilla on poliisimies, joka sanoo:

"Ette te hyvät ystävät sieltä saa ryyppyjä."

"Mutta tämä ääni ja loilotus?"

"Raittiusväki siellä riemuitsee..."

Kaikkein enimmin surkuttelen kuitenkin hevosmiehiä...

Saadaan vaan nähdä, että ei ole parin vuoden päästä montakaan juoksijaa, eikä kilpa-ajoja pidetä koko maassa. Sillä kuka on nähnyt hevosmiestä toimessa, ellei hän ole aamuryyppyään saanut? Oletko nähnyt, lukijani, koskaan mustilaisten selvillä päin hevosia vaihtavan? Luuletko "Eino Vakaan" jälkeläisestä tulevan juoksijaa, ellei sitä hutikassa vähä kousaile ja kuranssaa? Ja miten käy markkinain ja markkinamiesten?

Kuolevat kaikki! Markkinat ovat muistoina vain, ja iloiset hevosmiehet poistuvat, kuihtuvat ja kuolevat ikävään johonkin kauas sydänmaalle.

Merkillisen unen on nähnyt naapurini Uudentalon Ville.

Hän oli ollut olevinaan kaupungissa, jossa ennen monta hauskaa oli pidetty. Oli ollut muitakin kotokylän miehiä. He olivat kävelleet pitkin kaupungin katuja. Ei yhtään ihmistä näkynyt liikkeellä. Entisen kapakan luona istuivat poliisit ja pelasivat korttia, sillä oli olevinaan kesä...

"Ikävä tässäkin tulee... olis' yksikään juopunut, että saisi edes haistaa, miltä viina haisee", oli yksi poliisista sanonut.

"Veisittekö hänet putkaan?" oli Ville kysynyt.

"Ei, veikkonen! Etkö tiedä, että putkassa tätä nykyä säilytetään kaikkia muistoja entiseltä ajalta... Siellä on revityitä lakkeja... paripuolikenkiä, veren tahraamia nenäliinoja, tröijyjä, housuja, puukkoja, kiviä, tuolin ja pöydän jalkoja, särkyneitä nassakoita, korkkeja y.m., y.m."

"Vai niin", oli Ville vastannut, ja siihen oli herännyt.

ONNETON MIES

Hän luuli itseään onnettomimmaksi mieheksi nyt. Ja kuinka vähäpätöisen asian vuoksi hän oli tullut onnettomaksi!

Tapaus on viimekeväinen, siltä merkilliseltä Snellmanin päivältä, jolloin nimiä suomennettiin ja muutettiin. Eihän tuo koko nimensuomennoshomma oikeastaan koskenut häneen ensinkään, sillä hänellähän oli isältään peritty siisti ja sievä suomalainen nimi Kokkare... Kustaa Kokkare.

Niin oli. Ja hän oli saanut vakinaisen paikan opettajana väkirikkaan pitäjän kirkonkylässä. Ei muuta puuttunut kuin "kainaloinen kana", sievä ja siro eukko, niin mies olisi kaikin puolin valmis aloittamaan "elämäänsä". Mutta siinä se juuri olikin suuri kysymys. Sillä hänelle oli nimenmuutos tullut elämänkysymykseksi, kun se muilla vain oli hupaista vaihtelua. Hänen morsiamensa nimittäin oli jo kihloihin mennessä lausunut toivomuksensa olevan, että Kustaa ensi tilassa muuttaisi nimensä joksikin muuksi sointuvaksi suomalaiseksi nimeksi. Kokkare nimen oli hän sanonut olevan niin hävittömän ruman, ettei hän, Henriika, missään tapauksessa tulisi sillä nimellä kulkemaan elämäänsä läpi...

Ja Henriika pysyi sanassaan, sillä hän oli kiinteä eukon ollen ja tahtoi heti alussa ottaa ohjat omiin käsiinsä. Ei ollut siis muuta neuvoa Kustaa Kokkareella kuin muuttaa nimensä, jos mieli saada rakastetun Henriikan omakseen.

Tämä oli kovaa aikaa Kustaa paralle. Yökaudet hän mietti ja oli kuin kahden tulen välissä.

Sillä se, että hän muuttaisi suomalaisen sukunimensä toisenlaiseksi, osoittaisi ensiksikin isän nimen halveksimista ja toiseksi oli pääkaupungin lehdissä tuommoisesta kevytmielisestä menettelystä ollut pitkä kirjoitus, jossa sellaiset henkilöt leimattiin raaoiksi ja oppimattomiksi, sivistymättömiksi tolvanoiksi...

Ja hän tahtoi kuitenkin käydä sivistyneestä, jopa oppineestakin miehestä. Mitä tehdä?

Tosihan kyllä oli, ettei Kokkare mikään kaunis nimi ollut -- helvetistäkö se lienee isävainaja sen saanutkin, -- mutta olihan se nimi kuitenkin... Henriika oli sanonut senkin, ettei tuo nimi muutenkaan sovi hänelle -- tuommoiselle lyhyelle, paksulle miehen tallukalle, ja ettei hän tiennyt yhtään ainoaa suomalaista nimeä, joka hänen korvissaan soisi niin hirveän rumalta kuin Kokkare...

Kustaa oli kaiken kevättalvea miettinyt asiaa. Kerran oli hän ollut rovastinkin kanssa keskustelussa, sillä rovasti aikoi myös Snellmanin päivänä suomentaa nimensä. Silloin oli Kustaa rovastille ilmoittanut aikoneensa muuttaa hänkin nimensä joksikuksi muuksi suomalaiseksi nimeksi...

"Mitä hulluja!" oli rovasti arvellut. "Teillähän on jo suomalainen sukunimi. Näyttää lapselliselta ja tyhmältä mennä sitä muuttelemaan."

* * * * *

Eräänä iltana -- Snellmanin päivä oli ihan ovella -- olivat pitäjän herrat kokoontuneet kauppiaan luo nimipäiville. Oikeastaan kokoonnuttiin sinne keskustelemaan nimien suomennoksista, sillä useimmat aikoivat nyt ruotsalaiset nimensä suomentaa. Ja oli kolmaskin syy, jonka vuoksi oli hauskaa mennä kauppiaan luo. Siellä nimittäin tarjottiin vielä totia vanhan hyvän tavan mukaan, tarjottiin aina nimipäivänä niin, että vielä toisenakin päivänä tuntui sekä sielussa että ruumiissa.

Sinne lähti nyt Kustaa Kokkarekin suuressa tuskassaan. Ehkäpä siellä saisi hyviltä ihmisiltä neuvoja miten menetellä. Ei kai ollut yhtään ihmistä joutunut tämmöiseen hirveään piinaan nimensä vuoksi! Koskihan asia hänen elämänsä suurinta kysymystä.