Part 5

Montague oli merkinnyt nimensä tilauskirjaan ja merkinnyt herätysajakseen kello yhdeksän. Mies, joka herätti hänet ylös, toi hänelle teetä ja kermaa hopeaisella tarjottimella ja kysyi häneltä, tahtoiko hän mitään voimakkaampaa. Hänellä oli oikeus syödä aamiaista omassa huoneessaan, jos häntä halutti; mutta hän meni alikertaan, koettaen parhaansa mukaan olla luonnollinen loistavassa metsästyspuvussaan. Ei ketään muuta vielä näkynyt, mutta hän huomasi eilisen illan jäljet siivotuiksi ja aamiaisen odottavan -- tarjoiltuna englantilaiseen malliin, tee- ja kahvikeittiöt tarjottimella. Ankarapiirteinen ylitarjoilija ja hänen orjamaiset apulaisensa olivat saapuvilla, valmiina vastaanottamaan hänen tilauksensa, mitä hyvänsä auringon alla hänen päähänsä olisi pälkähtänyt haluta.

Montague meni mieluummin lyhyelle kävelylle verannalla, katsellakseen auringonsäteitä, jotka kimmelsivät merenpinnalla. Aamu oli ihana -- kaikki tämän paikan ympärillä oli niin ihanaa, että häntä ihmetytti, kuinka ihmiset saattoivat elää täällä tuntematta sen lumousta.

Billy Price tuli myöskin kohta sen jälkeen alas, puettuna tuhkanharmaaseen metsästyspukuun, jossa oli polvihameet ja metallinappiset taskut, kiväärityynyt ja kasakkamalliset kuulakotelot. Hän yhtyi Montagueen, kävellen hänen kanssaan alas mäentöyrästä, ja jutellen hänelle tulevasta talvikaudesta, ja sen huomattavimmista johtohenkilöistä ja tapahtumista -- hevosnäyttelystä, joka avattiin ensi viikolla, ja oopperamahdollisuuksista ja Mrs de Graffebriedin avajaiskesteistä. Kun he palasivat takaisin, oli kello jo yksitoista, ja he huomasivat useimpain vieraiden olevan jo koolla, melkein kaikki: näyttäen hiukan kalpeilta ja kiusaantuneilta armottomassa aamuauringon valossa. Kun he molemmat saapuivat, näkivät he Bertie Stuyvesantin seisomassa ravintolahuoneen edessä, parhaallaan nieleksimässä alas kulhollista paloviinaa. "Bertie on alkanut käytännössä toteuttaa ohjetta, 'aamiaisella ei mitään keppihevosia'", sanoi Billy pilkallinen hymy huulillaan.

Sitten alkoi metsästys. "Mustan metsän" varustuksiin kuului höyrylämmityksellä ja suuremmoisilla mukavuuksilla varustettu graniittinen rakennus, jossa englantilainen asiantuntija apulaisineen kasvatti ulkomaisia fasaaneja -- komeita, pronssinvärisiä lintuja, joilla oli pitkät, liehuvat pyrstöt. Vähää ennen metsästyskauden alkamista ajettiin niitä tuhansittain katettujen aitauksien sisään -- noita lihavia lintuja jotka olivat niin kesyjä, että niitä saattoi miltei kädestä syöttää; ja nyt tulivat sinne "metsästäjät."

Aluksi vetivät he arpaa, sillä heidän tuli metsästää parittain, mies ja nainen yhdessä. Montague veti Miss Vincentin -- "Pienen Sadepisaran mutahaudassa." Senjälkeen Ollie, joka oli seremoniiamestari, asetti heidät pitkään riviin, ja antoi heille määräykset; ja yhdestä merkistä alkoivat he vaelluksen metsän läpi. Jokaista henkilöä seurasi jäljessä kaksi palvelijaa, jotka kantoivat varakiväärejä ja latasivat ne uudelleen; ja edessä oli miehiä, jotka raivasivat tieltä pensaat ja pelästyttivät linnut lentoon.

