Part 3

Oli ollut sanomalehdissä tieto, uutinen sellainen, että nyt kruunu myöntää kruununoriin Heinärannallekin. Nuolena tieto levisi hevosmiehestä toiseen, ja vaikka oli sydäntalven aika ja pakkanen ja väliin piti vihollisen sakeita pyryjä, alkoi olo hevosmiehistä tuntua hauskalta. Eikä sitä käy ihmetteleminenkään, kun tietää, että Heinärannan hevosmiehet olivat vuosikausia kruununoritta pyytämällä pyytäneet, että joka vuosi oli lupailtu ja lupailtu, mutta ei vain ollut annettu. Ja nyt ilmoitettiin, että jo saavat...

Siitä tiedosta tuli pitkiä puheita hevosmiesten kesken, syntyi tulisia väittelyjä ja lopuksi riitoja ja vihoja. Sillä Heinärannalla oli paljon hevosmiehiä, jotka koko ikänsä olivat hevosten parissa puuhanneet, olivat ostaneet, myyneet ja vaihtaneet. Oli monta tunnettua varsan kasvattajaakin, ja juoksijain ajajia oli paljon. He olivat kokeneita ja viisaita hevosmiehiä, jotka olivat monentapaisen hevosen reessä istuneet, ohjamiehiä maan kuuluja, ja hevoskirjoissa mainittiin arvonannolla heidän nimiään.

Kuuluisimpana piti itseään Vauhtilan juureva ja punanaamainen isäntä, Nissi. Kautta koko hevosmaailman oli hänen nimensä tunnettu ja mainittiin aina siellä, missä hevosmiehiä oli yksissä harjakannuja juoden ja väkeviä puolikuppisia maistellen. Mutta eivät olleet patapuukkoja muutkaan isännät. Juoksijoita oli heilläkin ollut, varsoja olivat kasvattaneet ja monet markkinat mellastaneet. Ja jokainen piti itseään naapuriansa parempana ja taitavampana hevosmiehenä. Mutta ei ollut heillä kenelläkään niin juhlallista, punaista naamaa kuin Nissillä, ei niin herramaista pyöreää vatsaa eikä riittänyt kenenkään sanavarasto niin loistavalla tavalla, sattuvin sanoin ja sukkelin vertailuin, kehumaan tai moittimaan hevosta. Siksipä olikin toisten mieliin kasvanut kaini ja paha sydän Nissiä kohtaan, joka aina markkinapaikoissakin pyöri kuin kukko kanain joukossa.

Ja hiljaisuudessa, ettei kukaan saisi asiasta vihiä, alkoi kukin hommaamaan, että saisi kruununoriin hoidettavakseen. Ensiksi se olisi suuri kunnia, joka ainoastaan harvoille kuolevaisille on suotu, ja toiseksi saisi viiden vuoden päästä oriin omaksi, pennittä pulskan hevosen. Todistuksia täytyi hankkia, tunnetuilta pitäjäläisiltä siihen, että asianomainen oli innokas hevosmies, että oli varsoja kasvattanut, että osasi hoitaa oritta kiitettävällä tavalla ja että kaikin puolin kykeni moitteettomasti menettelemään.

Semmoisia todistuksia kun saisi ja ne näyttäisi, ei muuta kuin herrat sanoisivat, että kas tuolle isännälle se annetaan kruununori hoidettavaksi, että silläpä ne näkyvät parhaat paperit olevan...

Ja niitä sellaisia todistuksia koetti kukin hankkia: papilta, nimismieheltä, kunnanesimieheltä ja yleensä kaikilta herrasmiehiltä. Mutta Nippikallion isäntä oli saanut hyvän todistuksen myöskin kätilöltä, jota usein oli sattunut kyyditsemään, kun tulinen kiire sattui ja hengen hätä oli.

Kuinka kuitenkin lie ollut, mutta pian se tiettiin koko pitäjäässä, kutka kruununoritta meinaavat. Ei ollut pysynyt salaisuutena kenenkään hiljaisuudessa päätetty homma.

