Part 24

Tämän kirjeen lähetti Montague sanan viejän mukana; ja sitten meni hän kotia. Ehkä kymmenen minuuttia hänen saavuttuaan soi telefoonikello ja siellä oli Mrs Winnie.

"Teidän ilmotuksenne on tullut", sanoi hän. "Oletteko lupautunut jonnekin tänä iltana?"

"En", vastasi hän.

"Hyvä", sanoi Mrs Winnie, "tahdotteko tulla päivälliselle?"

"Mrs Winnie" -- pani hän vastaan.

"Pyydän, tulkaa", sanoi hän. "Tehkää se!"

"Minä vihaan, että olen Teitä --" alotti hän.

"Tulkaa, minä tahdon!" sanoi hän kolmannen kerran.

Ja hän vastasi, "No hyvä."

Hän meni; ja kun hän astui sisälle, johti lakeija hänet sähköhissin luo ja sanoi, "Mrs Duval pyytää Teitä ystävällisesti tulemaan ylös, herra", Ja siellä tuli Mrs häntä vastaan, hehkuvin poskin ja kasvoilla kiihtynyt ilme.

Hän oli tavallistaankin rakastettavampi, pehmeässä kermanvärisessä puvussaan, ja tulipunainen ruusu rinnallaan. "Minä olen aivan yksin tänä iltana", sanoi hän, "ja niin me syömme minun huoneustossani. Me aivan hukkuisimme tuohon suureen saliin alhaalla."

Hän vei Montaguen seurusteluhuoneeseen, missä suuret sylilliset tuoreita ruusuja levittivät tuoksujaan. Pöytä oli katettuna kahdelle hengelle ja kaksi suurta tuolia seisoi tulen edessä, joka hehkui takassa Montague huomasi, että Mrs Winnien käsi vapisi hieman, kun hän viittasi häntä istumaan yhteen niistä; hän saattoi lukea hänen kiintymyksensä koko hänen olemuksestaan. Hän heitti taisteluhansikkaan vihollisilleen!

"Syökäämme ensiksi ja jutelkaamme perästäpäin", sanoi hän nopeasti. "Me voimme kuitenkin olla onnellisia hetkisen."

Ja hänen onnellisuutensa jatkui sillä hermostuneella, kiihtyneellä tavalla, joka oli hänelle ominaista. Hän jutteli uudesta oopperasta, joka aijottiin esittää, ja Mrs de Graffenriedin uusista vastaanottokemuista ja Mrs Ridgley-Clievedenin tanssijaisista; myöskin puhui hän raajarikkoisten lasten sairashuoneesta, jonka hän aikoi rakentaa, ja Mrs Vivie Pattonin avioerosta. Ja sillä välin sfinksimäiset palvelijat liikkuivat edestakaisin, ja ruoat ilmestyivät ja hävisivät. He joivat kahvia suurissa tuoleissa takan ääressä; ja pöytä korjattiin ja palvelijat katosivat, sulkien ovet jälkeensä.

Sitten asetti Montague kuppinsa syrjään ja istui synkkänä tuijotellen tuleen. Ja Mrs Winnie seurasi häntä katseellaan. Oli pitkällinen hiljaisuus.

Äkkiä kuuli hän Mrs Winnien äänen. "Onko Teidän mielestänne niin helppoa katkaista ystävyytemme?" kysyi hän.

"En ajatellut sitä, oliko se helppoa tahi vaikeaa", vastasi hän. "En ajatellut muuta kuin suojella Teitä."

"Ja luuletteko, että ystäväni eivät ole minulle mitään?" jatkoi hän. "Onko minulla niitä siksi paljon?" Ja hän pusersi käsiään äkkinäisellä, kuumeentapaisella liikkeellä. "Luuletteko, että minä annan noiden raukkojen pelottaa itseäni ja teen mitä he haluavat? Minä en anna heille perää -- en mistään hinnasta, tehköön Lelia mitä tahansa!"

Hämmästynyt ilme välähti Montaguen kasvoilla. "Lelia?" kysyi hän.

