Part 21

Montague luuli kykenevänsä kestämään melkoisen paljon siihen aikaan. Hän meni ja tapasi siellä Mrs Vivien ja hänen kreivinsä (Mr Vivie oli nähtävästi jätetty kutsumatta) sekä myöskin tuon nuoren, perkeleellisyyden palvojarunoilijan, jonka teos oli juuri siihen aikaan koko kaupungin puheenaiheena. Hän oli pitkä, hoikka nuorukainen, jolla oli valkeat kasvot ja surumieliset, mustat silmät ja mustat kiharat, jotka somina aaltoina laskeutuivat hänen korvilleen; hän istui "itämaisessa nurkassa", polvillaan käsikirjotus, joka oli hennolla käsialalla kopioitu hienosti lemuavalle "taiteilija-paperille", ja solmittu intohimoisen purppuraisilla värinauhoilla. Nuori, valkoisiin puettu tyttö istui hänen vierellään ja piti kynttilää runoilijan lukiessa tästä käsikirjotuksesta omia painamattomia (ja painettavaksi mahdottomia) säkeitään.

Ja sillä välin kun nuori runoilija keskeytti lukunsa, puhui hän. Hän puhui itsestään ja työstään -- nähtävästi oli hän tullut sinne saadakseen juuri siitä puhua. Hänen sanansa tulvailivat niinkuin nopea virta, kuultavina, säihkyvinä, keskeymättöminä; ne hypähtelivät paikasta toiseen -- sinne tänne, nopeasti niinkuin valo leikkii aalloilla. Montague koetti työllä ja vaivalla seurata puhujan ajatuksia, kunnes hän huomasi järkensä olevan aivan pyörällä ja jätti kuuntelemisen. Jälkeenpäin kun hän ajatteli sitä uudelleen, nauroi hän itselleen; sillä Strathconan mietelmät eivät olleet vakavia ajatuksia, joilla olisi ollut mitään suhdetta totuuteen -- ne olivat sukkeluuksia, jotka olivat kokoonpannut häikäisemään kuulijaa, paradoksiharjoitelmia, joilla oli yhtä vähän yhteyttä elämän todellisuuden kanssa kuin ilotulituksella. Hän poimi ihmisrodun moraalisten kokemuksien kokonaissumman, käänsi sen ylösalasin ja penkoi ja kaiveli sitä joka puolelta ja käytteli sitä niinkuin lasinpalasta kaleidoskoopissa. Ja ihmiset huudahtelivat suu ammollaan ja henkeään pidättäen, kuiskien toisilleen, "demoonillista!"

Näiden runoilijain "koulun" tunnuslauseena oli, ettei ollut mitään hyvää eikä mitään pahaa, vaan että kaikki asiat olivat "mieltäkiinnittäviä." Jos joku kuunteli Strathconaa puolen tunnin ajan, tuntui kuin olisi tahtonut kätkeä päänsä ja kieltää koskaan ajatelleensakaan, että hänellä olisi joitakin hyveitä; maailmassa, missä kaikki asiat olivat epävarmoja, oli tyhmän itserakasta teeskennellä edes tietävänsä mitä hyve oli. Ihminen saattoi ainoastaan olla sitä, mitä hän oli; ja eikö se merkinnyt, että tuli tehdä niinkuin halutti?

Saattoi tuntea, kuinka hänen uhmaavaisuutensa pani väristyksen kulkemaan läpi koko seurueen. Ja mikä pahinta, tuota kaikkea ei saattanut kuitata naurulla; sillä poika oli todellinen runoilija -- hänessä oli tulta ja hehkua, sointuva haltioitumisen lahja. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenen vanha, ja lyhyessä meteorinlennossa oli hän läpikokenut kaikki kokemusten asteikot; hän oli perehtynyt kaikkiin ihmissaavutuksiin -- menneisiin, nykyisiin ja tuleviin. Kukaan ei voinut mainita mitään, jota hän ei olisi täydellisesti käsittänyt: pyhimysten haltiot, marttyyrien vihkimykset -- ah, hän oli ne kokenut; samoin oli hän koskettanut siveellisen turmion kuiluja, hän oli harhaillut helvetin luolien sisimmillä poluilla. Ja kaikki tämä oli ollut mieltäkiinnittävää -- aikanaan; nyt ikävöi hän kokea uusia maailmoita -- sanokaamme esimerkiksi rakkautta ilman vastarakkautta, joka ajaisi hänet mielipuolisuuteen.