Ja eräänä sunnuntaina kirkon aikana, kun sattui useampia hevosmiehiä kokoon Ahmalaan, tuli asiasta puhe.

"Kuuluu pitävän hoitaa sitä kruununoritta niinkuin enkeliä. Karvan pitää kiiltää, että kuvansa näkee, eikä saa ajaa kuin silloin tällöin", alkoi Ahmalan ruotiukko puhua.

"Kyllä se tiedetään kuinka kruununori hoidetaan", sanoi siihen Vauhtilan Nissi ja katseli miesriviin merkitsevästi.

Siitä päästiin alkuun.

"On niitä nyt muutkin kuin sinä nähneet kruununoriita", sanoi Nippikallion isäntä Nissille.

"Miks'ei. Mutta et sinäkään koskaan ole krunnunoritta hoitanut, vaikka nähnyt olet... On aivan eri asia hoitaa omaa oritta kuin kruununoritta", sanoi Nissi itsetietoisena.

"Ori kuin ori... Ja sillä lailla hevosen kyllä osaa kuka hyvänsä hoitaa kuin sinäkin..." arveli Nissille Jussilan Ville, tunnettu ohjamies ja varsain kasvattaja.

"Millä lailla hoitaa?" kivahti Nissi. "Luuletko sinä tuntevasi hevosen hoidon paremmin kuin minä! Minulla on kahtena kesänä ollut astutus-orikin..."

"Ja Nissi, joka on lukenut hevoskirjat ja kaikki", sekaantui Ahmalan ruotiukkokin taas puheeseen.

Kiitollisen silmäyksen loi Nissi ruotiukkoon ja selitti:

"Joo. Taavi on oikeassa. Sitä täytyy tuntea hevosen ruumiin rakennus ja osata opastaa seppääkin, kun kengittää, sillä se on tärkeä tehtävä, pojat... -- Ja ainahan ne kruununoriit annetaan hoidettavaksi tunnetuille hevosmiehiile", sanoi hän lopuksi.

"Juuri niin... Nissille se sopii kruununori", tuumaili ruotiukko, joka hänkin parhaina päivinään oli ollut kuulu hevosmies.

"Muuten minä olen persoonallisesti tuttu kruununasiamiehenkin kanssa", ilmoitti Nissi vielä lisäksi, ja pyörähteli kuin kukko kanain seurassa.

"Vaan ontuvaksipa se tuli viime talvena Nissillä oma varsakin eikä parannut -- ja keväällä taisi joutua korppien valtakuntaan... Liekö heinäin puute vai mikä vaikuttanut..." sanoi joukkoon Välivainion Jaakko, jolla myös oli aikomus pyytää kruununoritta.

"Mitä sinä mies puhut!" kivahti Nissi tulipunaisena.

"Sitä, ettet sinä ole parempi hevosen hoitaja kuin muutkaan", lisäsi Välivainion Jaakko.

Ja Jussilan Ville, jolla oli monenvuotista hapatusta Nissille, tuumasi vielä:

"Jos ei kruununoritta vaan paremmin tarvitse hoitaa kuin Nissi tässä takavuosina hoiti sitä Pranterin Huimaa... Muistatteko, miehet, kun oli kyljiltä asti sonnassa ja kapi hännässä..."

"Hyvin muistamme", huusivat kaikki, joilla oli kainia Nissille.

Varsinkin huusivat Jussilan Ville ja Välivainion Jaakko.

"Hiidessä, miehet!" koki ruotiukko panna väliin. "Nissi, joka on ainoa mies koko pitäjässä, joka on radalla juoksijaa ajanut ja palkinnot saanut."

Mutta Nissi oli kovin loukkaantunut, suuttunut silmittömästi, ja kun ei muuta vihapäissään osannut, niin alkoi kautta rantain haukkua nalkuttaa Jussilan Villeä:

"Annettiinpa ori kenelle hyvänsä, vaan sen minä sanon, että ruokaa meillä on hevoselle... Ei meidän talosta käydä naapurissa silppuja lainaamassa, vaikka olisi kuinka pitkä kevät... ja apejauhoja on aina..."