"Mrs Robbie Walling!" huusi Mrs Winnie. "Ettekö luule, että hän saa vastata tuosta kirjotuksesta?"

Montague kohosi ylös.

"Sillä tavalla on heillä tapana käydä taistelua!" huusi Mrs Winnie. "He maksavat rahaa noille konnille, ollakseen suojattuja. Ja sitten lähettivät he iljettäviä juoruja ihmisistä, joita he haluavat vahingoittaa."

"Ette suinkaan sitä todella tarkota", huudahti mies.

"Tietysti tarkotan", huusi hän. "Minä tiedän, että se on totta! Minä tiedän, että Robbie Walling maksoi seitsemän tuhatta viisisataa markkaa muutamista nidoksista, joita he julkaisivat! Ja kuinka arvelette lehden saavan juorunsa?"

"En tiedä", sanoi Montague. "Mutta en koskaan uneksinut --"

"Oh", huudahti Mrs Winnie, "heidän postinsa on aina täynnä sinisiä ja kultaisia nimileimoja! Minä olen tuntenut vieraita, jotka ovat istuneet ja kirjottaneet parjauksia emännästään heidän omissa kodeissaan. Oi, Teillä ei ole käsitystäkään ihmisten alhaisuudesta!"

"Minulla oli vähän käsitystä", sanoi Montague, vaitiolon jälkeen. "Siitä syystä tahdoin Teitä suojella."

"Minä en halua suojelusta!" huusi hän tulisesti. "Minä en tahdo antaa heille sitä tyydytystä. He tahtovat saada minut hylkäämään Teidät, ja minä en tahdo sitä tehdä, en mistään hinnasta sanokoot he mitä tahansa!"

Montague istui kulmakarvat rypyssä ja tuijotti tuleen. "Kun olin lukenut tuon kirjotuksen", sanoi hän hitaasti, "en jaksanut kestää ajatusta onnettomuudesta, minkä Teille saattaisin tuottaa. Ajattelin, kuinka suuresti se mahtaisi kiihottaa Teidän miestänne --"

"Minun miestäni!" toisti Mrs Winnie.

Hänen äänessään oli kova sävy, kun hän jatkoi. "Hän panee heidät kyllä vaikenemaan", sanoi hän -- "sellainen on hänen tapansa. Voitte olla varma siitä, että sanaakaan enempää ei enää julkaista."

Montague istui vaiti. Sellaista vastausta hän ei ollut odottanut, ja se melkein häntä harmitti.

"Jospa siinä kaikki!" -- sanoi hän epäröiden. "Mutta minä en sitä tietänyt. Arvelin, että kirjotus voisi kiihdyttää häntä toisesta syystä -- että se voisi olla syynä onnettomuuteen Teidän ja hänen välillään. --"

Hiljaisuus. "Te ette ymmärrä", sanoi Mrs Winnie lopuksi.

Montague saattoi päätään kääntämättä nähdä hänen kätensä, kun ne lepäsivät polvilla. Hän liikutteli niitä hermostuneesti. "Te ette ymmärrä", toisti hän.

Kun hän alkoi uudelleen puhua, oli hänen äänensä matala, vapiseva. "Minun täytyy kertoa Teille", sanoi hän; "olen ollut varma, että _ette_ tietänyt."

Taas hiljaisuus. Mrs Winnie epäröi, ja hänen kätensä vapisivat; sitten jatkoi hän ehättäen. -- "Tahdoin, että Te tietäisitte. Minä en rakasta miestäni. En ole häneen sidottu. Hänellä ei ole mitään sanomista minun asioissani."

Montague istui jäykkänä kuin kivi. Nämä sanat löivät hänet puoleksi sekaisin. Hän saattoi tuntea Mrs Winnien katseen, joka oli tähdätty häneen; ja hän saattoi tuntea miten veri kuumana tulvahti hänen kaulalleen ja poskilleen.

