Part 4

Ja niin ääni kasvoi, nousi innostus ja sakenemistaan sakeni sikaarin savu. Sillä jokaisen huulissa tuprusi sikaari, tuprusi ja tuoksahteli, kipenöivää tuhkaa ympärilleen varistaen, oli kuin luppoisen kuusen oksa korven pimeässä. Innostuneimmat olivat nousseet seisomaan ja pyörivät ja selittivät keskilattialla. Yhtä rintaa innostuksen kanssa sakeni sauhu, tupa lämpeni ja ilma kävi kehnoksi. Pyrki hikeä kiskomaan kakilakkien alta ja villaisten naapukkojen vieriltä. Jo keikahti lakki tuolla oikealle korvalle, tällä vasemmalle, noilla takaraivoille, näillä taas kokonaan päästä pois.

"Kuumapa täällä on... hohoh..."

"Tuntuu olevan..."

Penttilän paksu ja juureva isäntä, jolla oli kolmattakymmentä kytkyessä ja suuri mustanpuhuva syylä poskessa, oli jo väsyksiin asti selittänyt ja touhunnut. Äänikin oli langennut, kun yskä oli ennestään, ettei enää kuin vähä kähisi. Hän koetti vielä viimeisillä voimillaankin. Mutta kun näytti, ettei häntä kukaan oikeastaan kuuntele, vimmastui ja suuttui hän. Kummia miehiä, kun eivät kuuntele mitä hänellä on sanomista! Ja kuitenkin pyöri siinä hänen ympärillään monta sellaista, joka oli hänelle velassa. Ja kun hän oli päässyt suuttumaan, kokosi hän kaikki äänivaransa, ja kaiken loukatun ylpeytensä voimalla hän huusi, että savu hajosi:

"Valitkaa kuka hyvänsä, vaan semmonen sen olla pitää, että se näyttää mieheltä etempääkin. Siinä pitää olla pituutta ja paksuutta, että näkyy..."

"Juuri niin! Semmonen minunkin mieheni pitää olla!" kuuli hän takanaan sanottavan.

"Valitaan sitten tuo Penttilä. Ei täällä ole muuta noinkaan komeaa miestä", kuuli hän toisaalta sanottavan, ja yhtäältä hän kuuli naurun tirskumista.

Silloin hän ymmärsi sanoneensa jotakin tyhmää ja kun näki nauravia naamoja ympärillään ärjäisi:

"Valitkaa vaikka perkele."

Ja sitten hän pyyhkäisi hikeä otsalta ja työntäytyi väkijoukon läpi pihalle.

Mutta tuvan muissakin loukoissa olivat keskustelut kiivastuneet, suut soivat ja kurkut pauhasivat, ja oven suussa tuntuivat vasta tulleet löyhkäilevän hokmannilta.

Korkeaniemen Aapo, joka oli maailmaa kulkenut ja paljon lukenut ja nähnyt, miten muualla asioista haasteltiin, koetti siinä ympärillä oleville esittää, että hän pitää puheen, jos väki tahtoisi asettua ja kuunnella. Mutta koska tiettiin, että Aapo, vaikka olikin viisasjärkinen mies ja tiesi paljon asioita sekä oli aika vikkelä puhuja, oli velanalainen ja viinaan menevä, niin Herralan Kustaa sanoi heti, että:

"Tässä saa puhua kuka tahtoo, ei tässä anneta yhdelle enempää suun vuoroa kuin toisellekaan."

Ja Maaherran Heikki, joka oli kristitty ja jolla oli käyrä nenä kuin pulskimmalla metsolla, virkkoi:

"Välipä niistä viinamiehen puheista."

Ja rähinää jatkui. Silloin muuan vikkelä poika, tuo Sammal-Kreetan Antti, joka oli ollut nuorisoseurassa, sanoi, lausui ilkkuen:

"Eikö sitä näin ohjelman ollessa väliin lauletakin..."

"Huuti, poika!" ärjäisi hänelle nuorisoseuran puolesta muuan sen jäsenistä.

