Part 8

Ei sitä antanut Freddie Vandamin keskustelu; eittämättä hänellä oli oikeus olla innostunut hevosnäyttelyyn, sillä hän itse aikoi panna näytteelle useita hienoja hevosia, eikä hänellä ollut mitään syytä tuntea velvollisuudekseen keskustella vieraan henkilön kanssa, yksityisillä vierailuilla mistään vakavammasta asiasta. Vaan sen antoi hänelle miehen käytös, hänen koko persoonallisuutensa. Sillä Freddie oli oikea muotileijona, jolla oli täydellinen pilalehtien keikarinarrien liioitellun naurettava esiintymistapa. Hänellä oli silmiinpistävä ja hullunkurinen keikarin puku, ja pieni keppi, jolla hän teki asentoja; hän käytti aaltoilevaa tukkaa ja hänen silkin hienot viiksensä ja partansa olivat laitetut hienoihin suipukoihin, joita hänen toimeliaat sormensa alinomaa pitivät terävinä. Hänen keskustelunsa oli täynnä ranskalaisia lauseparsia ja ranskalaisia mielipiteitä; hän oli kasvanut ulkomailla, ja halveksi sydämestään kaikkea ameriikkalaista -- kauppakirjeensäkin saneli hän ranskaksi, jättäen pikakirjoittajansa asiaksi niiden kääntämisen. Hänen paitansa olivat koristellut orvokeilla, ja ne tuoksuivat orvokeille -- ja hänen hevostensa päissäkin oli orvokkikimppuja, jotta hän ajaessaankin voisi nauttia niiden tuoksusta!

Oli olemassa eräs julma puheenparsi Freddie Vandamista -- että jos hänellä vaan olisi ollut hiukkasta enemmän aivoja, olisi hänestä tullut narri. Ja Montague istui, tarkastaen hänen käyttäytymistään ja kuunnellen hänen tyhjänpäiväistä puhettaan, ja hänen järkensä oli aivan hämmentynyt ja sekaisin. Kun hän viimein nousi ja läksi, kohosi hänen eteensä uusi puoli tuosta luonteeltaan monimutkaisesta probleemista. Kuka kykenisi antamaan hänelle avaimen tähän mysterioon -- ken olisi sellainen, joka kykenisi selittämään hänelle maailman, missä sellainen mies kuin tämä, hallitsi kahta kolmea miljaardia markkaa uskottuja varoja.

Seitsemäs luku.

Aivan hyödytöntä oli koettaa saada ketään puhumaan vakavista asioista juuri tähän aikaan -- sillä tuleva viikko koko seuraelämässä kuului yksinomaan hevosille. Sunnuntai-aamuna kirkkoon ajavat seurueet juttelivat koko matkan hevosista, ja ihmisryhmät, jotka olivat kerääntyneet kirkon ovien eteen nähdäkseen heidän laskeutuvan automobiileistaan, ja tehdäkseen huomautuksia heidän huomiota herättävistä puvuistaan; lukivat koko iltapäivän sunnuntain sanomalehdistä hevosista ja loistavista puvuista, joita naiset tulisivat näyttelyssä kantamaan.

Muutamat joukkueesta läksivät jo sunnuntai-iltana; Montague läksi jälelle jääneiden kanssa maanantaiaamuna, ja söi aamiaista Mrs Robbie Wallingin, Oliverin ja Alicen kanssa. He olivat pukeneet hänen hännystakkiin, silkkihattuun ja hienoihin säärystimiin; ja he ottivat hänet mukaansa ja panivat hänet istumaan Robbien aitioon eturiviin.

Siellä oli suuri parkkinen arena, jolla hevoset esiintyivät; ja ympärillä oli kaideaitaus ja leveä kävelyalue katselijoita varten; viimeisinä, muutamia jalkoja maan pinnan yläpuolella kohosivat aitiot, joissa istui koko New Yorkin seuraylhäisö. Sillä hevosnäyttelyyn osaaottaminen oli nyt muodostunut tärkeäksi kansalliseksi velvollisuudeksi. Muuan vieraileva ulkomaalainen prinssi oli viime vuonna katsonut sopivaksi käydä sitä katsomassa, ja tänä vuonna "jokainen" tahtoi tulla.