"Ol-- ollakseni rehellinen, tuli Teidän saada se tietää", kuiskasi hän. Ja hänen äänensä häipyi kuulumattomiin ja taas seurasi hiljaisuus. Montague istui mykkänä. "Minkätähden ette sano jotakin?" kysyi hän viimein odotuksesta kiihtyneenä; ja Montague tunsi tuskan, joka ilmeni hänen äänessään. Sitten kääntyi hän ja katsoi häneen ja näki hänen lujasti yhteen puserretut kätensä ja hänen vapisevat huulensa.

Hän oli sanattomaksi hämmästynyt. Ja hän näki hänen rintansa nopeasti kohoilevan, ja näki kyynelten nousevan hänen silmiinsä. Äkkiä heittäytyi Mrs Winnie maahan, peitti kasvonsa käsillään ja puhkesi raivoisaan nyyhkytykseen.

"Mrs Winnie!" huusi hän ja kohosi seisomaan.

Hänen tunteenpurkauksensa jatkui. Montague huomasi, että hän vapisi rajusti. "Te ette rakasta minua!" vaikeroi hän.

Montague seisoi vapisten ja hämmästyksen lyömänä. "Olen hyvin pahoillani!" kuiskasi hän. "Oi, Mrs Winnie -- minulla ei ollut aavistustakaan --"

"Minä tiedän! Minä tiedän!" huusi hän. "Se on minun vikani! Minä olin mieletön! Minä tiesin sen koko ajan. Mutta minä toivoin -- luulin, että Te voisitte, jos tietäisitte --"

Ja sitten taas hänen kyyneleensä tukahuttivat hänet; hän tärisi tuskasta ja surusta.

Montague seisoi ja tarkasti häntä, avuttomana tuskasta. Mrs Winnie tarttui suonenvedon tapaisesti tuolin selustaan ja Montague laski kätensä hänen käteensä.

"Mrs Winnie --" alotti hän.

Mutta hän tempasi pois kätensä ja kätki sen. "Ei, ei!" huusi hän kauhuissaan. "Älkää koskeko minuun!"

Ja äkkiä käänsi hän katseensa Montagueen ja ojensi käsivartensa. "Ettekö ymmärrä, että minä rakastan Teitä?" huudahti hän. "Te halveksitte minua sentähden, tiedän sen -- mutta minä en voi sille mitään. Minä sanon sen Teille sittenkin. Se on ainoa tyydytykseni, mikä minulla voi olla. Minä olen aina Teitä rakastanut! Ja minä luulin -- minä luulin, että Te ette vain ymmärtänyt. Minä olin valmis uhmaamaan koko maailmaa -- minä en välittänyt siitä, kuka tahansa sen tiesi, enkä siitä, mitä kaikki siitä sanoisivat. Minä ajattelin, että me voisimme olla onnellisia -- minä ajattelin, että minä voisin olla vapaa viimeinkin. Voi, Te ette voi käsittää, kuinka onneton minä olen -- ja kuinka yksinäinen -- ja kuinka ikävöin päästä pois! Ja minä uskoin, että Te -- että Te voisitte --"

Ja sitten kyyneleet tulvasivat taas Mrs Winnien silmiin ja hänen äänensä muuttui pienen lapsen ääneksi. "Luuletteko, että voisitte ruveta minua rakastamaan?" vaikeroi hän.

Hänen äänensä sai Montaguen vapisemaan, niin että hän vapisi sisimmässä sisässään. Mutta hänen kasvonsa tulivat vaan yhä vakavammiksi.

"Te halveksitte minua sentähden, että kerroin Teille!" huudahti Mrs Winnie.

"Ei, ei, Mrs Winnie", sanoi hän. "Minä en voisi sitä tehdä --"

"Siis -- siis minkä tähden --" kuiskasi hän. -- "Olisiko niin vaikeaa rakastaa minua?"

"Se olisi sangen helppoa", sanoi hän, "mutta minä en uskalla antaa itselleni siihen oikeutta."

Mrs Winnie katseli häntä hellästi. "Te olette niin kylmä -- niin armoton!" huudahti hän.