Mutta huomaamatta oli sinne kunnantupaan tullut outo mies, näytti vähä herrasmaiselta ja oli muutenkin muhkea. Ja ennenkun kukaan osasi aavistaakaan riensi hän perälle pöydän taakse. Ja vaikka kova rähinä vielä kuului ympäri tupaa ja ilma äänimerenä aaltoili, huusi hän, että kuului yli kaikkien muiden äänten ja rähinän:

"Arvoisat kansalaiset! Kun sattui näin sopiva tilaisuus, että osui väkeä näinkin paljon kokoon, niin minä tahtoisin jollakulla sanalla puhua ensitulevien valtiopäiväin merkityksestä ja samalla esittää sopivia henkilöitä täältä sinne toivomuksianne perille viemään ja etujanne valvomaan... Minä pyydän siis..."

"Mikä sinä sitten olet miehiäsi?" kuului ääni väkijoukosta, ja muu rähinä tuntui vaimenevan.

"Minä pyydän siis teitä, kunnioitettavat kansalaiset, että..." jatkoi puhuja, mutta nyt kuului monesta suusta:

"Mikä sinä olet miehiäsi? Sano heti!"

Puhuja ei ollut tietääkseenkään, vaan jatkoi puhettaan. Lähellä olevat kuulivat joitakuita sanoja, mutta oven puolessa syntyi niin äänekäs keskustelu, ettei sinne saanut selvää puheesta...

Ja äkkiä kuului ympäri pirttiä: hän ehdottelee Horsluntia herrainpäiville.

Silloin syntyi vilkas liike väkijoukossa.

"Se on oikein! Horslunti herrain päiville!" huusivat Horslundin ihailijat.

Mutta toiset karjuivat:

"Ei Horsluntia... se on herrain hännänkantaja. -- Ajakaa ulos tuo mies tuolta pöydän takaa!"

Mutta ne, jotka olivat akkunan luona, karjuivat:

"Elkää huutako! Olkaa hiljaa! Rovasti ja esimies tulevat!"

"Mikä maailmanen elämä siellä on... niinhän siellä on kuin tapeltaisiin! Mikä kapina siellä on?"

Ne, joille rovasti teki kysymyksiänsä, eivät vastanneet, naureskelivat vain.

Silloin sattui taas tuo Sammal-Kreetan vikkelä Antti siihen, ja kun muut eivät vastanneet, niin hän paukautti sanoa rovastille:

"Herrain päiville ne siellä miestä valitsevat!"

PANKINVARKAITA

Se on herättänyt maailmanmainiota huomiota tuo kuuluisa pankinvarkaus Helsingissä ja siihenkuuluvat murhat, tappelut ja muut mellastukset.

Tännekin meidän syrjäiseen kylään ovat lehdet siitä kertoneet, ja suuri on ukkojen mielenliikutus ja tarkoin on asiaa seurattu, seurattu jännityksellä ja ennenkuulumattomalla intressillä. Ja niinä päivinä, joina ei lehtiä tule, on monta ihmistä ollut kuin sairaana, ja missä kaksi ja kolme on yhteen tullut, niin ensiksi on tullut puhe siitä pankinryöstöstä ja varsinkin vorojen kiinniottamisesta.

Paakkolassa, johon tulee Helsingin Sanomat, sai kuulla juurtajaksain ja tarkoin, kuinka menee. Viime sunnuntainakin oli kylän väkeä kokoontunut pirtti täyteen, oli isäntiä, emäntiä, mökkiläisiä. Kalamäen vanha vaarikin oli kömpinyt sinne, ja kylän vankin mies, Friikan Iisko, joka oli istunut linnassa tappelusta. Oli myös joukossa Einari Vitikka, joka ryöstöstä kuului olleen Norjan matkalla linnassa kaksi vuotta. Häntä mainittiinkin takana päin "Norjan Einariksi", ja hän oli enemmän pelätty kuin suosittu kylän mies.

