Part 6

Niin oli jää murrettu heidän välillään; ja se täytti Montaguen sydämen suurella luottamuksella. Mutta hänessä oli vielä hiukkasen hämärää, pelonsekaista kunnioitusta -- sillä hän tajusi, että tämän täytyi olla tuon suuren Mrs Billy Aldenin, jonka kihlaus Lontoon herttuan kanssa oli sillä hetkellä koko maan puheenaiheena. Ja tuo suunnaton timanttikoriste oli varmaan osa Mrs Aldenin miljoonien markkojen arvoisesta jalokivivarastosta!

Ylhäinen nainen ei tahtonut mielellään kertoa hänelle; sitten lisäsi hän avomielisesti, että kun Montague oli joutunut hänen päivällistoverikseen, olisi hänen pitänyt ilmoittaa hänelle, kuka oli oleva hänen kumppaninsa. "Se on epämieluista vieraalle, saatan sen ymmärtää", sanoi hän; ja jatkoi, katkerana: "Kun ihmiset eroavat, merkitsee se joskus että he ovat riidelleet -- eivätkä he aina lakkaa siitä jälestäpäinkään, ei kumpainenkaan. Ja joskus toiset ihmiset riitelevät melkein yhtä katkerasti kuin olisivat olleet naimisissa. Monen emännän maine on mennyt sirpaleiksi, kun ei ole ottanut vaarin tällaisia asioita."

Montague teki sen havainnon, että suuri Mrs Billy, huolimatta luotansa työntävästä ulkomuodosta, saattoi olla hyväluontoinen, kun hän tahtoi, ja erinomaisen älykäs. Hän oli nainen, jolla oli oma pää -- voimakkaasti kamppaileva luonne, joka oli näyttänyt tietä niille, jotka olivat olleet hänen ympärillään, ja valinnut itselleen paikan joukon etunenässä. Hän oli aina pitänyt itseään henkilönä, joka mielinmäärin saattoi tehdä aivan sitä, mikä häntä huvitti; päivällisen kestäessä saattoi hän ottaa skotlantilaisen whisky-kannun ja ojentaa sen Montaguelle, auttaakseen häntä -- ja sitten, kun Montague kielsi, kaataa vähääkään hämmentymättä omaan lasiinsa mitä vaan itse halusi. "Minä en pidä Teidän veljestänne", sanoi hän vähän myöhemmin. "Häntä en sietäisi kauan; mutta hän kertoi minulle, että Te olette erilainen, joten saattaa olla, että minä tulen pitämään Teistä. Tulkaa joskus käymään minun luonani ja antakaa minun kertoa. Teille, mitä New-Yorkissa ei pidä tehdä."

Sitten kääntyi Montague puhelemaan emäntänsä kanssa, joka istui hänen oikealla puolellaan.

"Pelaatteko bridgeä", kysyi Mrs Winnie, suloisimmalla ja lempeimmällä äänellään.

"Veljeni on antanut minulle kirjan, josta minun tulisi opetella", vastasi hän. "Mutta jos hän ei anna minulle aikaa yöllä eikä päivällä, niin en todellakaan tiedä, kuinka siitä selviydyn."

"Tulkaa ja antakaa minä opetan Teitä", sanoi. Mrs Winnie. "Minä todellakin pyydän", lisäsi hän. "Minulla ei ole mitään tekemistä -- ainakaan sellaista, johon en ole väsynyt. Mutta luulenpa ettette viipyisi kauan oppiessanne kaiken sen mitä minä osaan."

"Onko Teillä onni pelatessanne?" kysyi hän myötätunnolla.

"Luulen, ettei kukaan tahdo minua opettaa", sanoi Mrs Winnie. -- "He tulevat paljon mieluummin vain saadakseen rahani. Eikö totta, majuri?"

