Part 20

Montague palasi takaisin kaupunkiin ja hautautui jälleen kirjoihinsa; sillä aikaa Alice vietti vähäiset tuntinsa seuraamalla uuden pukunsa kehitystä, jossa hänen tuli ylläpitää perheen kunniaa Mrs Devonin avajaistansseissa. Tuo suuri tapahtuma oli määrätty seuraavaksi viikoksi, ja se jännitti salonkimaailmaa yhtä paljon kuin joulun saapuminen lapsilaumaa. Jokainen, jonka Montague tapasi, oli kutsuttu, ja jokainen aikoi mennä, ellei hänellä ollut suruaika. Heidän lörpöttelynsä kohdistui yksinomaan niihin tyytymättömiin, joita ei oltu kutsuttu, ja heidän kiukkuunsa ja katkeruuteensa.

Mrs Devonin asunnon ovet avattiin varhain tuona kohtalorikkaana iltana, mutta harvat tulisivat saapumaan ennen puoliyötä. Tapoihin kuuluvaa oli ensin käydä oopperassa, ja ennen sitä oli noudatettava puolta tusinaa kutsuja suurille päivällisille. Onnellinen oli se, joka ei saanut tehdä lääkärin tuttavuutta tämän tilaisuuden jälkeen; sillä kello yhden aikaan tuli Mrs Devonin jättiläismäinen illallisateria, ja sitte taas kello neljän aikaan toinen illallinen. Tusina uusia ylimääräisiä kokkeja oli tuotettu viikkokauden ajaksi Devonin taloon näitä ruokia valmistamaan -- sillä yhtenä puolena tuon suuren naisen ylpeydestä oli se, että hän ei sallinut kenenkään ulkopuolisen hankkijan valmistaa mitään vierailleen.

Montague ei ollut koskaan lakannut ihmettelemästä sitä salonkimaailman ilmiötä, jonka hän tunsi Mrs Devonin nimellä. Hän saapui sinne, ja jättäytyi kohtalon varaan, keskelle vilisevää, tyrkkivää vierasjoukkoa; ja lukuunottamatta sitä, että hän sattumalta joutui keskusteluun muutaman salapoliisin kanssa -- joita siellä oli lukemattomia -- luullen häntä vieraaksi, tuli hän toimeen erinomaisen hyvin. Mutta kaiken aikaa, kun häntä kuljetettiin ympäri ja esiteltiin ja tanssitettiin, katseli hän ympärilleen ja ihmetteli. Komeat raput ja sali ja seurusteluhuoneet olivat muuttuneet troopillisiksi puutarhoiksi, joissa kasvoi palmuja ja kiipeileviä viinimarjapensaita, ja azaleoja ja ruusuja, ja suuria, tulipunaisia poinsettia -- maljakoita, joiden läpi tuhannet valot hohtivat. (Sanottiin, että nämä tanssiaiset olivat tyhjentäneet maan kukkaissadon aina Atlantaan saakka etelässä.) Ja vastaanottohuoneessa kohtasi sitte tuon pienikokoisen, vanhan naisen, joka seisoi orkkiksista laitetun lehtimajan alla. Hän oli puettu kuninkaalliseen purppuramantteliin, joka oli koristeltu hopealla, ja vyötetty helmistä tehdyllä panssarivyöllä. Jos saattoi uskoa sanomalehtiä, olivat timantit, joita muuan kantoi päällään näissä pidoissa, sadan miljoonan markan arvoiset.

Muukalaisen aivan tempasi valtaansa kaikki tämä loisto. Kaksi sataa loistavasti puettua naista ja heidän kavaljeeriaan tanssi katrillia -- näky niin huvittava, että sitä voi ajatella tapahtuneeksi vain saduissa ja tarinoissa, taikka jossakin vanhassa ritarikauden aikaisessa seikkailuromaanissa. Neljä kertaa näiden pitojen aikana jaettiin lahjoja, ja jalokiviä ja taide-esineitä putosi esille aivankuin taikasauvasta. Mrs Devon itse poistui pian, mutta soiton ja ilonpidon riemu jatkui lähes aamuun saakka, ja koko tämän ajan olivat tuon suuren rakennuksen salit ja huoneet niin täyteen pakatut, että tuskin saattoi päästä liikkumaan.