Kun hän oli saapunut tälle kohdalle, luopui Montague kilpailusta ja ryhtyi tutkistelemaan ulkoapäin tämän nuoren runoilijan keskustelun rakennetta. Strathcona ivasi, mietteitä moraalisista käsitteistä; mutta itse asiassa hän oli kokonaan niistä riippuvainen -- komparunojensa laadinnassa oli hänen pidettävä reseptinään sitä mikä toisten ihmisten moraaliset käsitteet sai niitä kunnioittamaan, ja yhtäläistytettävä se johonkin, mikä pani heidän moraalisen käsityskantansa niitä inhoamaan. Niinpä esimerkiksi sekin juttu, jonka hän kertoi yhdestä ammattiveljistönsä jäsenestä, joka oli erään piispan sukulainen. Tuo suuri mies oli saanut tilaisuuden ankarasti läksyttää häntä niiden häpeällisten teiden takia, joita hän kulki, ja selittää hänelle pitkässä luennossa, että hän elämällään hävitti isänsä maineen; tähän oli poika antanut musertavan vastauksen: "Saattaa olla paha hävittää elämällään isän maine, mutta sekin on parempi kuin elämällään tahrata Jumalan mainetta." -- Se oli hyvin hienoa, ja oli välttämätöntä sitä syvästi miettiä. Jumala oli kuollut; ja tuo kunnianarvoisa piispa ei sitä tietänyt! Mutta ottakoon hän uuden Jumalan, jolla ei ollut mitään mainetta, ja menköön maailmaan ja hankkikoon sillä elatuksensa!

Sitten keskusteli Strathcona kirjallisuudesta. Hän antoi kunnioituksensa kokoelmille "Toukokuun kukkasia" ja "Lauluja ennen auringonnousua"; mutta enimmän kaikista, sanoi hän, oli hän kiitollisuudessa "jumalalliselle Oskarille" [tarkottaa Oskar Wildeä. Suomentaja]. Tämän englantilaisen runoilijan, jolla oli kirjavat vaiheet ja kukapa ties joitakin paheita, oli esivalta siepannut kiinni ja heittänyt vankilaan; ja koska esivalta on niin raaka ja julma, että jokaisesta, johon se koskee, tulee marttyyri ja sankari, niin oli syntynyt oikein epäjumalanpalvelus, joka kunnioitti "Oskarin" muistoa. Aina tähän päivään saakka runoilijat matkivat hänen tyyliään ja hänen suhtautumistapaansa elämään; ja siten kaikista järkyttävimmät ja eläimellisimmät paheista kietoutuivat romanttisuuden vaippoihin -- saivat pitkiä latinalaisia ja kreikkalaisia nimiä, ja niistä keskusteltiin loistavalla oppineisuudella aivankuin joistakin uudelleen eloonheräävistä helleeniläisistä ihanteista. Strathconan koulukunnan nuoret miesjäsenet puhuttelivat toisiaan "rakastajinaan"; ja jos joku osotti pienintäkin hämmästystä tämän johdosta, katsahdettiin häneen, ei halveksien -- sillä epäesteettistä oli tuntea halveksimista -- vaan pienellä kulmakarvojen kohautuksella, jonka tarkotuksena oli tehdä toinen merkityksettömäksi.

