Part 26

Seuramaailman muodostivat tietenkin naiset ja naiset ne olivat, jotka antoivat sille sen sävyn; ja seuramaailman naiset olivat näyttelijättäriä. He näyttelivät kuuluisuuden ja huomion rakkaudessaan; he näyttelivät makuasioissaan vaatteidensa ja jalokiviensä suhteen, he näyttelivät pitäessään papyrosseista ja shampanjasta. He käyttäytyivät niinkuin näyttelijättäret; he puhuivat ja ajattelivat niinkuin näyttelijättäret. Ainoa silmiinpistävä ero oli siinä, että todelliset näyttämön naiset valittiin suurella tarkkuudella -- he olivat ainakin vissillä asteella edulliseen fyysilliseen asuun nähden; jota vastoin seuramaailman naiset eivät olleet vähääkään valikoituja -- toiset olivat laihoja, ja muutamat olivat paksuja, ja jotkut olivat kiduttavan yksinkertaisia.

Montague muisteli tapauksia, jolloin nämä kaksi säätyä olivat kohdanneet toisensa, kuten eräillä yksityisillä vastaanottojuhlilla. Alkoi tulla muotiin kuuluvaksi seikaksi kilistellä maljoja näyttämöhenkilöiden kanssa sellaisissa tilaisuuksissa; ja hän muisteli, kuinka luonnollisena seikkana nuorempi polvi tämän piti. Ainoastaan vanhemmat henkilöt pysyttelivät erillään; he katselivat alas näyttämön naisiin sanomattomasta korkeudestaan, ikäänkuin johonkin, joka kuului alempaan säätyyn -- sentähden että olivat pakotetut tekemään työtä elatuksensa puolesta. Mutta Montaguesta tuntui istuessaan ja keskustellessaan siinä tämän onnettoman kuorotytön kanssa, joka oli myynyt itsensä pieneen nautintoon, että oli helpompaa antaa anteeksi hänelle kuin naiselle, joka oli syntynyt ylellisyydessä, ja halveksi niitä, jotka hankkivat hänelle hänen rikkautensa.

Mutta enimmän kaikista kohdistui myötätunnon tunteet henkilöön, jota ei tavattu kummassakaan näistä säädyistä; tyttöön, joka ei ollut myynyt itseään, vaan taisteli elatuksensa puolesta tämän raatelevan turmeluksen keskellä. Oli tuhansia itseään kunnioittavia naisia, myöskin näyttämöllä; Toodles itse oli ollut niiden joukossa, sanoi hän Montaguelle. "Kuljin rohkeasti eteenpäin kauan aikaa", sanoi hän, nauraen iloisesti -- "ja viidelläkymmenellä markalla viikkokaudessa! Minulla oli tapana olla ulkona matkoilla, ja he maksoivat minulle kahdeksankymmentä; ja ajatelkaa, miltä tuntuu koettaa elää pysähtymällä kuhunkin paikkaan yhdeksi illaksi -- asua jossakin ja pysähtyä hotelleihin ja pukea itsensä teatteria varten -- kahdeksallakymmenellä viikossa, eikä mitään työtä puoleen vuoteen! Ja sillä aikaa -- tunnetteko Cyril Chambersin, kuuluisan kirkkomaalarin?"

"Olen kuullut hänestä", sanoi Montague.

"No niin, olin erään näyttelyn mukana täällä Broadwayllä ensimäisenä talvena; ja joka ainoa ilta kuuden kuukauden ajalla hän lähetti minulle kimpun orkiksia, joiden oli täytynyt maksaa vähintäin neljäsataa markkaa! Ja hän sanoi minulle, että hän avaisi minulle laskun kaikissa liikkeissä, missä vaan halusin, jos viettäisin seuraavan kesän hänen kanssaan Europassa. Hän sanoi, että minä voisin ottaa äitini taikka sisareni mukaan -- ja minä olin niin viaton siihen aikaan, minä ajattelin, että se merkitsi varmasti, että hän ei tarkottanut mitään pahaa!"