"Konttaavanhan nuo kuuluvat teillä joka kevät lehmät, ja hevoset 'almanakkoja' tekevät", pisti Välivainion Jaakko purevasti väliin.

"Elä sinä puhu... et sinä tuommonen kömpelö mies kuitenkaan kykene kruununoritta hoitamaan", tiuskui Nissi ja pyörähteli tulipunaisena; ja lyöden kämmenellään povelleen hän mahtavasti julisti:

"Täällä on, pojat, sellaiset todistukset, että jo taitavat tepsiä... ja kohtapa tuo nähdään... Kaikki tässä kruununoriin hoidosta puhuvat... semmosetkin, joilla on tallikin kuin pahanen läävä..."

Siitä nokkausi Nippikallion isäntä, ja tolvana ja pikavihainen kun oli, niin kiljaisi Nissille:

"Maksa sinä se kymmenen kiloa kauroja, jotka toissa talvena lainasit, ja puhu sitten muitten tallista... Ja korttirahoillapa tuo kuulutaan sinunkin tallisi koristetun..."

"En minä ole sinulle puhunut", koetti Nissi, kun näki, että Nippikallion isäntä suuttui silmittömästi.

"Kyllä tässä ymmärretään, kenelle sinä puhut... ja tiedetään myöskin, mikä mies sinä olet... vanha va--"

Ja niin jatkui tinkaa, josta lopuksi tuli riita. Mutta jokainen hevosmies lähti siinä uskossa pois, että hän sen kruununoriin sittenkin saapi... olihan hänellä todistuksia: nimismieheltä, kunnanmieheltä, papilta ja lukkarilta. Mutta ei ollut kenelläkään muulla todistusta kätilöltä kuin Nippikallion isännällä.

* * * * *

Oli tullut tiedoksi, että ensi kilpa-ajojen aikana se nyt ostetaan kruununori ja silloin pitää sen tai niiden henkilöiden, jotka tahtovat sen hoidettavakseen, tulla todistuksineen saapuville.

Kova oli siis homma hevosmiehillä ennen kilpa-ajoihin lähtöä. Piti varustautua kaikin puolin. Vauhtilan Nissi teetätti uuden puvun, panetti turkkiinsa uuden päällisen ja osti hopeisen sikaarikotelon. Muut eivät niinkään puvustaan välittäneet. Nippikallion isäntä sentään osti leveän, koreilla ompeluksilla koristetun turkin vyön, koska oli nähnyt muidenkin hevosmiesten sellaisia pitävän. Ja järjestäessään todistuksiaan kimppuun asetti hän kätilöltä saamansa todistuksen päällimmäiseksi, koska se oli hänen mielestään kaikkein paras ja sisälsi ainoastaan asiaan kuuluvaa... Siitä näkee kruununasiamies heti ensiksi, että onpa se mies hevosia hoitanut. Mutta ennenkuin hän kääri todistuksen kokoon, luki hän tyytyväisenä kerran vielä kätilön antaman todistuksen, luki suu hymyssä:

Täten saan todistaa, että Anshelm Nippikallio on erinomanen hevosen hoitaja ja menneen kesällisestä varsasta on tarjotu lähelle tuhatta ja se on paasin alaa ja emänkin puolelta niin hyvää sukua, että sitä ei uskos... ja on kyytinyt minua ja tallista tulee juuri hyvä, kun tehdään akkuna mäenpuolelle ja kruununoritta varten on kauroja eikä ole ruoskaa tämä mies koskaan tarvinnut jonka toteksi tunnustan ja vakuutan piirtämällä oman nimeni ja sinetin, joka on

Aukusta Elmiina Ylväs paikkakunnan kätilö, oma käsi.

Tojistavat:

Herrman Nulu. Vihtori Olki.

Ja luettuaan kääri hän paperinsa kokoon lujalla verkkolangalla ja pani eväsarkkuun.