Pääkkölän Alfredia, joka oli kylän paras lukumies, ja kirjoitusmieskin verraton, pyydettiin lukemaan ääneensä, että kaikki kuulevat. Silloin juuri oli se rohkea poika Tampereella saatu kiinni. Mutta ei saanut Alfred kauan kerrallaan lukea, täytyi keskeyttää, sillä vähä väliä oli kullakin muistuttamista ja kysymistä.

"Mikä sen olikaan nimi?" kysyi Norjan Einari.

"Kritsmanni kuuluu olleen", vastasi joku hänelle.

"Kun ei lie samoja Kritsmanneja, jonka minä Norjassa näin."

"Mitä vielä. Tämä on nuori mies, ei tämä ole Norjassa käynyt", selitettiin Einarille.

"No luehan menemään, Alfred, että kuullaan, kuinka kävi!" kehoittivat toiset Alfredia.

"Ei sitä tiedä, jos olisi ainakin samoja Kritsmanneja -- mustaverinen se oli sekin, jonka Norjassa näin", sotki Einari itsepäisesti sekaan, häiriten Alfredin lukua.

"Taisitte olla sen Kritsmannin kanssa yhtä aikaa linnassa", kuului joku Einarille sanovan, ja silloin ei Einari hiiskunut yhtään sanaa.

"Tyhmä mies, kun antoi ottaa kiini siinä asemalla... olisi juossut jonkun pytingin alle", muistutti Friikan Iisko.

Mutta Pääkkölän Alfred oli päässyt hyvään lukuvauhtiin ja lateli tulemaan suun täydeltä, vaikka huomautuksia, muistutuksia ja kysymyksiä tehtiin joka haaralta.

"Voi saatana... jopa oli rohkea mieheksi."

"Ja sydämetön... Ei se poika hätäillyt..."

"Lieneekö ollut hyvinkin vankka muuten?"

"Ei se vankka, mutta niin sydämikkö ja raudanrohkea luonto, että tappoi ihmisen kuin variksenpojan..."

"Vaan olipa sillä aseetkin semmoset, että tie auki pitää olla, kun semmosella paukuttelee."

"Vai yhdeksän henkeä... Herra Jumala, mikä tästä maailmasta tulee...!"

Alfred oli lopettanut lukemisen. Kaikki oli lukenut mitä siitä asiasta oli nyt painettu, ja lisää luvattiin.

Viimeinen näytös, eli se kun onnetonta rosvoa alettiin vesisuihkulla hätyyttää, herätti erinomaista huomiota.

"Jos silloin hoksasi hypätä akkunasta ulos, niin..." arveli Friikan Iisko.

"Kiini ne olisivat ottaneet, kun väkeä oli katu täynnä... Hullusti teki, jos akkunasta hyppäsi", tutki Kalamäen vanha vaari.

"Eivät olisi uskaltaneet, kun toisessa kädessään olisi pitänyt tikaria ojona ja toisessa revolveria ja ampua räiskinyt väkijoukkoon ja juossut pakoon. Niin minä olisin tehnyt", innostui Norjan Einari selittämään.

Jahkailtiin siitä sitten kauan aikaa, jotta miten olisi pitänyt tehdä, -- että noin olisi pitänyt... eikä näin...

Mutta tuli lopulta puhe siitä, mitenkä Kritsmanni silloin menetteli, kun poliisikonttoriin tuotiin ja kun tikarilla iski sitä Palkevitsiä, että kurkku poikki... poikki kuin korte. Ja Milania ehti myöskin pistää... Siitä innostuivat kaikki niin, että liikkeelle lähtivät.

"Noin se kävi... noin ja noin..." näytti Norjan Einari, pitäen puupalasta kädessään.

Friikan Iiskokin innostui.

"Ole sinä olevinas Kritsmanni... minä olen se Miiani... Mutta kuka rupeaisi Palkevitsiksi", esitteli hän ja oli kovasti haltioissaan.

Paakkolan renki Kustaa rupesi näyttelemään Palkevitsin osaa.

Koko pirtillinen innostui, ja hauskaa oli.