Ei saa luonnollisestikaan unohtaa, että nämä nuorukaiset olivat runoilijoita, ja sikäli kuin he sitä olivat, välttivät he oppiensa turmiollisuutta. He olivat innostuneita, ei elämästä, vaan siitä, että muovailivat siroja säkeitä elämästä; heidän joukossaan oli muutamia, jotka elivät iloisina askeetteina vinttikamareissa, ja loivat sointuvia muotoja perkeleellisille tunteille. Mutta toisaalta, jokaista runoilijaa kohti oli tuhansia, jotka eivät olleet runoilijoita, vaan ihmisiä, joille elämä oli todellisuus. Ja nämä elivät elämässään näiden uskonoppien mukaan ja tuhosivat elämänsä; ja runoilijan taikatenhon, hänen häikäisevän sointunsa ja jumalallisen tulensa avulla tuhosivat niidenkin elämiä, joiden kanssa joutuivat kosketuksiin. Uuden sukupolven poikaset ja tyttöset imivät henkistä ravintoaan Baudelairen ja Swinburnen ja Wilden runoudesta; ja nuoruuden kuumalla kiihkolla syöksyivät he loukkoihin, joita paheidenkaupittelijat olivat valmistaneet heitä varten. Sydän vuosi verta heitä nähdessä, rusokasvoisina ja kirkassilmäisinä, tavottelemassa Musen vaipan helmoja porttoloissa ja siveettömyyden pesissä!

Seitsemästoista luku.

Seuraelämän mylly pyöri toista kuukauttaan. Montague vetäytyi yksikseen niin paljon kuin hänen veljensä suinkin salli; mutta Alice oli puuhassa kaiket yöt ja puolet päivistä. Oliver oli myynyt kilpa-ajo-autonsa eräälle ystävälleen -- hän oli perheellinen mies nyt, sanoi hän, ja hänen raju seikkailuaikansa oli ohi. Sen sijaan oli hän hankkinut emaljisen vaunun Alicea varten; vaikka tämä selittikin, että hän ei sitä ollenkaan tarvinnut -- jos hän milloin aikoi jonnekin mennä, pyysi Charlie Carter käyttämään hänen vaunuaan. Montague huomasi harmikseen, että Charlie leiriskeli yhtä sitkeästi kuin ennenkin Alicen ympärillä.

Suuri oikeusjuttu edistyi edistymistään. Monen viikon pohdinnan ja tutkimusten jälkeen tunsi Montague, että hänellä oli asia perinpohjin selvillä; ja hän oli ottanut Mr Hasbrookin muistiinpanot perustaksi omalle uudelle työlleen, joka tuli olemaan paljon sisältörikkaampi. Pala palalta kaivautuessaan syvemmälle asiaan huomasi hän Fidelity-yhtiössä ja koko vakuutusliikkeessä ja siihen kietoutuneissa pankki- ja rahamaailmoissa vallitsevan asiaintilan, joka järkytti häntä syvästi. Hänen oli mahdoton kuvitella, kuinka sellaiset olot saattoivat olla olemassa ja pysyä tuntemattomana yleisölle -- varsinkin kun jokainen Wall Streetillä, jonka kanssa hän keskusteli, näytti niistä tietävän ja pitävän niitä asiaankuuluvina.

Mr Hasbrookin paperit tarjosivat hänelle viittauksen kirjoihin; Montague otti nämä kuivat ainekset ja laati niistä vastalauseen, josta henki elämää. Hän raatoi kuolettavalla innostuksella tässä asiassa; se ei ollut yksinomaan yhden ihmisen taistelua muutamien kymmenien tuhansien markkojen edestä, se oli vetoumus niiden miljoonien avuttomien ihmisten puolesta, joiden luottamus oli petetty. Se oli ensimäinen askel suuressa taistelussa, jonka avulla nuori lakimies aikoi pakottaa suuret vääryydet astumaan päivän valoon.

