Maailmankaupunki: Romaani

Part 7

Chapter 72,843 wordsPublic domain

"Hän on reipas", sanoi Oliver.

"Minulla oli vietävänmoinen työ saada teitä pääsemään", sanoi toinen. "Se tulee päivä päivältä yhä vaikeammaksi."

"Teidän tulee suoda anteeksi", lisäsi Reggie, "jos minä laitan itseni kuntoon. Minulla on kohtaus." Ja hän kääntyi toalettipöytäänsä päin, jonka peitti täydellinen rintama hajuvesipulloja ja koristelutarpeita, ja alkoi aivan kylmäverisesti maalata kasvojaan. Sillä aikaa hänen kamaripalvelijansa liukui äänettömänä, edestakaisin, laittaen kuntoon hänen iltapukuaan; ja Montague, istuen välinpitämättömänä, seurasi silmillään pikkumiehen liikkeitä. Joku korutavarakauppias olisi saattanut hyvän aikaa pitää puotiaan auki Reggien varastojen sisällöllä. Hänen vaatteensa säilytettiin huoneessa, joka oli toalettihuoneen yhteydessä; Montague, joka istui lähellä ovea, saattoi nähdä ruusupuiset kammiot, joista kukin oli omistettu eri vaatekappaleille -- siellä oli kaiken värisiä paitoja, jotka oli tehty mitä erilaisimmista kankaista, ja ripustettu sileille puutelineille. Siellä oli kaappi, joka oli täynnä hyllyjä ja laitettu aivankuin pieneksi kenkävarastoksi -- ja siellä näkyi korkeita ja matalia kenkiä, mustia, ruskeita ja valkeita, ja kaikki oli pingotettu lesteihin, jotta niiden ulkomuoto säilyisi täydellisenä. Nämä kaikki kengät oli tehty Reggien tilauksen ja määräyksen mukaan, ja neljä viisi kertaa vuodessa tapahtui perinpohjainen tarkastus; silloin ne jotka olivat joutuneet pois muodista, joutuivat hänen "miehensä" saaliiksi. Eräässä kammiossa oli kassakaappi, jossa Reggien jalokivet säilytettiin.

Pukuhuone oli sisustettu naisen salonkihuoneen malliin ja kalusto oli peitetty hienon hienoilla silkkikoristeilla, ja vuoteen edessä riippuva verho oli samallaista silkkikangasta. Keskellä huonetta olevalla pöydällä seisoi suunnaton ruusukimppu, ja ruusujen tuoksu levisi raskaana huoneessa.

Kamaripalvelija seisoi odottaen, ja pitäen kädessään kaulaliinatelinettä, josta Reggie valitsi huolellisesti yhden, joka sopi hänen paitaansa. "Aiotteko ottaa Alicen kanssanne Havensille?" kysäsi hän, ja jatkoi, "Te saatte siellä tavata Vivie Pattonin -- hänellä on ollut toinen rajuilma kotonaan."

"Ei suinkaan se ole totta!" huudahti Oliver.

"On", sanoi toinen. "Frank vartioi häntä koko yön, ja itki ja repi tukkaansa ja vannoi tappavansa kreivin. Vivie käski hänen mennä helvettiin."

"Hyvä Jumala!" sanoi Oliver. "Kuka kertoi sen sinulle?"

"Uskollinen Alphonse", sanoi Reggie nyökäten kamaripalvelijaansa. "Vivien kamarineitsyt kertoi hänelle. Ja Frank vannoo, että hän vetää oikeuteen -- odottelin jo puoliksi saavani nähdä jotakin tämän aamun sanomalehdissä."

"Tapasin eilen Vivien kadulla", sanoi Oliver. "Hän näytti yhtä veitikkamaiselta kuin ennenkin."

Reggie kohautti olkapäitään. "Oletteko nähneet tämän viikon lehteä?" kysyi hän. "Ne ovat saaneet yhden uuden Ysabelin salatuista runoista siihen." -- Ja hän kääntyi Montagueen, selittäen että "Ysabel" oli erään nuoren alottelijattaren salanimi, joka oli joutunut Baudelairen ja Wilden lumoihin, ja oli julaissut runokokoelman, joka oli täynnä sellaista hurjaa rakkautta, että hänen vanhempansa ostivat satumaisilla hinnoilla jo laajalle levinneitä kappaleita.