Nyt tuotiin Norjan Einari poliisikamariin; Friikan Iisko ja Paakkolan renki Kustaa alkoivat häntä tarkastaa. Kustaa löysi Einarin taskusta tupakkakukkaron, joka oli olevinaan revolveri...

Mutta silloin Einari sivalsi povitaskustaan puupalikan ja iski sillä Friikan Iiskoa kaulaan että mäiskähti ja sysäsi samalla renki Kustaata rinnan alle, että Kustaa äänen päästi...

Einari oli niin innostunut osaansa, että yritteli päälle muillekin ja vetäisi Kalamäen vanhan vaarin tukasta ruomana lattialle.

Mutta Friikan Iiskolle oli tikarin isku sattunut liian kovin; hän karkasi Einarin kimppuun ja löi alleen lattialle, että paukkui.

"Vai sillä lailla sinä leikissä lyöt... vanha rosvo ja ryöväri", sanoi hän ja puristi kurkusta Einaria.

"Päästä heti irti... sinä... vai haluatko vieläkin tiilenpäitä lukemaan... Sinä se linnassa olet ollut", kiukkuili Einari Iiskon rautakourissa.

"Elä päästä... elä päästä... Siinähän se juuri Kritsmanni onkin... Palkevitsiäkin löi liika kovin rinnan alle ja Kalamäen äijän vetäisi tukasta lattialle", huusivat jotkut Friikan Iiskolle.

"Heittäkää helvetissä pois!" huusivat taas toiset.

Mutta Paakkolan renkikin oli päässyt pönkilleen, ja kun ei muuta hoksannut, sieppasi vesisangon oviloukosta ja valeli jääkylmällä vedellä puikkaroivaa ja synkästi kiroilevaa Kritsmannia.

"Tuokaa ruisku... opetetaan tätä pankinvarasta vähäsen!" ilkkui hän, vettä Einarin kaulaan kaataessaan.

Ukot nauroivat täyttä kurkkua, mutta Kalamäen vanha vaari huusi:

"Sitokaa kiinni se lurjus... Minä laitan sen käräjille... mokomakin Kritsmanni!"

* * * * *

Mutta seuraavalla kerralla, kun kokoonnuttiin Paakkolaan sanomalehtiä lukemaan, ei näkynyt yhtään yllämainituista miehistä. Joku ihmetteli, että miksikähän ne eivät ole saapuneet uutisia kuulemaan.

"Mitenkä ne tulevat! Kritsmanni on linnassa, muut tapetut ja loput lasaretissa!" huomautti Yrjänän huutopoika, Riikan-Helmeriksi hoettu.

YKS' HELSINGIN PANKINVARAS

Iltahämärässä saapui kirkonkylän kestikievariin nuori, tummatukkainen ja mustaviiksinen herra.

Hänellä oli kaksi mustaa kapsäkkiä ja monta kummallisen näköistä pitkää rullaa kuin pyssynpiippua. Toinen kapsäkeistä varsinkin oli kovin raskas, ja molemmat olivat hyvin lukitut.

Kievarin isäntä, joka kantoi kapsäkit sisälle, alkoi epäillä.

"Mistä se tämä herra on?" tiedusteli hän kyytipojalta, joka herran oli toisesta majatalosta kyydinnyt.

"Ei siitä saa selvää... se on ummikko... eikä kuulu tahtovankaan mitään selittää matkastaan", tiesi kyytipoika.

"Oliko kova ajamaan? Onko se mustaverinen?"

"Kirosi se suomeksi välistä, että saatana, ja nauroi ja viittoi käsillään."

Isäntä ja kyytipoika läksivät yhdessä sisälle. Poika ei vielä ollut saanut kyytipalkkaansa.

Aivan oikein! Pieni mustaverinen mies. Ei tuo ollut suomalaisen näköinen vähääkään! Ja silmät kiiluivat kuin pirulla päässä ja muutenkin näytti niin levottomalta.