Sitten lähdettiin kotia, ja silloin selkeni, että kaikki tämä loisto -- ja kaikki se ihmistyö, jota se edusti, ei ollut enää muuta kuin muisto! Eikä näiden kemujen täydellistä merkitystä saattanut ymmärtää, jollei tajunnut, että ne olivat vain yksi tuhansista -- malli, jota jokainen koetti jäljitellä omissa pienissä pidoissaan. Se oli merkkikello, joka kertoi maailmalle, että 'sesonki' oli alkanut. Se avasi ylellisyyden portit selko selälleen, ja mässäyksen virrat tulvivat niiden läpi. Siitä lähtien seurasivat huvitukset yhtenä ainoana katkeamattomana ketjuna toisiaan; kolme juhla-ateriaa saattoi olla joka ainoa yö -- sillä yksi päivällinen ja kaksi illallista oli tätä nykyä tapana kutsuissa! Ja muun osan päivästä veivät vastaanotot ja teevierailut ja soitto-esitykset -- yhdellä henkilöllä saattoi olla valittavana parikymmentä tilaisuutta, mutta hän ei milloinkaan syrjäyttänyt sitä piiriä, minkä hän oli kohdannut Mrs Devonilla. Eikä tähän ollut vielä luettu ne kymmenet tuhannet onnenonkijat ja matkijat, joita oli kaikkialla koko kaupungissa; eivätkä ne, jotka olivat lukemattomissa muissa kaupungeissa, missä jokaisessa oli tuhansia naisia, joilla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin apinoida Maailmankaupungin tapoja. Järki ei jaksanut tajuta tätä suunnatonta loan ja alennuksen tulvaa -- se oli jotakin, joka sokaisi aistit ja pauhasi korvissa mahtavana kuin Niagara.

Tämän kaiken merkitys ei ulottunut yksinomaan niihin ihmisiin, jotka sitä itsestään vuodattivat esille; sen vaikutukset ulottuivat läpi koko maan. Laumoittain oli liikemiehiä ja käsityöläisiä, jotka tuottivat ylhäisölle kaiken, mitä se osti, ja joiden tehtävänä oli houkutella ihmisiä ostamaan niin paljon kuin mahdollista. Ja siten suunnittelivat he niin kutsutut "muodit" -- ne olivat pieniä ylimielisyyksiä kuosissa ja kankaassa, jotka saivat kaiken muuttumaan pian vanhanaikaiseksi. Ennen oli ollut kaksi muotikautta, mutta nyt oli neljä; ja akkunanäyttelyjen ja miljoonien ilmotusten kautta narrattiin yleisö ansaan. "Keltaiset" lehdet omistivat sivumääriä perinpohjin kuvaillakseen, miten nuo 400 olivat puetut; oli olemassa aikakauskirjoja, joilla oli miljoonia lukijoita, ja jotka eivät olleet olemassa mitään muuta tarkoitusta varten kuin levittääkseen näitä aatteita. Ja kaikkialla, kaikissa salonkimaailman luokissa miehet ja naiset kuluttivat aivojaan ja sydäntään ja jännittivät tarmonsa seuratakseen tätä muodin kummitusta; laumoittain ihmisiä pysyi sentähden köyhinä, ja se vietteli maailman nuorison ja toivon. Uudisviljelijäin vaimot maalaiskylissä koristelivat hattujaan ollakseen "muodikkaita"; ja palvelustytöt kaupungissa kantoivat keinotekoisia hylkeennahkavaippoja, ja kirjanpitäjät ja ompelijattaret myivät itsensä porttoloihin koristeiden ja kullattujen jalokivien takia.

Tähän yllyttäjänä oli koristeluvaisto ja rahanhimo, joka sitä läpäisi. Maailmankaupungissa oli ainoana ylhäisyyden todisteena raha, ja rahan omistaminen oli todisteena vallasta; ja tämä vaikutus oli värittänyt kaikki ihmisten luonnolliset halut. Kauneuden rakkaus, yltiöpäinen halu vieraanvaraisuuteen, ilot ja musiikki ja tanssi ja rakkaus -- kaikki nämä seikat olivat muuttuneet vain rahavallan osottamisen välineiksi! Miehet kokosivat ahkerasti enemmän rahaa -- mutta heidän mielettömillä vaimoillaan ei ollut elämässään muuta tekemistä kuin tuo järjetön komeilemiskilpailu. Ja niin oli tultu siihen, että naista, joka osasi kuluttaa omaisuutta kaikista silmiinpistävimmällä tavalla, ja joka oli kaikista vaikuttavin väline toisten ihmisten elämän ja työn pirstomiseksi -- häntä enimmän ylistettiin ja huomattiin.