Montaguen oli ollut tapana metsästäessään hiipiä salaa kuivuneiden virtojen ja vesien pohjalla kasvavien metsien läpi, ja kohdata silmästä silmään villiä kalkkunaa, ja ampua siltä pää pois yhdellä haulikon luodilla. Kun siis nyt yksi näistä linnuista kohosi ilmaan hänen edessään, laukaisi hän ja lintu tipahti maahan; ja hän olisi mielestään saattanut tehdä sitä kuinka kauan tahansa -- mutta se oli hänestä mieletöntä lahtausta, ja se iljetti häntä. Kuitenkaan, jolleivät ne tulisi ammutuiksi, ei niitä mikään pelastaisi häviämästä talven lumiin; ja hän oli kuullut, että Robbie lähetti metsästyksen saaliin sairashuoneille. Sen lisäksi pidettiin ampumaluetteloa, ja Miss Vincent, joka miltei oli ampua itsensä, seurasi häntä kiihkeällä innostuksella, palaten mielettömänä halusta lyödä syrjään Billy Price ja Chappie de Peyster, jotka olivat seurueen mestariampujat. Baby de Mille, joka oli Montaguen vasemmalla puolella, ja joka ei osannut ollenkaan ampua, kompasteli eteenpäin, puhkuttaen hengästyneenä ja silmäillen häntä kateellisesti; ja palvelijat, jotka seurasivat hänen takanaan, vapisivat ihastuksesta ja osottivat äänekkäällä nurinalla suosiota. Hän jatkoi ampumista niinkauan kuin ajoa kesti, ja vielä paluumatkalla, joka tapahtui toista tietä. Joskus linnut saattoivat nousta parittain ilmaan, ja hän saattoi tipauttaa ne molemmat maahan; ja pari kertaa, kun eksynyt parvi lensi suoraan häntä kohti, tempasi hän toisen kiväärin ja pudotti alas vielä toisenkin parin. Kun päivän urheilu oli loppunut, oli hänen luettelonsa viisitoista suurempi kuin hänen lähimmän kilpailijansa, ja hän ja hänen parinsa olivat voittaneet päivän.

He parveilivat hänen ympärillään, onnitellen häntä; ensin hänen parinsa, ja sitten hänen kilpailijansa, ja hänen isäntänsä ja emäntänsä Montague huomasi, että hän äkkiä oli tullut henkilöksi, jolla oli merkitystä. Muutamat, jotka eivät olleet ennen olleet ollenkaan huomanneet häntä, alkoivat huomata hänen olemassaoloaan; ylpeät, ylhäiset kaunottaret alentuivat keskustelemaan hänen kanssaan, ja Clarrie Mason, joka vihasi de Peysteriä, löysi keinon, jolla kiusottaa häntä. Oliverin edessä hän säteili riemusta. "Kohta kun Te tulisitte hevosien ja kiväärien luo, tiesin minä, että Te tulisitte olemaan erinomainen."

Jättäen leikin, sijottuivat he vaunuihinsa, ja kääntyivät ajamaan kotia, ja siellä molemmat voittajat saivat palkintonsa. Miehen palkinnon muodosti täydellinen parranajolaite, lujassa, kultaisessa kotelossa, joka oli koristeltu timanteilla. Montague oli suorastaan huumautunut, sillä laitos oli maksanut vähintäinkin tuhat tai parituhatta dollaria. Hän ei mitenkään voinut vakuuttaa itselleen, että hänellä oli oikeutta ottaa vastaan sellaista vieraanvaraisuutta, jota hän ei koskaan saattanut toivoa voivansa korvata. Hän oli aikaa myöten tuleva ymmärtämään, että Robbien elämännautintona oli saada sillä tavalla nöyryyttää toverejaan.