Mutta nähtyään pojan kaivoi hän kukkaronsa esille, silmäsi päiväkirjaan ja maksoi kyytipalkan, antoi pojalle vielä puolimarkkaa juomarahaakin. Isäntä oli näkevinään, että herralla oli paljon rahaa ja että setelit olivat Venäjän rahaa...

Lempo soi! Kyllä taisi olla yks' niitä Helsingin pankinvarkaita! Mustaverisiä ne olivat kaikki olleet... tämä on päässyt tännepäin karkuun...

Isäntä koetti tarkastella, näkyisikö oudossa varkaan merkkejä, mutta ei saanut selvää. Paremmin näytti siivolta mieheltä. Liekkö ummikko!

"Onko reisaavainen yötä, vai joko lähdette yöksi ajamaan?" kysyi hän, mutta piti samalla tarkoin silmällä, ettei outo vain asetta ota näkösälle.

"Förstår inte", vastasi outo, mutta samalla hän läheni noita epäiltävän näköisiä rullia ja aikoi ottaa yhden käteensä. Isäntä säpsähti ja vilahti näppärästi porstuaan.

Ei ollut epäilemistäkään! Helsingin pankinvaras oli!

Hän meni ja kertoi emännälle, mikä vieras heillä oli.

"Sillä näkyi olevan venäläistä rahaa iso kukkaro täynnä. -- Jos se lempo suuttuu, niin ampuu meidät kaikki", selitteli ja epäili hän.

"Mitä se tahtoo? Onko se yötä?" tiedusteli emäntä.

"Se on ummikko. Ei sanaa ymmärtänyt, kun puhuttelin... Pitää laittaa heti sana vallesmannille ja poliisille. On varotettu, kuulin ma, vallesmanneja tarkoin katsomaan jokainen reisaavainen..."

Mutta emäntä oli rohkeampi ja viisaampi kuin isäntä ja selväsanaisempi, sillä isäntä särki ärrää pahemmin kuin Lemun lukkari, ja ässä sissutti kuin lipeässä.

"Annas kun minä käyn puhuttelemassa. -- Sinusta ei saa selvää tuttukaan, jopa sitten vieras", tikasi emäntä ja läksi vierasta puhuttelemaan.

Koetti panna kaiken kielitaitonsa liikkeelle, että vieras ymmärtäisi.

-- Varthän... se on, että mihinkä... Suola se on salttiavatuapröö... ja äkmanni... se on, että tahdotko munia... Ikke petala... se on, että terve tuloa, ja äjöös on, että kiitoksia paljon... -- muisteli emäntä mennessään.

Mutta emännän nähtyään alkoi vieras, joka kynttilän valossa selaili kirjaa, emännälle hokea:

"On nälkä... leipää, voita, maitoa, lihaa, juustoa... ruokaa..."

"Ruokaako?" kysyi emäntä. "Miks'ei. Sitä vain saapi. Te taidatte ollakin suomalainen?"

Vieras ymmärsi, sanoi olevansa suomalainen ja matkalla Lappiin asti. Emäntä käsitti hyvin ja lähti toimessaan ruokaa vieraalle hommaamaan.

Mutta isäntä oli mennyt vallesmannille ilmoittamaan ja kaikille vastaantulijoille sanoi, että jo oli yksi pankinrosvo satimessa, joten tarvitsisi tulla apuun...

Pelotti emäntääkin sentään. Nyt vasta hän muisti, että joku pankkirosvoista oli osannut suomeakin -- niin oli lehdistä luettu. Ja olikin vähän oudon näköinen, tumma kuin mustilainen ja silmät kiiluivat kuin pakkastähdet... Ja kuka sen tietää, kuinka monta pistoolia sillä saattoi olla... Koetti nöyränä ja sukkelasti toimittaa ruokaa pöytään, ettei pääsisi pahastumaan... Mutta siivosti se näytti olevan, lueskeli kirjaa vain ja haukotteli pitkään...

"Vassakuu!" käski emäntä, kun sai kaikki valmiiksi.

"Jahaa, jaha", sanoi vieras ja kaivoi povitaskustaan jotakin.