Toodles hymyili muistolle. "Menittekö?" kysyi mies.

"En", oli vastaus. "Minä jäin tänne erään puutarhanäyttelyseurueen kanssa, joka sitten meni kumoon. Ja minä menin entisen johtajani luo pyytämään työtä, ja hän sanoi minulle, 'En voi maksaa muuta kuin viisikymmentä markkaa viikossa. Mutta miksikä olette sellainen narri?' 'Mitä tarkotatte?' kysyin; ja hän vastasi, 'Miksikä ette ota rikasta armasta itsellenne? Silloin voisin maksaa Teille kolmesataa.' Sellaista kuulee tyttö näyttämöllä!"

"En ymmärrä", sanoi Montague hämmästyneenä. "Tarkottiko hän sitä, että hän voisi saada rahaa mieheltä?"

"Ei suorastaan", sanoi Toodles; "mutta liput -- ja reklaami. Kas, miehet vuokraavat eturivin istuimet koko näytäntökaudeksi, jos he ovat ihastuneet johonkin tyttöön näyttämöllä. Ja he ottavat kaikki ystävänsä mukanaan katsomaan häntä, ja hänestä tullaan puhumaan -- hän on nyt jotakin, sen sijaan että äsken ei ollut mitään, niinkuin minä."

"Siis he tosiaankin auttavat häntä näyttämöllä!" sanoi Montague.

"Auttavat!" huudahti Toodles. "Jumalani! Olen tuntenut erään tytön, joka oli ollut ulkomailla muutaman ensiluokkaisen keikarin kanssa -- ja hänellä oli pukuja ja jalokiviä, jotka sitä todistivat -- ja hän palasi kotia ja pääsi ensiriviin kuorossa viiden sadan markan palkan palkalla viikkokaudessa."

Toodles oli iloinen ja kaikesta välinpitämätön; ja se kaikki heitti Montaguen silmissä yhä uuden varjon koko tuon mustan murhenäytelmän yli. Hän istui vaipuneena synkkiin mietelmiin, unohtaen toverinsa ja paikan melskeen ja loistavan kirkkauden.

Keskellä tätä ruokailuhuonetta oli suuri kartionmuotoinen kaappi, joka sisälsi vaihtelevan näytelmän ruokalajeja; ja kun ne virtailivat sieltä ulos, jäi Montague niitä katselemaan. Siellä oli lautasia, jotka olivat varustetut kukkaisilla ja yrteillä, ja sisälsivät paistettua kalkkunaa ja palvattua kinkkua, hyytelöityä lihaa ja liemiruokia ja torttuja ja jäähdytettyjä kakkuja -- kaikellaisia ihmeellisimpiä laitteita, mitä mielikuvitus suinkin saattoi keksiä. Olisi saattanut viettää kokonaisen tunnin niitä tutkiessa, ja pinnalta pohjaan saakka ei olisi löytynyt mitään, mikä olisi ollut yksinkertaista, ei mitään, mikä olisi ollut luonnollista. Kalkkunoiden ympärille oli kääritty paperikiehkuroita ja ruusukkeita; kinkut olivat peitetyt valkealla limalla ja koviksi keitetyt kravut keltaisella _mayonnalais-kastikkeella_ ja kaikki ylt'yleensä maalatut vaaleanpunaisilla ja vihreillä ja mustilla maaseutumaisemilla ja merinäköaloilla -- "laivoineen ja kenkineen ja pikineen ja kaalinpäineen ja kuninkaineen." Hyytelöidyt lihat ja liemet olivat muovaillut hedelmiksi ja kukkasiksi ja loistavia taideteoksia laadittu neilikanvärisestä ja valkoisesta sokurileivoksesta -- tallipiha, esimerkiksi, hevosineen ja lehmineen, ja pumppu, ja maitotyttö -- ja pari alligaattoria.

