Part 3

Siihen hintaan, minkä hän hotelliin maksoi, kuului myöskin yhden kamaripalvelijan eli tytön palvelus heitä jokaista kohti ja sentähden kun heidän tavaransa olivat tulleet ei heillä ollut mitään tekemistä, ja he menivät syömään aamiaista yhteen hotellin suurimmista ruokailuhuoneista. Tornimaiset pylväät olivat tummanvihreää marmoria ja palmut ja kukat muodostivat ihmeellisiä labyrinttejä. Oliver tilasi; hänen veljensä ei jättänyt huomaamatta, että yksinkertainen ateria maksoi heille noin viisikymmentä dollaria [250 Smkaa] ja hän ihmetteli, tulisivatko he syömään sillä hinnalla koko ajan.

Silloin Montague mainitsi, että hän oli kotoa lähdettyään saanut sähkösanoman kenraali Prenticeltä, ja hän pyytää häntä tulemaan kanssaan sinä iltana Uskollisen Legioonan kokoukseen. Montague ihmetteli leikillään, tuomitseisiko hänen veljensä hänen vanhan pukunsa kelpaamattomaksi sellaiseen tehtävään. Mutta Oliver vastasi, että sillä ei olisi väliä, mitä hänellä siellä oli päällään; hän ei tapaisi ketään, jolla olisi merkitystä, paitsi Prenticeä itseään. Kenraali ja hänen perheensä näkyivät olevan hyvin huomattavia seuraelämässä ja heitä oli "muokattava." Mutta Oliver, ovelasti kyllä, ei siitä pitemmältä puhunut, sillä hän tiesi, että hänen veljensä varmasti tulisi puhumaan vanhoista ajoista, joka olisi varmin mahdollinen tapa päästä kenraali Prenticen hyvään suosioon.

Aamiaisen jälkeen tuli Reggie Mann, hintelä keikari, jolla oli kapea, pieni vartalo ja teeskennelty, siro käyntitapa, hienot kädet ja naisellisen pehmeä ääni. Hän oli puettu iltakävelypukuun, ja napinlävessään kantoi hän ihmeellisen punaista _orchidéta_. Montaguen kättä pudisti hän olkapäänsä tasalle; mutta kun Alice tuli sisälle, niin ei hän ollenkaan ottanut häntä kädestä. Sensijaan, hän seisoi ja katseli hämmästyneenä, katseli yhä uudelleen, ja kohottaen tunteensa yltäkylläisyydessä käsiään, huudahti hän: "Oh, täydellinen! täydellinen!"

"Ja kas, minähän sanoin sinulle!" lisäsi hän innokkaasti. "Hän on riittävän pitkä kantaakseen satiinia! Hänen tulee saada vaalean sininen empiiripuku -- hän on saava sen vaalean sinisen empiiripuvun, vaikka minä itse saisin maksaa sen hänen edestään! Ja oh, mitä maailmassa voimmekaan me tehdä tuollaisella tukalla! Ja vartalo -- Réval tulee suorastaan hulluksi!"

Reggie jatkoi laverteluaan kevyellä ja iloisella tavallaan, hän otti Alicen käden ja tutki sitä, ja sitten hän käänsi Alicen tarkastellen hänen vartaloaan; Alice lensi punaiseksi ja koetti nauraa salatakseen hämmennystään. "Rakas Miss Montague", huudahti hän, "minä tuon koko Gothamin ja lasken sen Teidän jalkojenne juureen! Ollie, sinä olet taistelusi voittanut! Voittanut ilman ainoatakaan laukausta! Minä tiedän oikean miehen hänelle -- hänen isänsä on kuolemaisillaan, ja hänelle tulee neljä miljoonaa jo yksin vanhan mantereen arvopapereissa. Ja hän on yhtä kaunis kuin Antonius ja yhtä hurmaava kuin Don Juan! _Allons!_ me voimme tämän illan jo alottaa niillä myötäjäisillä!"