Montague tottui nopeasti asioiden tilaan; hän huomasi hymyillen, kuinka helppoa oli tottua pitämään luonnollisena silkillä koristeltua vuodetta ja pöytäliinaa, seinämaalauksia, yksityisvaunuja ja kultalautasia. Aluksi oli hänestä tuntunut oudolta ja aivan mahdottomalta nähdä valkopukuisen naisen tai valkopukuisen miehen odottavan, valmiina vastaanottamaan hänen määräyksiään; mutta hän alkoi tottua noihin äänettömiin ja sanattomiin lakeijoihin, joita oli kaikkialla hänen ympärillään, odottamassa hänen pienintä viittaustaan. Samoin hän arveli vähitellen tottuvansa myöskin hevosiin, joiden hännät olivat leikatut lyhyiksi ja harjat tasarivisiksi töyhdöiksi; ne olivat opetetut nostelemaan jalkojaan kummallisella, erikoisella tavalla, ja ajettaessa oli niillä suussaan teräväsyrjäiset suitset, jotka repivät niiden suuta ja teki niiden käynnin vilkkaaksi.

Siellä oli kuormahevosia, kyytihevosia, ratsastus- ja metsästyshevosia, pooloponia, siitoshevosia -- kaikkia hevoslajeja, mitä ihmiset huviksensa käyttävät; niitä oli siellä ainakin sata eri "luokkaa." Ratsastajat esittivät niillä korkeakouluratsastusta kiertämällä arenaa, ja varta vasten asetettu komitea, toimi palkintotuomarina, joka arvosteli sinisiä ja punaisia ohjia. Nähtävästi niiden suuresti keinotekoinen sirous oli todellisuutta niille ihmisille, jotka ottivat osaa näyttelyyn, sillä katselijat väreilivät kiihtymyksestä ja tervehtivät käsien taputuksella yleisiä voittajia. Heillä oli kokonainen sarja sovittuja merkkejä, joita kaikki ymmärsivät -- olipa heillä uusi puhekielikin. Sanottiin, että nämä "nyöpelit" olivat "ylväitä" ja "ketteriä"; nuo olivat "huojuvia" ja "konstikkaita" ja "höllyviä."

Hevoset muodostivat todellisuudessa kuitenkin vain pienen osan tästä näyttelystä, ei tarvinnut istua siellä koko iltapäivää ennenkuin pääsi selville, että tilaisuus oli itse asiassa ylhäisönäyttely. Sillä kuusi tai seitsemän tuntia päivästä oli leveä käytävä ahtautunut niin täyteen ihmisolentoja, että vain suurella vaikeudella saattoi liikkua; ja tämä väkijoukko katseli tuskin koskaan arenalle -- se tuijotteli ylös aitioihin. Koko vuoden ympäriinsä saivat tyytymättömät keskiluokkiin kuuluvat miljoonat lukea "hienon säädyn" elämästä; ja tänne oli heillä tilaisuus saapua ja nähdä heitä -- elävinä ja todellisina ja puettuina loistaviin pukuihinsa. Täällä oli koko _grand monde_ numeroiduissa aitioissa ja heidän nimensä merkittyinä ohjelmiin, niin että jokainen saattoi löytää heidät suoraan. Kymmenen tuhatta ihmistä muista kaupungeista oli tullut New Yorkiin vain siinä tarkotuksessa, että olisi tilaisuudessa heitä näkemään. Naiset, jotka elivät pensionaateissa ja laittoivat itse vaatteensa, olivat tulleet saamaan viitteitä muoteihin; kaikki kaupungin vaatteiden valmistajat olivat samaa tarkoitusta varten saapuvilla. Hienostoelämän reporterit olivat tulleet muistiinpanokirjat käsissään; ja seuraavana aamuna hienoston matkijat kaikkialla ympäri koko Yhdysvaltojen lukivat näyttelystä sanomalehdissä tähän tapaan: "Mrs Venable oli puettu aistikkaaseen, purppuraviolettiin pukuun ja Eton-sakettiin, jota koristi silkkinen reunustin, ja joka aukeni pitsirinnustimen yli. Hänen hattunsa oli samaa väriä, ja sen ympäri oli kiedottu paksulti helakan punaisen ja oranssin väristä harsoa, ja päälaella oli paratiisilintuja, jotka täydensivät ulkonäköä. Turkikset olivat hopeaketun nahkaa." [Hopeakettu, _Vulpes argentatus_, on eräs ulkomaalainen kettulaji. Suom.]