Majuri Venable istui hänen oikealla puolellaan, ja oli parhaallaan viemässä lusikallista soppaa huulilleen; hän pysähtyi ja nauroi omituisesti hihittämällä, joka kuului syvältä kurkusta, ja värisytti hänen lihavia poskiaan ja pulleaa niskaansa. "Minä voin sanoa", sanoi hän, "tuntevani useita ihmisiä, joille _status quo_ on aivan kylliksi."

"Te itse niiden joukossa", sanoi nainen, äänessään hieno _moue_. "Tuo säälittävän näköinen mies voitti minulta kahdeksankymmentätuhatta markkaa viime yönä; ja hän istui klubinsa akkunassa koko iltapäivän saadakseen vain nautinnon nauraa minulle kulkiessani ohi. Luulen, etten pelaa ollenkaan tänä iltana -- tahdon miellyttää Mr Montaguea, ja annan vaihteen vuoksi Teidän voittaa Virginia Landisilta."

Ja sitten majuri keskeytti uudelleen hyökkäyksensä soppa-annoksensa kimppuun. "Rakas Mrs Winnie", sanoi hän, "Minä voin elää paljon kauemmin kuin yhden päivän kahdeksallakymmenellätuhannella markalla."

Majuri oli kuuluisa klubihenkilö ja _bon vivant_, niinkuin Montague tuli myöhemmin huomaamaan. "Hän on Mrs Robbie Wallingin eno", kuiskasi Mrs Alden hänen korvaansa. "Ja sivumennen sanoen he vihaavat toinen toistansa niinkuin myrkkyä."

"Siksikö minun ei tulisi uudistaa tuota onnetonta kysymystäni hänelle?" kysyi Montague hymyillen.

"Oh, he kyllä tapaavat toisiaan", sanoi toinen. "Teidän ei tulisi olla tietävinänne mitään siitä. Haluatteko hieman skotlantilaista?"

Montaguen ajatuksille antoivat ihmiset tällä päivällisaterialla niin paljon askartelemista, että hän tuskin ollenkaan ehti ajatella ruokaa. Hän huomasi hämmästyksekseen, että heillä oli oikeata nuorta lammasta -- ja nyt oli marraskuun puoliväli. Mutta hän ei tietänyt, että nuo kuuden viikon vanhat elukat, joiden lihaa se oli, olivat kasvaneet pumpulisissa tamineissa ja syöneet maitoa lusikalla, ja olivat maksaneet puolitoista dollaria naula. Mutta vähän myöhemmin kannettiin hänen eteensä tuoksuvaa, ruskeaksi paistettua leipävanukasta, kultaisella lautasella; samalla alkoi jokin kiinnittää hänen huomiotansa. Mrs Winniellä oli vaakunakilpi; hän oli huomannut sen jo automobiilissa ja sitten siinä pronssisessa portissa, joka vei Lumipalatsiin, ja sitten lakeijojen livreijapuvuissa, ja taas skotlantilaisessa viinikannussa. Ja nyt -- uskomatonta ja kauheaa -- huomasi hän sen poltetuksi ruskeaksi paahdettuun, tuoksuvaan leipävanukkaaseen!