Koko pitäjässä oli sitten tietty, kutka ovat menneet kruununoritta noutamaan. Siitä oli joka talossa puhetta, ja kiivaasti arvosteltiin asiaa. Sillä ei ollut kukaan kylliksi hyvä sitä hoitamaan. Vauhtilan Nissille sitä ei olisi mitenkään suotu, sillä ei hän ollut erikoinen hevosen hoitajakaan ja hänellä oli ennestään kaikenlaisia muita "luottotoimia" hevosmaailmassa. Välivainion Jaakko kyllä oli siivo mies ja viinaton, mutta talo oli pienenlainen. Jussilan Ville oli epäilemättä hyvä hevosen hoitaja, mutta hänkin oli melkein liika raju kohtelemaan hevosia ja sanottiin rautavitjoilla välistä niitä paukuttelevan, kun eivät muuten ymmärtäneet totella. Ja hutikoissa kun sattui olemaan, niin ajoi kuin reikäpää... Nippikallion isännän puoleen menivät kaikki vanhat miehet ja vaimoväki. Se mies oli peräti laupias hevoselle -- ei koskaan ajanut hölkkää myötäleessäkään ja vaikkei ollut radalla koskaan ajanut, niin suitsimies oli hyvä... Nuorempi polvi taas piti Nippikalliota kokonaan sopimattomana, sanoivat, että sonni sille parhaiten sopii sekä hoidettavaksi että ajokkaaksi.

Ja siitä riitti tinkaamista ja arvostelemista.

Ja jännityksellä seurattiin sanomalehtiä, että milloin ilmoitetaan, sillä se tiedettiin, että lehdissä sen näkee jo ennenkun hevosmiehet ehtivät kilpa-ajoista palata.

Ja vihdoin oli. Oli selvästi sanottu, että Heinärannalle on ostettu kruununori 1,600 markan hinnalla ja "tulee sijoitettavaksi talokkaan Ville Jussilan luo kirkonkylään..." Selvästi oli se sanottu ja pantu nimikin "Voitto".

Ihmeteltiin. Ei ollut siis auttanut Vauhtilan Nissiä uusi turkkinsa, ei Välivainion Jaakkoa viinattomuutensa eikä siivoutensa. Mutta merkillisintä oli, ettei Nippikallion isännälle annettu, vaikka oli niin hyvä todistus kätilöltäkin.

"On sillä tuttavia Jussilan Villelläkin herrain joukossa, ja se sen teki", arveltiin.

"Ja onhan se ollut radalla Villekin."

"Mutta ei se vaan semmoinen ajomies Ville ole kuin Nissi, sen minä takaan", vakuutti Ahmalan ruotiukko asian kuultuaan.

Ja nyt alkoi tuskallinen odotus, milloin palaavat, että nähtäisiin, minkälainen kruununori oli annettu. Väri oli jo lehdessä sanottu, tumma raudikko. Mutta millainen oli muuten? Oliko hyväntapainen? Oliko minkälainen kululleen? Minkälaiset jalat ja lautanen? Oliko jouheva? Minkälainen käynnin lahja? Sillä hyvä kävelijä, se sentään on talonpojan hevonen.

Ensiksi saapui kotiaan Nippikallion isäntä, saapui ärtyisenä ja kiukkuisena epäonnistuneelta matkaltaan. Ja oli hän keksinyt vähäisen valheen, jolla puolusteli onnettomuuttaan.

"Olisivat ne minulle sen antaneet", selitteli hän, "minulla kun oli kaikkein enimmän todistuksia, mutta kun sitten näyttivät, minkälainen on hevonen, niin minä sanoin heti, että en minä huoli... Häntyri ja vihanen raato... jo sitä saatiin kaunis kruununori monen palavan perästä... Ja jalat sitten... käyrät kuin paininpuut eikä jouhia minkäänlaisia... Herrat kysyivät, että mitä sinä mies moitit tässä hevosessa, niin sanoin suoraan eläinlääkärille, että johan tuolla on valmiit patit..."

"Patitko??"