Hän kävi läpi syytöskirjelmänsä Mr Hasbrookin kanssa, ja iloksensa huomasi hän, että työ, jonka hän oli suorittanut, teki vaikutuksensa myöskin häneen. Itse asiassa hänen kundinsa oli hieman peloissaan, että muutamat hänen todistuskappaleistaan olisivat ehkä liiaksi radikaalisia sävyltänsä -- ankarasti lailliselta näkökannalta katsottuna, riensi hän nopeasti selittämään. Mutta Montague rauhotti häntä tässä suhteessa.

Ja sitten tuli se päivä, jolloin suuri laiva oli valmiina laskettavaksi teloiltaan. Uutisten oli täytynyt levitä nopeasti, sillä muutamia tunteja ennenkuin juttupaperit oli saatu järjestykseen, sai Montague kutsun muutamalta sanomalehtireportterilta, joka kertoi hänelle kiihtyneestä mielialasta raha-piireissä, missä juttu oli iskenyt heihin niinkuin pommi. Montague selitti jutun tarkotuksen, ja antoi reportterille joukon tosiasioita, joiden hän tunsi varmasti vetävän huomiota asiaan. Kun hän seuraavana aamuna otti sanomalehden käteensä, huomasi hän kuitenkin hämmästyksekseen, että vain muutamia rivejä oli omistettu oikeusjutulle, ja että hänen haastattelunsa sijalle oli pantu keskustelu erään Fidelityn virkailijan luona, jonka nimeä ei mainittu, ja joka sisälsi, että oli käynyt selville, että hyökkäys yhtiötä vastaan oli nähtävästi tehty kiristämistarkotuksessa.

Se oli ainoa väre, minkä Montaguen työ nosti lammikon pinnalle; mutta kalojen keskuudessa pohjalla oli käynnissä voimakas liike, jonka hän pian sai kokea.

Samana iltana hänen istuessaan ankarassa työssä kirjojen ääressä sai hän veljeltään kutsun tulla telefooniin. "Olen tulossa sinun luoksesi", sanoi Oliver. "Odota minua."

"Hyvä on", sanoi toinen ja lisäsi, "Luulin, että olit päivällisillä Wallingeilla."

"Olen siellä parhaallaan", oli vastaus. "Olen poislähdössä."

"Mitä, on tapahtunut?" kysyi Montague.

"Helvetin pirut ovat valloillaan", kuului vastaus -- ja sitten hiljaisuus.

Kun Oliver muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi, ei hän edes pysähtynyt heittääkseen hattuaan, vaan huudahti, "Allan, mitä taivaan nimessä olet sinä tehnyt?"

"Mitä tarkotat?"

"Oh, se juttu!"

"Mitä siitä?"

"Hyvä Jumala, mies!" huusi Oliver. "Tarkotatko todella, ettet tiedä, mitä olet tehnyt?"

Montague katsoi häneen tuijottaen. "Pelkäänpä, etten tiedä", sanoi hän.

"Mitä!, sinä käännät maailman ylös alasin!" huudahti toinen. "Kaikki tuttavasi ovat aivan kiukusta pakahtumaisillaan sentähden."

"Kaikki tuttavani!" toisti Montague. "Mitä heillä on tekemistä sen kanssa?"

"Mitäkö? Sinä olet survaissut heitä selkään!" kirkui Oliver puoleksi ulvoen. "Uskoin tuskin korviani, kun he kertoivat minulle. Robbie Walling on kerrassaan raivoissaan -- en koskaan elämässäni ole viettänyt sellaisia hetkiä."

"En ymmärrä vieläkään", sanoi Montague enemmän ja enemmän hämmästyneenä. "Mitä hänellä on tekemistä sen kanssa?"

"Mitäkö, mies", huusi Oliver, "hänen veljensä on yhtenä johtajana Fidelityssä! Ja hänen omat etunsa -- ja kaikki muut yhtiöt! Sinä olet iskenyt koko vakuutusliikkeeseen!"

Montague tapaili ilmaa. "Oh, minä ymmärrän!" sanoi hän.