Ja kaikki tämä vaihtui joka päivä! Joka aamu saattoi nähdä tusinoittain odottavia palvelijoita jonossa kantamassa uusia annoksia ylös korkeuksiin. Montague muisti Betty Wymanin huomautuksen heidän ensi kertaa keskustellessaan -- he olivat silloin joutuneet vispattuun kermaan, joka oli muovailtu kiemuroihin -- kuinka hänen veljensä oli kerran sanonut, "Jos Allan olisi täällä, ajattelisi hän sitä miestä, joka tuon kerman kiinnitti, ja kuinka kauan se häneltä vei, ja kuinka hän ehkä oli lukenut 'Yksinkertaista Elämää'!"

Hän ajatteli sitä nyt parhaallaan; hän seisoi siinä ja tuijotteli ympärilleen, ja katseli kummastellen kaikkia noita orjia, jotka palvelivat tässä suunnattomassa ylellisyyden temppelissä. Hän katseli tarjoilijoita -- kalpeita, onttorintaisia, kituvan näköisiä miehiä; hän kuvitteli mielessään niitä vielä alemman laatuisten palvelijoiden laumoja, jotka eivät milloinkaan olleet astuneet päivän valoon; miehiä, jotka pesivät astioita, miehiä, jotka kantoivat jätteitä ja eläinten sisälmyksiä, miehiä, jotka loivat lapioilla hiiliä sulatusuuniin ja synnyttivät kuumuutta ja valoa ja voimaa. Suljettuina hämäriin kellareihin, monta kerrosta maan alla, ja määrättyinä ikuisesti palvelemaan aistillisuutta -- kuinka kauhean täytyi heidän kohtalonsa olla, kuinka kuvaamattoman heidän turmeluksensa! Ja he olivat ulkomaalaisia; he olivat tulleet tänne etsimään vapautta. Ja uuden mantereen valtijaat olivat ottaneet heidät kiinni ja tyrmänneet heidät sinne!

Tästä lähtökohdasta hänen ajatuksensa kulkivat eteenpäin raatajain joukkoihin kaikilla maailman kulmilla, joiden tehtävänä oli luoda sitä, mitä nämä sokeat mässääjät hävittivät: naisiin ja lapsiin lukemattomissa kehruumoissa ja orjatehtaissa, missä kehrättiin kankaita ja leikattiin ja ommeltiin vaatteita; tyttöihin, jotka tekivät keinotekoisia kukkia, jotka pyörittivät papyrosseja, jotka kokosivat rypäleet viinipuista; kaivosmiehiin, jotka kaivoivat hiiliä ja kalliita metalleja ulos maasta; miehiin, jotka tähystivät kymmenistä tuhansista vahtitorneista ja merkinantokoneista, jotka taistelivat elementtejä vastaan kymmenien tuhansien laivojen kansilta -- tuodakseen kaiken tämän tänne hävitettäväksi. Aste asteelta sitä mukaa kuin ylellisyyden hillitön virta kasvoi ja ihmisten voimat käännettiin synnyttämään turhuutta ja turmelusta -- niin, sitä mukaa lisääntyi kaikkien näiden Mammonan orjien kurjuus ja alennustila. Ja kuka saattoi kuvitella, mitä he siitä ajattelisivat -- jos he milloinkaan heräisivät sitä ajattelemaan?

Ja silloin äkkiä aivankuin salamana muistui Montaguelle jälleen mieleen tuo puhe, jota hän oli kuunnellut kadunkulmauksessa ollessaan ensimäistä iltaa New-Yorkissa! Hän saattoi uudelleen kuulla ylhäällä jyskyttävien junien jyrinän ja puhujan kimakan äänen; hän saattoi nähdä hänen villiintyneet ja nälkäiset kasvonsa ja tiheän joukon, joka tuijotti ylös häneen. Ja hän muisti majuri Thornen sanat:

"Se merkitsee toista yhteiskunnallista sotaa!"