Kaikista oivallisimmat Metropoliksen suurista päivälehdistä painoivat palstamääriä tällaista luettavaa; ja "keltaisissa" sanomalehdissä oli mielipiteiden vaihtoa "asiantuntijain" kesken puvuista, ja puolisen sivua kuvia enimmän huomiota herättäneistä aitioiden haltijoista. Montaguen istuessa juttelemassa Mrs Wallingin kanssa, näppäsi puoli tusinaa kameeroja heistä pikakuvat; ja kerran muuan nuori mies luonnoskirjanen kädessään tuli ja alkoi kylmäverisenä tehdä työtä. -- Tuollaisten asiain suhteen osotti hienoston nainen kolmea eri tunnealaa; ensimäinen se, mitä hän osotti yleisölle -- tuota väsynyttä, halveksivaa välinpitämättömyyttä; toinen se, minkä hän ilmaisi ystävilleen -- naivin raivokas, mutta avuton harmi; ja kolmas se, mitä hän itse asiassa tunsi -- tuo ilkamoiva voitonriemu kilpailijoitaan kohtaan, joiden kuvia ei oltu julkaistu ja joiden pukuja ei oltu kuvattu.

Se oli ylimystönaisten suuri pukuparaadi. Hänen, joka tahtoi näytellä asiaankuuluvaa osaa siinä, täytyi kuluttaa ainakin viisikymmentätuhatta markkaa pukuihinsa sillä viikolla. Oli aivan välttämätöntä käyttää joka päivä eri pukua iltapäivällä ja illalla; mutta muutamat, jotka olivat mestareita vaihtamaan nopeasti ja olivat ylpeitä siitä, saattoivat kantaa kolme tai neljä pukua päivässä, ja tarvitsivat siten pari tusinaa koko näyttelyä varten. Tietenkin täytyi olla hatut, kengät ja käsineet, jotka arvokkuudessa vastasivat muuta pukua. Huikean kalliita turkisviittoja riippui huolettomasti yli aition reunanteen, ollakseen siinä näytteellä; ja illalla oli sitten pyroteknillinen jalokivinäyttely. Mrs Virginia Landis kantoi yksinkertaisia helmikorvarenkaita, joiden hän reporttereille kertoi maksaneen satatuhatta markkaa; ja siellä oli kaksi naista, jotka kopeilivat kahden miljoonan markan arvoisella timanttipaljoudella -- ja kumpikin heistä oli vuokrannut salapoliisin kiertelemään väkijoukossa ja pitämään heitä silmällä!

Ei kenenkään kuitenkaan tarvitse otaksua, että hevoset, vaikka näyttelivätkin huomaamatonta osaa näyttelyssä olisivat näytelleet halpahintaisinta osaa. Yhden nähtiin ajavan mustalla, neliorhisella valjakolla, joka oli maksanut kaksisataatuhatta; siellä oli toisia, jotka ajoivat ainoastaan yhdellä hevosella, ja olivat maksaneet siitä kaksisataatuhatta. Kaksi ja puoli miljoonaa oli kohtuullinen määrä, minkä joku näytteelle panemisen arvoinen "ryhmä" maksoi. Ja tietenkin nämä hevoset olivat kelpaamattomia muuhun kuin tällaisiin näyttelyihin ja toisten samallaisten hevosten siitokseen. Monet niistä eivät menneet koskaan muulloin ulos talleistaan, kuin vietäessä radalle harjottelemaan; ja noita mutkallisia ja suunnattoman kalliita vaunuja ei missään tapauksessa voitu käyttää muualla -- kun niitä kuljetettiin paikasta toiseen, kulkivat ne harvoin omien pyöriensä päällä.