"Kuinka saatoit sinä sellaista tyhmyyttä ajatellakaan?" huusi toinen hurjasti. "Sinä lupasit neuvotella minun kanssani asioista --"

"Minä sanoin sinulle, kun otin tämän jutun", keskeytti Montague nopeasti.

"Tiedän", sanoi hänen veljensä. "Mutta sinä et selittänyt -- ja mitä minä siitä ymmärsin? Luulin voivani jättää sinun terveen järkesi arvosteltavaksi, ettet sekaannu tänkaltasiin asioihin."

"Olen hyvin pahoillani", sanoi Montague vakavasti. "Minulla ei ollut aavistustakaan sellaisista seurauksista."

"Sen sanoin Robbielle", sanoi Oliver. "Hyvä Jumala, millaista minulla siellä oli!"

Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa, laski ne vuoteen reunalle, istuutui ja ryhtyi sitten kertomaan. "Sain hänet käsittämään sen epäedullisen aseman, jossa sinä olit", sanoi hän, "kun olit muukalainen ja aivan perehtymätön asioiden tilaan. Uskon, että hänellä oli mielessä, että sinä olit koettanut saavuttaa hänen luottamustaan tarkotuksella hyökätä sitten hänen kimppuunsa. Se oli Mrs Robbie, arvaan sen -- sinä tiedät, että hänen onnensa tulee aina siltä taholta."

Oliver pyyhki hikikarpaleet otsaltaan. "Voi minua!" sanoi hän. "Ja kuvittele, mitä vanha Wyman sanoo kaikesta tästä! Ja mitkä surkeat hetket Betty-parka saa viettää! Ja sitten Freddie Vandam -- ilma on oleva harmaana puolen peninkulman alalla hänen ympärillään! Minun täytyy lähettää hänelle sähkösanoma ja selittää, että se oli erehdys, ja että me alamme siitä selvitä."

Ja hän nousi ylös, pannakseen täytäntöön sen, minkä oli sanonut. Mutta kun hän oli puolitiessä pöydän luo, kuuli hän veljensä sanovan, "Odota."

Hän kääntyi ja näki Montaguen, joka oli aivan kalpea. "Otaksun, että lausuessasi 'me alamme siitä selvitä'", sanoi viime mainittu, "tarkotat, että luopuisin jutusta."

"Tietysti", oli vastaus.

"No hyvä, siis", jatkoi hän juhlallisen vakavana, -- "minusta näyttää, että se käy vaikeaksi, ja olen siitä pahoillani. Mutta lienee parasta, että sinä ymmärrät minua alusta saakka -- en koskaan tule luopumaan tästä jutusta."

Oliverin kasvot kävivät rennoiksi. "Allan!" änkytti hän.

Sitten seurasi hiljaisuus; ja sen jälkeen puhkesi myrsky. Oliver tunsi hyvin veljensä ymmärtääkseen, kuinka perinpohjaisesti hän aina tarkotti sitä, mitä sanoi; ja niin joutui hän yht'äkkiä täydessä voimassa raivokkaan vimman valtaan. Hän valitti, kirosi ja väänteli käsiään, ja syytti veljeään sanoen, että hän oli pettänyt hänet, että hän saattoi hänet perikatoon -- polki hänet ja koko perheen ojaan. Heitä pilkattaisiin ja häväistäisiin -- heidät merkittäisiin mustalle listalle ja heitettäisiin ulos seuramaailmasta. Alicen ura olisi katkaistu lyhyeen -- jok'ainoa ovi olisi häneltä sulettu. Hänen oma uransa kuolisi ennenkuin se olisi syntynytkään; hän ei koskaan pääsisi klubeihin -- hänen olisi pakko tehdä vararikko ja hän jäisi pennittömäksi. Yhä uudelleen ja uudelleen Oliver kertasi jutun aikaansaaman hämmennyksen, nimittäen henkilö henkilöltä ne, jotka raivostuisivat, ja kuvaillen, mitä kukin tulisi tekemään; niitä olivat Wallingit ja Venablet ja Havensit, Vandamit ja Toddit ja Wymanit -- ne kaikki kuuluivat samaan rykmenttiin, ja Montague oli heittänyt pommin heidän keskelleen!