Aamiaisen jälkeen seurue hajautui. Muutamat lähtivät paluumatkalle niinkuin olivat tulleetkin; ja toiset, joilla oli päivällistilaukset, palasivat isäntänsä kanssa hänen yksityisessä vaunussaan, jättäen omansa ajajiensa palautettaviksi. Montague ja hänen veljensä olivat näiden joukossa; ja pimeässä, työläisjoukkojen virtaillessa ulos kaupungista, ajoivat he lautan yli ja ottivat ajurin hotelliin saakka.

Viides luku.

He tapasivat asuntonsa sellaisessa kunnossa, että näytti aivankuin sitä olisi kohdannut lumimyrsky -- punanen, vihreä ja keltanen lumisade, ja kaikki muut värit mitä löytyi niiden välillä. Kaiken päivää oli uudenaikaisten muotiompelijattarien ja räätälien vaunuja pysähtynyt oven eteen, ja niiden sisältö oli aina löytänyt tiensä Alicen huoneeseen. Lattialla oli nilkkaan asti silkkipapereita ja sidenauhoja, sängyt, leposohvat ja tuolit olivat kaikki katetut laatikoilla, joista näkyi ihmeellisiä värisinfoniioja, puoleksi peitettyinä harsomaisilla kääreillään. Kaiken sen keskellä seisoi tyttö, silmät ihastuksesta loistavina.

"Oi, Allan!" huusi hän, heidän astuessaan sisään. "Miten maailmassa voin minä kiittää sinua?"

"Sinun ei tule kiittää minua", vastasi Montague. "Nämä ovat kaikki Oliverin töitä."

"Oliver"! huudahti tyttö, kääntyen häneen "Kuinka saatoitkaan sinä näin tehdä"? huusi hän, "Miten aiot saada rahaa maksaaksesi sen kaiken"?

"Se on minun asiani ratkaista", sanoi mies nauraen. "Ainoa mitä sinun tarvitsee ajatella, on, että näytät kauniilta."

"Jollen", vastasi hän, "niin ei se ole vaatteiden puutteen tähden. En koskaan elämässäni ole nähnyt niin paljon ihmeellisiä asioita kuin olen nähnyt tänä päivänä."

"Siinähän on koko näyttely niitä", lisäsi Oliver.

"Ja Reggie Mann! Se oli niin outoa, Allan! En ole koskaan ennen mennyt ostoksille miehen kanssa Ja hän on niin -- niin asiallinen. Tiedätkö, että hän osti minulle -- kaikki!"

"Niin oli määrätty hänen tehdä", sanoi Oliver. "Piditkö hänestä"?

"En tiedä", sanoi tyttö. "Hän on omituinen -- en koskaan ennen ole tavannut sellaista miestä. Mutta hän oli hirvittävän ystävällinen; ja ihmiset heti hakivat sisällä olevat varastonsa meidän eteemme -- puoli tusinaa ihmisiä hääräili ympärillä valmiina silmänräpäyksessä palvelemaan!"

"Sinä olet vähitellen tottuva sellaisiin asioihin", sanoi Oliver; ja sitten, astuen sänkyä kohti, sanoi hän, "Katsokaamme, mitä olet saanut."

"Enin osa esineistä ei ole saapunut", sanoi Alice. "Puvut kaikki ovat saatava sopiviksi. -- Tuo yksi on tätä iltaa varten", lisäsi hän, kun Oliver nosti ylös ihanan näköisen esineen, joka oli tehty ruusunvärisestä _chiffon_-kankaasta. Oliver tarkasti sitä ja katsahti pari kertaa, tyttöön. "Luulempa että voit sitä kantaa", sanoi hän; "Mutta minkälainen vaippa tulee sinulla olemaan?"

"Ah, vaippa"! huusi Alice. "Oliver, minä en saata uskoa, että se todella kuuluu minulle. En tietänyt, kantavatko muut kuin prinsessat sellaisia esineitä."

Viitta oli Mrs Montaguen huoneessa, ja yksi tytöistä toi sen sisälle. Se oli harmaa, kullalla kirjailtu oopperavaippa, reunustettu syntymättömän lampaan villoilla -- sen loistava upeus sai Montaguen hengityksen pysähtymään ja hän haukkoloi ilmaa.