Mitä saattoikaan kaiken tämän jälkeen odottaa? Pöydällä oli suuria kulhoja, täynnä harvinaisia hedelmiä, jotka olivat olleet pakattuina pumpulien sisään, ja kuljetetut laivoilla kylmissä säiliöissä maailman kaikilta kulmilta. Siellä oli persikoita, jotka olivat tulleet etelä-Afrikasta (ne olivat maksaneet viisikymmentä markkaa kappale). Siellä oli houkuttelevia terttuja hampurilaisia viinirypäleitä, tumman purppuran värisiä ja täyteläisen pyöreitä, jotka olivat kasvaneet kuumissa huoneissa, ympäröityinä paperikääreillä. Siellä oli nektariineja ja luumuja, ja granaattiomenia ja jaappanilaisia lootuspuun hedelmiä, ja myöhemmin ilmestyi pieniä maljakoita, täynnä herttaisen lihavia mansikoita -- jotka olivat kasvaneet pienissä kipposissa. Siellä oli peltopyytä, Egyptistä tuotua, ja ihmeellinen laite, jota he kutsuivat omenamehukkeeksi à la Dewey, keitettynä hehkuvissa kulhoissa ja tarjoiltuna herkkusienien kanssa, jotka olivat kasvaneet hylättyjen kaivosten tunneleissa Michiganissa. Siellä oli salaattia, joka oli kasvatettu sähkövalolla, ja lima-herneitä, jotka olivat tulleet Puerto Ricolta, ja ranskalaisia latvusartisikkeja, jotka olivat maksaneet viisi markkaa kappale. -- Ja kaikki nämä tavattomat ruokalajit huuhdeltiin alas kahdeksan tai yhdeksän eri viinilajin kanssa, jotka olivat tuodut miehen kellarista, miehen, jonka mielityönä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana oli ollut niiden kokoaminen; jolla oli viinitarha Ranskassa, mistä hän sai omaa shampanjaa, ja joka piti aina varastossa kaksikymmentä tuhatta tuoppia punaviiniä -- ja toi Reinin viininsä Saksan keisarin kellarista, ja maksoi sata kaksikymmentä viisi markkaa tuopilta!

Päivällisillä oli kaksitoista henkeä, ja myöhemmin hajaantuivat he kahteen pöytään pelatakseen korttia, jättäen Charlie Carterin juttelemaan Alicen kanssa, ja Mrs Winnien omistamaan huomionsa Montaguelle, niinkuin hän oli luvannut. "Kaikki haluavat nähdä minun taloni", sanoi hän. "Ettekö tekin?" Ja hän kuljetti hänet ruokailuhuoneesta suureen kasvihuoneeseen, joka muodosti keskussalin, ulottuen rakennuksen kattoon saakka. Hän painoi pientä nappulaa, ja pehmeä valovirta virtaili alas ylhäältä; Mrs Winnie seisoi sen keskellä säihkyvine jalokivineen niinkuin itse tulen jumalatar.

Kasvihuoneessa saattoi hän viettää illat; se oli täynnä mitä harvinaisimpia kasvilajeja. "Ne ovat kootut kaikilta maailman kulmilta", sanoi Mrs Winnie nähdessään Montaguen tuijottavan niihin. "Miehelläni oli asiantuntija, joka etsi niitä hänen puolestaan. Hän teki sen ennenkuin olimme naimisissa -- hän ajatteli niiden tekevän minut onnelliseksi."

Salin keskellä oli suihkulähde, kaksitoista tai neljätoista jalkaa korkea ja asetettu jalustalle, joka oli puhdasta carrara-marmoria. Koskettaessa erästä nappulaa valaisi lammikon veden pinnan alle pistetyistä sähkölampuista virtaileva valo, ja siinä saattoi nähdä joukottain uiskentelevan harvinaisia ja kauniita kaloja.

"Eikö ole siroa?" sanoi Mrs Winnie ja lisäsi kiihkeästi, "tiedättekö, joskus illalla kun minä en voi nukkua tulen minä tänne ja istun tuntikausia ja katsoa tuijotan siihen. Kaikki nuo elävät olennot, ihmeellisen sirotekoisine muotoineen -- muutamilla niistä on kasvot ja näyttävät aivan inhimillisiltä olennoilta! Ja minä ihmettelen ja mietin, mitä he mahtavat ajatella, ja näyttäneeköhän elämä heistä yhtä ihmeelliseltä kuin se minusta näyttää".