Sitten kääntyi keskustelu hevosnäyttelyyn, ja he juttelivat kauan siitä, mitä väriä kukin kantaisi. Viimein Oliver nousi ja sanoi, että heidän tulisi saada jotakin haukata ennenkuin he läksisivät Havensille. "Teillä on kylliksi aikaa", sanoi Reggie. "Olisin itsekin mennyt, mutta lupasin jäädä pois ja auttaa Mrs de Graffenriediä laittamaan päivällissuunnitelmaa. Näkemiin!"

Montague ei ollut kuullut mitään käynnistä Haverisilla; mutta nyt heidän vieriessään alas katua selitti Oliver heille, että he tulivat viettämään loppuviikon Havensin linnassa. Pieni joukkue aikoi lähteä sinne tänään, perjantai-iltapäivällä, ja he löytäisivät yhden Havensin yksityisvaunuista odottamassa. Sillä välin ei heillä ollut mitään tekemistä, sillä kamaripalvelijat kyllä valvoisivat heidän pakkauksensa ja Alice kamarineitsyeineen tapaisi heidät asemalla.

"Havensin linna on yksi tämän maan nähtävyyksistä", lisäsi Oliver. "Tällä kertaa saat nähdä jotakin todellista." Ja aamiaista syödessä jatkoi hän tarinaa, huvittaen veljeään yksityiskohdilla linnan ja sen omistajain suhteen. John oli perinyt suurimman osan Havensin suunnattomista rikkauksista ja hän liittyi nyt isänsä seuraajana teräs trustiin. Eräänä päivänä joku noista suurista miehistä varmaan tyhjentäisi hänet puti puhtaaksi; sillä välin huvittelee hän itseään pitämällä melua trustin hallinnon mitättömistä pikkuasioista. Mrs Havens oli ihastunut maaseutuelämään, ja he rakensivat tämän suunnattoman palatsin Connecticutin kukkuloille, ja hän kirjottelee värssyjä, joissa hän kuvailee itseään yksinkertaiseksi paimentytöksi -- ja kaikkea tuollaista roskaa. Mutta ei kukaan siitä välitä, sillä paikka on suuremmoinen, ja siellä on aina niin paljon tekemistä. Heillä oli esimerkiksi neljä- tai viisikymmentä pooloponia, ja joka kevät oli seutu täynnä pooloa pelaavia miehiä.

Asemalla näkivät he Charlie Carterin suuressa, punaisessa matkailuvaunussaan. "Oletteko matkalla Havensiin?" sanoi hän. "Sanokaa siellä, että me aiomme matkalla pistäytyä Chaunceyssä."

"Se on Chauncey Venable, Majurin serkku", sanoi Oliver ajaessaan asemalle. "Chauncey-parka -- hän on maanpaossa!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Montague.

"No, hän ei uskalla tulla New-Yorkiin", sanoi toinen. "Etkö ole lukenut siitä sanomalehdissä? Hän hävisi eräänä yönä pelipaikassa lähes miljoonan, ja piirilakimies koettaa saada häntä kiinni."

"Tahtooko hän saada hänet vankeuteen?" kysyi Montague.

"Havensin, ei!" sanoi Oliver. "Panna joku Venable vankeuteen? Hän tarvitsee häntä todistajaksi pelaajaa vastaan; ja Chauncey-parka pakenee hänen edessään ympäri maata ja piileksii ystäviensä luona, ja valittaa, sillä hän ei voi nyt olla läsnä hevosnäyttelyssä."

He astuivat palatsimaisen komeaan yksityisvaunuun, ja heidät esitettiin toisille vieraille. Niiden joukossa oli Majuri Venable; ja kun Montague vaipui tutkimaan erään fantastisilla kansilla varustetun aikakauslehden uutta painosta, joka sisälsi eroottisen "Ysabelin" runon, jaaritteli hänen veljensä Majurin kanssa. Jälkimmäinen oli suorastaan ihastunut suureen, kauniiseen muukalaiseen, jolle kaikki kaupungissa oli niin uutta ja mieltäkiinnittävää.

"Sano minulle, mitä tuumasit Lumipalatsista", sanoi hän. "Luulenpa, että Mrs Winnie on aivan vimmoissaan sinun päällesi. Saat nähdä, että hän on vaarallinen, poikani -- hän panee sinut vielä maksamaan päivällisistäsi, ennenkuin pääset irti!"