Kauhistuttavin tosiseikka ylhäisön suhteen oli tämän äärettömän sokea materialismi. Ne toiveet, joita Montague oli tuonut tänne mukanaan, olivat poimitut Eurooppalaisesta kirjallisuudesta; _grand mondessa_ [= suuri maailma. Suomentaja.], sellaisessa kuin tämä, odotti hän tapaavansa diplomaatteja ja valtiomiehiä, tutkijoita ja tiedemiehiä, filosofeja ja runoilijoita ja maalareita. Mutta seuramaailmassa ei koskaan kuultu sanaakaan sellaisista ihmisistä. Eriskummallisuuden merkki oli se, että joku oli innostunut älyllisistä kysymyksistä, ja huoletta sai kulkea viikkokausia ympäriinsä kohtaamatta ainoatakaan henkilöä, jolla olisi ollut edes yksi ainoa ajatus. Kun nämä ihmiset lukivat, ottivat he käteensä jonkun ruoansulatusnovellin, ja kun he menivät näytelmään, oli sinä aina jokin soitannollinen ilveily. Ainoa älyllinen tuote, mihin se saattoi viitata omanaan, oli ruokoton skandaalilehti, jota etupäässä käytettiin kiristysvälineenä. Silloin tällöin joku nuori, hehkuva ylhäisönainen koetti järjestää salongin mannermaan malliin, ja koota sinne ympärilleen muutamia vähäpätöisiä älyniekkoja joksikin aikaa. Mutta enimmäkseen kaupungin älylliset työntekijät pysyttelivät ankarasti erillään; ja salonkimaailma oli jäänyt pieneksi ihmisryhmäksi, joiden rikkaudet olivat muodostuneet historiallisiksi parissa vuosikymmenessä, ja jotka kokoontuivat yhteen toistensa palatseissa, ja mässäsivät ja huijasivat ja lörpöttelivät toisistaan, ja kietoivat persoonallisuutensa ympärille pelottavan ja luotansa sysäävän majesteetillisuuden verhon.

Montague huomasi ajattelevansa, että kenties he eivät olleet niitä, joita tuli syyttää. Eivät he olleet asettaneet rikkautta kaiken päämääräksi ja tarkotusperäksi -- sen oli tehnyt yhteiskunnat, josta he olivat osa. Ei se ollut heidän vikansa, että heille oli jäänyt valtaa, eivätkä he osanneet sitä mihinkään käyttää; ei se ollut heidän vikansa, että he näkivät poikiensa ja tyttäriensä joutuvan maailman hylkiöiksi, joilta oli riistetty kaikki välttämättömät elämisen tarpeet, ja mahdollisuuskin tehdä mitään hyödyllistä.

Säälittävin ilmiö keskellä kaikkia muita ilmiöitä oli Montaguelle tämä "toinen sukupolvi", joka oli astuva näyttämölle koko elämä jo etukäteen ylt'yleensä myrkytettynä. Mikään vääryys, minkä he saattoivat tehdä maailmalle, ei saattanut milloinkaan olla sen vääryyden vertainen, minkä maailma oli tehnyt heille, salliessaan heidän omistaa rahaa, jota he eivät olleet ansainneet. He olivat ikuisesti eristetyt todellisuudesta ja mahdollisuudesta ymmärtää elämää; heillä oli suuret, terveet ruumiit, ja heidän täytyi kokea -- eikä heillä ollut mitään tekemistä. Se oli kaiken tämän elinvoimaa jäytävän hurjastelun todellinen merkitys -- tämän "seuraelämän pyörteen", niinkuin sitä kutsuttiin; mielettöminä haettiin alinomaa uutta kiihdykettä, uusia sysäyksiä jotka saisivat liikkeelle noiden ihmisten aistit, joita ei koko maailmassa mikään liikuttanut. Siitä syystä rakensivat he palatseja, ja sirottelivat lahjojaan tansseissa ja pidoissa, ja kusivat automobiileillaan ympäri maata ja matkustelivat yli maan huvialuksillaan ja yksityisjunillaan.