Kolmas luku.

Oliver ei asunut heidän kanssaan; hänellä oli oma huoneustonsa klubissa, jota hän ei halunnut jättää. Mutta seuraavana aamuna noin kaksikymmentä minuuttia sen ajan jälkeen, minkä hän oli määrännyt, oli hän ovella ja Montague meni alas.

Oliverilla oli Ranskasta tuotu kilpa-ajovaunu. Siinä oli ainoastaan kaksi avonaista istuinsijaa edessä ja takana oli istuin koneenhoitajaa varten. Se oli muodoltaan matala ja pitkä ja näytti mitä epäilyttävimmältä otukselta. Joka kerta kun se pysähtyi kadulla, kerääntyi joukko uteliaita sitä tirkistelemään. Oliverilla oli yllään musta, karhunnahkainen takki, joka ulottui jalkoihin saakka ja lakki ja käsineet vastasivat muuta pukua; hänellä oli lasiset silmäinsuojustimet, jotka hän oli sysännyt ylös otsalle. Samallainen puku oli valmiina myöskin hänen veljensä istuimella.

Puvut olivat tulleet, ja kamaripalvelija kantoi niitä käsilaukussa. "Me emme voi kuljettaa niitä mukanamme", sanoi Oliver. "Hän saa tuoda ne junalla." Ja sillä aikaa kun hänen veljensä napitti nuttunsa, antoi hän osotteen; Montague kiipesi sisälle ja heitettyään nopean silmäyksen hänen olkapäänsä yli, painoi Oliver erästä tankoa ja kiersi ohjauspyörää, ja kiitäen vierivät he alas katua.

Kotona Mississipillä saattoi joskus kohdata automobiililla ajelevia joukkueita, jotka yleensä olivat hirveästi kiusottavia ja vaarallisia matkavarustuksille. Mutta eiliseen päivään saakka, jolloin hän oli noussut maihin lautalta, ei hän vielä koskaan ollut ajanut moottorivaunussa. Ajaminen tällaisessa vaunussa oli kuin olisi matkustanut unessa -- se liukui eteenpäin ilman pienintäkään ääntä tai tärinää; se kiisi hurjana eteenpäin, syöksyi oikealle ja vasemmalle, kohosi hitaasti ylös mäkiä, ja pysähtyi aivankuin omasta tahdostaan -- ajaja ei tosiasiassa näyttänyt tekevän mitään. Sellaiset seikat kuin vaunujen raiteet eivät siihen mitään vaikuttaneet, ja suuremmat puutteellisuudet kadun kivisessä pinnassa saivat aikaan vain pienen heilahduksen; ainoastaan silloin kun se lensi eteenpäin aivankuin olisi ollut elävä olento, saattoi tuntea sen voiman, paineesta selässään istuimen selustaa vastaan.

He kulkivat vauhdilla, mikä Montaguen mielestä tuntui suorastaan uhkarohkealta, läpi kaupungin katujen, puikkelehtien vaunujen ja kuormavankkureiden välitse, hipaisten ohi ajopelien, pyörähtäen ympäri kadunkulmien ja valiten mitä mahdottomimmat ajoväylät. Oliver näytti aina tietävän, mitä vastaantuleva olisi tekevä; mutta pelkkä ajatus että hän tekisi jotenkin toisin piti hänen kumppaninsa sydämen alituisesti tuskallisessa jännityksessä. Kerran kun nuori mies hyppäsi henkensä edestä tieltä, huusi hän kovasti; Oliver nauroi ja päätään kääntämättä sanoi, "Sinä kyllä tulet tottumaan siihen vähitellen."