"Oletko koskaan elämässäsi nähnyt mitään sellaista"? huusi Alice, "Ja Oliver, onko totta, että minä saan käsineet, kengät ja sukat -- ja hatun -- jokaista pukua varten?"

"Tietysti", sanoi Oliver. "Jos tahtoisit kaiken kunnolliseksi, pitäisi sinulla olla vielä eri vaippa joka iltapukua varten."

"Se näyttää uskomattomalta", sanoi tyttö. "Onkohan oikein tuhlata niin paljon rahaa esineisiin, joita kannetaan päällä"?

Mutta Oliver ei ryhtynyt keskusteluun siveydellis-filosofisista kysymyksistä; hän tutkisteli parhaallaan värillisen _crêpe de chine lingerien_ kokoonpanoa, ja silkkilangoista käsinkudottua sukkaa. Monet laatikkokerrokset, ja vaatekaappien kotelot ja hyllyt olivat jo täynnä käsinkoristeltuja ja pitsillisiä laitteita -- liinakankaita ja korsettisuojustimia, yövaippoja "nenäliinakankaisesta liinabatistista", pitsinenäliinoja ja -huntuja, ranskalaisia _coutill_-korsetteja, päällyssaketteja vaalean värisestä silkistä, ja keveitä aamunuttuja pehmeästä batistista, koristeltuja valencelaisilla pitseillä tai oikeilla turkiksilla.

"Se on varmaankin vienyt teiltä koko päivän", sanoi Oliver.

"En ollut koskaan elämässäni nähnyt niin paljoa esineitä", sanoi Alice. "Ja Mr Mann ei koskaan kysynyt ainoankaan kappaleen hintaa."

"En tullut ajatelleeksi kehottaa häntä", sanoi Oliver nauraen.

Sitten läksi tyttö pukeutumaan -- ja Oliver katseli ympärilleen ja näki veljensä istuvan ja tuijottavan ankarana häneen.

"Sano minulle"! huudahti Montague. "Jumalan nimessä, mitä tämä kaikki tulee maksamaan"?

"En tiedä", sanoi Oliver kylmästi. "En ole nähnyt laskuja. Arvatenkin seitsemänkymmentäviisi tai sata tuhatta."

Montaguen kädet pusertuivat nyrkkiin vasten tahtoaan, ja hän istui jäykkänä. "Kuinka kauan se riittää hänelle"? kysyi hän.

"No jaa", sanoi toinen, "kun hän saa kylliksi, niin riittää se tietysti kevääseen asti -- jollei hän matkusta etelään talven aikana."

"Kuinka paljon tulee maksamaan hänen vaatetuksensa koko vuodeksi?"

"Otaksuakseni sataviisikymmentä tai kaksisataa tuhatta", oli vastaus. "En aio pitää niistä laskua."

Montague istui vaiti. "Et suinkaan tahdo sulkea häntä, ja pitää häntä kotona, ethän?" kysyi hänen veljensä lopuksi.

"Tarkoitatko, että toisetkin naiset tuhlaavat sellaisen summan vaatteisiin"? tiedusteli hän.

"Tietysti", sanoi Oliver, "sadat tekevät niin. Muutamat kuluttavat kaksisataa viisikymmentä tuhatta -- tunnen useita, jotka kohoavat yli viiden sadan."

"Se on luonnotonta"! huudahti Montague.

"Loruja"! vastasi hänelle toinen. "Kas näetkös, tuhannet ihmiset elävät sillä -- eivätkä tietäisi, mitä muuta he tekisivät."

Montague ei sanonut mitään siihen. "Onko sinulla varaa kustantaa Alicen kilpailua sellaisten naisten kanssa määräämättömän kauan"? kysyi hän viimein.