"Aika nystyrät jo. Minkälaiset niistä sitten tuleekaan, kun vaivaan joutuu. En minä vaan veisi tammaani sen kruununoriin luo, vaikka saisin koko orhin ilman... se on viljanen vissi..."

Niin kertoi Nippikallion isäntä odotetusta kruununoriista, ja pian oli huhu levinnyt ympäri pitäjää, levinnyt ja kasvanut puolta pahemmaksi.

Mutta eräänä lauantai-iltana myöhään saapui Jussilan Villekin kotiaan. Hänelle oli jo taipaleella kerrottu, että semmoiseksi ja semmoiseksi on Voittoa haukuttu.

Mutta kun tuli sunnuntai-aamu, tahtoi kukin nähdä omin silmin ja omin käsin tunnustella... Nekin, jotka eivät olleet hevosmiehiä, innostuivat ja riensivät Jussilaan kruununoritta katsomaan. Ahmalan ruotiukko oli ensimäisiä, keppi kädessä astellen ja itsekseen höpisten ja muistellen entisiä aikoja, jolloin laskettiin juoksijalla kylän halki, että maailma lauloi...

Nuoria miehiä riensi parvittain ja eräässä joukossa näkyi Vanhalan leskiemäntäkin olevan. Jälempänä tulivat nimismies, virkansa puolesta, nuori pastori ja kaksi talonpoikais-ylioppilasta. Heidän seuraansa liittyi agronoomi, joka sattui olemaan luentomatkalla ja muutenkin oli innokas hevosmies.

Talli oli täynnä väkeä ja Ville näytteli ja esitteli ja kehui, kehui Voiton hyviä tapoja, kiitteli sen kauniita silmiä ja päätä... Ahmalan ruotiukko oli mennyt pilttuuseen Voiton viereen, tunnustellen ja ihmetellen.

"Aivan samannäköinen hevonen kuin kerran minulla, jonka ostin Kalajoen markkinoilla... on kuin olisi sama hevonen... Voi saakeli, kun sillä hevosella taival katkesi... Mutta meillä olikin kolmen kannun nassakka kryyvättyä viinaa, kun..."

Niin muisteli ja selitteli ukko, viinamieheksi tunnettu.

Mutta kun nimismies ilmestyi tallin eteen, niin Jussilan Ville käski muun väen poistua, että "ihmiset pääsevät sisälle".

Ja herrat katseltuaan Voittoa, joka komeana seisoi pilttuussaan karva kiiltäen kuin silkkinen kangas, ja siroja muotojaan liikutellen, onnittelivat Villeä, ja agronoomi sanoi historiallisen juhlallisesti:

"Jaa-ah. Kun Voitto on kuusikymmentä varsaa siittänyt, niin saatte sen omaksenne... On pulska hevonen, oikeaa supi suomalaista rotua."

"Niin on. Suomalaista rotua on. Nyt se saadaan tällekin perälle oikea hevosrotu", arveli siihen Ahmalan ruotiukko, joka ei ollut poistunut tallista.

Mutta kun oli kylliksi asti katseltu, jalat ja muut jäsenet tarkasteltu, kutsui Jussi parhaat vieraat sisälle tuliaisille, kutsui Ahmalan ukonkin.

Ja kun oli pari, kolme puolta kuppia tehty ja haasteltu hartaasti hevosista yleensä ja juoksijoista varsinkin, tuli kysymys siitä, mitä olisi tehtävä Nippikallion isännälle, joka niin kelvottomalla tavalla oli Voittoa haukkunut. Ja Jussilan Ville päätti haastattaa hänet. Ja hän kertoi samalla, että hänellä ja Vauhtilan Nissillä myös tulee tuima käräjaasia. Nissi oli herrain kuullen häntä haukkunut kilpa-ajoissa, kun ei muuta vihapäissään osannut...

"Mutta sen minä kuulin herroilta, että ei olisi Nissille annettu kruununoritta hoidettavaksi, vaikkei olisi ketään muuta hakijaa ollutkaan", lisäsi hän.

