Part 4

Montague ymmärsi kyllä, kuinka tämä saattoi olla mahdollista. Joku esimerkiksi oli suurella vaivalla valmistanut päivällistilauksen -- aikaansaadakseen varmasti voimakkaimmin hämmästyttävän vaikutuksen. Se alkoi jäätelöllä, joka oli laitettu siroihin kuvioihin ja sitten kastettu munavalkuaiseen ja paistettu ruskeaksi. Ja senjälkeen oli tunturikyyhkyskeitosta, vihreää, rasvaista ja maukasta; ja sitten -- varjelkoon taivas -- suuri, höyryävä rusinasoppa. Se tarjottiin kummallisen näköisellä vadilla, jossa oli kuusi pitkää, hopeaista jalkaa; ja tarjoilija asetti sen Robbie Wallingin eteen ja nosti kannen ylös kaikille osotetulla kumarruksella -- siirsi sen sitten toisen eteen ja tarjoili itse. Montague oli jo mielessään päättänyt, että nyt oli varmaan kaikki lopussa, ja alkoi täyttää itseään voileivällä, kun ilmestyi kylmää parsakeitosta, tarjottuna hopeaisissa, tulijalustoja muistuttavissa säiliöissä kullekin erikseen. Sittenkun ruokahalua näin oli kylliksi kiihdytetty -- tuli peltopyytä, sihisevissä tulikuumissa, pikkukattiloissa ja sitten rypälehedelmäannos jäiden ja viinin seassa; ja sitten pieniä ankanpoikasia, pyöreitä ja täyteläisen lihavia, ja latvushernekeittoa; ja senjälkeen _café parfait_; ja sitten -- ikäänkuin huimapäisyyden kruununa -- suunnattoman paksuja häränpaistiviipaleita! Montague oli lopettanut kauan sitten -- hän ei mitenkään jaksanut seurata ylenmääräistä ruoan tulvaa, joka virtasi pöydälle. Ja jokaisen annoksen välillä oli viinejä, kallismerkkisiä, jotka seurasivat toisiaan suloisessa epäjärjestyksessä -- sherryä ja portviiniä, shampanjaa ja bordeauxilaista punaviiniä ja likööriä. Montague tarkasti syrjäsilmällä "Baby" de Mille-parkaa ja säälitteli häntä; sillä saattoi huomata, että hän ei jaksanut vastustaa houkutusta syödä kaikkea mitä vaan hänen eteensä asetettiin, ja se tuotti hänelle silminnähtävästi kärsimystä. Montague ihmetteli, onnistuisiko hän kääntämään hänen huomionsa keskustelun kautta muuanne, mutta häneltä puuttui rohkeutta yrittää sitä.

Ateria loppui kello neljän aikaan. Useimmat muut joukkueet olivat jo pitkän matkan päässä matkalla New-Yorkin, ja ravintola oli tullut tyhjäksi. Jokunen otti omat tavaransa ja yksi toisensa perästä vierivät heidän vaununsa kohti "Mustaa metsää."

Montaguelle oli sanottu, että se oli "metsästystila." Hän näki edessään maalaishakamaan ja hän ihmetteli hämärästi, mihin sellainen ihmisjoukko kätkeytyisi. Kun he kääntyivät pääkäytävälle ja hänen veljensä huomautti, "Nyt olemme perillä", oli hänen hämmästyksensä suuri, nähdessään jokseenkin suuren graniittisen rakennuksen ja holvinmuotoisen portin, joka kaareutui tien yli. Hän hämmästyi yhä enemmän, kun he ajaa huristivat siitä sisälle ja jatkoivat matkaa.

"Mihinkä me olemme matkalla?" kysyi hän.

"Mustaan metsään!", sanoi Oliver.

"Mikä oli sitten se, jonka ohi ajoimme?"

"Se oli portinvartijan asunto", oli Oliverin vastaus.

Neljäs luku.