Ja siellä oli ihmisiä, joiden tärkeimmäksi tehtäväksi elämässä oli muodostunut päästä sinisten ohjien voittajaksi näissä näyttelyissä. He pitivät yllä suuria maa-alueita yksinomaan hevosia varten, ja heillä oli vartavasten rakennettuja yksityisiä näyttelyareenoja. Robbie Walling ja Chauncey Venable olivat kumpikin sellaisia ihmisiä; seuraavana kesänä vei toinen Wallingeista täydellisen ryhmän yli meren, opettaakseen hevosten näyttelyleikkiä Lontoon hienostolle. Hän otti pari kolmekymmentä hevosta asiantuntevan hoitajan ja kymmenkunnan apulaisen valvonnan alla; hän lähetti kuusitoista erimallista vaunua, ja kahdet suuret ajopelit, ja tonnin verran varustuksia ja kaikellaisia kankaita. Ne vaativat kokonaisen laivan kannen, ja matka vapautti hänet kolmesta miljoonasta markasta.

Kaiken päivää oli Robbie tietysti arenalla hevoskouluttajiensa ja toisten kilpailijoiden kanssa, ja Montague istui pitämässä seuraa hänen vaimolleen. Heidän luokseen tulvaili lakkaamatta vierailijoita, jotka saapuivat onnittelemaan Mrs Robbieta heidän menestyksestään, ja surkuttelemaan yhdessä Mrs Chauncey Venablen kanssa julkisuutta etsivän piirilakimiehen uhrin kärsimyksiä.

Oli ainoastaan yksi heikko puoli hevosnäyttelyn suhteen, kuten Montague pääsi perille niiden keskustelusta, jotka kävivät heidän luonaan: näyttely oli julkinen, eikä ollut mitään keinoa estää epämieluisia ihmisiä ottamasta siihen osaa. New Yorkissa oli nähtävästi laumoittain rikkaita ihmisiä, jotka eivät kuuluneet hienostoon, ja joiden olemassaoloa ylhäisö kopeasti ei ollut huomaavinaan; mutta nämä ihmiset saattoivat tuoda hevosia kilpailuun, ja voittaa palkintoja, ja vieläpä vuokrata aitionkin ja näytellä pukujaan. Ja he voivat saada reportterit mainitsemaan niistä lehdissä -- ja tietenkään nuo tyhmät väkijoukot eivät tietäneet erotusta, vaan tuijottelivat heihin yhtä paljon kuin Mrs Robbieen tai Mrs Winnieen. Ja niin kokonaisen viikkokauden ajan saivat nämä ihmiset elää moisessa autuaallisessa tunnelmassa, että kuuluivat ylhäisöön! "Ei kestä kauan, ennenkuin tuo tekee lopun hevosnäyttelystä", sanoi Mrs Vivie Patton, räpäyttäen mustia silmiään.

Miss Yvette Simpkins esimerkiksi; hienosto vaahtosi ja kuohusi, kun hänen nimensä mainittiin. Miss Yvette oli erään varakkaan arvopaperien välittäjän veljentytär, ja hän piti itseään hienostoon kuuluvana, ja tyhmä yleisö luuli myöskin samoin. Miss Yvetten erikoisena erikoisuutena oli sanomalehtiyleisö; kaikkialla sai nähdä hänen kuvansa, jossain uudessa, "huomiota ja seuraamista ansaitsevassa" puvussa, ja kuvan selityksenä saattoi olla "Miss Yvette Simpkins, New Yorkin parhaiten puettu nainen", taikka "Miss Yvette Simpkins, joka tunnetaan hienoston etevimpänä naistähtenä." Sanottiin, että Miss Yvette, joka oli lyhyt ja paksu, ja jolla oli ruusunhohteiset saksalaiskasvot, oli maksanut kaksi ja puoli tuhatta markkaa yhdestä valokuvasarjasta, missä hän parhaallaan istui uudessa pukeumishuoneessaan; ja hänen kuviaan lähetettiin sanomalehtiin tusinan verran sisältävissä nipuissa kerralla. Miss Yvette omisti yli viidenmiljoonan markan arvosta timantteja -- maan hienoimpia, sanomalehtien mukaan; hän oli kuluttanut tänä vuonna kuusisataa viisikymmentätuhatta markkaa pukuihinsa, ja hän antoi pitkiä haastatteluja, joissa hän toi esille tuon tosiasian, että nykyajan nainen ei itse asiassa voi olla hyvin puettu vähemmällä kuin viidelläsadalla tuhannella vuodessa. Miss Yvetten keppihevosena oli se, että hän ei koskaan elämässään ollut ajanut raitiovaunussa.