Hän ei vastannut mitään ja Mrs Winnie istui väristen. "Oletteko koskaan rakastanut naista?" kysyi hän.

Oli pitkä vaitiolo. Montague istui jälleen tuoliin. "Kuunnelkaa, Mrs Winnie", alkoi hän viimein.

"Älkää kutsuko minua siksi!" huudahti hän. "Kutsukaa minua nimellä Evelyn -- pyydän."

"No hyvä", sanoi hän -- "Evelyn. En aikonut tuottaa sinulle onnettomuutta -- jos minulla olisi ollut vähintäkään aavistusta, niin en olisi koskaan enää sinua nähnyt. Tahdon kertoa sinulle, mitä en ole kenellekään muille milloinkaan kertonut. Silloin sinä ymmärrät."

Hän istui muutamia minuutteja synkissä unelmissa.

"Kerran", sanoi hän, "kun olin nuori, rakastin erästä naista -- kvarteroonityttöä. [_Kvarterooniksi_ kutsutaan mulatin ja valkoisen yhtymisestä syntynyttä lasta. Suomentaja.] Se oli New Orleansissa; se on siellä tapana. Heillä on oma maailmansa ja me pidämme heistä huolta sekä lapsista; ja jokainen sen tietää. Minä olin hyvin nuori, vasta noin kahdeksantoista; ja hän oli vielä nuorempi. Mutta minä tulin silloin huomaamaan, mitä naiset ovat, ja mitä rakkaus merkitsee heille. Minä näin, kuinka he saattoivat kärsiä. Ja sitten kuoli hän lapsensynnytykseen -- lapsi kuoli myöskin."

Montaguen ääni oli hyvin matala; ja Mrs Winnie istui kädet yhteenpuristettuina, ja hänen silmänsä olivat kiinninaulittuina Montaguen kasvoihin. "Minä näin hänen kuolevan", sanoi hän. "Ja silloin oli kaikki lopussa. En milloinkaan ole sitä unohtanut. Minä päätin silloin mielessäni, että olin tehnyt väärin; ja etten koskaan niin kauan kuin elän, tarjoaisi rakkauttani naiselle, jollen voinut omistaa koko elämääni hänelle. Niin sinä siis näet, että minä pelkään rakkautta. Minä en tahdo kärsiä niin paljoa, enkä saattaa toisia kärsimään. Ja kun joku puhuu minulle niin kuin sinä puhut, palaa tuo kaikki minulle takaisin -- se saa minut kyyristymään kokoon ja kuihduttaa minut."

Hän pysähtyi ja toinen sai takaisin tyyneytensä.

"Ymmärrä minua", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minä en pyytäisi sinulta mitään lupauksia. Minä tahtoisin maksaa minkä hinnan tahansa -- minä en pelkää kärsimystä."

"En tahdo tuottaa sinulle kärsimystä", sanoi hän. "En tahdo käyttää edukseni ainoatakaan naista."

"Mutta minulla ei ole maailmassa mitään, mitä pitäisin arvossa!" huusi hän. "Minä läksisin pois -- minä jättäisin kaikki ollakseni sinun kaltaisesi miehen kanssa. Minulla ei ole mitään siteitä -- ei mitään velvollisuuksia --"

Montague keskeytti hänet. "Sinulla on miehesi --" sanoi hän.

Ja raivoisana huudahti hän äkkiä -- "Mieheni!"

"Eikö kukaan ole kertonut sinulle miehestäni?" kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.

"Ei kukaan", sanoi Montague.

"No hyvä, kysy heiltä!" huudahti hän. "Ennen sitä, ota sanani pantiksi -- minulla ei ole mitään velvollisuuksia miehelleni."

Montague istui ja tuijotti tuleen. "Mutta ajattele minun omaa asemaani", sanoi hän. "_Minulla_ on velvollisuuksia -- äitini ja serkkuni --"

"Oi, älä sano enää sanaakaan!" huudahti nainen sortuneella äänellä. "Sano, ettet rakasta minua -- siinä kaikki! Ja sinä et koskaan enään tule minua kunnioittamaan! Minä olen ollut hullu -- minä olen lyönyt kaikki pirstaleiksi! Minä olen heittänyt pois ystävyytesi, jonka ehkä olisin voinut säilyttää!"