He ajoivat lähes kolme peninkulmaa leveää viertotietä, joka kulki suorana kuin nuolen lento halki metsän; silloin alkoi meren ääni kuulua heidän korviinsa ja he näkivät edessään mahtavan graniittipalatsin, joka jykevänä kohosi hämärissä; sen edessä oli työntösilta ja ympärillä leveä vallihauta ja nurkissa kohosi neljä suurta, pyöreää tornia. "Musta metsä" oli rakennettu erään muinaisen provencelaislinnoituksen malliin -- mutta siinä oli ainoastaan neljäkymmentä pienikokoista huonetta ja sen nykyaikaisessa jäljennöksessä oli seitsemänkymmentä suurta, ja nyt säteili jokaisesta akkunasta valoa. Ihminen ei anna kahdesti yllättää itseään sellaisesta erehdyksestä ja tehtyään käynnin "metsästystilalle", joka oli maksanut kolme neljäsosa miljoonaa dollaria ja jossa kymmenen tuhatta eekeriä maata oli varattu metsästyspuistoksi, oli hän valmistunut näkemään Adirondackin "kentät" jotka olivat maksaneet puoli miljoonaa ja Newportin "metsästysmajat", jotka olivat maksaneet miljoonan tai pari.

Livreijapukuiset palvelijat ottivat heidän vaununsa ja toiset avasivat oven ja ottivat heidän vaatteensa. -- Ensimäinen, minkä heidän silmänsä kohtasi, oli suunnaton takka, jonka läpimitta oli toista kymmentä jalkaa ja joka oli rakennettu suurista mukulakivistä; suuret pinot mäntypuuta roihusi sen päällä. Jalusta oli kiillotettua kovaa puuta, joka oli karhun ja puhvelin nahoilla peitetty. Tulikielekkeet nuoleskelivat kilpiä ja sotakirveitä ja lyömämiekkoja, jotka olivat ripustetut tammisiin pilareihin; niiden välillä oli seinäverhot, joihin oli maalattu kuvauksia Rolandin Laulusta ja Roncevallen tappelusta. Katse kohosi pylväitä myöten suuren salin holvikattoon, jonka lasi hehkui veripunaisena lännen valossa. Leveä rappukäytävä kohosi toiseen kerrokseen, joka vei salin ympäri kulkeville lehtereille.

Montague meni tulen ääreen ja seisoi käsiään hieroskellen iloisen takkavalkean edessä. "Skotlantilaistako vai irlantilaista herra?" kysyi lakeija, joka hyöri hänen sivullaan. Hän oli tuskin antanut tilauksensa kun ovi avautui ja siitä ilmestyi toinen vaunu täysi seuruetta, väristen, ja rynnäten tulen ääreen. Parissa minuutissa olivat he kaikki kokoontuneet -- nauraen täyttä kurkkua "Baby" de Millen kustannuksella, kun hänen vaununsa oli ajanut mäyräkoiran yli. "Oh, tiedättekö", huusi hän, "se vain _paukahti_!"

Puoli tusinaa tarjoilijoita hääräili heidän ympärillään, ja pian olivat pöydät salissa täytetyt tarjottimilla, joiden päällä oli viinimaljakoita ja imupillejä. Siten jokainen seurueessa oli tuossa tuokiossa lämmennyt, ja senjälkeen hajaantuivat he pieniin joukkueihin huvittelemaan itseään.

Siellä oli myöskin suuri tennishalli sisäurheilua varten, ja puoli tusinaa krikettikenttiä. Montague ei osannut kumpaakaan leikkiä, mutta hän oli huvitettu seuraamaan vesipooloa uima-altaassa, ja tarkastamaan tämän rakennuksen osan rakennetta. Allasta ympäröivät seinät ja lattia olivat kokonaan marmorista; pronssinen lehteri kiersi sen ympäri ja siltä saattoi vaipua katselemaan vihreän veden syvyyksiä. Miehiä ja naisia varten oli ylellisesti varustetut pukuhuoneet, joissa kuumat ja kylmät neulakylpyhuoneet, höyrykaapit ja hierojat, jotka olivat alituisesti saapuvilla, punnitsemis- ja nostokoneet, sähkökoneet synnyttämään "violettisäteitä", ja sähköllä käyvät ilmanpuhalluskoneet naisten hiuksien kuivaamista varten.