He ajoivat alas pitkin neljättä Aveneuta ja kääntyivät Bowerylle päin. Ilmassa kulkevat junat jyskyttivät ylhäällä päiden päällä ja kapakat, viidenkymmenen pennin museot, halpahintaiset majatalot ja vaatekaupat vilisivät heidän ohitsensa yhtenä sekamelskana. Kahdesti huomasi Oliverin haukansilmä sinisen univormun edessään ja silloin he hiljensivät vauhtiaan kohtalaiseksi, jolloin Montaguella oli tilaisuus tarkastaa ympäristön kurjaa asutusta. Oli kylmä marraskuun päivä ja "työtön" aika; ja risaiset, työstä ajetut miehet astelivat hartiat kyyryssä ja kädet taskuihin pistettyinä.

"Mihin ihmeessä me olemme menossa?" kysyi Montague.

"Long Islandiin", sanoi toinen. "Se on ruokoton matka -- alkuosa siitä -- mutta se on ainoa tie. Eräänä päivänä on meillä vielä oleva oma, ilmassa kulkeva pika-ajotiemme ja me emme tarvitse enää ajaa läpi tämän kurjan sekasotkun."

Lähestyessään Williamsburgin siltaa oli heidän käännyttävä, sillä he huomasivat kadun suljetuksi korjausta varten. Heidän oli kierrettävä kokonainen kortteli ja he kääntyivät väärälle kadulle ja töyttäsivät keskelle vuokrakasarmialueita. Kapeita, likaisia katuja, joiden molemmin puolin seisoi suunnattomia rakennusryhmiä joiden välille muodostui aivankuin syvät, äkkijyrkät rotkot, joiden seinillä riippui ruostuneet, rautaiset tulipalotikapuut ja ulkoasua koristi saippualaatikot ja vesiammeet, pesulaitokset ja kirkuvat sylilapset; ahtaat rappukäytävät, täynnä leikkiviä lapsia; mauste- ja vaatetavarakaupat, tarjoilut, ja hämmästyttävä sekamelska ilmoituslappuja ja merkkejä englannin, saksan ja juutalaisten kielellä. Oliver ajoi läpi ihmistungoksen, kulmakarvansa kärsimättömyydestä rypistyneinä ja torvensa törähdellen vihaisesti. "Älä välitä siitä", kielteli Montague; mutta toinen vastasi, "Piru vieköön!" Lapset kirkuivat ja juoksivat pois tieltä, miehet ja vaimot hyppäsivät taaksepäin, rypistellen uhkaavina kulmiaan ja mutisten itsekseen; kadun sulki raskaat vaunut ja kuormavankkurit, ja he olivat pakotetut pysähtymään; lapset alkoivat kerääntyä ympärille ja pilkata heitä, ja joukko läheisessä tarjoilussa vetelehtiviä tyhjäntoimittajia reuhasi karkeita sanoja päästellen heidän luokseen; mutta Oliver ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan tiestä, joka oli heidän edessään.

Ja viimein olivat he ulkona sillalla. "Hitaat ajoneuvot kulkevat oikeaa sivua", oli kirjoitettu taululle, ja siten muodostui vasemmalle puolelle heitä varten kapea kuja. He ajaa huristivat ylös rinnettä ja kylmä ilma puri heitä niinkuin navakka tuuliaispää. Syvällä alhaalla lepäsi virta, jonka tuulen pieksämiä harmaita aaltoja kyntivät hinaajat ja raskaat lautat, ja kaupunki levisi kummallekin puolelle rantaa -- lukemattomat savupiiput pistivät esiin säännöttömistä kattoryhmistä ja valkoiset höyrypiiput tupruttivat savua kaikkialla. Sitten viilsivät _he_ alas seuraavaa rinnettä ja Brooklyniin.

Siellä oli asfalttinen ajotie, jonka molemmin puolin seisoi rivissä pieniä asuntoja. Niitä oli peninkulmittain kortteli toisensa jälkeen. Montague ei ollut koskaan ennen elämässään nähnyt niin paljon taloja, ja melkein kaikki olivat niinkuin samaan malliin valetut.

