Part 2

Ja nyt tämä vapauden armeija liehuvine lippuineen Ja korskuvine hevosineen ja jyrisevine kanuunineen oli astunut varjojen maailmaan. Se maa, jolla se oli astunut, oli pyhä; ja ken sormillaan kosketti niitä tomusia nidoksia, jotka sisälsivät kertomuksen sen teoista, tunsi oudon, pelonsekaisen kunnioituksen valtaavan itsensä ja äkillinen kuolemanpelko värisytti häntä, -- se oli niin nopea ja niin heikko, että sitä tuskin saattoi ymmärtää. Montaguen mielessä oli muistoja lapsuusajoilta, jolloin tuntikausia kestäneinä hiljaisina ja pyhinä hetkinä hänelle oli näkynä esiintynyt kaikki nuo, ja hän oli istunut kasvot kätkettyinä käsiinsä.

Tasavallan puolesta olivat nämä miehet kärsineet; hänen ja hänen lastensa puolesta, -- jottei tämä kansan johtama, kansaa valvova, kansaa palveleva hallitus häviäisi maan päältä. Ja Gettysburgin urkujen soiton kaikuessa hänen sisällään, laski poika oman sielunsa maansa alttarille. He olivat tehneet niin paljon hänen edestään -- ja nyt, oliko mitään, mitä hän saattoi tehdä? Toistakymmentä vuotta oli siitä kulunut, ja vieläkin hän tunsi, että syvällä hänen sisällään -- syvemmällä kuin kaikki muut päämäärät, kuin kaikki toiveet varallisuudesta ja maineesta ja vallasta -- oli hänellä se päämäärä, että ihmiset, jotka olivat kuolleet tasavallan edestä, huomaisivat hänen heidän luottamuksensa ansainneeksi.

He olivat lakanneet laulamasta ja tuomari Ellis seisoi hänen edessään. Tuomari oli lähdössä ja liehakoivalla äänellään sanoi hän, että hän toivoi näkevänsä Montagueta jälleen. Nähdessään kenraali Prenticen nousevan ylös, pudisti Montague päältään lumouksen, joka oli häneen tarttunut, ja pudisti kädestä pientä rummunlyöjää, ja Seldeniä, ja Andersonia ja kaikkia muita unelmiensa sankareita. Muutamia minuutteja myöhemmin löysi hän itsensä hotellin ulkopuolelta, ja hän hengitti syvään kylmää marraskuun ilmaa.

Majuri Thorne oli tullut ulos hänen kanssaan; ja saadessaan kuulla, että kenraalin tie vei pohjoiseen osaan kaupunkia, tarjoutui hän kävelemään Montaguen kanssa hänen hotelliinsa saakka.

He läksivät astelemaan ja Montague kertoi majurille näystä viiniköynnöksessä, ja majuri nauroi ja kertoi, miltä se kaikki oli tuntunut. Oli ollut paljon enemmän seikkailuja, Montague huomasi; kun majuri kerran oli ollut takaa-ajamassa hevosta, oli hän kohdannut kaksi muulia, jotka olivat kuormitetut sotavarustuksilla ja olivat varustuksistaan tarttuneet kiinni puuhun; hän oli rynnännyt ottamaan saaliikseen niitä -- kun voimakas luoti oli kohdannut puuta ja räjäyttänyt muulien kantaman ruutivaraston ja lennättänyt muulit sirpaleiksi. Ja sitte hän sai kuulla kertomuksen yöllisestä hyökkäyksestä, joka valloitti heille takaisin menetetyn maan ja antoi Stonevall Jacksonille työtä aina hänen traagillisen kuolemansa viimeiseen hetkeen saakka. Ja vielä oli juttu Andersonvillestä ja karkauksesta vankilasta. Montague olisi saattanut kävellä koko yön pitkin katuja, vaihtaen näitä sota-aikaisia muistoja majurin kanssa.

Syventyneinä keskusteluunsa saapuivat he pienelle kadulle, jonka varrella asui köyhälistöä; korkealla päiden päällä ilmassa jyrisivät junat ja kadun kummallakin puolella seisoi rivittäin pieniä kauppakojuja. Montague huomasi tiheän ihmisparven muutamassa kulmassa ja hän kysyi, mitä se merkitsi.

"Varmaankin joku kokous", sanoi majuri.

He tulivat lähemmäksi ja näkivät tulisoihdun, jonka vieressä joukon pään päällä seisoi mies.

"Se näyttää valtiolliselta kokoukselta", sanoi Montague, "mutta sitä se ei saata olla -- nyt juuri valinnan tapahduttua."

"Se on kenties sosialistien kokous", sanoi majuri. "Niillä on sellaisia aina."