Hän laskeutui istumaan lammikon reunalle, ja tuijotti siihen. "Nämä kalat antoi minulle serkkuni, Ned Carter. He kutsuvat häntä Buzzieksi. Oletteko häntä vielä tavannut? -- Ei, ette tietysti. Hän on Charlien veli, ja hän kokoilee taide-esineitä -- noita mitä epäluotettavimpia kappaleita. Kerran, kauan sitten, kohdistui hänen kiihkonsa kultakaloihin -- muutamat kultakalat ovat hyvin harvinaisia ja kauniita, tiedättehän -- ne saattavat maksaa pari sataa markkaa kappale. Hän sai kaikki, mitä myyjillä oli saatavana, ja saatuaan tietää, että vielä oli olemassa muutamia, joita he eivät mitenkään saaneet, teki hän vartavasten pienen huvimatkan Jaappaniin ja Kiinaan saadakseen ne. Te tiedätte, että niitä kasvatetaan siellä, ja muutamat niistä ovat pyhiä, eikä niitä myydä eikä sallita viedä pois maasta. Ja hänellä oli kaikellaisilla kaiverruksilla varustettuja elehvantinluisia säiliöitä niitä varten, joita hän toi mukanaan kotia -- ja hänellä oli kaunis, noin kymmenen jalkaa pitkä marmorinen maljakko, joka oli varastettu Keisarilta."

Yli Montaguen olkapäiden, sillä paikalla, missä hän istui, riippui suuri _orchis_; mitä omituisimman muotoinen, aivankuin auennut, tulipunainen liekki. "Se on _dontoglossum_", sanoi Mrs Winnie. "Oletteko kuullut siitä?"

"En. en koskaan", sanoi mies.

"Oh, rakas Mr Montague", sanoi toinen.

"Pidetäänkö sitä kuuluisana?" kysyi hän.

"Hyvin kuuluisana", vastasi hän. "Siitä oli paljon puhetta sanomalehdissä. Näettekös, Winton -- se on minun mieheni, tiedättehän -- maksoi satakaksikymmentäviisi tuhatta markkaa miehelle, joka laittoi sen; ja se sai aikaan paljon turhanpäiväistä puhetta -- ihmisiä tuli kaikkialta sitä katsomaan. Tahdoin saada sen, sillä sen ulkomuoto oli aivan samallainen kuin kruunun minun pääkoristeessani. Huomaatteko sen."

"Kyllä", sanoi Montague. "Se on hyvin omituinen."

"Olen hyvin ylpeä pääkoristeestani", jatkoi Mrs Winnie. "Tietysti on alhaistuntoisia rikkaita ihmisiä, joilla se on jäljennettynä, ja jotka tekevät sen naurettavaksi; mutta meidän on todellinen Se on minun omani -- ei mieheni; Duvalit ovat vanhaa ranskalaista perhettä, mutta he eivät ole ylhäisiä. Minä olin Morris, tiedättehän, ja meidän sukumme juuret ulottuvat takaisin vanhaan Montmorencin herttualliseen huoneeseen Ranskassa. Ja viime kesänä ollessamme ajelemassa jouduin minä yhteen heidän linnoistaan ja katsokaa! minä toin saaliinani tämän."

Mrs viittasi täydelliseen sotilasvarustukseen, joka oli asetettu biljaardihuoneeseen johtavaan käytävään. "Olen antanut liittää lamput toisiinsa", lisäsi hän. Ja hän painoi nappulaa, ja koko valaistus hävisi, paitsi himmeää, punertavaa hehkua, joka virtasi varustuksissa seisovan miehen yläpuolelta.

"Eikö hän näytä luonnolliselta", sanoi hän. (Hänellä oli kypärisilmikko alhaalla, ja taistelukirves panssaroiduissa käsissään.) "Kuvittelen mielelläni, että hän on ollut minun kahdeskymmenes iso-isäni. Istun täällä, ja tuijotan häneen. Ajatelkaa, missä hirmuisessa ajassa silloin on täytynyt elää -- kun miehet kantoivat sellaisia esineitä kuin nuo! Krapuna oleminenkaan ei voisi olla pahempaa."

"Te näytte rakastavan eriskummaisia tunteita", sanoi Montague nauraen.

"Kenties rakastan", sanoi toinen. "Minä pidän kaikesta, mikä on vanhaa ja romanttista, ja saa ihmisen unohtamaan tämän mielettömän seuraelämä-maailman."