"En ollenkaan kuvittele hänen tekevän sitä määräämättömän kauan", oli Oliverin vastaus. "Minun tarkoituksenani on yksinkertaisesti antaa hänelle tilaisuuksia. Kun hän on mennyt naimisiin, on hänen miehensä maksava hänen laskunsa."

"Aha", sanoi toinen, "sitten tämä prameus onkin tarkoitettu juuri hänen näyttelemisekseen."

"Miksi et voi niin sanoa", vastasi Oliver, -- "jos tahdot olla tyhmä Sinä tiedät vallan hyvin, että vanhemmat, jotka lähettävät tyttärensä seuramaailmaan, eivät ajattelekaan pitää yllä heidän elämäänsä koko heidän elinikäänsä."

"Me emme olleet ajatelleet naittaa Alicea", sanoi Montague.

Ja hänen veljensä vastasi, että parhaat lääkärit jättivät kaiken, minkä voivat, luonnon käsiin. "Otaksuppas", sanoi hän, "että me juuri olemme saattaneet hänet oikeaan säätyluokkaan ja jättäneet hänet omiin hoiviinsa ja antaneet hänen nauttia itse -- ja sitten vedämme sulun ensimäisen sillan eteen, jonka luo tulemme."

Montague istui kulmakarvat rypistettyinä, pohtien itsekseen. Hän alkoi nyt nähdä vähän päivän valoa. "Oliver", kysyi hän äkkiä, "oletko varma, että panokset pelissä eivät ole liian suuret?"

"Mitä sinä tarkotat"? kysyi toinen.

"Jaksatko sinä pysyä pystyssä, kunnes näyttely on lopussa? Kunnes joko Alice taikka minä alamme tuoda jotakin takaisin?"

"Älä siitä huolehdi", sanoi toinen naurahtaen.

"Mutta eikö sinun olisi parempi ottaa minua uskotuksesi?" intti Montague itsepintaisesti. "Montako viikkoa jaksat maksaa vuokriamme tässä paikassa? Oletko saanut rahat maksaaksesi kaikki nämä vaatteet?"

"Olen", nauroi toinen -- "mutta se ei merkitse, että minä aion maksaa niitä."

"Eikö sinun tarvitse maksaa laskujasi? Voimmeko tehdä kaiken tämän luotolla?"

Oliver nauroi uudelleen. "Sinä hyökkäät kimppuuni niinkuin oikeutta hakeva asianajaja", sanoi hän. "Pelkään, että saat kysymyksinesi kääntyä ympärillämme elävien ihmisten puoleen ja oppia heiltä vähän kunnioitusta veljeäsi kohtaan." Sitten lisäsi hän vakavana, "Näetkös, Allan, Reggien ja minun kaltaiseni ihmiset ovat sellaisessa asemassa, jossa he ovat tilaisuudessa tuomaan paljon uusia liiketuttavia liikemiehille ja siksi he mielellään poikkeavat tavoistaan palvellakseen meitä. Ja meillä on kaikellaisia välitystoimia, joihin olemme kietoutuneet, joten siinä ei koskaan tule kysymystä puhtaasta rahasta."

"Hoo"! huudahti toinen avaten silmiään, "minä ymmärrän! _Silläkö_ tavalla te hankitte rahaa?"

"Se on yksi niistä tavoista, joilla me sitä säästämme", sanoi Oliver. "Sehän on sama asia."

"Tietävätkö ihmiset sen?"

"Oh, tietysti. Miksi eivät tietäisi?"

"En tiedä", sanoi Montague. "Se kuulostaa hieman kummalliselta."

"Ei ollenkaan", sanoi Oliver. "Muutamat New-Yorkin parhaimmista ihmisistä tekevät sitä. Muukalaisia tulee kaupunkiin, ja he haluaisivat mennä oikeihin paikkoihin, ja he kysyvät minulta ja minä lähetän heidät. Taikka ottakaamme Robbie Walling, joka ylläpitää viittä tai kuutta täydellistä taloutta, ja kuluttaa useita miljoonia vuodessa. Hän ei voi valvoa kaikkea sitä itse -- jos hän tekisi sen, ei hän saisi koskaan tehdä mitään muuta. Miksi ei hän pyytäisi jotakuta ystävää hoitamaan asioita puolestaan? Taikka sitten, uusi liike avautuu, ja he tarvitsevat Mrs Wallingin liikkeen apua ilmottamista varten, ja he tarjoavat hänelle alennusta, ja minulle välityspalkkiota. Minkätähden en minä saisi antaa hänen koetella heitä?"