Paljon toisia automobiileja kiisi pitkin tätä katua, kilpaillen toistensa kanssa. Se, jonka ohi useimmin ajettiin, sai kaiken pölyn ja löyhkän; ja siksi oli yleisenä sääntönä, että ollessasi takana odottelit sinä vain aukeaa paikkaa lisätäksesi vauhtia ja ajaaksesi eteen; mutta juuri kun olit saanut silmiisi mukavan paikan, alkoi sivullasi puhkua ja pihistä ja kilpailijani suhahti salaa ohitsesi. Jos olit häpeämätön, niin lisäsit sinäkin vauhtia ja pakotit hänet peräytymään takaisin, jollei hän tahtonut antautua alttiiksi vaaralle törmätä yhteen toista tietä tulevien ajoneuvojen kanssa. Oliverilla näytti olevan ainoastaan yksi päämäärä -- päästä kaikista edelle.

He saapuivat suurelle valtameritielle. Siellä kulki useita automobiileja ja melkein kaikki ajoivat yhteen suuntaan ja kilpailivat. Kaksi niistä pysyttelihe kiinni Oliverissa, eivätkä tahtoneet jäädä jälkeen -- kerta toisensa perästä kiisivät he yhä uudelleen toistensa ohi. Niiden liikkeelle nostama pöly oli silmiä sokaiseva ja alituinen löyhkä iljetti; mutta Oliver puristi huulensa lujasti yhteen ja pieni viisari vauhdinmittarilla alkoi liikkua eteenpäin ja he ajoivat lentäen alas katua. "Ottakaa nyt kiinni!" mutisi hän.

Muutamia sekuntteja myöhemmin huudahti Oliver äkkiä, kun muuan poliisi, joka oli ollut kätkeytyneenä pensaan taakse, ryntäsi ylös ja huusi heille jotakin. Poliisilla oli moottoripyörä, ja Oliver huusi koneenhoitajalle: "Vetäkää nauhasta!" Hänen veljensä kääntyi taakseen, säikähtyneenä ja hämmennyksissään, ja hän näki miehen kurottavan kädellään vaunun lattiaan. Hän näki poliisin hyppäävän pyörälleen ja alkavan heitä seurata. Sitten katosi se hänen silmistään pölypilveen.

Saattoi kestää viisi minuuttia tuota hurjaa menoa, heidän ajaessa aivan ääneti ja jännittyneinä, vauhdilla, jollaista Montague ei ollut koskaan tavannut pikajunassa. Toista tietä tulevat ajoneuvot pujahtivat näkyviin, ja rynnäten suoraan heitä kohti -- siltä ainakin heistä näytti -- puhalsivat ohi vain käden leveyden etäisyydellä heidän vaunustaan. Montague oli juuri tehnyt päätöksensä, että tämänkaltainen ajo olisi hänelle kylliksi koko elämän ajaksi, kun hän huomasi, että heidän kulkunsa hiljeni. "Te voitte päästää nauhan", sanoi Oliver. "Hän ei tule meitä enää tavottamaan."

"_Mikä_ se nauha on?" kysyi toinen.

"Se on sidottu kiinni takana olevaan levyyn, jolla on meidän numeromme. Se nostaa sen ylös niin että sitä on mahdoton nähdä."

He kääntyivät tielle, joka johti maaseudulle, ja Montague heittäytyi istumaan ja nauroi kunnes kyyneleet valuivat alas hänen poskilleen. "Onko tuo kuje yleinen?" kysyi hän.

"Sangen yleinen", sanoi toinen. "Mrs Robbilla on vaunuvajassaan allas, joka on täynnä kuraa ja hänen ajajansa roiskuttaa siitä numerolapulle joka kerran kun hän lähtee ajelemaan. Täytyy tehdä, näetkös, jotakin, tai muutoin joutuu alituisesti kiinni."

"Oletko koskaan joutunut poliisin käsiin?"

"Ainoastaan kerran olen ollut oikeudessa", sanoi Oliver. "Pysäytetty olen senkin seitsemän kertaa."