Hän seurasi useita, leikkejä, joihin miehet ja naiset ottivat osaa; ja myöhemmin, kun tennikseen y.m. peleihin osaaottajat saapuivat, heittäytyi hän niiden kanssa vesialtaaseen. Senjälkeen astui hän erääseen sähköhissiin ja hänet nostettiin turvallisesti huoneeseensa, missä hän löysi matkakapineensa purettuina ja iltapukunsa asetettuna vuoteelleen.

Noin yhdeksän aikaan siirtyi seurue ruokahuoneeseen, joka aukeni graniittiterassille ja loggialle, joka antoi merelle päin. Huone oli peitetty jollakin harvinaisen mustalla puulla, jonka nimeä hän ei tietänyt; pehmeä valovirta sulautui siihen ja pöytää valaisi sähkökynttilät, jotka oli asetettu hopeaisille jalustoille ja peitetyt silkkisillä varjostimilla. Se säteili tulvillaan kristalli- ja hopeaesineitä ja sitä koristivat sinne tänne sirotellut orkkideiat ja sananjalat. Näytti siltä kuin iltapäivän ateriana heillä tulisi olemaan ainoastaan yksinkertainen _lunch_ [yksinkertainen ateria aamiaisen ja päivällisen välillä. -- Suom.] -- ja nyt heillä olikin suuremmoinen päivällinen, jonka oli valmistanut Robbie Wallingin kuuluisa kymmenen tuhannen dollarin mestarikokki. Vastakohdan majatalon hälinälle muodosti tämän ruokailuhuoneen luostarimainen hiljaisuus, missä tunteettomat lakeijat näyttivät liikkuvan täytetyt tohvelit jaloissa, ja annokset ilmestyivät ja hävisivät ikäänkuin taikavoimasta. Montague koetti parhaansa totuttaakseen itseään naisten pukimiin, jotka olivat leikatut alemma kuin hän koskaan ennen elämässään oli nähnyt; mutta hän joutui hämilleen joka kerta, kun hän kääntyi puhuttelemaan vieressään istuvaa nuorta neitiä, sillä hän saattoi nähdä liian syvälle alas hänen rintaansa, eikä hänen ollut helppo käsittää, että tyttö ei siitä ollenkaan välittänyt.

Keskustelu oli melkein samallaista kuin ennenkin, ainoastaan sillä poikkeuksella, että se oli vähän yleisempää ja äänekkäämpää; sillä vieraat olivat tulleet lähemmin tutuiksi, ja kun Robbie Wallingin huimaavan kalliin viinisadon viinit vuosivat esille, alkoi heidän mielialansa hieman "kohota." Nuori nainen, joka astui Montaguen oikealla puolella, oli eräs Miss Vincent, erään sokerikuninkaan tyttären tytär; hän oli tummaihoinen ja solakka, ja oli esiintynyt äskeisessä kenttäjuhlassa intiaanitytön puvussa. Seurue huvitti itseään valitsemalla hänelle intiaanien tapaista nimeä; kaikellaisia hullunkurisia ehdotuksia tehtiin, riippuen erilaisista läheisistä yksityiskohdista nuoren naisen persoonallisuudessa ja tavoissa. Robbie herätti yleistä naurua ehdottamalla "Pikku Kastepisaran" -- tuli ilmi, että hän kerran oli löydetty kirjottamassa runoa kastepisarasta; joku toinen ehdotti "Pikku Sadepisaraksi", ja sitten Oliver tempasi koko seurueen mukanaan huudahtamalla, "Pieni Sadepisara mutahaudassa!" Hillitön naurunremakka valtasi kaikki ja kesti ainakin minuutin, ennenkuin he saivat takaisin mielentyyneytensä; käsittääkseen sukkeluuden naurettavuuden oli välttämätöntä tietää, että Miss Vincent viimeisellä Long Islandin metsästysklubin retkellä oli "marssinut suohon" ja hänet oli täytynyt vapauttaa useita jalkoja syvästä mutahaudasta.