"Se on hyvin mutkallista", huomautti toinen. "Varastoilla on siis useampi kuin yksi hinta?"

"Niillä on niin monta hintaa, kuin heillä on ostajia", oli vastaus. "Miksi ei saisi niin olla? New-York on täynnä arvostelematonta rikasta ylhäisöä, joka arvioi asioita sen mukaan, mitä se niistä maksaa. Ja miksi eivät he saisi maksaa kalliisti ja olla onnellisia? Tuon oopperavaipan, jonka Alice sai -- Réval lupasi sen minulle kymmenellä tuhannella, mutta minä löisin vetoa kanssasi, että hän kiskoisi joltakin hienottarelta Buttessa, Montanassa, kaksikymmentä tuhatta aivan samallaisesta kappaleesta."

Montague kohosi äkkiä ylös. "Pysähdy", sanoi hän, heiluttaen käsiään. "Sinä otat kaiken pölyn pois mehiläisen siiviltä!"

Hän kysyi, minne he aikoisivat sinä iltana mennä, ja Oliver sanoi, että he olivat kutsutut yksinkertaiseen päivällisseuraan Mrs Winnie Duvalin luona. Mrs Winnie oli se nuori leski, joka äskettäin oli mennyt naimisiin suuren pankkihuoneen Duval & C:o perustajan kanssa -- selitteli hänelle Oliver; Mrs Winnie oli hänen huonetoverinsa, ja he tulisivat kohtaamaan siellä mieltäkiinnittävän seurueen. Mrs Duval aikoi kutsua sinne serkkunsa, Charlie Carterin -- hän toivoi Charlien tapaavan Alicen. "Mrs Winnie suunnittelee aina, mitenkä hän saisi Charlien vakiintumaan", sanoi Oliver iloisesti nauraen.

Hän pyysi telefoonissa miehen tuomaan hänelle vaatteensa, ja hän ja hänen veljensä pukivat päälleen. Sitten tuli Alice sisälle, kauniina kuin aamunkoiton jumalatar loistavassa, ruusunvärisessä puvussaan. Väri hänen poskillaan oli tavallistakin kirkkaampi, sillä häntä arvelutti nähdä, kuinka alas hänen pukunsa oli avonainen, ja hän pelkäsi tekevänsä _faux pas'_in. "Sanokaa, miltä se näyttää", sammalsi hän. "Lucy-täti sanoo, että minun varmasti saattaisi luulla kantavan jotakin pitsiröykkiötä tai kukkaislaitetta".

"Täti-Lucy ei ole mikään pariisilainen muotiräätäli", sanoi Oliver suuresti huvitettuna. "Rakkaani -- odota kunnes olet nähnyt Mrs Winnien!"

Mrs Winnie oli ystävällisesti lähettänyt emaljisen vaununsa heitä hakemaan, ja se seisoi hotellin sisäänkäytävän edessä, puhkuttaen ja vuodattaen asetyliiniä kauas kadulle. Mrs Winnien koti oli Viidennen Avenuen varrella, vastapäätä puistoa. Se käsitti puoli korttelia, ja oli sen rakentaminen ja kalustaminen maksanut kymmenen miljoonaa. Sitä kutsuttiin "Lumipalatsiksi", sillä se oli kokonaan valkosesta marmorista.

