Part 27

Hän hehkui täynnä raivoa ja vihaa. Häntä oli petetty ja pidetty narrina; häntä oli käytetty hyväkseen ja sitten viskattu syrjään. Ja nyt hänellä ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tehdä -- hän oli kerrassaan avuton. Enimmän piinasi kuitenkin häntä tunne niiden voimien ylivoimaisesta mahtavuudesta, jotka olivat pitäneet häntä nukkenaan; ja niiden ponnistusten täydellinen hyödyttömyys, joita hän tai kuka tahansa muu niitä vastaan saattoi tehdä. Ne olivat niinkuin luonnon kosmilliset perusvoimat; ne pitivät koko maailmaa kynsissään, ja tavallinen ihminen oli yhtä paljon heidän vallassaan kuin akanahöytyvä myrskyssä.

Kaiken päivää istui hän toimistossaan hautoen ja yllyttäen vihaansa. Hänellä oli mielentiloja, jolloin hän tahtoi heittää kaiken, pudistaa kaupungin tomut jaloistaan, ja mennä takaisin kotiin ja palauttaa siellä mieleensä, mitä oli olla herrasmiehenä. Ja sitten toisinaan oli hänellä sotaisia mielentiloja, jolloin hän tahtoi omistaa koko elämänsä niiden miesten rankaisemiseen, jotka olivat käyttäneet häntä hyväkseen. Hän haki käsiinsä jonkun toisen, joka omisti vakuutuskirjan Fidelityssä ja johon hän voisi luottaa; hän ottaisi jutun ilman mitään maksua ja ajaisi sen läpi loppuun saakka! Hän pakottaisi sanomalehdet puhumaan siitä -- hän pakottaisi ihmiset kuulemaan, mitä hän sanoi!

Ja sitten illan lähetessä meni hän kotia katkerana ja haavottuneena. Ja siellä istui hänen veljensä häntä odottamassa ja syventyneenä tutkimuksiinsa.

"Hohoo", sanoi hän ja otti päältään päällystakkinsa valmistaakseen itseään vielä uuteen häpeään -- kertomaan epäonnistumisestaan Oliverille ja kuulemaan hänen ijänikuista "sanoinhan sen sinulle."

Mutta Oliverilla itsellään oli jotakin juteltavaa, jotakin, jota hän ei voinut pidättää. Hän sanoa tokasi heti -- "Sano minulle, Allan! Mitä merkillisiä on tapahtunut sinun ja Mrs Winnien välillä?"

"Mitä tarkotat?" kysyi Montague terävästi.

"Oh", sanoi Oliver, "jokainen puhuu jostakin riitaisuudesta."

"Ei ole ollut minkäänlaista riitaa", sanoi Montague.

"No hyvä, mitä se sitten on?"

"Ei yhtään mitään."

"Sen täytyy olla jotakin!" huudahti Oliver. "Mitä muuten nämä kaikki jutut merkitsevät?"

"Mitkä jutut?"

"Teistä kahdesta. Kohtasin Mrs Vivie Pattonin aivan äsken, ja hän vannotti minua olemaan vaiti ja kertoi minulle, että Mrs Winnie oli kertonut jollekulle, sinun tehneen hänelle niin raivoisia rakkauden tunnustuksia, että hänen oli täytynyt pyytää sinua jättämään talonsa."

Montague kyyristäytyi kokoon aivankuin iskusta.

"Oh", läähätti hän.

"Niin hän sanoi", sanoi Oliver.

"Se on valhe!" huusi hän.

"Niin sanoin minäkin Mrs, Vivielle", sanoi toinen; "se ei kuulosta sinun tapaiseltasi --"

Montague oli lentänyt tulipunaiseksi. "Minä en sitä tarkota!" huusi hän. "Tarkotan, että Mrs Winnie ei ole koskaan sanonut mitään sellaista."

"Oo", sanoi Oliver pudistaen olkapäitään. "Saattaa olla, ettei", lisäsi hän. "Mutta tiedän, että hän on raivoissaan jostakin sinulle -- jokainen siitä puhuu. Hän kertoo ihmisille, että hän ei koskaan puhu enää sanaakaan sinulle. Ja sitäpä minä tahtoisin tietää, minkä tähden sinun on tehtävä vihamieheksesi jokainen, jonka tunnet?"