"Mitä he tekivät toisilla kerroilla -- varottivat sinua?"

"Varottivatko?" nauroi Oliver. "Eivät mitään muuta kuin astuivat minun kanssani vaunuun ja ajoivat pari korttelia, kunnes joutuivat pois joukon näkyvistä; ja sitten pistin minä heidän kouraansa kymmenen dollarin maksuosotuksen ja he livahtivat tiehensä."

Montague vastasi hänelle, "Oo, minä ymmärrän!"

He kääntyivät leveälle viertotielle ja täällä oli enemmän automobiileja ja enemmän tomua ja kilpailua. Tuon tuostakin kulkivat he kärry- tai rautatiekiskojen yli ja siellä oli aina varotusmerkki; mutta Oliver tiesi varmasti jollain salaisella tavalla, että raiteet olivat selvät, sillä hän ei koskaan näyttänyt hidastuttavan kulkua. Silloin tällöin joutuivat he kyliin ja silloin vasta vähensivät he nopeutta; mutta vauhdista, millä he kulkivat läpi eivät kyläläiset olisi saattaneet heitä vähääkään epäillä.

Mutta sitten tuli uusi seikkailu. Tie oli korjattavana ja oli mitä kurjimmassa kunnossa ja he raivasivat parhaallaan itselleen tietä, kun nuori mies, joka oli kävellyt syrjässä tiellä, astui heidän eteensä, veti punaisen nenäliinan taskustaan ja katsoen heihin heilutti sitä ylhäällä. Oliver mutisi kirouksen.

"Mitä on kysymyksessä?" huusi hänen veljensä.

"Meidät on otettu kiinni!" huudahti hän.

"Mitä!" änkytti toinen. "Minkätähden? Mehän emme kulkeneet juuri ollenkaan."

"Tiedän", sanoi Oliver; "mutta he ovat saaneet meidät siitä huolimatta."

Hän oli varmaankin yhdellä silmäyksellä päättänyt mielessään, että asema oli toivoton, sillä hän ei edes yrittänytkään lisätä nopeutta, vaan antoi nuoren miehen astua vaununkannelle, saavuttuaan hänen luoksensa.

"Mitä tämä merkitsee?" tiedusti Oliver.

"Automobiiliyhdistys on lähettänyt minut", sanoi tuntematon, "varottamaan teitä, että ensimäisessä kaupungissa on teitä varten viritetty ansa. Siksi -- olkaa varuillanne."

Ja Oliver hengähti ja sanoi, "Oh! Kiitän Teitä!" Nuori mies laskeutui alas ja he kulkivat eteenpäin; Oliver heittäytyi istumaan ja nauroi niin että tärisi.

"Onko tuo tavallista?" kysyi hänen veljensä naurun puuskien lomassa.

"Se on tapahtunut minulle kerran ennen", sanoi Oliver. "Mutta olin sen kokonaan unohtanut."

He jatkoivat matkaa hyvin hitaasti; saavuttuaan kylän ulkorajoille kulkivat he hautaussaaton hitaudella, vaunun jyskyttäessä kovempaan vauhtiin. Muutaman maalaiskauppapuodin edessä näkivät he seisovan joukon tyhjäntoimittajia, jotka odottivat heitä, ja Oliver sanoi, "Siinä on ensimäinen osa ansasta. Niillä on telefooni ja jonkun matkan päässä heistä on mies, jolla samoin on telefooni, ja hänen takanaan on toinen, joka jännittää nuoran tien yli."

"Mitä he sinulle sitten tekisivät?" kysyi toinen.

"Vetäisivät rauhantuomarin eteen ja sakottaisivat, olisitpa missä tahansa, viidestäkymmenestä kahteensataan viiteenkymmeneen dollariin. Se on säännöllinen ryöstö julkisilta maanteiltä -- muutamat seudut ylpeilevät sillä, että heillä ei ole koskaan mitään veroja; ne saavat rahansa kokonaan meiltä!"