Kun he olivat saapuneet talon eteen, avasi livreijapukuinen mies vaunun oven ja pylväskäytävässä näytti toinen livreijapukuinen mies heille kumarrellen tietä. Juuri oven sisäpuolelle oli järjestynyt riviin joukko juhlallisilta näyttäviä henkilöitä, puettuina tulipunaisiin liiveihin ja samettisiin polvihousuihin; heillä oli puuteroidut tekotukat ja kultaiset, napit, ja kultaiset soljet patenttinahkaisissa tanssikengissään. Nämä loistavan näköiset olennot ottivat heidän päällystamineensa, ja sitten tarjosivat Montaguelle ja Oliverille kukkaiskimpun hopeaisella lautasella, ja ohuen, pienen kirjekuoren toisella lautasella, jolla oli heidän seuratoverinsa nimet tässä todenperään "vaatimattomassa" päivällisseurueessa. Sitten palvelijat väistyivät tieltä, ja antoivat heidän nähdä Lumipalatsin sisäänkäyntisalin silmiä häikäisevän loiston. Siellä oli leveä marmorinen rappukäytävä, joka salin keskeltä kiersi ylös, ja ylhäällä oli kaiverruksilla koristeltu marmorinen lehteri, ja alhaalla marmorista tehty takka. Tämän rakennuksen koristamista varten oli ostettu oikea, kokonainen palatsi Punjabissa ja ryöstetty puti puhtaaksi; siellä oli tyttöjä mosaiikkiveistoksissa, ja ihmeellistä, mustaa marmoria, ja harvinaisia puulajeja, ja oudonnäköisiä, hämäräpiirteisiä kaiverruksia.

Ylitarjoilija seisoi salin sisäänkäytävällä, lausuen heidän nimensä; ja kohta sen sisäpuolella seisoi Mrs Winnie.

Montague ei koskaan unohtanut sitä hetkeä, jolloin hän ensi kerran näki Mrs Winnien; hän olisi saattanut olla oikea prinsessa Punjabilaisesta palatsista. Hänellä oli tumma, kirkasvärinen iho, täyteläinen kaula ja uhkea povi, punaiset huulet ja mustat silmät ja musta tukka. Hänellä oli yllään hopeakankaasta tehty hovipuku, ja valkoiset kiiltonahkakengät, koristellut jalokivillä sirotetuilla kukkasilla. Koko elämänsä oli hän koonnut suuria turkooseja, ja nämä hän oli muodostanut pääkruunuksi, rinta- ja kaulakoristeeksi, joka riippui alas rinnalle. Jokainen näistä kivistä oli ympäröity timanteilla, ja asetettu hennolle metallilangalle. Sentähden kun hän liikkui, vapisivat ne ja säihkyivät, ja vaikutus oli häikäisevä, barbaarimainen.

Hän oli varmaankin nähnyt, että Montague oli joutunut hämilleen, sillä hän soi hänelle hienon, ylimääräisen kädenpuristuksen, ja sanoi, "Olen niin iloinen, että tulitte. Ollie on kertonut minulle Teistä kaikki." Hänen äänensä oli pehmeä ja sointuva, ei niin luotansa sysäävä kuin hänen ulkoasunsa.

Montague läpi kävi yleisen esittelyn: Charlie Carter, kaunis, mustatukkainen poika, jolla oli kreikkalaisen jumalan piirteet, mutta harmaankeltainen ja epämiellyttävä ihonväri; majuri "Bob" Venable, paksu, pieni herrasmies, jolla oli punaset kasvot ja voimakas leuka; Mrs Frank Landis, nuori leski, jolla oli veitikkamaisen iloiset silmät, vaaleanpunaiset posket ja kastanjanruskea tukka; Willie Davis, joka oli ollut kuuluisa varaosakas, ja oli nyt nuorempana osakkaana eräässä pankkihuoneessa; ja kaksi nuorta avioparia, joiden nimiä Montague ei kuullut.