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Alice oli matkustanut pariksi viikkoa, ja se päivä lähestyi, jolloin Hasbrookin juttu tuli tutkittavaksi. Edellisenä lauantaina, joka oli Long Islandin metsästysklubin Mi-carème-tanssijaispäivä, oli Siegfried Harvey kutsunut loppuviikoksi koolle yksityisen seurueen, ja Montague hyväksyi myöskin hänen kutsunsa. Hän oli tehnyt kovasti työtä, ja pannut juuri loppupäätelmät kirjelmäänsä, ja hän tuumaili, että lepo tekisi nyt hänelle hyvää.

Hän matkusti veljensä kanssa perjantai-iltapäivällä, ja ensimäinen henkilö, jonka hän kohtasi, oli Betty Wyman, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Bettyllä oli paljon kerrottavana, ja hän kertoi. Koska Montaguea ei oltu nähty Mrs Winnien seurassa hänen kotonaan sattuneen näytöksen jälkeen, olivat ihmiset alkaneet huomata käänteen ja juoruilla ei ollut ollenkaan loppua; ja Mistress Betty tahtoi tietää siitä kaiken, sekä kuinka kaikki oli nyt heidän välillään.

Mutta Montague ei tahtonut kertoa hänelle, ja siksi Mrs Betty nenäkkäästi kieltäytyi kertomasta hänelle, mitä itse oli kuullut. Koko keskustelun ajan silmäili hän Montaguea koomillisella tavalla, ja saattoi selvästi huomata, että hän edellytti pahinta; ja myöskin, että Montague oli tullut paljon mieltäkiinnittävämmäksi henkilöksi hänelle sentakia. Montague sai mitä omituisimpia tunnelmia keskustellessaan Betty Wymanin kanssa; hän oli herkullinen ja houkutteleva, miltei vastustamaton; ja kuitenkin hänen näkökantansa elämästä olivat niin vanhanaikaiset! "Minähän sanoin Teille, että Teidän ei pitäisi tehdä sillä tavalla kesylle kissalle!" sanoi hän Montaguelle.

Sitten jatkoi hän puhetta selvitellen Montaguen omaa kohtaloa ja kiduttaen häntä kaikella sillä hämmingillä, minkä hän oli saanut aikaan.

"Tietäkää", sanoi hän, "että Ollie ja minä olimme kauhuissamme -- luulimme, että isoisä olisi raivoissaan, ja että me joutuisimme perikatoon. Mutta miten lieneekään, se ei käynyt sillä tavalla. Olkaa vaan vaiti kaiken tuon suhteen, mutta minulla on ollut jonkinmoinen aavistus siitä, että hänen täytyy olla suojana Teidän puolellanne."

"Sepä olisi hauskaa tietää", sanoi Montague naurahtaen -- "olen koettanut kauan aikaa etsiä, kuka olisi minun puolellani taistelussa."

"Hän puheli siitä toissa päivänä", sanoi Betty, "ja minä kuulin, että hän ei ollut otaksunut kenenkään Ollien perheen jäsenen omaavan niin paljoa ymmärrystä!"

Betty asui erään tätinsä kanssa aivan lähellä, ja hän meni takaisin ennen päivällistä. Automobiilissa, joka tuli häntä noutamaan, oli itse vanha Wyman matkalla kotia kaupungista; ja kun ulkona oli alkanut pyryyttää lunta, tuli hän sisälle ja seisoi tulen ääressä sillä aikaa kun hänen vaununsa vaihdettiin umpinaiseen Harveyn tallista. Montague ei tavannut häntä, vaan tarkasteli häntä varjosta -- hintelä ihmiskääpiö, jolla oli terävät ja älykkäät kasvot, täynnä ryppyjä. Oli vaikea saada päähänsä, että tämä pieni ruumis omasi yhden maan suurimmista liikkeelle panevista älyistä. Hän oli tavattomasti hermostunut ja ärtyinen mies, katkera ja leppymätön -- kautta kummitusten, enimmän vihattu ja peljätty mies Wall Streetillä. Hän oli nopea, käskevä ja äkäinen kuin ampiainen. "Johtohenkilöt niissä kokouksissa, joissa minä olen läsnä, äänestävät ensiksi ja keskustelevat perästäpäin", oli yksi hänen sanontatapojaan, joita Montague oli kuullut lainattavan. Katsellessa häntä tulen ääressä, kun hän siinä hieroskeli käsiään ja rupatteli iloisesti, lensi Montaguelle äkkiä tunne jostakin verhojen takaisesta, jostakin saavutetusta etuoikeudesta, joka on kielletty kuolevaisilta -- kuninkuudesta, joka säilyy arkipuvunkin yllä ollessa!