Tämän selitti Montaguelle se nuori nainen, joka istui hänen vasemmalla sivullaan -- sama, jonka puoleksi verhottu ulkoasu saattoi hänet hämilleen Hän oli vasta noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänellä oli uhkea kullan värinen tukka ja lapsellisen viattomat kasvot; hän ei ollut kuitenkaan tullut nimensä kaltaiseksi, sillä kaikki kutsuivat häntä "Keruubiksi". Kohta senjälkeen teki hän pöydän yli jonkun huomautuksen Baby de Millelle -- ihmeellisellä tavuyhdistelmällä, joka sointui niinkuin englanti, eikä kuitenkaan ollut sitä. Miss de Mille vastasi, ja useat yhtyivät keskusteluun, kunnes se oli ylt'yleensä käynnissä. "Keruubi" selitti hänelle, että "Baby" oli keksinyt salakielen, muuttamalla kirjainjärjestystä; ja Ollie ja Bertie aivan päättömällä innolla koettivat löytää siihen avainta, mutta eivät sitä keksineet.

Päivällinen kesti myöhään. Viinilasit tyhjenivät alinomaa ja täyttyivät salaperäisellä tavalla yhä uudelleen ja uudelleen. Nauru kävi äänekkäämmäksi ja silloin tällöin kuului lyhyitä laulunpätkiä; naiset viruttelivat velttoina itseään tuoleissaan -- joku suloinen poikanen istui uneksivasti tuijottaen yli pöydän Montaguea, tuontuostakin sulkien silmiään ja avaten ne taas yhä lisääntyvällä vastahakoisuudella. Palvelijat liikkuivat edestakaisin, tunteettomina ja äänettöminä niinkuin ennenkin; kukaan ei näyttänyt olevan tietoinen heidän olemassaolostaan muu kuin Montague, joka ei saattanut olla heitä huomaamatta, ja ihmettelemättä, mitä he siitä kaikesta mahtoivat ajatella.

Kun seurue viimein hajaantui pöydästä, tapahtui se siksi, että pelitaiturit tahtoivat saada kaikki kuntoon iltaa varten. Toiset kokoontuivat takkavalkean ääreen, tupakoiden ja tarinoiden. Kotona, kun joku aikoi seuraavana päivänä lähteä päiväksi metsälle, meni hän aikaisin maata ja nousi ennen aamun sarastusta; mutta täällä näytti siltä, kuin leikki olisi heille ollut kylliksi ja metsästäjillä ei ollut muuta huolehtimista kuin oma mukavuutensa.

Kortinpelaajat siirtyivät holvikattoiseen "kiväärihuoneeseen." Montague harhaili sen läpi ja hänen silmänsä mittaili seinää, jolle oli asetettu rivittäin lasisia koteroita, täynnä kaikellaisia metsämiehelle tuttuja tuliluikkuja. Hän muisti heikolla itsenöyryytyksen tunteella, että hän oli ehdottanut otettavaksi matkaan myöskin hänen haulikkopyssynsä!