Hän seisoi hetken surullisiin mietteisiin vaipuneena ja katseli muistomerkkiä. Sitten kysyi hän äkkiä, "mistä pidätte enemmän, maalauksista vaiko uimisesta?"

"Oh!" vastasi mies nauraen ja hämmästyneenä, "pidän niistä molemmista -- aika ajoin."

"En tietänyt, kummanko Teille ensin näyttäisin", selitti hänen vartijattarensa; "taidegallerianko vai uimahuoneen. Pelkään, että väsytte, ennenkuin ehditte kaikki nähdä."

"Ajattelen, että alkaisimme taidegalleriasta", sanoi hän. "Uima-altaassa ei ole paljon katsomista."

"Ah, mutta meidän on aivan erikoinen", sanoi nainen. -- "Ja jonakin päivänä, jos tahdotte olla oikein hyvä, ja lupaatte olla sanomatta kellekään, päästän minä Teidät näkemään oman kylpyhuoneeni. Ehkä ovat he kertoneet Teille, minulla on erityinen kylpyhuone omassa osastossani, veistettynä mitä ihmeellisimpään viheriään marmoriin."

Montague osotti odotetun määrän hämmästystä.

"Tietystikin antoi se noille hirvittäville sanomalehdille uuden tilaisuuden juoruihin", sanoi Mrs Winnie valittaen. "Ihmiset saivat tietää, mitä minä olin maksanut siitä. On mahdotonta omistaa mitään kaunista, ilman ettei siitä kysymystä tehtäisi."

Ja sitten seurasi hiljaisuus, jolla aikaa Mrs Winnie odotteli hänen sitä kysyvän. Kun hän ei tehnytkään kysymystä, lisäsi hän, "Se maksoi kaksisataaviisikymmentä tuhatta markkaa."

He kulkivat hissiä kohti, missä pieni poikanen ihmeellisessä, tulipunaisessa samettilivreijassa seisoi tehtäväänsä valmiina paikallaan. "Joskus", jatkoi hän, "näyttää minusta mielettömältä maksaa sellaisia hintoja kaikista esineistä. Oletteko koskaan tullut sitä ajatelleeksi?"

"Joskus", vastasi Montague.

"Niin, tietysti", sanoi hän, "se antaa työtä ihmisille; ja mielestäni he eivät voi tehdä mitään parempaa, kuin valmistaa kauniita esineitä. Mutta joskus, ajatellessani kaikkea sitä köyhyyttä, mitä on olemassa, tulen minä onnettomaksi. Meillä on etelässä paikka talvioleskeluamme varten -- yksi noita suunnattomia maalaistaloja, jotka näyttävät suurilta näyttelyrakennuksilta, ja joissa on huoneita sadoille vieraille; ja joskus ajan yksin tehdaskaupunkeihin, ja kuljen niiden läpi ja juttelen pienille lapsille. Opin tuntemaan muutamia niistä oikein hyvin -- pienet lapsiraukat."

He astuivat pois hissistä, ja kulkivat hitaasti taidegalleriaa kohti. "Se teki minut aina niin onnettomaksi", jatkoi hän. "Koetin puhua siitä miehelleni, mutta hän ei tahtonut kuulla. 'En saata ymmärtää, minkätähden sinä et voi olla niinkuin muut ihmiset ovat', sanoi hän -- ja hän toistaa minulle sitä aina. Ja mitä osaisin minä sanoa?"

"Miksi ette ehdottanut, että muut ihmiset olisivat sellaisia kuin Te?" sanoi mies nauraen.

"En ollut kyllin viisas", sanoi hän pahoitellen. -- "Naisen on hyvin vaikea olla, tiedättehän -- kun ei ole ketään, joka ymmärtäisi. Kerran menin minä köyhäinlaitokselle katsomaan, minkä näköistä siellä oli. Tiedättekö mitään köyhäinlaitoksista?"

"En mitään", sanoi Montague.