Montaguella oli aina lämmin kohta sydämessään onnetonta Miss Yvetteä kohtaan, joka teki niin ankarasti työtä tullakseen johtavaksi tähdeksi; sillä tapahtui niin, että Miss Yvetten ollessa arenalla näyttämässä taitoaan irtovaljakoilla ajamisessa, sattui hänelle kohtalorikas kohtaus. Myöhemmin elämässään, kun hän tuli katselleeksi taaksepäin näihin kaukaisiin aikoihin, tuntui hänestä kummalliselta, että hän oli tullut tänne niin huolettomana ja mitään odottamatta, samalla aikaa kun kohtalottaret kutoivat ihmeellisiä lankojaan hänen ympärillään.

Oli tiistai-iltapäivä, ja hän istui Mrs Venablen aitiossa. Mrs Venable oli Majurin sisarpuoli, ja tuo huoleton vanhapoika oli siellä itsekin, sekä myöskin Betty Wyman, joka teki säkenöiviä huomautuksia ohikulkevista; ja aitioon astui Chappie de Peyster erään nuoren naisen seurassa.

Niin paljon oli ihmisiä pysähtynyt ja tullut esitetyksi Montaguelle ja sitten taas mennyt tiehensä, että Montague vain kerran katsahti häneen. Hän huomasi, että hän oli pitkä ja miellyttävän näköinen, ja kuuli hänen nimensä. Miss Hegan.

Ajopelien edessä arenalla oli kaksi hevosta, jotka olivat valjastetut toinen toisensa eteen; ja Montague aprikoi itsekseen, mikä käsittämätön vaikutin sai ihmiset satuloimaan ja ajamaan hevosia moisella tavalla. Keskustelu kohdistui Miss Yvetteen, joka oli arenalla; ja Betty teki huomautuksia siitä peittelemättömästä mielihyvästä, jolla hän heilutti pitkää piiskaa, joka hänellä oli kädessään. "Oletteko nähneet, mitä lehdet sanoivat hänestä tänä aamuna?" kysyi hän. "'Miss Simpkins oli puettu hienoon purppuran väriseen samettiin', ja niin edespäin! Hän esiintyi koko maailmalle kilpa-ajoradan Venuksena!"

"Minkätähden hän ei kuulu seuramaailmaan?" kysyi Montague, uteliaana.

"Hän!" huudahti Betty. "Oh, hänhän on naurettava apina!"

Oli hetken vaitiolo, jota seurasi heidän nuoren naisvierailijansa huomautus. "Mielestäni todellinen syy", sanoi hän, "siihen, että hän ei koskaan ole päässyt ylhäisön jäseneksi, on se, että hän rakasti vanhaa enoansa."

Montague heitti lyhyen silmäyksen puhujaan, joka tähysteli kiinteästi arenalle. Hän kuuli Majurin hihittävän, ja oli kuulevinaan Betty Wymanin hiljaa tirskuvan. Hetkistä myöhemmin nousi nuori nainen, ja huomauttaen muutamin sanoin Mrs Venablelle, kuinka hyvin hänen pukunsa sopi hänelle, poistui hän aitiosta.

"Kuka hän on?" kysyi Montague.

"Hän", vastasi Majuri, "hän on Laura Hegan -- Jim Heganin tytär."

"Oh!" sanoi Montague, haukkoen ilmaa. Jim Hegan -- rahamaailman Napoleon -- jättiläismäisen rautatiejärjestelmän tsaari, ja lukuisten valtioiden poliittisten valtaistuinten takanaoleva voima.