Kun juna oli lähtenyt, ympäröi Majuri itsensä apollinariksella ja skotlantilaisella viinillä, ja ryhtyi sitten huvittamaan itseään. "Näittekö 'humalaista vohlaa' laudalla?" kysyi hän. (Siten kutsuu meidän kohtuudenpitävä piirilakimiehemme minun siivoa esikoisperijääni). "Te olette tapaava hänet linnassa -- Havensit ovat hyviä hänelle. He tietävät, miltä se tuntuu, arvaan minä; kun hän oli vielä pojannallikka, sai hänen merirosvomainen setänsä tapella Jerseyssä kuusi kuukautta heitä vastaan, välttääkseen lain ankaraa kouraa."

"Ettekö ole siitä kuullut?" jatkoi Majuri, imeksien juomaansa. "_Sic transit gloria mundi!_ [Niin katoaa maailman kunnia! Suom.] Se tapahtui silloin, kun suuri kapteeni Kidd Havens kasasi miljoonia, joita hänen jälkeläisensä tuhlaavat sellaisella hurmaavalla _insouciancella_. Hän ryösti paljaaksi erään virran äyränteet, ja Wallingien varsinainen kantaisä koetti ostaa häneltä pois sitä oikeutta, mutta Havens uitti suunnattoman määrän uusia tukkeja yöllä, rehellisesti vasten oikeuden määräystä, ja meni matkoihinsa melkein kaikkine rahoineen. Se kuulostaa aivan ooperamaisen koomilliselta -- he pitivät säännöllistä, aseellista leiriä virralla lähes kuusi kuukautta -- kunnes kapteeni Kidd matkusti parin miljoonan markan arvoinen setelipinkka laukussaan Albaniaan, ja sai lakialaativan tuomiokunnan laillistuttamaan menettelynsä. Tämä oli juuri sodan jälkeen, niinkuin tiedätte, mutta minä muistan sen aivankuin se olisi tapahtunut eilessä päivänä. Tuntuu kummalliselta ajatella, että joku ei olisi siitä kuullut."

"Olen kuullut Havenseista ainoastaan ylimalkaisesti", sanoi Montague.

"Niin", sanoi Majuri. "Mutta minä tunnen heidät yksityiskohtaisesti, sillä minä olen hoitanut muutamia niistä tukkivarastoista kaikkina näinä vuosina, eikä koskaan sen jälkeen ole maksettu mitään voitto-osuuksia. Se ja käsitykseni Johnin ylellisestä vieraanvaraisuudesta pyrkivät ajatuksissani liittymään toisiinsa."

Majuri johdatti Montaguen mieleen kertomuksen roomalaisesta keisarista, joka huomautti, että rahalla ei ollut mitään hajua.

"Ehkei ole", sanoi Majuri. "Mutta olkoon miten tahansa, jos olisit taikauskoinen, saattaisit tehdä mitä tahansa päätelmiä Havensin onnesta. Ottakaa tuo tyttöraukka, joka nai Paroonin."

Ja Majuri alkoi kuvailla tuon kuuluisan kansainvälisen ystävyysliiton julkaisemista, joka monta vuotta sitten oli liikuttanut ihmisten mieliä kummallakin mannermaalla. Koko ylhäisö oli ollut läsnä loistavissa häissä, ja arkkipiispa oli toimittanut juhlamenot, ja sanomalehdet olivat omistaneet palstamääriä pukujen, jalokivien, lahjojen ja kaiken muun juhlallisuuksien prameuden kuvailemiseen. Ja Parooni oli rappeutunut pikku-raukka, joka potki ja löi vaimoaan, ja rehenteli hänen kasvojensa edessä, ja kulutti kuusikymmentä miljoonaa markkaa hänen rahoistaan parissa vuodessa. Ajatus tuskin saattoi seurata tämän melkein mielipuolen olennon juominkeja -- hän oli tuhlannut miljoonan markkaa yksissä pidoissa, ja uhrannut puolta vertaa enemmän kilpikonnanluiseen vaatesäiliöön, jossa Ludvig XVI oli pitänyt vaatteitaan! Hän oli hankkinut timanttisen kaulakoristeen vaimolleen, ja ottanut kaksi sen neljästä timanttirivistä pois, ennenkuin lahjoitti sen hänelle. Hän oli maksanut viisisataatuhatta markkaa vuodessa eräälle ratsastajalle, jota pariisilaiset ihaili, ja kokonaisen omaisuuden muutamasta palatsista Veronassa, jonka hän oli heti revittänyt maahan muutamien paneelimaalausten takia. Majuri kertoi eräästä ulkoilmajuhlasta, jonka hän äkkinäisestä mielijuohteesta oli pannut toimeen: kymmenentuhatta venetsialaista lyhtyä, kymmenentuhatta metriä mattoa; kolmetuhatta kullattua tuolia, ja pari kolmesataa tarjoilijaa ihastuttavissa puvuissa; kaksi palatsia rakennettuna veden päälle, merihevosineen ja delfiineineen, ja puoli tusinaa orkestereja ja useita satoja kuorotyttöjä suuresta oopperasta! Ja välillä kaikellaisia seikkailuja, hän osti paikan edustajakamarissa, puhui ja taisteli kaksintaisteluja Pyhän Katoolilaisen Kirkon puolesta -- ja kirjotti artikkeleita Ameriikan keltaisiin sanomalehtiin. "Ja sellainen on minun menetettyjen voitto-osuuksieni kohtalo!" valitti Majuri.