"Et", sanoi hän.

Mutta Mrs Winnie jatkoi kiivaasti -- "Ainakin olen ollut rehellinen -- anna minulle siitä kunnioitus! Siitä tulevat minulle kaikki vastoinkäymiseni -- minä sanon, mitä mielessäni on, ja minä saan maksaa vääryyksieni hinnan. Minun laitani ei ole sellainen, että olisin kylmä ja arvioiva -- sentähden, älä halveksi minua kokonaan."

"Minä en voisi sinua halveksia", sanoi Montague. "Minulle tuottaa suorastaan kärsimystä se, että olen tehnyt sinut onnettomaksi. Ja minä en sitä tarkottanut."

Mrs Winnie istui tuijottaen eteensä alakuloisissa mietteissä. "Älä ajattele sitä kauemmin", sanoi hän katkerasti. "Minä kyllä olen voittava sen. Minun tähteni ei maksa vaivaa murehtia. Luuletko, etten tietäisi, mitä sinä ajattelet siitä maailmasta, jossa elän? Ja minä olen osa siitä -- minä räpytän siipiäni ja koetan päästä siitä pois, mutta en voi. Minä olen siinä ja tulen jäämään siihen sinne saakka kunnes kuolen; minä voisin yhtä hyvin siitä luopua. Minä ajattelin, että voisin varastaa pienen ilon -- sinulla ei ole käsitystäkään, kuinka minä janoan pientä iloa! Sinulla ei ole käsitystä siitä, kuinka yksinäinen minä olen! Ja kuinka tyhjää minun elämäni! Sinä sanot pelkäävän saattaa minut onnettomuuteen; se on julmaa pilaa, mutta minä annan sinulle siihen luvan, jos voit sitä tehdä! Minä en pyydä mitään -- en mitään lupauksia, en mitään uhrauksia! Minä otan kaiken vastuun, ja maksan kaikki rangaistukset!"

Hän hymyili kyyneltensä läpi pakotettua, pilkallista hymyä. Montague katseli häntä, ja Mrs Winnie kääntyi uudelleen; heidän katseensa kohtasi taas toisensa. Taas näki hän veren kuohahtavan kaulalta hänen poskilleen. Samalla kertaa alkoivat vanhat pedot liikkua hänen sisällään. Hän tiesi, että mitä vähemmän aikaa hän vietti Mrs Winnien sympaattisessa seurassa, sitä parempi heille molemmille.

Hän oli juuri nousemaisillaan, ja jäähyväissanat olivat hänen huulillaan kun äkkiä kuului koputus ovelle.

Mrs Winnie hypähti seisomaan. "Kuka se on?" huusi hän.

Ja ovi avautui ja Mr Duval astui sisään.

"Hyvää iltaa", sanoi hän miellyttävästi ja astui vaimonsa luo.

Mrs Winnie liekehti vihasta ja tuijotti häneen. "Minkätähden tulet tänne ilmoittamatta?" huusi hän.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän -- "Mutta minä löysin tämän postissani."

Ja Montague noustessaan tervehtimään häntä, näki että hänellä oli kädessään leikkaus tuosta syytöskirjotuksesta. Sitten huomasi hän Duvalin aikovan lähteä, ja hän ymmärsi, että mies ei ollut huomannut hänen läsnäoloaan huoneessa.

Duval silmäili Montaguea ja vaimoaan, ja huomasi nyt ensi kerran hänen kyyneleensä ja kiihtymyksensä. "Pyydän anteeksi", sanoi hän; "olen nähtävästi luvattomasti tunkeutunut."

"Niin totta totisesti oletkin", vastasi Mrs Winnie.