Hän liittyi eräässä nurkassa olevaan ryhmään ja vetäytyi varjoon ja tarkasteli "Billy" Priceä, joka keskustellessa oli häntä niin ivannut. "Billy", jonka isä oli pankkiiri, osotti olevansa innokas hevosihailija; hän oli oikea amatsooni, jonka elämän ainoana intohimona oli kunnia. Nähdessä hänen istuvan tuossa ryhmässä, polttaen paperosseja, ja juoden maljoja ja kuunnellen kylmänä karkeita juttuja, saattoi helposti vetää alhaisia johtopäätöksiä Billy Pricen suhteen. Mutta tosiasiassa oli hän tehty marmorista; ja miehet, sensijaan että olisivat rakastuneet häneen, tekivät hänet uskotukseen ja kertoivat hänelle huoliaan tavotellen hänen myötätuntoaan ja hakien häneltä neuvoa.

Tästä kertoi hänelle eräs nuori nainen, joka illan kuluessa tuli hänen luokseen ja asettui hänen rinnalleen. "Minun nimeni on Betty Wyman", sanoi hän, "ja Teidän ja minun on oltava ystäviä, sillä Ollie on minun vieruskumppanini."

Montague ei voinut muuta kun ottaa vastaan hänen ehdotuksensa, ja hänelle ei jäänyt aikaa paljoa tuumailla, mitä tuon sanan "vieruskumppani" saattoi ajatella käsittävän. Betty oli säteilevä pieni olento, puettuna tummanpunaiseen vaippaan, joka oli tehty jostakin pehmeästä, harson kaltaisesta, monimutkaisesta kankaasta; hänen tukassaan oli tulipunainen ruusu, ja luonnollinen, elävä puna hehkui hänen poskillaan. Hän oli kirkas ja elävä niinkuin perhonen, täynnä ihmeellisiä oikkuja ja päähänpistoja; pahansuopainen tuli hehkui hänen silmissään ja epäluuloinen hymy leikki noilla jumaloitavilla pienillä kirsikkahuulilla. Jokin outo hajuvesi seurasi hänen harsopukuaan ja täydensi ulkoasun tahallisen narrimaista sekavuutta.

"Minulla on suosituskirje Mr Wyman'ille New-Yorkissa", sanoi Montague. "Hän on kenties Teidän sukulaisenne."

"Onko hän rautatiepäällikkö?" kysyi hän; ja kun Montague vastasi myöntäen, kuiskasi hän ivallisella, pelonsekaisella äänellä, "Onko hän rautatiekuningas? Onko hän rikas -- oh, rikas kuin Salomon -- ja onko hän pelottava mies, joka ilman muuta syö elävänä ihmisiä?"

"On", sanoi Montague -- "sen täytyy siis olla saman."

"Hyvä", sanoi Betty, "minulla on kunnia olla hänen, lapsenlapsensa; mutta älkää viekö mitään suosituskirjettä hänelle."

"Miksi ei?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Sillä hän söisi _Teidät_", sanoi tyttö. "Hän vihaa Ollieta."

"Mutta rakas Miss Wyman", sanoi toinen; ja tyttö kysyi, "Tahdotteko sanoa, että poika ei ole puhunut minusta sanaakaan Teille."

"Ei", sanoi Montague -- "otaksun, että hän jätti sen Teidän itsenne tehtäväksi."

"No hyvä", sanoi Betty, "se on kuin satua. Luetteko koskaan satuja? Tässä sadussa oli prinsessa -- oi, mitä kaunein prinsessa! Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän", sanoi Montague. "Hän kantoi punaista ruusua hiuksissaan."

"Ja sitten", sanoi tyttö, "siellä oli nuori hovimies -- hyvin kaunis ja iloinen; ja he rakastuivat toisiinsa. Mutta tuo hirveä vanha kuningas -- hän tahtoi, että hänen tyttärensä olisi odottanut vielä jonkun aikaa, kunnes hän olisi saanut voiton vihollisistaan, niin että hänellä olisi ollut kyllin aikaa valita joku prinssi tai -- kukaties -- joku jättiläinen, joka hävitti hänen maitaan -- seuraatteko minua?"

"Täydellisesti", sanoi hän. "Ja sitten se ihana prinsessa varmaan kuihtui surusta?"