Ja loppujen lopuksi, läksynä heidän ponnistuksistaan oli se, että kaikki tuo hakeminen oli turhaa: kuluneet hermot eivät jaksaneet värähdellä. Silmiinpistävin tosiasia ylhäisöön nähden oli sitä piinaava sanomaton ikävystyminen; myymälätyttö luki kateuden sekaisella vihalla sen suurista ja juhlallisista pidoista, mutta naiset jotka olivat niissä läsnä, saattoivat olla puoleksi torkuksissa jalokiviviuhkojensa takana. Kuvaavana siitä oli Montaguelle Mrs Billy Aldenin huvimatkailijaseurue Niilillä; haukotella suoraapäätä vasten Sfinksin kasvoja ja pelata _bridgeä_ pyramiidien varjossa -- ja laskea krokodiilejä ja ehdottaa, että "tukalan tilan vaihtamiseksi" hypättäisiin virtaan!

Ihmiset kävivät näissä lukemattomissa, toisiaan loppumattomana renkaana seuraavissa kutsuissa ainoastaan sentähden, että pelkäsivät jäävänsä yksin He vaelsivat paikasta paikkaan seuraten niinkuin lapsilauma sitä, mitä johtaja, määräisi uudeksi ajanvietoksi. Olisi saattanut täyttää kokonaisen nidoksen luettelemalla heidän "keppihevosiaan." Uusia syntyi joka viikko -- jos ei hienosto niitä keksinyt, niin keltaiset lehdet keksivät mitä. Siellä oli muuan nainen, jonka hampaat olivat täynnä timantteja; ja toinen, joka ajoi seebraparilla. Kerrottiin apinapäivällisistä ja päivällisistä intialaisissa leveälahehousuissa Newportissa, päivällisistä ratsailla hevosten selässä, ja kukkaistansseista New-Yorkissa. Kerrottiin muoti-albumeista ja käsikirjoituksilla varustetuista viuhkoista ja puhuvista variksista ja harvinaisista orkkiksista ja poronlihasta; miesten rannerenkaista ja naisten nilkkarenkaista; "turhuusrasioista" joista jokainen oli maksanut viisikymmentä tai sata tuhatta markkaa; salaperäisistä ja inhottavista suosikkieläimistä, kameleonteista ja sisiliskoista ja kuningaskäärmeistä -- muuan nuori nainen kantoi kissakäärmettä kaulakoristeenaan. Eräällä oli pöytäpeite, joka oli tehty yhteenkudotuista ruusuista, ja toinen kantoi yllään hyvälle tuoksuvaa flanellia, joka oli maksanut yhdeksänkymmentä markkaa kyynärä; muuan oli alottanut kirkkaalla jäällä luistelemisen elokuussa, ja eräs toinen oli perustanut luokan Platon tutkimusta varten. Muutamat toimeenpanivat tennis-kilpailuja uimapuvuissa ja leikkivät pukinhyppyä päivällisen loputtua; toiset olivat saaneet erikoismyönnytyksiä Paavilta, niin että he saivat pitää yksityiset kappelit ja rippi-isät; ja vielä toiset järjestivät "eteneviä päivällisiä" siten, että siirtyivät yhdestä ravintolasta toiseen -- kukonpyrstöä ja _bluepoint'_iä Sherryllä, soppaa ja madeiraa Delmonicolla, vähän jättiläiskilpikonnaa _montilladon_ kanssa Waldorfilla -- ja niin edespäin.

Yhtenä seurauksena tästä hirvittävästä menosta oli se, että ihmisten terveys murtui hyvin nopeasti; ja heillä oli kaikellaisia eriskummallisia tapoja, joilla he koettivat sitä parantaa. Yksi henkilö ei syönyt mitään muuta kuin sinappia, ja toinen eli ruohoilla. Yksi saattoi niellä suuntäydellisen soppaa kolmekymmentäkaksi kertaa päivässä; toinen söi joka toinen tunti, ja toinen kerran viikossa. Muutamat menivät ulos varhain aamulla ja kävelivät paljain jaloin ruohokossa, ja toiset hyppivät nelin kontin ympäri lattiaa laihduttaakseen itseään. Heillä oli "lepokuuria" ja "vesikuuria", "uusi ajatus", ja "metafyysillinen parantaminen" ja "kristillinen tiede"; siellä oli automaattinen hevonen, jolla saattoi ratsastaa huoneissa, ja jossa oli mittari, joka ilmaisi kuljetun matkan etäisyyttä. Montague tapasi erään miehen, jolla oli sähkökone, joka maksoi sataviisikymmentä tuhatta markkaa, ja joka otti häntä käsivarsista ja jaloista ja voimistelutti häntä samalla kun hän itse oli jouten. Hän kohtasi naisen, joka kertoi hänelle ratsastavansa sähkökamelilla!