"Kas siellä on ihmisiä, jotka menevät elämään köyhien joukkoon, ja koettavat heitä nostaa. Se vaatii kauheasti rohkeutta, luullakseni. Minä annan heille silloin tällöin rahaa, mutta en ole koskaan varma, saako se aikaan mitään hyvää. Vaikeus köyhäin suhteen näyttää minusta olevan siinä, että heitä on niin _paljon_."

"Todella niitä on paljon", sanoi Montague ajatellen näkyä, minkä hän oli nähnyt Oliverin Kilpa-ajovaunusta.

Mrs Winnie oli istuutunut tyynyjen peittämälle sohvalle, lähelle hämärtyvään galleriaan johtavaa sisäänkäytävää. "En ole ollut siellä vähään aikaan", jatkoi hän. "Olen löytänyt jotakin, joka mielestäni enemmän soveltuu luonteelleni. Minulla on melkein taipumusta kaikkea okkultista ja mystillistä kohtaan, pelkään. Oletteko koskaan kuullut babisteista?"

"En", sanoi Montague.

"He ovat eräs uskonnollinen lahko -- Persiasta luullakseni -- ja he saavat ihmiset ihastuksesta aivan suunniltaan. He ovat pappeja, ymmärrättehän, ja he pitävät luentoja ja opettavat kaikellaista sisäisestä jumaluudesta, jälleensyntymisestä, Karmasta ja kaikesta sellaisesta. Uskotteko mitään noista asioista?"

"Enpä saata sanoa niitä tuntevani", sanoi hän.

"Se on hyvin kaunista ja ihmeellistä", lisäsi toinen.

"Se saa ihmisen käsittämään, kuinka hämmästyttävän salaperäinen on elämä. He opettavat, kuinka koko Kaikkeus on yhtä, ja sielu on ainoa todellisuus, ja siis ruumiilliset asiat eivät mitään merkitse. Jos olisin babisti, niin luulisin voivani olla onnellinen, vaikka minun olisi tehtävä työtä puuvillakutomossa."

Silloin nousi Mrs Winnie äkkiä ylös. "Te varmaankin mieluummin katselisitte maalauksia", sanoi hän, ja painoi nappulaa, ja pehmeä valovirta hyväili suuren kuvagallerian kaareutuvia holveja.

"Tämä on meidän suurin ylpeytemme elämässä" sanoi hän. "Mieheni tarkotus on ollut saada yksi teos edustamaan kutakin maailman suurimmista maalareista. Me hankimme heidän mestariteoksiaan, milloin ikinä saimme. Tuolla nurkassa ylhäällä ovat vanhat mestarit -- oletteko ihastunut heitä katselemaan?"

Montague olisi mielellään katsellut niitä tarkoin, mutta hänestä tuntui, että hän tekisi sen mieluummin joskus silloin, kun Mrs Winnie ei ollut hänen sivullaan. Mrs Winnien oli varmaankin täytynyt näyttää galleriaa tuon tuostakin; ja nyt hänen mielensä oli yhä askartelemassa persialaisten yliaistillispappien parissa.

"Tuo pyhimyksen kuva on Botticellin", sanoi hän. "Ja tiedättekö, tuo oranssin värinen viitta saa minut aina ajattelemaan Swamia. Se on minun opettajani, nähkääs, Swami Babubanana. Ja hänellä on mitä ihanimmat, sirot kädet, ja suuret, ruskeat silmät, niin lempeät ja hyväntahtoiset -- totta tosiaan niinkuin gasellien silmät maatilallamme etelässä!"

Näin tarinoi Mrs Winnie ja vaelsi kuvalta toiselle; mutta vanhojen, vakavien mestarien sielut katsoivat äänettöminä alas häneen.

Kuudes luku.

Montaguen oli hänen räätälinsä nyt julistanut virallisesti täydelliseksi; ja Réval lähetti kotia Alicen ensimäisen kävelypuvun, huolellisen yksinkertaiseksi laitetun; mutta se sopi hänelle aivan silmiinpistävän hyvin, ja maksoi senmukaisesti. Niin olivat he jo seuraavana aamuna valmiit lähtemään Mrs Devonin kutsuihin.