"Hm -- ei", sanoi Betty, huuliaan rypistäen. "Mutta hän sai tanssia kauheasti pitääkseen ajatuksiaan kaukana itsestään." Sitten hän nauroi ja huudahti, "Mutta rakas Mr Montague, mehän tulemme runollisiksi!" Näyttäen jälleen vakavalta sanoi hän senjälkeen, "Tiedättekö, minä puoleksi pelkäsin puhella Teidän kanssanne. Ollie sanoi minulle, että Te olette hirmuisen vakava. Oletteko Te?"

"Empä tiedä", sanoi Montague -- mutta tyttö keskeytti hänet nauraen, "Me puhuimme Teistä eilen päivällisaterialla. Pöydässä oli jotakin vispattua kermaa, muovailtuna lystikkään näköisiin pikkukiemuroihin ja Ollie sanoi: 'Nähkääs, jos minun veljeni Allan olisi täällä, ajattelisi hän varmasti parhaallaan sitä miestä, joka on laatinut tämän kerman, ja kuinka kauan hän siinä viipyi, ja kuinka hän kukaties on lukenut 'Yksinkertaista elämää'. Onko se totta?"

"Siihen sisältyy eräs kirjallista arvostelua koskeva kysymys" -- sanoi Montague.

"En halua puhella mistään kirjallisuudesta", huudahti toinen. Itse asiassa hän ei halunnut mitään muuta kuin oppia tuntemaan hänen varustustensa lujuuden ja löytää sieltä, jos mahdollista, se heikko kohta, jonka kautta hänet voisi saada ärsytetyksi. Montague oli aikaa myöten huomaava, että tuo jumaloitava Miss Elizabeth olikin hyvin orjantappurainen ruusu -- hän oli melkein kuin kirkasvärinen ampiainen, jolla oli ryöstönhaluinen luonne.

"Ollie sanoo, että Te haluatte mennä alas tuonne kaupunkiin ja tehdä työtä", jatkoi hän. "Minun mielestäni Te olette hirveän mieletön. Eikö ole paljon suloisempaa viettää aikaansa tällaisessa linnassa kuin tämä?"

"Saattaa olla", sanoi hän, "mutta minulla ei ole mitään linnaa."

"Te voisitte saada jonkun", vastasi Betty. "Jääkää hetkeksi tänne ja sallikaa meidän naittaa Teidät jollekin ihanalle tytölle. He tulevat kaikki heittäytymään Teidän jalkojenne juureen, sillä nähkääs, Teillä on sellainen suloinen, lempeä ääni, ja Te näytätte romanttiselta ja sytyttävältä." (Montague teki pienen huomautuksen, kysyen, oliko New-Yorkissa tapana puhua jostakin henkilöstä niin avoimesti vasten kasvoja.)

Miss Betty tarkasteli häntä sillä välin koomillisesti. "En tiedä", sanoi hän. "Tarkemmin ajatellessa Te kenties pelästytätte tyttöjä. Silloin varmasti aviovaimot tulevat Teihin rakastumaan. Teidän tulee olla varuillanne."

"Räätälini on sen jo minulle sanonut", sanoi Montague naurahtaen.

"Se olisi vieläkin nopeampi tie onnenne päähän", sanoi tyttö. "Mutta luullakseni Te ette sovi näyttelemään kesyn kissan osaa."

"_Minkä_?" huudahti hän; ja Miss Betty nauroi.

"Ettekö tiedä, mikä se on? Oh, rakas Mr Montague -- kuinka hurmaavan yksinkertainen! Mutta ehkä Teidän olisi parempi saada Ollie selittämään sitä Teille."

Se johti heidän keskustelunsa murrepuhetapaan; ja Montague äkkinäisessä luottamuksen puuskassa kysyi selitystä Miss Pricen sanoihin. "Hän sanoi" -- toisti hän hitaasti -- "että kun minä alan näyttää happamelta hänen seurassaan, tulisin minä tekemään sellaisen päätelmän, että hän ei tee varustuksia."