Hänelle oli sangen tuskallista katsella veljensä raivoa ja epätoivoa; mutta hän oli selvittänyt itselleen tien tässä asiassa, ja hän tiesi, että hän ei enää saattanut mitenkään kääntyä takaisin. "Katkeralta tuntuu kuulla, että kaikki tuttavat ovat varkaita", sanoi hän. "Mutta se ei muuta mielipidettäni varkaudesta."

"Mutta Jumalani!" huusi Oliver, "tulitko sinä New-Yorkiin pitämään saarnoja?"

Siihen vastasi toinen hänelle, "Tulin harjottelemaan lakia. Ja lakimies, joka ei tahdo taistella vääryyttä vastaan, on ammattinsa pettäjä."

Oliver kohotti epätoivoisena kätensä. Mitä voi tällaiseen näkökantaan vastata?

Mutta sitten uudelleen hän ryhtyi syyttämään, huomauttaen veljelleen, mihin asemaan hän oli asettunut Wallingeihin nähden. Hän oli vastaanottanut heidän vieraanvaraisuuttaan; he olivat avanneet ovensa hänelle ja Alicelle ja tehneet kaiken voitavansa heidän hyväkseen -- hyviätöitä, joita he eivät millään rahalla voisi koskaan heille korvata. Ja nyt oli hän sivaltanut heitä vasten kasvoja!

Mutta se ei vaikuttanut muuta kuin sai Montaguen surkuttelemaan, että hän koskaan oli ollut missään tekemisissä Wallingien kanssa. Jos heidän tarkotuksenaan oli käyttää ystävyyttään sitoakseen tuolla tavalla hänen käsiään, niin olivat he ihmisiä, jotka hän kernaasti saattoi jättää.

"Mutta etkö käsitä, että sinä et vie ainoastaan itseäsi perikatoon?" huusi Oliver. "Tiedätkö, mitä teet Alicelle?"

"Se juuri onkin minulle raskaampaa", vastasi toinen. "Mutta olen varma, että Alice ei pyytäisi minua kääntymään takaisin."

Montague pysyi lujasti kiinni omassa päätöksessään; mutta hänen veljelleen näytti olevan aivan mahdotonta ymmärtää, että niin oli asianlaita. Hän aikoi jättää koko asian; mutta sitten, kun hänen ajatuksensa taas palasivat omaan maailmaansa ja hän tarkasteli tämän henkilön ajatuksia ja omiaan ja hänen eteensä kohosi räikeänä sen aseman mahdottomuus, joka sen kautta syntyisi, ryhtyi hän uudelleen syyttämään, äänessään uudelleen tuska. Hän vannoi ja kiroili, eikä voinut pidättää itkuaan; ja sitten sai hän taas takaisin tasapainon, tuli ja istui veljensä edessä ja koetti järkeillä hänen kanssaan.