Emäntä oli pyörtyä ja alkoi rukoilla:

"Elkää Jumalan tähden... en minä ole teitä ilmiantanut... voi hyvä isä..."

Mutta hän rauhoittui, kun näki, ettei vieraalla ollutkaan kuin pieni pullollinen paloviinaa.

Samalla kuului kolinaa porstuasta ja pihalta ääniä. Vallesmanni ja poliisi ryntäsivät sisälle ja joukko miehiä perässä, kovasti varustettuina...

"Hva fan? Är det du! (Mitä saakelia? Sinäkö se oletkin!)" kuulivat he vallesmannin sanovan ja menevän paiskaamaan kättä pankinvarkaalle.

Ja jälestäpäin kuulivat, että luultu pankinvaras olikin vallesmannin vanhoja tuttavia Helsingistä, maanmittari, joka oli matkalla Lappiin.

POMMINHEITTÄJÄ

Maalaisetkin tulevat levottomiksi tänä rauhattomana aikana. Eikä se kummaa olekaan, kun joka viikko saapi sanomalehdistä lukea mitä hirvittävimpiä tekoja...

Varsinkin ovat pommit ja pomminheittäjät herättäneet "ansaittua huomiota". Niistä kun ei saa selvää miten ja mistä ne ovat tehdyt, joilla sellainen yliluonnollinen voima on...

Aina kun uusi pommiräjähdys, dynamiittilöytö tai muu sotainen tapaus luettiin lehdistä, arveltiin sen johdosta monet tunnit iltaisin, ihmeteltiin ja manattiin maailman pahuutta, ja sen lopun ennustettiin olevan tulossa...

"Kaikki merkit ennustavat maailmanlopun lähellä olevan", sanoi profeetallisesti Vanhalan vanha vaari.

"Niin on. Niin on", huokailivat ja myönsivät muut läsnäolijat.

Vuotilaan, johon Helsingin lehtiäkin tuli, kokoontui iltaisin paljon kyläläisiä kuulemaan uutisia maailman menosta. Oli kuulijoiden joukossa nuorta, vanhaa, naista, miestä, ja yksi yhtä arveli, toinen toista.

Vuotilassa oli ruotilaisena Kolu-Olliksi sanottu, mielenvikaa sairastava mies. Hän oli nuorempana paljo maailmaa kulkenut, ja omantunnon vaivoissa hänen sanottiin mielenhäiriöön tulleen.

Ja kun iltakaudet luettiin ryöstöistä ja murhista, eivät ne näyttäneet Kolu-Ollia vähääkään liikuttavan, mutta kun hän kuuli pommeista puhuttavan, nauroi hän salaperäisesti penkiltään uunin luota, nauroi kummallista nauruaan, pörröistä päätään pudistellen.

"Mikä se Ollia naurattaa?" tiedustelivat muut.

Mutta Olli vain naureskeli, ei sanonut syytä iloonsa, mutta välisti oikein ääneensä nauraa virnisteli.

Hän mietiskeli sekavissa aivoissaan pommia... hän kuvitteli sen mahtavaa räjähdystä ja sitä, miltä näyttäisi, kun koko talo nousisi ilmaan ja sirpaleina putoilisi takaisin... Mahtavaa ja majesteetillista se olisi...

Pirttilän väelle oli Kolu-Ollilla vanhaa vihaa. Häntä oli Pirttilässä kohdeltu pahoin, oli kiusoiteltu ja ruokaakin vähänlaisesti annettu, eikä tupakkaa, joka oli Ollin parasta herkkua, saanut koskaan...

Hän oli jo pitkät ajat miettinyt, miten saisi Pirttilässä aikaan semmoisen räjähdyksen, että isäntä ja pojat murskaantuisivat ja iso rakennus lentäisi sirpaleina ilmaan... Sen verran oli hän saanut käsitystä, että pommit sisälsivät haulia, hevosenkengän palasia, rautanauloja ja kaikenlaista rautaromua... Niitä hän olikin kokoillut milloin mistäkin, niin että hänellä nyt oli varastossa iso apepurtilo, jonka oli kätkenyt rakennuksen alle.