"Oh, minä sanon", sanoi Miss Wyman. "Hän tarkotti sillä ainoastaan sitä, että jos Te tuntisitte hänet, olisitte Te varmasti tyytymätön. Hän, näettekö, kerää kaikki sananparret kilpa-ajoradalta -- eikä sille voi mitään, ymmärrättehän. Ja viime vuotena matkusti hän vaunuinensa Englantiin, ja niin hän on saanut kaikki englantilaiset sananparret. Se tuottaa meillekin vaikeuksia."

Ja sitten Betty purjehti sisälle saadakseen itselleen pieniä luonnoksia seurueen toisistakin jäsenistä. Yksi ilmiö, mikä heti oli ihmetyttänyt Montaguea, oli se ennenkuulumaton vapaus, millä ken hyvänsä New-Yorkissa jutteli toisesta henkilöstä. Tosiasiassa he harvoin muusta puhuivatkaan; eikä sillä ollut pienintäkään eroa, oliko se henkilö teidän omaa säätyänne -- söikö se teidän leipäänne ja suolaanne, tai te hänen -- se oli aivan yhdentekevää, te huvititte itseänne tuomalla esille mitä kiusallisimpia, nöyryyttävimpiä ja kauhistuttavimpia asioita hänestä.

Siellä oli myöskin Clarrie Mason-parka: hän istui korttipöydän ääressä, kalpeilla kasvoillaan kuumeentapaisen kiihkon ilme. Clarrie hävisi aina, ja se suorastaan mursi hänen sydämensä, vaikka hänellä olikin kymmenen miljoonaa sijotettuna sokerivarastoihin. Clarrie vaelsi ympäri päivät päästään, surkutellen veljeään, joka oli joutunut ryöstön uhriksi. Eikö Montague ollut siitä kuullut? Sanomalehdet olivat kutsuneet sitä naimiskaupaksi, mutta itse asiassa se olikin ryöstö. Larry Mason-parka oli hyväluontoinen, ja polvista sairas, ja hänet oli vienyt hirvittävä olento, kolme kertaa niin suuri kuin hän itse, ja luonne niinkuin -- oh, ei löytynyt sanoja sitä kuvaamaan! Tyttö oli ollut näyttelijätär; ja nyt hän oli kantanut Larryn kynsissään, ja rakensi suurta linnaa pitääkseen hänet siellä -- sillä hänellä oli kymmenen miljoonaa myöskin, nähkääs!

Ja sitten siellä oli Bertie Stuyvesant, kaunis ja puoleensa vetävä -- sama poika, joka istui Montaguea vastapäätä aterioidessa. Bertien isä oli ollut kivihiilikauppias, eikä kukaan tietänyt, kuinka monta miljoonaa hän oli jättänyt jälkeensä. Bertie oli iloinen veitikka; viime viikolla oli hän kutsunut heidät aamiaiselle, jossa hän tarjosi heille jokirauskuja -- marraskuussa -- se oli ollut suuremmoinen kuje! Kuka lienee hänelle sanonut, että rauskut eivät milloinkaan oikein maistuneet, jollei niitä ole itse pyydystänyt, ja Bertie oli äkkiä päättänyt pyydystää ne itse sitä aamiaista varten. "Adirondackissa on niitä suunnattomat määrät", sanoi Betty; "ja Bertie tilasi yksityisen junan, hän, Chappie de Peyster ja eräät toiset läksivät matkalle sinä iltana; seuraavana päivänä ajoivat he, taivas tietää, kuinka monta peninkulmaa, ja pyydystivät suuren kasan rauskuja -- ja me söimme niitä aamiaiseksemme seuraavana päivänä! Naurettavinta kaikesta oli se, kun Chappie vannoi niitä olleen niin paljon, että heidän oli mahdoton onkia, vaan rauskut täytyi pyydystää verkoilla! Bertie-parka -- joku varmaankin tahtoo hänet erottaa nyt viinikannustaan!"