Päivällisen jälkeen sinä iltana jutteli Montague isäntänsä kanssa tupakkahuoneessa; ja hän otti esille Hasbrookin jutun ja kertoi matkastaan Washingtoniin ja keskustelustaan tuomari Ellisin kanssa.

"Harveylla oli myöskin hiukan keskustelemista. Juttelin Freddie Vandamin kanssa siitä", sanoi hän.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Montague.

"Oh", vastasi toinen naurahtaen, "hän on sanomattakin harmissaan. Tiedättehän, että hänen isänsä kasvatti hänet siihen luuloon, että Fidelity jollain tavalla olisi hänen omaisuuttaan. Kun hän milloin viittaa siihen, sanoo hän aina 'minun yhtiöni'. Ja hän on hyvin ylpeä ja mahtava siitä -- se on persoonallinen solvaus, jos joku hyökkää sen kimppuun. Mutta ilmeisesti hän ei tiedä, kuka tämän jutun takana on."

"Tiesikö hän jotakin Ellisestä?" kysyi Montague.

"Kyllä", sanoi toinen, "hän oli saanut selville niin paljon. Se oli oikeastaan hän, joka sen minulle alkuaan kertoi. Hän sanoo, että Ellis on nylkenyt yhtiötä vuosikausia -- hänellä on suuri palkka, jota hän ei koskaan ansaitseisi, ja hän on ottanut lainaksi kolmisen miljoonaa markkaa arvottomilla obligationeilla."

Montague tuijotti suu ammollaan.

"Niin", nauroi Harvey. "Mutta sittenkin, se on pieni asia. Vaikeudet Freddie Vandamin suhteen on vain siinä, että hän näkee ainoastaan tuollaiset asiat; ja siten hän ei koskaan ole osaava ratkaista mysteriota. Hän tietää, että tämä joukkue yhtiössä suunnittelee joitakin etuja itselleen, tai koettaa jollain tavalla käyttää häntä hyväkseen -- mutta hän ei milloinkaan käsitä sitä, kuinka suuret miehet punovat lankoja kulissien takana. Jonain päivänä heittävät he hänet kokonaan yli kannen, ja silloin ymmärtää hän kuinka ne ovat pelanneet hänen kanssaan. Sitä juuri tämä Hasbrookin juttu merkitsee, nähkääs -- he tahtovat vain pelottaa häntä uhkaamalla vetää yhtiön asiat oikeuteen ja sanomalehtiin."

Montague istui hetken syvissä mietteissä.

"Minkä luulette olevan Wymanin suhteen tähän asiaan?" kysyi hän viimein.

"Enpä todellakaan tiedä", sanoi Harvey. "Hänen otaksutaan olevan Freddien vastaajan -- mutta mitä sellaisesta sekasotkusta voi sanoa?"

"Se on tosiaankin likanen vyyhti", sanoi Montague.

"Siinä ei ole mitään pohjaa", sanoi toinen. "Kerrassaan se pakahuttaa kuoliaaksi! Kuunnelkaapa vain, mitä Vandam kertoi minulle tänään!"