Asemalla oli joukkuetta vastassa useita automobiileja, ja he ajaa viilsivät pitkin leveää tietä läpi laakson, sivuuttivat pienen järven ja niin olivat he Havensin linnan kaduilla.

Se oli suuremmoinen rakennus, parisen sataa jalkaa korkea. Ensin astuttiin suureen saliin, joka oli noin viisikymmentä jalkaa leveä, ja siinä oli suuri takka ja marmorista ja pronssista tehdyt rappuset, ja huonekalusto kullatusta puusta ja tulipunaisesta sametista, ja jättiläismäinen maalaus, joka peitti kolme seinää, ja kuvasi Perun valloitusta. Jokainen huone oli kalustettu eri ajanjaksojen tyyliin -- yksi Ludvig IV:nen, yksi Ludvig V:nen, yksi Marie Antoinetten, ja niin edespäin. Siellä oli vastaanottohuone ja kuninkaallinen musiikkisali; päivällishuone gregoorialaiseen tyyliin, ja biljaardihuone samoin englantilaiseen malliin, korkealle ulottuvine laudoituksineen ja paljaine paneeleineen; ja kirjasto, ja aamuhuone ja kasvihuone. Yläkerrassa, huoneryhmän keskustassa oli kuninkaallinen vuode ja makuusija, jonka yksin huhuttiin maksaneen satakaksikymmentäviisituhatta markkaa; ja jonkinlaisen käsityksen tämän palatsin häikäisevästä ylellisyydestä voi saada, kun sai tietää, että huonekaluja peittävän kultauksen alla oli harvinaista ja kallista tsherkessiläistä pähkinäpuuta.

Kaikki tämä oli kaunista. Mutta se, mikä veti ihmisiä Havensin linnaan, oli kasino -- niin oli Majuri huomauttanut. Se oli oikeastaan yksityinen urheiluklubi, ja heillä oli karvarinparkkinen kilpa-ajorata, jonka pinta-ala oli yhtä suuri kuin Madison Square Gardenin hippodroomin, ja siinä oli taivaansininen katto ja kolme- tai neljäkymmentä kaarilamppua yöllisiä leikkejä varten. Siellä oli keiliratoja, biljaardi- ja lepohuoneita, pallo-, tennis- ja rakettikenttiä, täydellinen voimistelusali, ampumagalleria, ja uima-allas turkkilaisine ja venäläisine kylpyineen. Tässä kasinossa yksin oli huoneita neljällekymmenelle vieraalle.

Sellainen oli Havensin linna; se oli maksanut viisitoista tai kaksikymmentä miljoonaa markkaa, ja kaksitoista jalkaa korkean muurin sisäpuolella, joka ympäröi sen pinta-alaa, eli kaksi maailmaan väsynyttä ihmistä, jotka eivät pelänneet mitään muuta niin paljon kuin yksinjäämistä. Siellä oli aina vieraita, ja erikoisissa tilaisuuksissa saattoi olla kolme tai neljä joukkuetta. He ajella huristivat ympäri maatilaa automobiileillaan; he ratsastivat ja ajelivat; he leikkivät sisä- ja ulkoilmaleikkejä, tai pelasivat, tai vetelehtivät tyhjäntoimittajina ja lörpöttelivät, taikka vaeltelivat ympäri oman makunsa mukaan. Kun tuli johonkin näistä paikoista, oli se samaa kuin olisi pysähtynyt hotelliin, mutta seura oli täällä vain valittua, ja sen sijaan että olisit ainoastaan maksanut laskun, sait antaa lähtiessäsi palvelijoille sata tai puolitoistasataa markkaa.