"Hyvin uskon", arveli tyytyväisenä Ahmalan ukko ja kumosi kuppinsa.

Jo alkoi tuntua olo hauskalta ja käytiin toistamiseen, ryyppyjen välissä, Voittoa katsomassa; toivottiin sille hupaisia päiviä ja terveyttä.

Ja vasta myöhään erottiin iloisina miehinä.

Saisi kuulla, miten käräjillä käy?

UUSI VAALILAKI KÄYTÄNNÖSSÄ

Levisi huhu kylällä, että kansakoululla on joku kokous, johon sai mennä kenen mieli teki, että siellä puhutaan ja selitetään ja äänestetään. Ja kertoi huhu lisäksi, että vaimoväki varsinkin oli tervetullutta. Mutta tiesivät jotkut kertoa, ettei siellä puhuta kuin uudesta vaalilaista, jota ei kukaan ymmärrä, ja että esitelmän pitäjä oli Helsingistä mikä lie ollut "temokraatti".

Mutta uutta vauhtia sai huhu, kun lukkari kertoi, että siellä oli "näytelmä".

Ja kun oli joutilas päivä, niin olipa aikaa käydä "näytelmää" katsomassa, sillä enemmistö tuntui olevan sitä uskoa, että "näytelmä" siellä oli, mikä liekin. Ja alkoi koululle väkeä kokoontua, tuli vaimoväkeäkin laumoittain, poikasia ja vakavia ukkoja sekaisin. Useimmat eivät tienneet, mistä tulee kysymys, mutta Eeli-Mikkolan Vante, joka oli kaupungissa käydessään asiasta kuullut ja muutenkin oli lukenut ja aikaansa seuraava mies, selitti kämmeniään levitellen, että "se pitää esitelmän uudesta vaalilaista".

Selitti sen ja kertoi lyhyesti vaalilaista mitä tiesi, kertoi ja silmäili ympärilleen juuri kuin ei kukaan muu asiasta tietäisi tai ymmärtäisi mitään.

"Niin... jaa... vai uudesta vaalilaista", virkkoi välinpitämättömästi Erkkilän Jooseppi. "Minä olen sen jo tutkinut moneen kertaan... ja sitä paitsi on siitä jo muilla paikkakunnilla ammon aikoja pidetty esitelmiä."

"Kuuluu olevan vaimokin tämän uuden lain mukaan yhtä suuri herra kun mieskin", kuului joku sanovan sieltä oven puolelta.

"Joo, saavat kyllä äänestää herrainpäivämiestä, mutta eivät ne saa huutaa ja kurkuta muuten enempää kuin ennenkään", tiesi Eeli-Mikkolan Vante taas selittää.

"Ei suinkaan sitä kaikille vaimoille ole yhdenlaista valtaa annettu", lausui epäilyksensä Sillanpään emäntä, joka oli varakas leski ja aina etukynnessä miestenkin keskellä.

"Yhtä suuri on nyt ääni teillä, Sillanpään emäntä, kuin tuolla Olkkos-Kaisalla tuolla oven suussa, ei enempää vähääkään", vastasi Erkkilän Jooseppi, ymmärtäväinen mies.

"Siinä vain valhe tuli", riensi Sillanpään emäntä sanomaan, mutta oven suussa syntyi naurua ja hihitystä ja joku virkkoi ääneen, että kuului kaikille:

"Olkkos-Kaisalla on valta huutaa, että maa tärisee."

Siitä sitten keskustelu vilkastui, kun tuo arveli tuota, tämä tätä. Ja koetti joku jakaa sukkeluuksiakin.

Mutta etumaisilla riveillä istuvilla oli tullut kiivas tinka, ja väittely oli täydessä vauhdissa. Tinka oli syntynyt siitä, että Ollilan Isso, joka muutamia kuukausia sitten oli palannut rahamiehenä Amerikasta, tahtoi olla viisaampana kuin muut ja väitöksillään kumota toisten mielipiteet. Mutta kiivaasti vastusti häntä Eeli-Mikkolan Vante.