Ja sitten Harvey mainitsi erään Fidelityn johtajan nimen, joka oli muuan hyvin tunnettu ihmisystävä. Kuultuaan, että erään nuoremman liikeosakkaansa vaimoa oli kohdannut onnettomuus lapsensynnytyksessä, ja että lääkäri oli sanonut miehelle hänen vaimonsa olevan varmasti kuoleman oman, jos enää saisi toisen lapsen, oli tämä mies kysynyt, "Miksi et ole vakuuttanut hänen henkeään?" Toinen vastasi, että hän oli koettanut, mutta yhtiöt eivät olleet hyväksyneet hänen vaimoaan. "Minä takaan sen Teille", sanoi hän; ja niin lähettivät he uuden hakemuksen, ja johtaja tuli Freddie Vandamin luo, mukanaan vakuutuskirja, jonka oli tarkastanut "hallintoneuvosto." Seitsemän kuukautta myöhemmin kuoli vaimo, ja Fidelity maksoi miehelle täyden summan -- miljoonan tahi pari!

"Sellaisia asioita tapahtuu vakuutusmaailmassa!" sanoi Siegfried Harvey.

Ja tämä juttu oli uutena lisänä Montaguen huvituksiin maaseutuklubin juhlapidoissa. Se oli loistava juttu; mutta kenties oli hänen ajatuksensa synkkyys sille vahingoksi; kukat ja musiikki ja kauniit puvut hävisivät kokonaan kaikessa vaateliaisuudessaan, ja hän näki vaan herkuttelua ja juoppoutta -- enemmän kuin koskaan ennen, hänestä tuntui.

Sitten sai hän vielä kokea jotakin epämieluista. Hän kohtasi Laura Heganin; ja otaksuen hänen ottavan sydämellisesti vastaan hänen tervehdyksensä, meni hän hänen luokseen ja puheli hänelle viehättävästi. Ja Miss Hegan tervehti häntä jääkylmällä kohteliaisuudella; hänen huomautuksensa olivat niin lyhyitä, ja hän kääntyi pois niin äkkiä, aivankuin olisi tahtonut masentaa häntä. Montague läksi pois aivan hämmentyneenä. Mutta myöhemmin muistui hänen mieleensä, mitä kaikkia juoruja hänen ja Mrs Winnien ympärillä liikkui, ja hän arvasi, että se oli selityksensä Miss Heganin käytökseen.

Tämä välinäytös heitti varjon koko hänen käyntinsä yli. Sunnuntaina matkusti hän maalle, ja kahlasi yksin lumimyrskyn läpi, täynnä tyytymättömyyden tunnetta menneisyyttä kohtaan ja kaikellaisia aavistuksia tulevaisuudesta. Hän vihasi tätä rahamaailmaa, jossa se, mikä oli kaikista pahinta ihmisluonteessa, kaivettiin pinnalle; hän vihasi sitä ja toivoi, ettei olisi koskaan asettanut jalkaansa sen rajojen sisäpuolelle. Ainoastaan kahlaamalla niin kauan kunnes oli liiaksi väsynyt tuntemaan enää mitään, kykeni hän hallitsemaan itsensä.

Ja sitten pimeän alkaessa laskeutua saapui hän takaisin, ja löysi sähkösanoman, joka oli lähetetty New-Yorkista:

"Tule vastaan Pennan asemalle Jerseyn kaupungissa kello yhdeksän aikaan tänä iltana. Alice."

Tämä sanoma tietenkin karkotti kaikki muut ajatukset hänen mielestään. Hänellä ei ollut aikaa kertoa siitä edes Oliverille -- hän hyppäsi automobiiliin ja ryntäsi suoraapäätä tavottamaan ensimäistä junaa, joka vei hänet kaupunkiin. Ja koko tuon pitkän, kylmän matkan ajan yli lauttojen ja maanteiden pohti hän tätä mysteriota. Alicen seuruetta ei oltu odotettu vielä kahteen viikkoon; ja vasta kaksi päivää sitten tuli kirje Los Angelesista, sanoen, että he varmastikin viipyisivät yhden viikkokauden yli ajan. Ja nyt Alice oli kotona takaisin!