Salista kuului äänekästä naurua, meteliä ja huutoja, "Antakaa se minulle"! -- "Se on Baby de Mille", sanoi Miss Wyman. "Hän haluaa aina metelöidä. Robbie oli aivan suunniltaan, kun hän viime kerran oli täällä; hän rupesi heittelemään sohvatyynyjä ja kaatoi kumoon kukkamaljakon."

"Eikö sitä pidetä täällä sopivana"? kysyi Montague.

"Ei Robbien läheisyydessä", sanoi hän. "Onko Teillä vielä ollut tilaisuutta puhella Robbien kanssa? Te tulette pitämään hänestä -- hän on niin vakava, aivankuin Te."

"Mikä tuottaa hänelle huolia"?

"Rahojensa säästäminen", sanoi Betty. "Se on ainoa asia, mikä hänelle tuottaa päänvaivaa."

"Onko hän perinyt niin suunnattoman paljon"?

"Kolme- tai neljäkymmentä miljoonaa", vastasi hän; "mutta sitten, nähkääs, osa siitä on sijotettuna rautatieverkkonsa johtajain käsiin ja he maksavat hänelle satumaisesti. Ja hänen vaimollaan on rahaa, myöskin -- hän oli Miss Mason, tiedättehän, hän, jonka isä on yksi teräsruhtinaista. Meillä on tapana sanoa, että on olemassa miljonäärejä, ja sitten miljonäärejä, ja sitten pittsburgilaisia miljonäärejä. Kuinka tahansa, kaksi heistä kuluttavat kaikki tulonsa kestitsemisessä. Robbien erikoisena kiihkona on näytellä täydellisen isännän osaa -- hän näkee mielellään suuret ihmisjoukot ympärillään. Hän todellakin panee toimeen hyviä kekkereitä -- mutta hän on niin ylenmäärin mahtava siitä ja hänellä on lukemattomia päähänpistoja sopivaisen ja sopimattoman suhteen! Minä uskon, että suurin osa hänen seurapiiristään menisi koska tahansa mieluummin Mrs Jack Warden'ille; tänä iltanakin olisin minä siellä, jollen olisi tullut tänne Ollien takia."

"Kuka hän on, Mrs Jack Warden"? kysyi Montague.

"Ettekö ole milloinkaan hänestä kuullut"? kysyi Betty. "Hän oli ennen Mrs van Ambridge, mutta sitten hän sai eron ja nai Wardenin, suuren puutavararuhtinaan. Hänellä oli tapana järjestää 'poika- ja tyttöjoukkueita' englantilaiseen malliin; ja sitten kun me menimme sinne, saimme me tehdä, mitä tahdoimme -- juosta hippasilla yli koko talon, leikkiä tyynysotaa, ja tutkia vaatekomeroita, ja panna toimeen naamiaisia! Mrs Warden on hyväntahtoinen niinkuin vanha lehmä. Te tulette vielä hänet tapaamaan -- älkää vain antako noiden hänen lempeiden silmiensä panna päätänne pyörälle. Olette kyllä huomaava, että hän ei sitä tarkoita; hän vain haluaa nähdä kauniita miehiä riippumassa ympärillään."

Yhden aikaan muutamat Robbien vieraista menivät nukkumaan, Montague niiden joukossa. Heidän jälkeensä jäi kaksi pöytää korttipelureita, naiset hehkuvin kasvoin ja kädet kuumeisina, ja miehet paperossit riippuen huulilla. Jokaisen korttipöydän vierellä oli tarjottimet ja viinikannut; salissa kulki hän kolmen nuoren miehen ohi, jotka toinen toisensa käsivarsiin nojaten kulkivat horjuen ja lauloivat heikolla äänellä pätkiä "reisusällien lauluista." Ollie ja Betty olivat siirtyneet yhdessä tuntemattomiin paikkoihin.