Havensin linna oli suuri huvittelupalatsi, jossa kauniit ja komeannäköiset miehet ja naiset yhdessä toimeenpanivat mitä moninaisimpia, kauniita ja miellyttäviä leikkejä. Iltasin roihusivat suuret halot salin takassa, ja saatettiin panna toimeen vaatimattomat tanssit -- musiikkia oli siellä aina saatavilla. Silloin tällöin oli heillä juhlalliset tanssiaiset, joissa vilisi rikkaita pukuja ja säihkyviä jalokiviä, ja ympäristö hehkui yhtenä valomerenä lyhtyjen valossa; täydellinen orkesteri soitteli säveleitään, ja erikoiset junat kuljettivat vieraita kaupungista. Taikka sitten tuotiin koko näyttelijäseurue esittämään näytäntöä teatterissa; tai kuunneltiin viisunlaulajia, tai katseltiin temppujentekijäjoukkuetta, tai opetettujen eläinten näyttelyä. Taikka sitten saattoi olla joku suuri pianisti, povari, tai transsimediumi. Kuka tahansa, joka toi sinne uutta, väreilevää elämää, oli sinne tervetullut -- se ei merkinnyt mitään, vaikka maksu olisi ollut useita satoja markkoja minuutilta.

Montague pudisti isäntänsä ja emäntänsä ja muutamien muiden käsiä; niiden joukossa oli Billy Price, joka heti kutsui hänet luokseen ja vei hänet ulos ampumagallerialle. Montague otti kiväärin, ja tyydytti Billyn ihastusta näyttämällä hänelle taitoaan. Sen huomasi myöskin Siegfried Harvey, joka oli kuuluisa halkimetsien-ratsastaja ja "poolomies." Harveyn isä omisti kuparikaivoskentän, ja oli antanut pojalleen nimen yhden kilpajuoksuansa jälkeen; hän oli suuri, leveäolkainen nuorukainen, jokaisen suosikki; ja huomatessaan seuraavana aamuna, että Montague istui hevosen selässä aivankuin olisi siihen syntynyt, pyysi hän häntä tulemaan maatilalleen Long Islandiin, katsomaan vähän ketunjahtia.

Pukeuduttuaan päivällispukuunsa tuli Montague alakertaan, ja kohtasi Betty Wymanin, joka seisoi loistavana niinkuin aamuruskon haltijatar oransin värisellä pilvellä. Hän esitti Montaguelle Mrs Vivie Pattonin, joka oli pitkä, solakka ja hurmaava, ja sama, joka oli käskenyt miehensä mennä helvettiin. Mrs Viviellä oli mustat silmät jotka vilkkuivat ja säteilivät, ja hän oli vetreän elinvoimaisuuden lämmin tulivuori, joka oli aina purkautumistilassa. Montague aprikoi, olisiko Mrs Vivie jutellut hänen kanssaan niin iloisesti, jos olisi tietänyt, mitä hän oli kuullut hänen perheselkkauksistaan.

Seurue siirtyi päivällishuoneeseen, missä tarjottiin toinen noista loistavista ja suunnattoman kalliista aterioista, ja Montague oli näkevinään kohtalonaan koko jälellä olevan elämänsä ajan syödä tuollaisia aterioita. Mutta Mrs Billy Aldenin sijasta skotlantilaisineen whiskyineen oli Mrs Vivie, joka joi shampanjaa hirvittävät määrät; ja päivällisen jälkeen kokoontuivat peliveikot säännönmukaisesti omiin ryhmiinsä.