Yökaudet hän mietti sitä pommin valmistamista ja kuvaili mielessään sen mahtavaa räjähdystä. Päivillä teki hän kokeita pihasalla mäiskien pienemmällä kivellä isompaan... Se ei antanut toivottua ääntä, paukahti vain ja iski tulta...

Mutta sitten hän sai pappilan nuoreltaherralta hauleja ja Takamaan Mikolta ruutia. Porvarista hän kerjäsi herneitä, nokesi herneet, kun ensin oli kastellut ne suolavedessä... Ne kovettuivat ja olivat kuin hauleja ainakin. Sannasta teki hän lisää ruutia, sotkien hienoa nokea sekaan.

Kerran oli hän tavannut pappilan nuoret herrat vesilintuja ampumassa ja sai heiltä huomaamatta varastetuksi koko ruutisarven...

Riemuissaan hän meni varastopaikalleen.

Hän päätti ensin tehdä pienemmän pommin, koepommin, nähdäkseen kuinka se onnistui, ja sitten vasta laittaa isomman, jonka yön tullen kaivaisi Pirttilän nurkan juureen ja sytyttäisi...

Koepommin koteloksi hän valmisti vanhan huopahattunsa. Siihen pani hän rautanaulan kantoja, pieniä rautapalasia, hauleja, noetuita herneitä ja ruutia. Mutta ollen innoissaan ja toimessaan, panikin hän huomaamatta kaiken ruutivarastonsa koepommiin, muistamatta isompaa pommia.

Hän oli saanut päähänsä, että hän tekee kokeensa pirtin uunin päällä. Siellä se paukahtaisi parhaiten... ja talonväkikin joutuisi näkemään ja kuulemaan, mikä mahtava mies hän oli...

Niinä viikkoina, joina hän pommia valmisteli, oli hän tavallista rauhallisempi, mutta syvissä mietteissä hän kulki, itsekseen naureskellen.

"Mikä sille lie tuolle Ollille tullut, kun se on kuin muuttunut, eikä enää ole niitä hullunkiiriä ollenkaan", arveli eräänä iltana Vuotilan isäntä rengeilleen.

"Muuttuneen se näkyy käytökselleen. Joko rupeaisi mielen viastaan paranemaan", sanoivat rengit.

Mutta paimenpoika Otto kertoi:

"Se kokoaa pieniä kiviä ja rautapalasia ja välistä puhelee yksinään ja hokee: pommi... pommi... anna, että sen valmiiksi saan..."

"Höpiset, poika!"

"No eilenkin illalla puuhasi riihen takana -- minä kurkistelin riihen luukusta -- ja oli hattuunsa koonnut kaikenlaista roskaa... rautanaulan kantojakin näkyi olevan", kertoi Otto tosissaan.

"Mitä se hupsu miettinee", sanoi Mooses-renki välinpitämättömästi ja alkoi riisua kenkiä jaloistaan.

"Kuka sen tietää, minkä vielä tekee... jos hyvinkin tekee pommin", epäili toinen.

"Mistäs Matti ottaa, kun Matilla ei ole."

Mutta isäntä oli käynyt miettiväksi ja sanoi:

"Pitää sen Ollin hommista ruveta pitämään huolta. Kun yksin on, niin ehtii kaikkia miettimään. Missä se nytkin on?"

Kun syysilta oli pimeä, käski isäntä paimen-Oton mennä huutamaan Ollia tulemaan maata...

Otto meni, huuteli pihalla, kävi navetan, riihet ja heinäladon, vaan ei sanonut Ollia kuuluneen.

"Äsken päivän puuttuessa se minusta liikuskeli leipomotuvan rappusilla", oli muuan rengeistä nähnyt.

"Leipomotuvassa se näkyi tässä toissa iltanakin olevan. Uunin takaa kolusi tulla, kun minä sisälle menin", muisteli taas yksi rengeistä.