Hänen kortilleen kirjotettu nimi oli Mrs Alden. Hän astui sisälle juuri hänen jälessään -- se oli noin viisikymmenvuotias rouvasihminen, jolla oli voimakas ulkoasu -- ja uhkea vartalo, lähestyen täyteläisyyttä, jota hän melkein saattoi kutsua _embonpoint'_iksi. Hänellä oli yllään kirjailtu vaate, niinkuin tuli ollakin vakavalla leskirouvalla, ja hänen lavealla rinnallaan lepäsi miehenkäden muotoinen koriste, joka oli tehty kokonaan säihkyvistä timanteista -- arvokkain esine, mitä Montaguen silmä oli koskaan nähnyt. Mrs Alden ojensi hänelle kätensä pudistettavaksi, eikä ollenkaan koettanut salata sitä tosiasiaa, että hänen silmänsä seurasivat Montaguea väliaikoina.

"Rouvani, päivällistä tarjoillaan", sanoi komea ylitarjoilija; ja tuo välkkyvä joukkue siirtyi ruokailuhuoneeseen -- suunnattoman laajaan juhlasaliin, joka oli vuorattu jollakin kiiltävällä, sysimustalla puulla, ja seinillä oli suuret maalaukset, jotka kuvasivat Romaunt de la Rosea. Pöytä oli katettu kankaalla, joka oli ranskalaista koruompelutyötä, ja se säteili kristalli- ja kultalevyjen yltäkylläisyydessä. Kummassakin päässä seisoivat jättiläismäiset kynttiläjalat, jotka olivat puhtaasta kullasta, ja keskellä oli orkkis- ja kielovuori, joka värien loistavaisuudessa kykeni kilpailemaan monihaaraisten kynttiläjalkojen ja hienosti maalattujen päivällislistojen lukemattomien vivahdusten kanssa.

"Te olette onnellinen, kun tulette myöhään elämässänne New-Yorkiin", puhui Mrs Alden hänelle. "Useimmat meidän nuorista miehistämme ovat perin väsyneet, ennenkuin heillä vielä on edes ymmärrystä nauttia mistään. Ottakaa varteen minun neuvoni ja katselkaa ympärillenne -- älkää salliko tuon elämänhaluisen veljenne määrätä omia askeleitanne."

Mrs Aldenin edessä oli skotlantilainen whisky-kannu. "Ettekö tahdo hiukkasen whiskyä?" kysyi hän kohottaen sen ylös.

"En, kiitos", sanoi Montague, ja tuumaili sitten, olisiko hänen ehkä pitänyt sanoa kyllä, nähdessään toisen valitsevan suurimman puolesta tusinasta viinilaseja, jotka oli ladottu hänen eteensä, ja kaatavan siitä runsaan annoksen maistajaisiksi.

"Oletteko nähnyt paljon kaupunkia"? kysyi hän kulautettuaan alas viinin -- silmäluomenkaan edes vavahtamatta.

"En", sanoi hän. "He eivät ole antaneet minulle paljoa aikaa. He veivät minut ulos maalle -- Robbie Wallingin metsästysretkelle."

"Ah niin", sanoi Mrs Alden; ja Montague, koettaen saada keskustelua aikaan, kysyi, "Tunnetteko Mr Clarrie Masonin?"

"Aivan hyvin", sanoi toinen, kainosti. "Minäkin olin ennen Mason, tiedättehän."

"Oo", sanoi Montague hämmästyneenä; ja lisäsi sitten, "Ennenkuin menitte naimisiin"?

"Ei", sanoi Mrs Alden entistäänkin kainompana, "ennenkuin minä erosin."

Kuoleman hiljaisuus vallitsi heidän välillään, ja Montague istui hengitystään tapaillen. Silloin yht'äkkiä kuuli hän heikon, pidätetyn naurunkikatuksen, joka kasvamistaan kasvoi, kunnes se puhkesi täyteen, hillittömään nauruun; ja hän heitti salaa silmäyksen Mrs Aldeniin, ja näki hänen silmiensä vilkuttavan; ja sitten alkoi hän itsekin nauraa. He nauroivat yhdessä, niin iloisesti, että toiset pöydässä alkoivat katsella heitä kummastuksissaan.