Ja kovin siinä sydäntyi kumpikin, ja väittelyinto tarttui muihinkin; oven puolessa jo kuului Tolos-Sakari kiroilevan.

"Sinulla ei ole äänivaltaa vielä ollenkaan", sanoi Eeli-Mikkolan Vante Ollilan Issolle.

Se harmitti Issoa, koski hänen kunniaansa kipeästi. Hänelläkö ei olisi äänivaltaa, joka vasta joku viikko sitten oli kunnan säästöpankkiin pannut monta tuhatta markkaa!

"Minulla on äänivaltaa vähän enemmän kuin muilla", hän vastasikin Eeli-Mikkolan Vantelle.

"Ei ole. Saadaan nähdä, kun ääniluetteloa tarkastetaan."

"Ja miksei ole? Vissiin sentähden, että taidan olla velassa jollekin... esimerkiksi kunnalle", sanoi hän ylpeänä Vantelle.

"Sinä olet ollut monta vuotta ulkomaalla ja semmosilta on äänivalta kielletty useammaksi vuodeksi..."

"Minä olen veroni maksanut niinkuin sinäkin... vähän paremminkin..."

"Ei se auta..."

Mutta yhä enemmän sydäntyi Ollilan Isso, ja kun ei muuta osannut, niin rupesi soimailemaan. Siihen sekaantuivat muutkin, ja kun alussa väittelyä oli ollut kysymys vaalilaista, niin nyt jo oli ehditty Eero Kalskeen kiväärijuttuihin.

Mutta oven puolella oli myös syntynyt tinka suntion ja Tolos-Sakarin kesken, ja siihen sekaantuivat kaikki itsellismiehet ja mäkitupalaiset. Suntio, joka uskotteli olevansa erittäin tärkeä jäsen kirkonpalvelijain kirjavassa ketjussa ja muutenkin oli "maallisestikin" oppinut, alkoi ensin härnäillä Tolos-Sakaria, ettei Sakarilla muka ole äänioikeutta, koska ei ollut verojaan maksanut, oliko koskaan. Mutta Sakari sai puolelleen kaikki jätkät, ja muuan, joka oli nähnyt mitä _kansa_ voi, huusi suntion korvan juuressa:

"Pian me hävitämme koko kirkon ja paistamme suntion vartaassa... vartaassa, niinkuin Kukkolan siian... Minä olen ollut Rovaniemellä... niin minä kyllä tiedän, että jätkä se nyt on herra... hei, pojat!"

Siitä saivat Sakarin puoluelaiset uutta vimmaa ja mellastamisen halua, ja yhä kiivaammasti väiteltiin ja kovemmaksi ääni paisui.

"Olkaa hiljempaa siellä oven suussa!" huusi joku sitten etempää.

Mutta äskeinen rohkea jätkä vastasi:

"Täällä saapi puhua yksi niinkuin toinenkin."

Ja väittely ja tingan halu tarttui vähitellen kaikkiin, ja vähän ajan päästä oli koko kansakoulusali yhtenä ainoana äänimerenä, jossa myrsky vimmatusti myllersi ja mellasteli. Mutta oli yksi, joka ei mitään virkkanut, vaan itsekseen naureskeli toisten huutoja, haukkumisia huvikseen kuunteli. Hän oli tuon Taavettila-vainajan köykkyselkäinen poika, Jooseppi.

Viisaasti vilkkuivat hänen pienet harmaat silmänsä, kun hän seurasi valkearintaisen suntion ja pitkäsäärisen Tolos-Sakarin tuimaa tinkaa, vilkkuivat silmät ja suu hymysi...

Mutta Ollilan Issolla ja Eeli-Mikkolan Vantella oli tullut tosi, ja vihassa vaahtosivat ja pauhasivat molemmat, koska "nokolla lämminneitä" järkensä puolesta tiedettiin molempain olevan...

"Lyö!... Koskepa...! Satuppa kädelläsi!" huusi Vante.