Ja kun kukin alkoi muistella, niin selvisi siitä, että Ollin hommat näinä aikoina olivat olleet salaperäisiä, ja että hän usein oli ollut tietämättömissä.

"Kyllä siitä pitää ruveta tarkempaa huolta pitämään", sanoi isäntä ja he läksivät kaikin, paimen-Ottokin, leipomotuvan puolelle Ollia hakemaan.

"Hei!" huusi isäntä ovella. "Olli hoi, tule nukkumaan!"

Uunin päältä kuuluu rapinaa ja supatusta.

"Elkää tulko... tämä on koepommi!" kuulivat he samalla Ollin äänen uuninlaelta.

"Tuletko pois sieltä! Mitä sinä siellä toimitat?" komenteli isäntä.

"Se paukahtaa heti... saatte kuulla... elkää menkö vielä... juuri heti... tämä on koepommi... Minä teen sitten isomman Pirttilän rakennuksen alle... Nyt se alkaa syttyä..."

Samassa kuului kova pamaus, kauhea rääkäisy ja naulatuisku -- ja Olli vieri naamaltaan verisenä uunin taa...

"Tappoi itsensä, hurja!"

Mutta Olli ei ollut kuollut; naama, kaula ja kädet vain olivat veressä ja syvissä naarmuissa...

"Jahka minä sen isomman saan valmiiksi... niin Pirttilän rakennus nousee ilmaan..." hoki Olli vain, kun häntä laahattiin uunin takaa.

Kolu-Ollia nimitetään nyt kylällä "Pomminheittäjäksi". Tuskinpa Olli sentään saa tilaisuutta jatkaa pomminvalmistustaan.

KÄRÄJILTÄ

Korkea oikeus istuu suuren rakennuksen salissa, mutta pirtti on pitäjäläisten hallussa.

On aamu eikä oikeus ole vielä ruvennut istumaan. Mutta piha on täynnä hevosia, loimi selässä heiniä purra rouskutellen. Ja pirtti alkaa jo olla täynnä väkeä, jotka istuvat kuistissa jutellen ja selitellen, jotkut porstuassa kuiskaillen asioistaan päättelevät. Tupakan savua on joka paikassa, ja kuistin ovesta puhaltaa katkeraa tikuria kartanon raittiiseen ilmaan...

Jo ovat saapuneet lautamiehetkin ja sikari suussa haukotellen istuvat mikä missäkin. Väki juttelee eilisistä asioista, miten menivät. Jotkut tappasivat, vaikka selvä juttu tuntui olevan. Mutta lautamiehet naureskelevat ja ovat viisaan näköisinä. Eivät salaisuuksiaan ilmaise...

Keskustelut vilkastuvat, tupakansavu enenee, sakenee ja tunkee loukkoihin ja kattoon asti. Kahvipöytäkin on katettu suurine mustanpuhuvine vehnäspullineen ja punertelevine limonadipulloineen. Yhä äänekkäämpää puhelua alkaa kuulua: tuossa loukossa hierotaan sovintoa, tässä taas väitellään uudesta vaalilaista ja tuolla karsinan puolella puhuu joku äsken tapahtuneesta ryöstöstä.

Yhä tulee väkeä, toisista kylistä kaukaa, mistä lienevät. He ostavat hekin sikarit, tahtovat kahvia, ja kun kuulevat, ettei oikeus vielä istu, niin sanovat, että hyvästipä sitä ehdittiin...

Siinä on tuttuja miehiä, kätellään, kuulumisia tiedustellaan ja naureskellaan...

"No eipä kuulu liikoja. Mitä tänne?"

"Eipä tännekään..."

"No täällä sitä ollaan taas..."

"Joo... täällä sitä saa istua, että istuinlihat uupuvat."

Se on tuo hyvinvoipa lautamies, joka niin sanoo, tuo, jonka punainen puseron kaulus paistaa kuin merimerkki kallioisen rannan karikolta... Se on hyväntuulinen lautamies, punaisia värejä rakastava...