Vieraiden joukossa oli pitkätukkainen ja fantastisen näköinen ulkomaalainen, joka oli illan "leijona", ja istui puolen tusinan ihailevan naisen ympäröimänä. Nyt saateltiin hänet musiikkihuoneeseen, ja silloin kävi selville, että hän oli viuluvirtuoosi. Hän soitti niin kutsuttua "salonkimusiikkia" -- sellaista, joka oli kirjotettu etupäässä herroille ja naisille kuunneltavaksi päivällisaterian jälkeen; myöskin soitti hän ihmeellisen yhdistelmän, jota kutsuttiin _concertoksi_, ja se tuntui olevan kokoonpantu yksinomaan sitä varten, että lyhyessä ajassa voisi näyttää äärimmäisen vaihtelevaa sormivoimistelua. Oppiakseen suorittamaan näitä urotöitä, täytyi aivankuin jonkun sirkusakrobaatin omistaa koko elinaikansa niiden harjottelemiseen; ja Montaguen mieli tuli alakuloisen väsyneeksi; ainoa, mikä hänelle siitä jäi, oli tunne jostakin typerästä ja alkuperäisen naivista turhuudesta.

Montague seisoi hetken katse tuijottavana; ja sitten alkoi hän silmillään seurata joukkoa: kuka jutteli, kuka nauroi koko suorituksen ajan. Sitten kuljeskeli hän ja tuli biljaardihuoneeseen, missä Billy Pricellä ja Chauncey Venablella oli jännittävä peli käynnissä; ja sieltä meni hän tupakoimishuoneeseen, missä paksu, pieni Majuri oli kerännyt ympärilleen joukon elämänhaluisia nuorukaisia pelaamaan "klondikea." Se oli murhaava uhkapeli, jota he pelasivat ilman määrää; pelaajat itse olivat vaiti ja kylmiä, -- mutta katsojat, jotka kerääntyivät ympärille, olivat täynnä jännitystä.

Aamulla huristi Charlie Carter Alicen, Oliverin ja Bettyn kanssa ulos automobiilillaan; ja Montague kulutti aikaansa koettelemalla muutamia Havensin kilpajuoksijoista. Maanantaina avattiin New Yorkissa hevosnäyttely, ja ilmassa tuntui olevan odotuksen herättämää, pidätettyä jännitystä; Mrs Caroline Smythe, ihastuttava nuori leski oli liittynyt hänen kanssaan kuljeksimaan, ja hän jutteli Montaguelle kaiken tästä näyttelystä, ja ihmisistä, jotka siihen ottaisivat osaa.

Ja iltapäivällä otti Majuri Venable hänet kävelylle ja näytti hänelle maatilukset. Hänelle oli kerrottu, mitä suunnattomia summia oli uhrattu niiden laittamiseen; mutta sittenkään, numerot eivät olleet mitään, verrattuina siihen, mikä todellisuudessa avautui silmien eteen. Siellä oli vuoria ja jyrkänteitä, ja niin kauas kuin silmä kantoi vihreitä kenttiä ja puistoja, ja siellä täällä kohosi portaita, ja suihkulähteitä ja kuvapatsaita, jotka olivat tehdyt hohtavan valkoisesta marmorista. Siellä oli leveä italialainen käytävä, joka useiden toisiaan seuraavien avonaisien ruohokenttien läpi vei sähkön avulla toimivalle suihkulähteelle; sen jalusta oli kuusikymmentä jalkaa läpimitaten, ja siinä oli pronssiset vaunut ja marmoriset hevoset. Siellä oli vedenalaisia puutarhoja suihkulähteineen, jotka olivat tuodut etelä-Ranskasta, ja kreikkalaisia pylväskäytäviä, ja marmorisia istuimia, ja kukkamaljakoita ja muita taidekalleuksia.

Ja sitten olivat tallit; jättiläismäinen renessanssityylinen rakennus, jonka yläkerrassa oli täydellisesti järjestetty teatteri. Siellä oli myöskin maanviljelysmallitalo ja meijeri; ja poolokenttä, ja aitauksella suljettu ratsastuskenttä lapsia varten; ja koiratarhoja ja kyyhkyslakkoja, kasvihuoneita ja hirvipuistikoita -- karhujen luolalle ja eläintarhalle oli oma puistikkonsa. Paluumatkallaan kulkivat he lopuksi kasinon ohi, missä musikaaliset kellonsoinnut ilmaisivat joka neljännestunnin. Montague pysähtyi ja tuijotti ylös torniin, mistä äänet olivat tulleet.