Oliver veti kellon taskustaan. "Me joudumme myöhään puolipäiväateriallemme, kiitos näiden viivytysten!" Hän lisäsi, että he tulisivat tapaamaan "Haukan pesässä", joka, niinkuin hän sanoi, oli "automobiilien yhtymäpiste."

Kaupungin ulkopuolella he taas "käyttivät tilaisuutta"! ja puoli tuntia myöhemmin saapuivat he suunnattoman ilmoitustaulun luo, johon oli merkitty "Haukan pesään", ja he kääntyivät sinne. He ajaa huristivat kukkulalle ja äkkiä pääsivät he ulos mäntymetsiköstä ja heidän edessään kohosi ravintola, joka oli rakennettu ylös, salmen yli katselevalle kallionkielekkeelle. Sen edessä oli laaja pihamaa, jossa automobiilit pyörivät ja rätisivät, ja pitkä vaja, jossa niitä seisoi rivissä.

Puoli tusinaa palvelijoita juoksi heitä vastaan, kun he pysähtyivät rappujen eteen. He tunsivat kaikki Oliverin, ja kaksi heistä riensi harjaamaan hänen takkiaan ja yksi otti hänen lakkinsa, jolla aikaa koneenkäyttäjä vei vaunun vajaan. Oliverilla oli juomarahoja kaikille; yksi seikka, minkä Montague huomasi, oli se, että New-Yorkissa tuli sinulla olla tasku täynnä pientä rahaa ja sinun tuli heitellä sitä ympärillesi, minne hyvänsä menit. Sinun tuli antaa miehelle, joka kantoi päällysvaatteesi ja pojalle, joka avasi oven. Pukuhuoneessa oli sinun annettava pojille, jotka täyttivät pesuastiasi, ja toisille, jotka harjasivat sinut toisen kerran.

Majatalon pylvässalit olivat täynnä automobiileilla ajelevia joukkueita, puettuina kaikellaisiin outoihin pukuihin Montaguesta näytti, että useimmat heistä olivat ulkonaisesti loistavia -- miehillä oli punakat kasvot ja naiset puhelivat äänekkäästi; hän näki yhden, jolla oli taivaansininen vaippa ja kirkkaan punainen puku. Hänelle selveni, että elleivät nämä naiset olisi käyttäneet noin suuria hattuja, eivät he olisi tarvinneet aivan sellaista määrää kirkasväristä harsoa, jonka he kietasivat hattujensa yli ja sitoivat leukojensa alle, taikka jättivät sen irralleen tuulen liehuteltavaksi.

Ruokailuhuone näytti olevan rakennettu osastoihin, jotka olivat sikin sokin kallion huipulla. Salmelle päin aukeneva sivusta oli kokonaan lasista ja se voitiin ottaa kokonaan pois. Katossa oli ihmeellinen sekamelska erilaisia lippuja ja jaappanilaisia lyhtyjä, ja siellä täällä oli oranssipuita, palmuja ja keinotekoisia virtoja sekä suihkulähteitä. Jokainen pöytä näytti olevan täynnä; lautasten räminä, äänet ja naurun remakka ja neekeriorkesterin kitarain ja mandoliinien pauhu teki miltei puolikuuroksi. Neekeritarjoilijat juoksentelivat edestakaisin, ja jättiläismäinen, paksu ylitarjoilija, joka varpaillaan pyörähdellen keikisteli itseään, huomasi Oliverin ja lähestyi häntä hymyillen tervehdykseksi.

"Kyllä, herra -- ovat juuri saapuneet, herra", sanoi hän ja vei hänet alas huoneeseen, missä erääseen nurkkaan oli katettuna pöytä kuudelletoista tai kahdeksalletoista henkilölle. Sieltä kuului huutoja, "Täällä on Ollie!" -- laseja kolisteltiin ja kuorona pauhasi tervehdys -- "Halloo, Ollie! Sinä olet myöhästynyt, Ollie! Mitä on tapahtunut -- vaunu mennyt rikki?"