Ja niin tapahtui, että vielä aamun varhaisimmilla tunneilla istui Montague kalpeana ja hermostuneena, mutta aivan horjumattomana ja kuunteli, kun veljensä maalasi hänen eteensä kuvaa Maailmankaupungista sellaisena, millaiseksi hän oli tullut sen näkemään. Se oli kaupunki, jota hallitsi mahtavat voimat -- rahavoimat; suuret perheet ja niiden rikkaudet, jotka sukupolvien aikana olivat pitäneet yllä valtikkaansa ja pitivät koko aluetta kuhisevine ihmismiljooneineen sukuoikeutena itselleen kuuluvana. He omistivat sen täydellisesti -- he pitivät sitä kourassaan. Rautatie- ja sähkölennätin- ja puhelinlaitokset -- pankit, vakuutus- ja luottoyhtiöt -- kaikki nämä olivat heidän omaisuuttaan; ja valtiolliset koneistot ja lainlaatijakunnat, oikeusistuimet ja sanomalehdet, kirkot ja koulut. Ja heidän valtansa oli ryöstämistä varten; kaikki voittovirrat juoksivat heidän arkkuihinsa. Muukalainen, joka tuli heidän kaupunkiinsa, onnistui, kun auttoi heitä heidän tarkotusperissään, ja epäonnistui, jos he eivät voineet häntä käyttää. Suuri kirjailija tai piispa oli mies, joka opetti heidän oppiaan; suuri valtiomies oli mies, joka laati lait heitä varten; suuri asianajaja oli mies, joka auttoi heitä puijaamaan yleisöä. Jokaisen, joka uskalsi asettua heitä vastaan, heittivät he ulos ja tallasivat, häpäisivät hänet ja pilkaten saattoivat perikatoon.

Ja Oliver ennätti yksityisseikkoihin -- hän nimitti nimeltä nämä vaikutusvaltaiset miehet, yhden toisensa jälkeen, ja osotti, mitä he voisivat aikaansaada. Jos hänen veljensä vain olisi maailmanmies ja huomaisi asiainlaidan! Katso kaikkia menestyksen saavuttaneita asianajajia! Oliver luetteli heidät nimeltään, toinen toisensa perästä -- nerokkaita yhtiöpetosten paljastajia, joilla oli miljoonien tulot vuodessa. Hän ei voinut mainita niiden miesten nimiä, jotka olivat kieltäytyneet peliin osaaottamasta -- sillä kukaan ei ollut milloinkaan kuullut heistä puhuttavan. Mutta sehän oli niin päivän selvää, mitä tässä tapauksessa tulisi tapahtumaan! Hänen ystävänsä tulisivat hänet hylkäämään; hänen oma kundinsa saisi rahat -- kuinka paljon tahansa niitä olisikaan -- ja sitten jättäisi hänet oman onnensa nojaan ja nauraisi hänelle! "Joskaan et voi tehdä päätöstä olla osallisena pelissämme", huusi Oliver raivoisana, "niin ainakin voit tuon jättää! On yllin kyllin jälellä muita keinoja, joilla voit hankkia elatuksen -- jos jätät sen minulle, niin pidän itse sinusta huolen mieluummin kuin annan sinun häväistä itsesi. Sano minulle -- tahdotko tehdä sen? Tahdotko luopua siitä kokonaan?"

Ja Montague hypähti äkkiä seisomaan ja iski nyrkkinsä pöytään. "En!" huusi hän; "kautta Jumalani, en!"

"Anna minun saada sinut käsittämään vielä kerta", jatkoi hän kiihkeästi. "Sinä olet näyttänyt minulle New-Yorkin sellaisena kuin se sinulle esiintyy. Minä en usko, että se on totta -- en usko sitä hitusenkaan vertaa! Mutta sanon sinulle, jos tahdot kuulla, sen, että minä jään tänne ja katson itse -- ja jos se olisikin totta, niin se ei sittenkään saa minua peräytymään! Minä jään tänne ja uhmaan noita ihmisiä! Minä jään ja taistelen heitä vastaan kuolinpäivääni saakka! He kenties syöksevät minut häviöön -- minä menen ja asun ullakkokamarissa, jos se on välttämätöntä -- mutta niin totta kuin on olemassa Jumala, joka minut loi, en pysähdy ikipäivinä ennen kuin olen avannut ihmisten silmät näkemään sitä, mitä he tekevät!"

Montague vaappui jättiläisenä veljensä edessä, vihasta valkoisena ja kammottavana. Oliver kyyristäytyi hänen edessään -- hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä sellaisessa vihan vimmassa. "Ymmärrätkö minua nyt?" huusi Montague; ja hän vastasi epätoivoisella äänellä. "Kyllä, kyllä."