"Lisäksi hänen ainoa tyttärensä", lisäsi Majuri. "Tuhattulimmaista, mikä mehukas pala jollekulle!"

"Joka antaa hänen maksaa joka pennin kaikesta, mitä saa, olkoon hän kuka hyvänsä!" heitti Betty kostonhimoisena.

"Ettekö pidä hänestä?" kysyi Montague; ja Betty vastasi nopeasti. "En!"

"Hänen pappansa ja Bettyn suurpappa ovat aina sotajalalla keskenään", pisti väliin Majuri Venable.

"Minulla ei ole mitään tekemistä isoisäni riitojen kanssa", sanoi nuori nainen. "Minulla on kylliksi huolia itselläni."

"Mikä häntä sitten vaivaa, Miss Hegania?" kysyi Montague nauraen.

"Omasta mielestään on hän liian hyvä siihen maailmaan, missä hän elää", sanoi Betty. "Ollessaan hänen kanssaan tuntuu samallaiselta kuin jos seisoisi tuomioistuimen edessä."

"Kieltämättä sekottava tunne", lisäsi Majuri.

"Häneltä ei koskaan saa mitään, jossa ei olisi kätkettynä piikkiä", jatkoi tyttö. "Kaikki hänen huomautuksensa ovat tarkotetut takaperin luettaviksi, ja ainakin minun elämäni on liian lyhyt oikaistakseni niiden mutkia. Tahdon, että jokainen sanoisi selvällä englanninkielellä sen, mitä hän tarkoittaa, sittenpähän voin hänestä pitää tai olla pitämättä."

"Useimmin olla pitämättä", sanoi Majuri ilkeästi; lisäten, "Kuitenkin, kaikitenkin, hän on kaunis."

"Saattaa olla", sanoi toinen. "Sellainen on tuo neitsyt; mutta minä pidän enemmän jostakin siedettävämmästä."

"Mitä varten Chappie de Peyster kiemailee hänen ympärillään?" kysyi Mrs Venable. "Onko hän ehdolla?"

"Ehkä hänen velkansa ahdistelevat häntä taas", sanoi Mistress Betty. "Hänen täytyy olla epätoivoisessa asemassa. -- Oletteko kuulleet, kuinka Jack Audubon teki hänelle tarjouksen?"

"Onko Jack tehnyt tarjouksen?" huudahti Majuri.

"Tietysti on", sanoi tyttö. "Hänen veljensä kertoi minulle." Sitten selitti hän, Montaguen suosioksi, "Jack Audubon on Majurin serkku, ja kuiva kirjatoukka, ja viettää kaiken aikansa kooten sittiäisiä."

"Mitä hän on sanonut tytölle?" kysyi Majuri suuresti huvitettuna.

"No niin", sanoi Betty; "hän sanoi tietävänsä, että tyttö ei rakastanut häntä; mutta tyttö myöskin tiesi, että hän ei välittänyt vähääkään hänen rahoistaan, ja ehkä hän siis tahtoisi naida hänet, jotta toiset miehet jättäisivät hänet rauhaan."

"Tuhannen tulimmaista!" huusi vanha herra, iskien kämmenillä polviinsa. "Mestaritunnustus!"

"Onko hänellä niin paljon kosijoita?" kysyi Montague! ja Majuri vastasi: "Rakas poikani -- hänellä on eräänä päivänä oleva puoli miljaardia markkaa!"

Nyt astui Oliver aitioon, ja Betty nousi ylös ja meni ulos kävelemään hänen kanssaan; silloin Montague pyysi valaistusta Miss Heganin huomautuksen suhteen.

"Mitä hän sanoi, on täydellisesti totta", vastasi Majuri; "se vain ärsytti Bettyä. Seuramaailman vesiä luovii moni ylhäinen nainen, joka on lähettänyt vanhat sukulaiset pois näkyvistä telkien taakse."

"Kuinka vanhan Simpkinsin on käynyt?" kysyi toinen.