Seurueesta oli noin puolet miehiä ja puolet naisia. Montague valmisti itseään tuskalliseen koetukseen tulla esitetyksi kuudentoista henkilön kanssa perätysten, mutta hänet, järkevästi kyllä, siitä säästettiin. Hän pudisti Robbie Wallingin, pitkän, miltei onttorintaisen nuorukaisen kättä, jolla oli hieman keltaiset viikset, ja Mrs Robbien kättä, joka lausui hänet tervetulleeksi ja esitti hänet seurueelle toverillisen vapauden nimessä.

Ja sitten huomasi hän istuvansa kahden nuoren naisen keskessä, ja tarjoilija kumartui hänen ylitsensä, ottaakseen vastaan määräykset, mitä juomia hän halusi. Hieman epäröiden sanoi hän, että hän tahtoisi whiskyä, sillä hän oli vähän kylmettynyt; mutta hänen oikealla puolellaan istuva tyttö huomautti hänelle, "Teidän olisi parempi koettaa lasi kylmää shampanja-totia -- silloin näkyisivät seuraukset pikemmin." Ja tarjoilijalle lisäsi hän, "Tuokaa kaksi lasia, mutta toimittakaa ne nopeasti."

"Teillä oli varmaankin kylmä ajomatka matalassa vaunussanne", jatkoi hän Montaguelle. "Mikä saattoi teidät myöhästymään"?

"Meitä kohtasi muutamia esteitä", vastasi hän. "Muutaman kerran luulimme jo joutuneemme kiinni."

"Kiinni!" huudahti hän; ja toiset, jotka olivat kuulleet huudahtuksen, huusivat, "Oho, Ollie! kerro se meille"!

Oliver kertoi jutun ja sillä välin hänen veljellään oli tilaisuus katsella ympärilleen. Kaikki seurueen jäsenet olivat nuoria -- hän päätti, että hän oli heistä vanhin, He eivät olleet loistavasti puettuja, mutta ei tarvinnut katsoa kahdesti nähdäkseen, että siinä joukossa oli paljon rahaa. He olivat juoneet ensimäisen kierroksen loppuun ja rupesivat keskenään huvittelemaan. Kaikki olivat he läheisiä tuttuja ja kutsuivat toisiaan etunimillään. Montague huomasi, että ne aina päättyivät "ie":llä -- siellä oli Robbie, Freddie, Auggie, Clarrie, Bertie ja Chappie; jos heidän nimiään mitenkään ei voitu saada loppumaan oikealla tavalla, oli heillä niiden sijasta lisänimet.

"Ollie" kertoi, kuinka he olivat jättäneet taakseen poliisin; ja Clarrie Mason (yksi tuon mahtavan rautatiekuninkaan pojista) kertoi samallaisesta urotyöstä, minkä hänen vaununsa oli suorittanut. Ja sitten se nuori nainen, joka istui hänen vierellään, kertoi, kuinka muuan lihava irlantilainen vaimo oli loikannut heidän edestään, kun he pyörähtivät ympäri kadunkulman, seisonut ja haukkunut heitä sitten turvallisesti sivukäytävältä.

Tarjoilija tuli liköörin kanssa, ja Montague kiitti naapuriaan, Miss Priceä. Anabel Price oli hänen nimensä ja he kutsuivat häntä "Billyksi"; hän oli pitkä, erinomainen kaunotar, ja Montague sai aikaa myöten kuulla, että hän oli kuuluisa voimailija. Hän oli varmaankin aavistanut, että Montague tuntisi itsensä oudoksi tässä tuttavallisessa seurapiirissä, ja ryhtynyt herättämään hänessä kodikasta tunnelmaa, yritys, jossa hän ei ollenkaan onnistunut.