Joka paikassa minne meni, oli uusia ihmisiä, jotka tuhlasivat rahojaan uusilla ja uskomattomilla keinoilla. Siellä oli mies, joka oli ostanut kappelin ja muuttanut sen teatteriksi, ja vuokrannut ammattinäyttelijät, ja kehottanut ystäviään tulemaan katsomaan, kun hän näyttelee Shakespearea. Siellä oli nainen, joka puki itsensä kuuluisissa maalauksissa olevien kuvien mukaan, ja kietoi itsensä ruusuihin ja kirsikkapuun lehtiin, ja muratti- ja laakeriseppeleihin -- ja hänen suosikkikoiransa kantoivat päällään vaatteita, jotka arvokkaasti vastasivat emäntänsä pukua! Siellä oli mies, joka maksoi kolmekymmentä markkaa päivässä eräästä puutarhaneilikasta, joka oli neljä tuumaa läpimitaten ja tyttö, joka kantoi tuoreilla päivänkukilla koristeltua hattua, ja tanssipukua, johon oli sidottu silkkilangalla parvi eläviä perhosia; ja toinen, jonka hattu oli kudotusta hopeasta, ja siinä neljänkymmenen tuuman pituisia strutsinsulkia, jotka olivat tehdyt hopealiuskoista. Siellä oli mies, joka palkkasi sotilaskomppanian marssimaan kokonaisen pitkän päivän saadakseen valmiiksi oivallisen tanssipermannon; ja toinen, joka pani pystyyn rakennuksen sadalla viidelläkymmenellä tuhannella markalla järjestääkseen tyttärelleen vastaanottotanssijaiset, ja sitten päivää myöhemmin repi sen alas. Tuossa oli eräs, joka kasvatti kalkkarokäärmeitä, ja päästi niitä sitten irti tuhansittain karkottaen siten jok'ainoan pois eräältä Wallingien maatilalta pohjois-Karoliinassa. Tuolla oli muuan, joka rakennutti itselleen huvipurtta, jonka kannella oli meijeri ja leipomo pienoisjäljennöksinä, ja ranskalainen pesutupa ja puhallinsoittokunta; hänellä oli viiden miljoonan markan kilpapursi, jonka kannella oli moottoriveneet, ja plutoona tarkka-ampujia ja muutamia kiinalaisia pesijöitä, ja kaksi lääkäriä sen puoleksi mielisairasta omistajaa varten. Kas tuolla oli mies, joka oli ostanut reiniläisen linnan neljällä miljoonalla markalla ja kuluttanut yhtä paljon sen kuntoonpanemiseen; sitten oli hän sen täyttänyt palvelijoilla, jotka olivat puetut neljännentoista vuosisadan aikuisiin pukuihin. Täällä oli kätkettynä kahdenkymmenen viiden miljoonan markan arvoinen taidekokoelma, jota kenenkään silmä ei milloinkaan ole nähnyt!