Tietysti Montague oli kuullut Devonista, mutta häntä ei oltu vielä vihitty kyllin syvälle salaisuuksiin, ymmärtääkseen, mitä merkitsi tulla pyydetyksi heidän kutsuillansa. Mutta kun Oliver astui sisään, vähän ennen puolta päivää, ja ryhtyi tutkimaan hänen pukuaan ja laittamaan häntä kuntoon, ja vaati, että Alicen oli järjestettävä uudelleen tukkansa, alkoi hän ymmärtää, että tämä oli erikoinen tilaisuus. Oliver oli aivan kiihtynyt; ja kun he olivat jättäneet hotellin, ja ajoivat pitkin katua, selitti hän heille, että heidän tulevaisuutensa seuraelämässä riippuisi tämän vierailun tuloksista. Tulla kutsutuksi Mrs Devonille, vastasi Amerikassa nähtävästi eurooppalaista hovi-esittelyä. Kahdenkymmenenviiden vuoden aikana oli tämä ylhäinen nainen ollut metropoliksen seuraelämän eittämätön valtijatar; ja jos hän ketä suosi, kutsuttiin hänet niihin joka vuosi pidettäviin tanssiaisiin, jotka Mrs Devon pani toimeen tammikuussa, ja sen jälkeen oli hänen asemansa ainaiseksi turvattu. Mrs Devonin tanssijaiset muodostivat joka vuosi yhden seuraelämän suurista tapahtumista; noin tuhatkunta kutsuttiin, kun taas kymmenentuhatta tyytymätöntä kiristeli hampaitaan ulkonaisessa pimeydessä.

Kaikki tuo pani Alicen jännityksestä vapisemaan.

"Ajattele, jos emme miellytä häntä", sanoi hän.

Oliver vastasi hänelle, että heidän tiensä oli tehnyt sileäksi Reggie Mann, joka oli yksi Mrs Devonin suosikeista.

Yli sata vuotta sitten oli Devonin suvun perustaja tullut Ameriikkaan, ja sijoittanut säästönsä maatiluksiin Manhattan saarella. Muut ihmiset olivat raataneet ja rakentaneet sinne kaupungin, ja sukupolvi sukupolven jälkeen olivat Devonit pitäneet yllä valtaansa ja koonneet korkoja, kunnes nyt heidän omaisuutensa kohosi kahteen tai kolmeen miljaardiin markkaan. He olivat Ameriikan vanhoista perheistä rikkaimpia ja kaikista kuuluimpia; ja Mrs Devonissa, suvun vanhimmassa jäsenessä oli keskittyneenä koko suvun mahtavuus ja valta. Hän vietti ylhäistä ja tarkoin muodollista elämää, aivan kuin kuningatar; ei kukaan nähnyt häntä koskaan muualla kuin korotetulla valtaistuimellaan, ja hän kantoi jalokiviään aamiaisateriallaankin. Hän oli ihmisten kohtalon tuomari seuraelämässä, ja aallonmurtaja, jota vastaan uusien rikkauksien laineet löivät turhaan. Reggie Mann kertoi ihmeellisiä juttuja hänen suunnattoman postinsa sisällystä -- mahtavien, rikkaiden miesten leskistä ja tyttäristä, jotka juoksivat hänen jalkoihinsa ja kerjäsivät ilettävästi hänen suosiotaan -- jotka asettuivat kuukausimääriksi hänen taloonsa, juonittelivat ja vehkeilivät, pysyäkseen hänen läheisyydessään ja vieläpä ostivat hänen palvelijainsa suosion! Jos Reggietä saattoi uskoa, oli käyty suuria rahallisia taisteluita, ja maailman puutavaramarkkinat olivat useamman kuin kerran joutuneet näiden seuraelämätaistelujen kautta järkkymään; ja varakkaat ja kauniit naiset olivat tarjonneet itseään myytäviksi tuosta etuoikeudesta, joka heille niin mielellään sallittiin.