Heidän oli määrä mennä eräälle metsästystilalle, ja hän kysyi Montaguelta, oliko hän innostunut metsästykseen. Oli, vastasi hän ja sitten vastasi hän hänelle osotettuun uuteen kysymykseen, että hän oli metsästänyt etupäässä hirviä ja villejä kalkkunoita. "Ah, sittenhän Te olette oikea metsästäjä!" sanoi Miss Price. "Minä pelkään, että Te teette pilkkaa meidän tavallemme."

"Kuinka te menettelette?" kysyi hän.

"Odottakaa, niin saatte nähdä", vastasi hän; sitten hän lisäsi aivan sattumalta, "Kun alatte näyttää happamelta meidän joukossamme, niin tulette Te vetämään? sellaisen johtopäätelmän, että me emme varustele."

Montaguen leuka värähti hieman. Hän sai kuitenkin tasapainonsa ja sanoi, että hän otaksui edeltäkäsin sitä, tai että hän ei uskonut sitä; perästäpäin kun hän kyseli ja sai tietää, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, oli hän täydellisesti unohtanut, mitä hän oli sanonut. -- Alhaalla Natchezissa oli muutamassa hotellissa vanha ylitarjoilija, jota hän kerran oli vaatinut asettamaan itseään, lähinnä erästä ystävää istumaan. Nähdessään seuraavalla aterialla, että pyyntö oli otettu huomioon, sanoi hän vanhalle miehelle, "Pelkään, että olette osottanut minulle puolueellisuutta", johon hän sai vastaukseksi, "Minä aina koetan osottaa sitä niin paljon kun mahdollista." Montague aina muisti tämän, joka kerta kun hän palautti mieleensä ensimäisen kohtauksensa "Billy" Pricen kanssa.

Nuori nainen, joka istui hänen toisella puolellaan, huomautti nyt hänelle, että Robbie tilasi uuden "annoksen sekalaisilla höysteillä." Hän kysyi, mikä sellainen annos oli, johon nuori nainen sanoi, että Robbie kutsui sitä "ruoansulatusharjoitukseksi." Se oli ainoa huomautus, minkä Miss de Mille lausui hänelle aterian aikana Miss Gladys de Mille, pankkiirin tytär, jonka hänen likeiset tuttavansa tunsivat "Babyn" ["Baby", suom. pienokainen. Suom.] nimellä. Hän oli paksu ja pyöreäkasvoinen tyttö, joka suurella huolellisuudella omistautui aterioimistehtäväänsä; ja Montague huomasi aterian loputtua, että hän hengitti tavallista kovemmin, ja että hänen suuret, pyöreät silmänsä näyttivät suuremmilta kuin koskaan.

Keskustelu koski yleensä pöytää, mutta sitä ei ollut helppo seurata. Se oli enimmäkseen kietoutunut yhteisten tapahtumain ympärille ja täytyi olla yksityiskohtaisesti perehtynyt henkilöihin ja menneisiin tapahtumiin voidakseen seurata mukana. Myöskin käyttivät he hyvin paljon tuttavallista, mutta outoa murretta, joka piti vieraan älyn lakkaamatta vireillä. Kuitenkin Montague tuumaili, että kaikki hänen puutteellisuutensa korvasi hänen veljensä, jonka kokkapuheet saivat aikaan äänekkäimmän naurun. Juuri tällä hetkellä näytti hän hänestä enemmän siltä Oliverilta, jonka hän oli ennen tuntenut -- sillä Montague oli jo ehtinyt huomata hänessä tapahtuneen muutoksen. Kotona ei hänen ilveilyllään ja leikinlaskullaan ollut koskaan ollut loppua, ja häntä oli hyvin vaikea saada ottamaan mitään vakavasti; mutta nyt hän säästi kaikki kujeensa tovereita varten ja kun hän oli yksin, oli hän äärettömästi totinen. Nähtävästi teki hän paljon työtä huvituksiensa eteen.