"Näen nyt, että kaikki on lopussa", lisäsi hän heikosti. "Sinä ja minä emme voi soutaa yhtäänne."

"Emme", huudahti toinen tulisesti, "emme voi. Ja me voimme yhtä hyvin jättää koettamisenkin. Sinä olet valinnut mieluummin olla ajanorja ja matelija, minä en sellaista itselleni valitse! Luuletko, etten ole oppinut mitään sillä ajalla, minkä olen täällä ollut? Ah, mies, sinä olit ennen olevinasi uskalias ja viisas -- ja nyt et sinä ainoatakaan kertaa vedä henkeäsi pohtimatta tarkoin, mitä nämä rikkaat keikarit pitävät siitä tavasta, millä sen teet! Ja sinä tahdot, että Alice myisi itsensä heille -- sinä tahdot, että minä myisin heille oman urani!"

Sitten oli pitkä vaitiolo. Oliver oli muuttunut hyvin kalpeaksi. Mutta sitten yht'äkkiä palautti hänen veljensä mielenmalttinsa ja sanoi: "Olen pahoillani. En tahtonut riidellä, mutta sinä olet ärsyttänyt minua liian paljon. Olen kiitollinen siitä, mitä olet koettanut tehdä minun edestäni, ja minä maksan sen sinulle takaisin niin pian kuin voin. Mutta minä en voi jatkaa tätä peliä. Minä tahdon sen jättää, ja sinä voit ystävillesi olla minua tuntematta -- kerro heille, että minä olen käyttäytynyt raivopäisesti, ja unohtakoot he, että ovat milloinkaan minua tunteneet. He tuskin moittivat sinua siitä -- he tuntevat sinut liian hyvin sitä tehdäkseen. Ja mitä Aliceen tulee, tulen minä selvittämään hänelle huomisaamuna ja annan hänen itsensä tehdä päätöksensä -- jos hän tahtoo olla seuraelämän kuningatar, ei hänen tarvitse muuta kuin laskea itsensä sinun käsiisi, ja silloin minä poistun hänen tieltään. Toisaalta jos hän hyväksyy minun menettelyni, mitäpä sitten, me jätämme molemmat, eikä sinun tarvitse vaivata itseäsi kummankaan meidän kanssa."

Sillä perustalla he erkanivat sinä iltana; mutta niinkuin on kaikkien päätösten laita, jotka ihmiset tekevät kiukun valtaamina, ei tätäkään päätöstä seurattu kirjaimellisesti. Montaguen oli hyvin vaikea esittää Alicelle sellaista valintaa; ja taas Oliver, kun hän oli päässyt kotia ja ajatteli sitä perinpohjin uudelleen, alkoi siinä huomata toivon kipinöitä Hän voisi selittää kaikille, että hän ei ollut vastuunalainen veljensä liikehoureista, ja koetella onneaan sillä perustalla. Sittenkin oli pyöriä, jotka pyörivät vielä seuramaailman pyörienkin sisällä; ja jos Robbie Wallingit suvaitsisivat rikkoa välinsä hänen kanssaan -- no, mitä siitä, heillä oli runsaasti vihamiehiä. Saattoipa olla harrastuksia, jotka Allanin toimenpiteistä tulisivat hyötymään, ja niiden haltijat kyllä ottaisivat hänet vastaan.

Montague oli päättänyt kirjottaa ja rikkoa kaikki kutsut, jotka hän oli saanut, ja reväistä yhteytensä seuramaailmaan yhdellä iskulla. Mutta seuraavana päivänä tuli hänen veljensä uudelleen, esittäen uusia sovitteluita ja vastalauseita. Ei hyödyttänyt ollenkaan mennä toiseen äärimmäisyyteen; hänellä, Oliverilla, olisi oleva kaikki lopussa Wallingien kanssa, ja he kaikki voisivat kulkea kukin omaa tietään ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.