He saapuivat vanhan, arvokkaan yksityisrakennuksen luo ja soittivat kelloa; juhlallinen hovimestari johti heidät komeata rappukäytävää myöten ensimäiseen vastaanottohuoneeseen ja he jäivät sinne odottamaan. Noin viiden minuutin kuluttua astui hän sisälle, työnsi ovet auki, ja he nousivat seisomaan ja näkivät vanhan, ryppyisen naisen, joka näytti melkein kahdeksankymmenen vuotiaalta, istuessaan timanttien peittämänä jonkinlaisella valtaistuimella. He lähestyivät ja Oliver esitteli heidät. Vanha nainen ojensi heille elottoman kätensä; sitten istuivat he.

Mrs Devon teki heille muutamia kysymyksiä, kuinka paljon he olivat nähneet New-Yorkia, ja mitä he siitä pitivät ja ketä he olivat tavanneet; mutta melkein koko aikana hän tuskin kiinnitti heihin huomiotaan, ja jätti Oliverin asiaksi hoitaa keskustelua. Montague istui, tuntien itsensä hämmentyneeksi ja noloksi, ja hän ihmetteli syvällä itsessään, oliko se todella Ameriikka, missä tämä kaikki tapahtui.

"Katsokaas", selitti Oliver heille, kun he istuivat uudelleen vaunussaan, "hänen terveytensä horjuu, ja hänelle on todella suorastaan vaikeata ottaa vastaan."

"Olen iloinen, ettei minun tarvitse käydä siellä useammin kuin kerran", lisäsi Alice. "Milloin saamme tietää tuomion?"

"Kun saat kortin, johon on merkitty, 'Mrs Devon kotona'", sanoi Oliver. Ja hän rupesi heille kertomaan sodasta, joka kauan sitten oli järisyttänyt seuraelämää, kun tuo mahtava nainen oli vaatinut itselleen oikeutta olla "Mrs. Devon", ja ainoa "Mrs Devon." Hän kertoi myöskin heille ihmeellisestä posliinisesta päivälliskalustosta, joka oli maksanut sataviisikymmentä tuhatta markkaa, ja oli yhtä hauras kuin kolibrin siipi. Jokaisessa kappaleessa oli hänen vaakunakoristeensa, ja hänellä oli erikoinen asiantuntija, joka valvoi pesemistä ja niiden järjestämistä -- ei koskaan sallittu minkään jokapäiväisen käden niitä koskettaa. Vielä kertoi hän heille, kuinka Mrs Devonin taloudenhoitaja oli saanut kauan aikaa tapella, koettaessaan opettaa tyttöjä järjestämään suurten vastaanottohuoneiden sisustuksen aivan sillä tavalla kuin rouva oli määrännyt; viimein oli otettu täydellinen valokuvasarja, joten tytöt saattoivat tehdä työnsä kuvien jälkeen.

Alice meni takaisin hotelliin, sillä Mrs Robbie Walling aikoi kutsua ja viedä hänet kotiaan aamiaiselle; Montague ja hänen veljensä ajoivat läpi katujen Reggie Mannin asuntoon, kertoakseen hänelle käynnistään.

Reggie otti heidät vastaan silkkisissä, mustissa alushousuissaan, jotka olivat koristellut rimpsuilla ja kaariompeleilla, ja silkillä koristelluissa tohveleissa, joihin oli kiinnitetty helmiä -- ne oli hänelle lahjottanut eräs naisihailijatar. Montague huomasi kauhukseen, että pienellä miehellä oli kultainen rannerengas käsivarressaan! Hän selitti olleensa edellisenä iltana johtamassa katrillia -- taikka paremmin, tänä aamuna; hän oli tullut kotiin kello viiden aikaan. Hän näytti aivan valkoiselta ja väsyneeltä, ja pöydällä oli hänen aamiaisensa jätteet, suudaa ja paloviinaa.

"Näittekö vanhan tytön?" kysyi hän. "Ja kuinka hän jaksaa?"