Hän huomasi, että pikajuna lännestä saapui juuri mainitulla tunnilla; nähtävästi siis Alice ei ollut tullut Prenticien junassa ollenkaan. Pikajuna myöhästyi puoli tuntia, ja hän asteli edestakaisin junasillalla halliten kärsimättömyyttään niin hyvin kuin voi. Ja viimein pitkä juna puhkutti sisälle ja hän näki Alicen astuvan alas junasillalle. Hän oli yksin!

"Mitä tämä merkitsee?" olivat ensimäiset sanat, mitkä Montague lausui hänelle.

"Se on pitkä juttu", vastasi hän. "Halusin päästä kotia."

"Tarkotatko, että olet tullut koko matkan rannikolta saakka yksinäsi!" änkytti Montague.

"Yksin", sanoi hän, "koko matkan."

"Kuinka maailmassa --", alotti Montague.

"En voi kertoa siitä täällä, Allan", sanoi hän. "Odota, kunnes pääsemme johonkin rauhalliseen paikkaan."

"Mutta", jatkoi hän itsepintaisesti, "Prenticet! He päästivät sinut tulemaan kotia yksin?"

"He eivät tietäneet siitä", sanoi hän. "Minä juoksin tieheni."

Montague oli sekaantunut enemmän kuin koskaan. Mutta kun hän aikoi tehdä lisää kysymyksiä, laski Alice käden hänen käsivarrelleen. "Pyydän, odota, Allan", sanoi hän. "Menen aivan hämmennyksiin siitä puhuessani. Se oli Charlie Carter."

Ja niin välähti Montaguelle valonkipinä. Hän tapaili henkeä ja änkytti, "oh!"

Hän ei puhunut sanaakaan, ennenkuin he olivat kulkeneet yli lauttauksen ja sijoittautuneet vaunuun, joka läksi liikkeelle. "No", sanoi hän, "kerroppas nyt."

Alice alotti. "Olin hyvin hämmentynyt", sanoi hän. "Mutta sinun tulee ymmärtää, Allan, että minulla on ollut lähes viikkokauden aika sitä ajatella, enkä minä siitä enää välitä. Siksi pyydän, ettet antaisi sen kiihdyttää itseäsi; se ei ollut Charlie-paran vika -- hän ei voi auttaa itseään. Se oli minun oma erehdykseni. Minun olisi tullut noudattaa sinun neuvoasi ja olla olematta missään tekemisissä hänen kanssaan."

"Jatka", sanoi hän; ja Alice kertoi koko tarinan.

Seurue oli lähtenyt tarkastusmatkalle, ja hänellä oli ollut pääkipua, jonka tähden hän oli jäänyt vaunuun. Ja Charlie Carter oli tullut ja alkanut tehdä rakkauden tunnustusta hänelle. "Hän oli jo ennen pyytänyt minua avioliittoon -- se tapahtui matkalle lähdettäessä", sanoi hän. "Ja minä sanoin hänelle ei. Siitä lähtien ei hän tahtonut koskaan päästää minua yksin. Ja tällä kertaa käyttäytyi hän hirvittävällä tavalla -- hän heittäytyi maahan polvilleen ja itki ja sanoi, että hän ei saattanut elää ilman minua. Ja kaikki, mitä minä sanoin, oli aivan turhaa. Viimein hän -- hän tarttui minuun kiinni -- eikä hän tahtonut minua päästää menemään. Minä olin raivoissani ja säikähtynyt. Minun täytyi uhata huutaa apua, ennenkuin hän päästi minut. Ja nyt -- nyt tiedät sinä, kuinka se tapahtui."

"Tiedän", sanoi Montague vakavasti. "Jatka."