"Nykäseppä sinä ensin... nykäseppä vähä... sinä maarotta ja paulakengän paikkaaja", kiljui Ollilan Isso vastaan.

"Sillä lailla, pojat! Iskekääpä yhteen!" kehoitteli se äskeinen jätkä, Tolos-Sakarin puolustaja.

"Asettukaa hiidessä!" kuului joku vanhempi mies huutavan jostakin nurkasta.

Ja mikä kehoitti, mikä kielsi, mikä nauroi ja mikä taivasteli, että tämäpä vasta elämää on...

Mutta juuri kun pauhu ja huuto oli ehtinyt korkeimmilleen ja juuri kun Ollilan Isso ja Eeli-Mikkolan Vante olivat iskemässä yhteen, kuului oven suusta huuto:

"Jo maisteri tulee!"

Ja hän tulikin ja päästyään sisälle karjaisi:

"Mikä hirmuinen elämä täällä on?"

Mutta sai hän huutaa toisen ja kolmannen kerran ennenkun pauhu taukosi, taukosi vähitellen kuulumattomaksi.

Silloin hän vielä kerran silmäsi ympäri pirttiä ja virkkoi:

"Tämähän ei ole... Mikä kauhea rähinä täällä oli?"

Ei kuulunut vastausta.

Silloin nousi Taavettila-vainajan poika, köykkyselkäinen Jooseppi ylös ja virkkoi:

"Täällä oli uusi vaalilaki käytännössä."

Virkkoi, iva suupielissä.

KUKA HERRAINPÄIVILLE?

Oli kuulutettu kuntakokous lauantaiksi sen vuoksi, että pitempimatkaisetkin tulisivat, -- olihan seuraava päivä sunnuntai-, lepo- ja juttupäivä.

Mitä asioita kuntakokouksessa tultaisiin käsittelemään ei kuulu tähän tarinaan. Mutta aamupäivästä jo alkoi väkeä kunnanhuoneelle karttua, mennä vätysteli vanhoja, vakavia ukkoja, kävellä vihmoi nuoria isäntiä ja hevosilla ajaen hurauttivat rahakkaat miehet. Kunnanhuone alkoi täyttyä väestä ja tupakansavusta. Siellä saikin oleskella vapaasti ja reimasti sai istuskella lakki päässä ja poltella tupakkaa.

Keskustelu oli varsin alussa kääntynyt politiikkaan, josta melkein jokainen oli eri mieltä. Tämä levoton, kummallinen agitaattorien ja lakkojen aika oli saanut kaikki mielet pois entisiltä rauhallisilta uriltaan. Sillä nyt sai nähdä senkin, että vanha vakava ja uskovainen ukko saattoi vimmastua aivan silmittömästi, jopa yritteli käydä toisen kimppuun keppineen...

Mutta nyt oli kysymys kuka valittaisiin kohta alkaville herrain päiville. Ja siinä olikin sellainen kysymys, joka kesti pohtimista ja arvelemista. Sillä itsekullakin oli oma miehensä, jonka tahtoi saada asiaansa valvomaan.

"Kyllä sinne kerran pitäisi saada semmonen mies, joka oikein ymmärtäisi meidän talonpoikain tarpeet", arveli oven suussa Vähälän Sameli, mutta häntä ei kukaan kuullut, sillä jokainen oli äänessä. Tämä kyllä kääntyi tuon puoleen, joka istui vieressä, ja koki tolkuttaa, minkälainen mies sinne pitäisi saada, mutta tuo, jolle hän asiaa selitti, ei joutanut kuuntelemaan, vaan selitti taas vuorostaan vieruskumppanilleen, joka hänkään ei joutanut kuuntelemaan, sillä omasta miehestään hänkin teki selvää...

Niin pauhasi joka suu eikä kukaan joutanut kuulemaan. Kukin sai omaksi huvikseen suutaan soittaa ja miestään puolustaa. Ei hänelle kukaan vastaan pannut, mutta ei myöskään kukaan ollut kuullut mitä hän oli sanonut ja ketä oli ehdottanut valtiopäiville.