"Hän on taitava vekkuli", vastasi Majuri. "Hänellä on suuri talo, ja hänen ainoa ilonsa elämässä on jumalallinen Yvette. Se on oikeastaan hän, joka tekee hänet naurettavaksi -- hänellä on säännöllinen sanomalehtiasiamies häntä varten, miekkonen, jonka hän kattaa timanteilla, kunnes saa tyttärensä kuvan lehtiin."

Majuri pysähtyi hetkeksi tervehtiäkseen muuatta tuttavaa, ja ryhtyi sitten jatkamaan keskustelua. Nähtävästi saattoi hän jaaritella tähän tuttavalliseen tapaan kenestä tahansa henkilöstä, jonka nimen toinen tuli maininneeksi. Vanha Simpkins oli ollut nuorena hyvin köyhä, eikä hän ollut koskaan päässyt siitä muistosta. Miss Yvette kulutti yhdellä kerralla kaksi ja puolisataatuhatta pariisilaisiin pukuihin; mutta joka päivä säästä vanha eno sokeripalat, jotka tulivat kalliin "lunchin" mukana, minkä hän tuotti toimistoonsa. Ja kun hänellä oli muutamia puntia, lähetti hän ne kotia lähettilään mukana!

Tästä keskustelusta sai Montague uuden aavistuksen sen maailman mutkallisuudesta, mihin hän oli joutunut. Miss Simpkins oli "mahdoton"; ja kuitenkin oli siellä esimerkiksi Mrs Landis, jonka hän oli kohdannut Mrs Winnie Duvalilla. Hän oli tavannut häntä useita kertoja näyttelyssä; ja hän kuuli Majurin ja hänen sisarpuolensa nauraa hihittävän muutamalle kappaleelle seuramaailman aikakauslehdissä, jossa kerrottiin, että Mrs Virginia van Rensselaer Landis oli äskettäin palannut onnelliselta metsästysmatkalta kaukaisessa lännessä. Hän ei nähnyt siinä mitään naurettavaa, ennenkuin he kertoivat hänelle toisesta artikkelista, joka oli ilmestynyt joku aika ennen; siinä oli ollut ilmotettuna, että Mrs Landis oli matkustanut etsimään itselleen asuinpaikkaa etelä-Dakotaan, ottaen mukanaan kolmekymmentäviisi lipasta ja villakoiran; ja että "Leanie" Hopkins, kaunis, nuori arvopaperimeklari oli tehnyt kuuden kuukauden köyhyys-, siveys- ja kuuliaislupauksen.

Ja kuitenkin Mrs Landis "kuului" hienostomaailmaan! Ja lisäksi, hän kulutti melkein yhtä paljon pukuihinsa kuin Miss Yvette, ja puvut olivat aivan yhtä merkillisiä; ja että lehdet eivät kirjottaneet palstamääriä niistä, ei riippunut siitä, että Mrs Landis ei olisi sitä täydestä sydämestään halunnut. Hän oli maalattu ja puettu aivan yhtä vapaasti kuin joku kuorotyttö näyttämöllä. Hän nauroi jokseenkin paljon ja kimakalla äänellä, ja hän kertoi ystäviensä kanssa juttuja, joita kuullessa Montaguen teki mieli poistua.

Mrs Landis oli jostakin syystä ihastunut Aliceen, ja kutsunut hänet kahdesti näyttelyn kuluessa kotiaan "lunchille". Ja kun he saapuivat taas kotia illalla, istui tyttö vuoteella turkiksilla peitetyssä vaipassaan, ja jutteli Montaguelle ja äidilleen ja Lucy-mummolle koko käyntinsä.

"Uskon, että naisella ei ole mitään muuta tekemistä tai ajattelemista maailmassa kuin vaatteet yllänsä!" sanoi hän. "Oo, hänellä on pallojalustoilla siirrettäviä peilejä, niin että hän voi nähdä joka ainoan osan hameestaan! Ja hän saa kaikki vaatteensa Pariisista, neljästi vuodessa -- heillä on nyt neljä muotikautta kahden asemesta, sanoo hän! Luulin, että minun uudet vaatteeni olivat jo jotakin, mutta voi viheliäistä, kun näin hänet!"