"No hyvä, sen jälkeen päätin minä, että minä en voinut jäädä minnekään, missä minun oli pakko nähdä häntä. Jos minä olisin pyytänyt Mrs Prenticeä lähettämään hänet pois, olisi siitä syntynyt skandaali, ja se olisi heittänyt tahraisen varjon jokaisen matkalle. Siksi läksin minä ulos, ja sain tietää, että lyhyen ajan kuluttua läksi juna itään, ja minä pakkasin kokoon tavarani ja jätin lyhyen ilmotuksen Mrs Prenticelle. Kerroin hänelle tekaistun jutun -- sanoin, että olin saanut sähkösanoman, että äitini oli sairaana, ja että en halunnut riistää heidän hyvää aikaansa, jonka tähden olin lähtenyt yksin. Se oli kaikista parasta, mitä voin ajatella. En peljännyt matkustaa, sikäli kuin olin varma, ettei Charlie ehtinyt matkaani."

Montague ei sanonut sanaakaan; hän istui kädet lujasti yhteen puristettuina.

"Sellainen teko näyttää toivottomalta", sanoi Alice hermostuneesti. "Mutta näetkös, olin suunniltani ja onneton. En enää välittänyt seurueesta vähääkään -- tahdoin olla kotona. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän", sanoi Montague. "Ja minä olen iloinen, että olet täällä."

He saapuivat kotia ja Montague soitti Harveylle ja kertoi veljelleen, mitä oli tapahtunut. Hän saattoi kuulla Oliverin hämmästyneen huohotuksen. "Se on suloinen hyvä-huomen!" sanoi hän saatuaan jälleen tyyneytensä; ja sitten lisäsi hän nauraen, "Otaksunpa, että se vakiinnuttaa Charlie-paran aikomuksia."

"Olen iloinen, että olet tullut siihen johtopäätökseen", sanoi toinen asettaessaan kuulotorven paikoilleen.

Tämä tapahtuma järkytti Montaguea suuresti. Mutta hänellä ei ollut paljoa aikaa ajatella sitä -- seuraavana aamuna kello yhdentoista aikaan oli hänen asiansa tuleva tutkittavaksi, ja siksi kaikki hänen ajatuksensa kääntyivät siihen. Tämä asia oli ollut ainoana todellisena mielenkiinnittäjänä hänen elämässään kolmena viimeisenä kuukautena; se oli hänen päämääränsä, asia, jonka tähden hän kärsi kaikkea, mikä muuten olisi ajanut hänet inholla luotaan. Ja hän oli harjottanut itseään niinkuin atleetti suurta kilpailua varten; hän oli täydellisesti kunnossa ja valmiina otteluun elämästään. Hän läksi kaupungille sinä aamuna jokainen jänne ruumiissaan ja mielessään sykkivänä ja palavana; ja hän meni toimistoonsa ja posti oli tuonut hänelle kirjeen Mr Hasbrookilta. Hän avasi sen nopeasti ja luki sanoman, lyhyen, suoran ja päättäväisen niinkuin miekansivallus:

"Pyydän ilmottaa Teille, että olen saanut tyydyttävän ehdotuksen Fidelity-yhtiöltä. Olen sopinut heidän kanssaan ja tahdon peräyttää jutun. Kiittäen Teitä palveluksistanne olen Teidän aina uskollinen."

Montaguelle tuli tämä niinkuin ukkosen isku. Hän istui aivan mykistyneenä -- hänen kätensä herposivat ja kirje putosi pöydälle, joka oli hänen edessään.

Ja kun hän viimein liikkui paikoiltaan, tarttui hän telefooniin ja käski sihteeriään soittamaan Mr Hasbrookille. Sitten istuutui hän odottamaan; ja kun kello soi, otti hän telefoonin toivoen kuulevansa Mr Hasbrookin äänen, ja aikoen vaatia selitystä. Mutta hän kuulikin oman sihteerinsä äänen, joka sanoi: "Sentraalista ilmotetaan, että numero on katkaistu, herra."

Ja hän ripusti kuulotorven paikoilleen ja istui jälleen liikkumattomana. Valhekuva oli hävinnyt!

Montaguelle merkitsi tämä muutosta koko hänen elämän toiveissaan. Kaikki hänen toiveensa menivät sen kautta sirpaleiksi. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, ei mitään ajattelemista; maa hänen jalkojensa alla oli pettänyt!