Hän teki liikkeen lähteäkseen; mutta ennenkuin hän ennätti ottaa askeltakaan, oli Mrs Winnie rynnännyt hänen ohitsensa ja jättänyt huoneen, läimäyttäen kiinni oven jälkeensä.

Ja Duval tuijotti hänen peräänsä, ja sitten kääntäen katseensa Montagueen nauroi hän. "Hyvä! hyvä! hyvä!" sanoi hän.

Sitten katkaisi hän olonsa ja lisäsi "Hyvää iltaa, herra."

"Hyvää iltaa", sanoi Montague.

Hän vapisi hieman ja Duval huomasi sen; hän hymyili sydämellisesti. "Tämän laatuisesta aineksesta syntyy näytelmiä", sanoi hän. "Mutta pyydän, ettette ole häpeissänne -- meillä ei tule olemaan mitään näytelmiä."

Montague ei keksinyt mitään, mitä hän olisi siihen sanonut.

"Velvollisuuteni on pyytää Evelyniltä anteeksi", jatkoi toinen. "Se oli yksinomaan ikävä sattuma -- tämä häiritsemiseni, nähkääs. Minulla ei ole tapana tunkeutua. Te voitte olla niinkuin kotonanne tulevaisuudessa."

Montague lensi tulipunaiseksi nämä sanat kuullessaan.

"Mr Duval", sanoi hän, "Minun täytyy vakuuttaa Teille, että Te olette erehtynyt --"

Toinen katsoi silmiään siristäen häneen. "Oh, tulkaa, tulkaa!" sanoi hän nauraen. "Jutelkaamme niinkuin maailmanmiehet."

"Minä sanon, että Te olette erehtynyt", sanoi Montague uudelleen.

Toinen kohautti olkapäitään. "Olkoon menneeksi", sanoi hän sydämellisesti. "Niinkuin haluatte. Tahdoin vain tehdä asiat Teille selväksi, siinä kaikki. Haluan, että iloitsette Evelynin kanssa. Minä en sano Teille hänestä mitään -- Te rakastatte häntä. Riittää, että minä olen omistanut hänet, ja minä olen väsynyt häneen; kenttä on nyt Teidän, Mutta älkää saattako häntä epäluulojen alaiseksi, älkääkä antako hänen tehdä itsestään narria julkisuudessa, jos vaan voitte sitä auttaa. Ja älkää myöskään antako hänen kuluttaa liiaksi paljon rahaa -- hän maksaa minulle jo viisi miljoonaa vuodessa. Hyvää yötä, Mr Montague!"

Ja hän meni ulos. Montague, joka seisoi niinkuin kuvapatsas, saattoi kuulla hänen nauraa kikattavan mennessään alas saliin.

Viimein Montague ryhtyi itsekin tekemään lähtöä. Mutta hän kuuli Mrs Winnien tulevan takaisin ja hän jäi häntä odottamaan. Mrs Winnie tuli sisälle ja sulki oven ja kääntyi häneen päin.

"Mitä hän sanoi?" kysyi hän.

"Hän -- oli sangen miellyttävä", sanoi Montague.

Ja Mrs Winnie hymyili ilkeästi. "Minä menin ulos tarkotuksella", sanoi hän. "Halusin, että sinä näkisit hänet -- näkisit, minkälainen mies hän on ja kuinka paljon 'velvollisuuksia' minulla on häntä kohtaan! Sinä näit, arvaan."

"Kyllä, minä näin", sanoi hän.

Sitten taas hän aikoi lähteä. Mutta Mrs Winnie otti häntä käsivarresta. "Tule ja puhu minulle", sanoi hän. "Ole niin hyvä!"

Ja hän vei hänet uudelleen takan ääreen. "Kuule", sanoi hän. "Hän ei tule tänne enää takaisin. Hän aikoo matkustaa tänä iltana -- luulin, että hän oli jo mennyt. Ja hän ei palaa pariin kuukauteen. Kukaan ei meitä enää häiritse."