Silmiinpistävimmin saattoi huomata tämän mielettömyyden vaikutuksen ylhäisöön kuuluvissa nuorissa miehissä. Jotkut laahtasivat itsensä ja muita automobiilikilpailussa, joissa vauhti oli kaksisataa kilometriä tunnissa. Muutamat lähtivät ajelulle moottoriveneillä, jotka olivat pelkkiä venheiden varjokuvia ja muovaellut veitsenterän muotoisiksi, niin että ne halkoivat vettä seitsemänkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa. Toiset palkkasivat ammattinyrkkitaistelijoita, jotka antoivat heille selkään, toiset panivat toimeen koira- ja karhutappeluita, ja nyrkkitaisteluita kengurujen kanssa. Montague vietiin erään miehen asuntoon, joka oli koko elämänsä uhrannut villien eläinten metsästämiseen maapallon kaikilla kulmilla, ja joka matkusti empimättä maailman ympäri saadakseen yhden uuden lajin lisää voittokokoelmiinsa. Hän oli saanut kuulla, että parooni Rotschild oli tarjonnut viisituhatta markkaa "bongo"-eläimestä, muutamasta suunnattoman suuresta ruohonsyöjästä, jota kukaan valkea mies ei ollut vielä milloinkaan nähnyt; ja hän oli lähtenyt vuoden kestävälle huvimatkalle sisämaahan, matkassaan junassa satakolmekymmentä alkuasukasta, ja tuonut mukanaan neljäkymmentä eri lajeille kuuluvaa kalloa, niiden joukossa myöskin bongon -- jota parooni ei ollut saanut! Hän kohtasi erään toisen, joka oli ollut avullisena ilmapalloklubin järjestämisessä, ja teki kahdenkymmenen neljän tunnin matkoja pilviin. (Tämä, sivumennen sanottuna, oli viimeinen urheilulaji -- Tuxedossa oli järjestetty kilpailuja ilmapallojen ja automobiilien välillä; ja Montague tapasi yhden nuoren naisen, joka kerskaili olleensa ylhäällä viisi kertaa.) Siellä oli toinen miljonäärinuorukainen, joka kärsivällisesti istui opettamassa sunnuntaikoulussa, todistajanaan lauma sanomalehtireporttereita; sitten oli eräs toinen, joka pani kokoon koko maata käsittävän sanomalehtirenkaan ja alotti sodan omaa yhteiskuntaluokkaansa vastaan. Siellä oli toisia, jotka harrastivat uudisasutustyötä; siellä oli venäläisiä vallankumouksellisia -- olipa siellä muutamia, jotka kutsuivat itseään sosialisteiksi! Montaguen mielestä tämä oli kaikista eriskummallisin keppihevonen; ja kun hän iltapäiväteen aikana kohtasi yhden näistä nuorukaisista, katseli hän häntä ihmetellen ja pää pyörällä -- eikä hän voinut olla muistamatta sitä miestä, jonka hän oli kuullut suurisuisesti pauhaavan kadunkulmassa.

Kaikki nämä kuuluivat "toiseen sukupolveen." Niin hirveältä kuin tuntuikin ajatella, oli _kolmas_ kasvamassa ja valmistumassa ottamaan ohjat käsiinsä. Ja varallisuuden kasvaessa entistään nopeammin ei kukaan saattanut arvata, mitä he voisivat saada aikaan. Vielä oli ylhäisössä jälellä muutamia miehiä ja naisia; jotka olivat itse ansainneet rahansa ja joilla oli vähän käsitystä niistä vaikeuksista ja kärsimyksistä, joiden takana ne olivat, mutta kun kolmas polvi milloin ottaisi vallan, olisivat nämä kaikki joko kuolleet tai unohdetut, eikä enää olisi olemassa mitään sidettä, joka yhdistäisi heidät todellisuuteen!

Tällainen ajatus taustana siirtyi katse rikkaiden lapsiin. Muutamat näistä olivat perineet satoja miljoonia, markkoja vielä kehdossa maatessaan; tuon tuostakin saivat he viiden miljoonan markan rakennuksen syntymäpäivälahjaksi. Kun sellainen lapsi syntyi, kuvailivat sanomalehdet sille omistetuissa palstamääräisissä kirjotuksissa sen _layetteä_ [layette = kapalovaatteet. Suomentaja.] ja lapsenvaatteita, joista kukin oli maksanut viisisataa markkaa, ja pitsireunusteisia nenäliinoja, jotka olivat maksaneet kaksikymmentäviisi markkaa, ja täydellisiä toalettilaitteita pienen pienine kultaisine harjoineen ja puuterilaatikoineen; saattoipa nähdä tuon kalliin kapineen kuvankin, niissä se istui "Mooseksen vasussa", peitettynä harvinaisella ja ihmeellisellä valencelaisella pitsillä.