Montague ei virkkanut mitään; hän vapisi vihasta.

"Kautta kaikkivaltiaan, mitä teit sinä hänelle", alkoi taas toinen. "Etkö voi uskoa minulle --"

Ja äkkiä Montague hyppäsi seisaalleen. "Oi, Oliver", huudahti hän, "jätä minut yksin! Lähde pois!"

Ja hän meni viereiseen huoneeseen ja paiskasi oven kiinni ja alkoi kävellä edestakaisin niinkuin häkkiin suljettu eläin.

Se on valhe! Se oli valhe! Mrs Winnie ei ollut koskaan sanonut sellaista! Hän ei tulisi koskaan sitä uskomaan -- se oli vain likainen riekale noista julkisuutta karttavista juoruista!

Mutta sitten valtasi hänet uusi raivonpuuska. Mitä merkitsee -- oliko se totta tai ei -- oliko mikään totta vai ei! Eikö ollut yhdentekevää, jos joku olisi tehnyt kaikki nuo likaiset ja inhottavat asiat, mitä kaikki muut sanoivat heidän tehneet? Siitähän jokainen puhuu! Sitähän jokainen uskoi -- siitähän jokainen oli huvitettu! Se oli koko ylhäisön mittakaava -- sen ihanne ja ohjaaja! Sillä tavalla kuluttivat he aikaansa, toistamalla likaisia juttuja toinen toisistaan; eläen ilmapiirissä, joka oli täynnä epäluuloja, ihmishalveksumista, loppumattomia kuiskeita ja valheita ja juoruja alhaisista juonista.

Voimakas raivovirta kohosi aaltoina hänen sisällään ja nieli hänet mukanaan -- raivo sitä maailmaa kohtaan, johon hän oli tullut, ja itseään vastaan sen osan tähden, mitä hän siinä oli näytellyt. Kaikki näytti nousseen huippuunsa yhdellä kertaa; ja hän vihasi sitä, mitä he tekivät, vihasi kaikkea sitä, mitä he olivat houkutelleet hänet tekemään. Hän vihasi tapaa, millä hän oli saanut rahansa, ja tapaa, millä hän oli sen kuluttanut. Hän vihasi joutilaisuutta ja tuhlaavaisuutta, juoppoutta ja kohtuuttomuutta, tarkotuksettomuutta ja typeryyttä.

Ja äkkiä kääntyi hän ja lennätti auki sen huoneen oven, missä Oliver yhä istui. Ja hän seisoi kynnyksellä huudahtaen, "Oliver, nyt on kaikki loppunut!"

Oliver tuijotti häneen. "Mitä tarkotat?" kysyi hän.

"Tarkotan sitä", huusi hänen veljensä, "että olen saanut niin paljon kuin jaksan kestää 'seuramaailmasta'! Ja aijon nyt lähteä tieheni. Sinä voit jatkaa -- mutta minä en aijo enää ottaa toista askelta sinun kanssasi! Minä olen saanut kylliksi -- ja luulenpa, että Alice on saanut kylliksi hänkin. Riistämme itsemme irti teidän käsistänne -- lennämme ulos!"

"Mitä aijot tehdä?" änkytti Oliver.

"Aijon jättää nämä kalliit huoneustot -- jättää ne huomisaamuna, kun viikko on lopussa. Ja aijon lakata tuhlailemasta rahojani sellaiseen, mitä en tarvitse. Aijon lakata vastaanottamasta kutsuja, ja kohtaamasta ihmisiä, joista en pidä tai joita en tahdo tuntea. Olen koettanut peliänne, olen koettanut sitä kovasti ja minä en pidä siitä; ja minä aijon päästä ulos, ennenkuin se on liian myöhäistä. Olen koettava löytää jonkun säädyllisen ja yksinkertaisen paikan, missä elän; ja sitten aijon mennä alas kaupunkiin ja etsiä, eikö New-Yorkissa löytyisi ihmiselle jotakin keinoa, millä rehellisesti ansaitsisi elatuksensa!"