Hän tuli hyvin lähelle Montaguea ja katseli häntä kasvoihin. Hän oli pyyhkinyt pois kyyneleensä, ja onnellinen ilme oli palannut takaisin hänen kasvoilleen; hän oli rakastettavampi kuin milloinkaan.

"Minä otin sinut hämmästyttäen vastaan", sanoi hän hymyillen. "Sinä et tietänyt, kuinka olisit menetellyt. Ja minä häpesin -- minä luulin, että sinä minua vihaisit. Mutta minä en aio enää olla onneton -- minä en ollenkaan välitä. Olen iloinen, että puhuin!"

Ja Mrs Winnie nosti kätensä ja tarttui hänen nuttunsa rintaimiin. "Minä tiedän, että sinä rakastat minua", sanoi hän; "minä näin sen sinun silmistäsi juuri äsken, ennenkuin hän astui huoneeseen! Mutta sinä et vaan tahtoisi antaa itsellesi vapautta. Sinulla on niin monta epäilystä ja pelkoa. Mutta sinä saat nähdä, että minä olen oikeassa; sinä olet oppiva minua rakastamaan. Sinä et voi sille mitään -- minä olen oleva niin ystävällinen ja hyvä! Kunhan et vain mene pois --"

Mrs Winnie oli niin lähellä häntä, että hänen hengityksensä kosketti hänen kasvojaan. "Lupaa minulle, rakkaani", sanoi hän kuiskaten -- "että sinä et lakkaa käymästä minun luonani -- että sinä tahdot oppia minua rakastamaan. Minä en voi olla olemassa ilman sinua!"

Montague vapisi joka hermonpäähän saakka; hän tunsi olevansa mies, joka oli tarttunut verkkoon. Mrs Winnie oli omistanut kaikki, mitä hän elämässä tarvitsi; ja nyt tahtoi hän hänet! Hänelle oli mahdotonta ajatellakaan mitään muuta mahdollisuutta.

"Kuule", alotti hän ystävällisesti.

Mutta Mrs Winnie luki hänen katseestaan kiellon, ja hän huusi, "Ei, ei -- et saa! Minä en voi elää ilman sinua! Ajattele! Minä rakastan sinua! Mitä voisin minä muuta sinulle sanoa? Minä en voi uskoa, että sinä et välitä minusta -- sinä _olet_ pitänyt minusta -- minä olen nähnyt sen katseestasi. Kuitenkin sinä pelkäät minua -- miksi? Katso minuun -- enkö ole kaunis muodoltani? Ja onko naisen rakkaus niin pieni asia -- voitko heittää sen luotasi ja tallata maahan niin helposti? Miksi tahdot mennä? Etkö ymmärrä -- ei kukaan tiedä, että olemme täällä -- ei kukaan välitä! Sinä voisit tulla tänne milloin hyvänsä haluat -- tämä on minun paikkani -- minun! Eikä kukaan tule siitä ajattelemaan mitään. Kaikki muutkin menettelevät niin. Siinä ei ole mitään peljättävää!"

Mrs Winnie kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi itsensä hänen lähelleen, niin että Montague saattoi tuntea hänen sydämensä sykkivän hänen rintaansa vastaan. "Oi, älä jätä minua tänä iltana yksin tänne!" huusi hän.

Montaguelle nuo sanat olivat kuin hälyytyskellon lyönti syvälle hänen sielussaan. "Minun täytyy mennä", sanoi hän.

Mrs Winnie heitti päätään taaksepäin ja tuijotti häneen, ja Montague havaitsi kauhun ja tuskan, joka kuvastui hänen silmissään, "Ei, ei!" huusi hän, "älä sano sitä minulle! Minä en voi sitä kestää -- oi katso, mitä minä olen tehnyt! Katsele minuun! Armahda minua!"

"Mrs Winnie", sanoi hän, "Sinun tulee armahtaa _minua_!"

Mutta hän tunsi, kuinka hän tarttui häneen kiinni yhä lujemmin. Ja hän tarttui hänen ranteisiinsa, ja lempeällä väkivallalla irrotti hän hänen otteensa itsestään; Mrs Winnien kädet laskeutuivat sivuille, ja hän tuijotti häneen hämmentyneenä.