Tällainen lapsi sai kasvaa ylellisen ja hillittömän ilmapiirin keskellä; se rähisi palvelijoiden kanssa kuuden vuoden vanhana ja puhui hävyttömyyksiä ja poltti paperossia kahdentoista vuoden vanhana. Sitä hemmoteltiin, sitä ihailtiin ja siihen katseltiin ja sitä kuljetettiin ympäri juhlakulussa, puettuna niinkuin joku ranskalainen nukke; se imi itseensä kiukkua ja suuruudenhulluutta jokaisella henkäyksellä, minkä veti sisäänsä. Näissä jättiläistaloissa saattoi kohdata pieniä peukaloisia, vähän yli tusinan verran vuosia takanaan, jotka eivät muusta puhelleet keskenään, kuin hinnoista mitä mikin esine oli maksanut ja naapuriensa alhaisesta säädystä. Ei ollut maailmassa mitään, mikä olisi ollut liiaksi hyvää heille -- heillä oli pienen pieniä jäljiteltyjä automobiileja, joilla he ajoivat ympäri maata, ja täysiverisiä arabialaisia ponihevosia, ja nukketaloja oikeaan ludvigilaiseen malliin jalokivillä päällystettyine mattoineen ja sähkövaloineen, jotka loistivat pienoiskokoisissa lyhtysissä. Mrs Caroline Smythellä esiteltiin Montaguelle kalpea, verenvähyydestä kärsivän näköinen kolmentoista vuoden ikäinen nuorukainen, joka ylhäisessä juhlallisuudessa aterioi yksin muun perheen jo poistuttua, ja ehdottomasti vaati kaikki lakeijat olemaan saapuvilla; ja hänen onneton tätinsä sai tuntea myrskyn jyrisevän korviensa ympärillä kieltäessään hovimestaria viemästä shampanjaa lastenkamariin ennen aamiaista.

Muuan pieni huomautus painui Montaguen mieleen kuvaavana piirteenä hienoston käytöksestä sellaisten asioiden suhteen. Majuri Venable oli sattunut leikkiä laskien huomauttamaan, että lapset alkoivat nykyaikana ymmärtää niin paljon, että naisten oli välttämätöntä olla varuillaan. Ja siihen vastasi Mrs Vivie Patton, kääntyen silmänräpäyksessä juhlalliseksi: "En tiedä -- onko Teidän mielestänne lapsilla mitään moraalia? Minun lapsillani ei ole."

Ja sitten hurmaava Mrs Vivie alkoi kertoa totuuksia omien lastensa suhteen, Ne olivat luonnostaan raakalaisina syntyneitä, ja siinä kaikki, mitä heistä saattoi sanoa. He tekivät niinkuin heitä halutti, eikä kukaan saattanut heitä estää. Majuri vastasi, että nykyaikana koko maailma teki mitä halusi, eikä kukaan nähtävästi kyennyt sitä estämään; ja tämä sukkeluus käänsi keskustelun toisiin asioihin. Mutta Montague istui äänettömänä ja miettien -- hän aprikoi mitä tapahtuisi maailmalle kun se olisi joutunut tämän turmeltuneen sukupolven ikeen alaiseksi, joka nyt vielä oli lapsen ijässä, ja olisi omaksunut itselleen tämän uuden uskonnon: tee mitä haluat.

Aluksi olivat ihmiset toimineet niinkuin heitä halutti luonnostaan ja kaikessa yksinkertaisuudessa ja ajattelematta sitä ollenkaan; mutta nyt, Montague havaitsi, tapa oli levinnyt siihen määrään, että siitä oli kehittymässä aivan erikoinen filosofia. Uusi jumalanpalvelus oli puhkeamassa ja sen harjottajat suunnittelivat maailman uudistamista tuon aatteen mukaan, että jokainen teki mitä halusi. Koska sen jäsenet olivat varakkaita ja saattoivat hallita maailman neronlahjoja, oli tämä epäjumalanpalvelus muodostumassa taiteeksi, jolla oli korkealle kehittynyt tekniikka ja kirjallisuus, joka oli hieno ja hiottu ja houkutteleva. Euroopalla oli ollut sellainen kirjallisuus yhden vuosisadan ajan ja Englannilla parin sukupolven ikäkauden. Ja nyt oli Ameriikalla oleva myöskin!

Montague tarkasti perinpohjin ja suuresti huvitettuna kaikkea tätä eräänä päivänä, kun Mrs Vivie kutsui, hänet muutamaan "taiteelliseen iltaansa." Mrs Vivie oli tekemisissä erityisen säätyluokan kanssa, joka harrasti älyllisiä asioita ja sulki piiriinsä muutamia seikkailevia ammattitaiteilijoita ja "nerolla" varustettuja miehiä. "Älkää tulko, jos pelkäätte peittoamista", sanoi hän hänelle -- "sillä Strathcona tulee sinne."