Mitä enemmän hän katseli, sitä enemmän huomasi hän siinä katseltavaa. Tämän rakennuksen katossa oli monta päätyä, Anna-kuningattaren tyyliin; ja niiden keskustasta kohosi ylös torni, joka oli kahdeksan kulmainen ja vankka rakenteinen, muistuttaen normandilaista tyyliä. Se oli koristettu jouluseppeleillä, jotka oli hakattu valkoiseen marmoriseokseen, ja koristetut muutamilla kirjavilla kaiverroksilla, jotka olivat kuin kullatut tupsut, joita näkee samettiverhoissa. Kaiken tämän yläpuolella kohosi vielä turkkilaisen moskeijan kupooli. Kupoolista nousi ylös kyyhkyslakan näköinen koroke; ja tästä kohosi maalaismetodistikirkon solakka, valkoinen huippu. Sen kärjessä oli Dianan kuvapatsas.

"Mitä Te katsotte?" kysyi Majuri.

"En mitään", sanoi Montague, lähtiessään jatkamaan kulkuaan. "Onko koskaan esiintynyt heikkomielisyyttä Havensin perheessä?"

"En tiedä", vastasi toinen hämmästyneenä. "Kerrotaan, että vanha isäntä ei koskaan voinut nukkua yöllä, ja hänen tapanaan oli kierrellä yksin puistossa. Otaksuttavasti hänellä oli jotakin omallatunnollaan."

He kulkivat pois; ja Majurin lörpöttelyn salvat aukenivat. New Yorkissa oli vanha kauppias, joka oli ollut Havensin yksityissihteeri. Ja Havens pelkäsi aina hirveästi joutuvansa salamurhan esineeksi, ja siksi joka kerta kun he matkustivat ulkomaille, vaihtoivat hän ja sihteeri asemaa. "Tuo vanha mies on suuri ja kunnioitusta herättävä", sanoi Majuri, "ja hullunkurista on kuulla hänen kertovan, kuinka hänellä oli tapana ottaa vastaan kävijöitä ja kuinka ihmisjoukot häneen tuijottivat, sillä aikaa kun Havens, joka oli pieni ja mitättömän näköinen, oli olevinaan hyvin asiaan kuuluva. Ja sitten eräänä päivänä tuli muuan hyvin villin näköinen olento Havensin toimistoon, ja alkoi repiä kääreitä yhden paketin ympäriltä, joka loisti aivankuin metalli, -- ja nopeaan kuin salama heittäytyivät hän ja Havens laattialle kasvoilleen. Sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, katsoivat he ylös, ja näkivät hämmästyneen vieraan katselevan heitä kaidepuun yli. Hänellä oli kuparista tehty patenttikirnu, jonka hän oli antanut Havensin myytäväksi!"

Montague olisi toivonut, että tämä vierailu kestäisi viikon tai pari kahden päivän asemasta. Hänen mieltänsä kiinnitti elämä täällä, ja ne henkilöt, jotka sitä elivät; kaikki, joita hän tapasi, olivat huomattavia yhteiskunnallisissa piireissä, ja muutamat myöskin liikemiesmaailmassa, eikä voinut toivoa parempaa tilaisuutta oppia heitä tuntemaan.

Montague tunsi ajan kuluvan ja työnsä käyvän hitaasti. Mutta ollessaan leikkimässä taikka hulluttelemassa, ei hän hetkeksikään kadottanut mielestään todellista tarkoitusperäänsä, jona oli paikan löytäminen itselleen liikemaailmassa; ja hän seurasi tarkoin ihmisiä, ja toivoi, että heidän keskustelustaan saisi jonkinlaisen näkökannan toiveensa toteuttamiseen. Siksi herätti hänen mielenkiintoaan, kun Mrs Smythe huomautti, että heidän vieraidensa joukossa oli Vandam, joka oli erään suuren henkivakuutusyhtiön virkailija. "Freddie" Vandam, niinkuin nainen häntä kutsui, oli mies, jolla oli merkitystä rahamaailmassa; ja Montague sanoi itselleen, että kohdatessaan häntä täytyisi hänen todella jotain saada aikaan. Etevät kielikellot ja poolonpelaajat ja nelivaljakkojen tuntijat olivat kyllä kaikki hyvin hyviä, mutta hänen oli ansaittava toimeentulonsa, ja hän pelkäsi, että kysymys tulisi olemaan vaikea ratkaista.

Sentähden oli hän iloinen, kun sattuma toi hänet ja nuoren Vandamin yhteen, ja Siegfried Harvey esitteli heidät. Ja sitten Montague sai kestää suurimman kolauksen, mitä New York oli vielä hänelle tarjonnut.