"Minun täytyy mennä", sanoi Montague uudelleen.

Ja hän astui ovea kohti. Mrs Winnie seurasi häntä tylsänä katseellaan.

"Hyvästi", sanoi Montague. Hän tiesi, että enemmät sanat olivat turhia; hänen myötätuntonsa olisi ollut niinkuin öljyä liekkien päälle. Mrs Winnie näki hänen liikkuvan, ja kun hän avasi oven, heittäytyi hän alas tuloon ja puhkesi raivoisaan, hillittömään itkuun. Hän sulki oven hiljaa ja meni pois.

Hän löysi raput alakertaan ja sai hattunsa ja päällysvaatteensa kenenkään näkemättä. Hän asteli alas Avenueta -- ja siinä yhtäkkiä kohosi hänen edessään taivasta kohti St. Cecilian jättiläisrakennus. Hän pysähtyi ja tarkasti sitä -- se näytti suurelta, myrskyisänä myllertävältä tunnemereltä. Ja ensi kerran elämässään hän tunsi ymmärtävään, minkä tähden ihmiset ovat panneet kokoon tuon tornina ylöspäin kiipeävän kivikasan!

Sitten meni hän kotia.

Hän tapasi Alicen pukeutumassa joitakin tanssiaisia varten ja Oliverin häntä odottamassa. Hän meni huoneeseensa ja otti päältään päällystakkinsa; ja Oliver tuli hänen luokseen, ja äkkinäisellä liikkeellä heittäytyi hän hänen olkapäidensä yli ja piti ylhäällä voitonmerkkiä.

Hän veti sen esille varovaisesti ja mittaili sen pituutta, hymyillen samalla vahingoniloisesti. Sitten kohotti hän sen ylös valoa kohti nähdäkseen sen väriä. "Musta!" huusi hän. "Sysi musta!" Ja hän katseli veljeään iloinen veitikka silmissään, "Hei Allan!" nauraa hykersi hän.

Montague ei virkkanut mitään.

Kahdeskymmenes luku.

Noin viikko paastonajan alkamisen jälkeen kaupungin huvit tulivat vaimenemaan ja seuraelämä oli muuttava toimintanäyttämönsä maaseutuklubeihin ja Californiaan ja Kuumille lähteille ja Palmurannikolle. Mrs Caroline Smythe pyysi Alicea liittymään hänen seurueeseensa retkellä viime mainittuun paikkaan; mutta Montague pani vastaan, koska hän näki Alicen käyneen kalpeaksi ja hermostuneeksi kolmen kuukauden yötä päivää kestäneiden juhlien jälkeen. Myöskin käynti Floridassa vaatisi viidenkymmenen tai seitsemänkymmenenviiden tuhannen markan arvosta uusia vaatteita; ja nämä nähtävästi eivät riittäisi kesäksi -- ne olisivat kuluneet ja _passé_ siihen aikaan. [_Passé_ = ohi muodista. Suomentaja.]

Niin asettui Alice lepäämään; mutta hän oli liiaksi suosittu saadakseen olla yksin -- muutamien päivien perästä tuli toinen kutsu, tällä kertaa kenraali Prenticeltä ja hänen perheeltään. He suunnittelivat rautatieretkeä -- joka kestäisi yhden kuukauden; heillä tulisi olemaan yksityinen juna, ja kaksikymmentäviisi ihmistä seurueessa, ja he tulisivat menemään Californiaan ja Mexikoon -- "huristaen ympäri piirin", niinkuin he sitä kutsuivat. Alice tahtoi kaikin mokomin mennä ja Montague antoi suostumuksensa. Jälestä päin sai hän harmikseen kuulla, että Charlie Carter oli yksi kutsutuista, ja hän olisi mielellään tahtonut, että Alice olisi kieltäytynyt; mutta Alice ei tahtonut sitä tehdä, eikä hän voinut tehdä päätöstä ja estää häntä.