He siirtyivät kadun toiselle puolelle ja sieltä he saattoivat nähdä selvemmin. Mies näytti kuihtuneelta ja nälkiintyneeltä, ja hänellä oli pitkät käsivarret, joita hän alinomaa raivokkaasti heilutti. Hän oli mielettömänä kiihtymyksestä kävellen kiivaasti sinne tänne ja nojautuen tuontuostakin yli joukon, joka oli sulloutunut hänen ympärilleen. Junan kiitäessä ohi eivät nuo kaksi vierasta voineet kuulla hänen sanojaan.

"Sosialistit!" huudahti Montague ihmetellen. "Mitä he tahtovat?"

"En voi varmasti sanoa", sanoi toinen. "He tahtovat kumota hallituksen."

Juna oli mennyt ohi ja silloin miehen sanat tunkivat heidän korviinsa: "He pakottavat teitä rakentamaan palatseja, ja sitte he panevat teidät vuokrakasarmeihin! He pakottavat teitä kutomaan hienoja kankaita, ja sitte he pukevat teidät rääsyihin! He pakottavat teitä rakentamaan vankiloita ja sitte he sulkevat teidät niihin! He pakottavat teitä valmistamaan kiväärejä, ja sitte he ampuvat teitä niillä! Valtiolliset puolueet ovat heidän, ja he nimittävät ehdokkaat ja narraavat teitä äänestämään niitä -- ja sitä he kutsuvat laiksi! He liittävät teidät armeijoiksi ja lähettävät teidät ampumaan veljiänne -- ja sitä he kutsuvat järjestykseksi! He ottavat värillisen vaaterievun ja kutsuvat sitä lipuksi; he neuvovat teitä antamaan itsenne ammuttaviksi -- ja he kutsuvat sitä _isänmaallisuudeksi_! Te alotatte ja te lopetatte kaiken työn, ja te teette sitä koko ajan, ja he saavat siitä hyödyn -- he, nuo mestarit ja omistajat, ja te -- hullut -- hullut -- _hullut_!"

Miehen ääni oli muuttunut kirkuvaksi ja hän kohotti kätensä ylös ja puhkesi pilkalliseen nauruun. Sitte tuli toinen juna, eikä Montague saattanut häntä enää kuulla; mutta hän saattoi nähdä, että hänen vimmattu syytöstulvansa jatkui yhä.

Montague seisoi aivankuin maahan kiinni kasvaneena; hän oli saanut iskun oman itsensä sisimpään -- hän saattoi tuskin hallita itseään siinä seisoessaan. Hän tahtoi juosta sinne, missä tuo mies seisoi, tarttua häntä kurkkuun, huutaa hänet alas ja läksyttää hänet koko ihmisjoukon edessä.

Majuri oli varmaankin nähnyt hänen kiihtymyksensä, sillä hän otti hänen käsivartensa ja talutti hänet pois väkijoukosta, sanoen: "Tulkaa! Emme voi sitä auttaa."

"Mutta -- mutta --" vastusti hän, "poliisin olisi otettava hänet huostaansa."

"Niin tekevät he joskus", sanoi majuri, "mutta se ei saa aikaan mitään hyvää."

He kulkivat edelleen ja kimeän äänen kaiku häipyi pois. "Sanokaa minulle", sanoi Montague matalalla äänellä, "tapahtuuko tuota hyvin usein?"

"Sillä kulmalla, minkä lähellä minä asun", sanoi toinen, "sitä tapahtuu joka lauantai-ilta."

"Ja kuuntelevatko ihmiset?" hän kysyi.

"Joskus ei voida pitää katua auki", oli vastaus.

Ja taas astelivat he vaiti. Vihdoin kysyi Montague: "Mitä se merkitsee?"

Majuri pudisti olkapäitään. "Kenties uutta sisällistä sotaa", sanoi hän.

Toinen luku.

Allan Montaguen isä oli kuollut noin viisi vuotta sitte. Pari vuotta myöhemmin oli hänen nuorempi veljensä, Oliver, ilmaissut aikomuksensa etsiä uraa New-Yorkissa. Hänellä ei ollut mitään paikkaa eikä mitään määrättyjä suunnitelmia; mutta hänen isänsä ystävät olivat rikkaita ja vaikutusvaltaisia miehiä, ja ovet olivat hänelle auki. Niin oli hän muuttanut maaosuutensa rahaksi ja lähtenyt.

Oliver eli iloista elämää ja oli nautintoa rakastava poika, jolla oli kaikki tuhlaajapojan ominaisuudet; hänen veljensä oli puoleksi odottanut saavansa nähdä hänen palaavan vuoden tai parin kuluttua taskut tyhjinä. Mutta New-York tuntui miellyttävän Oliveria. Hän ei koskaan kertonut, mitä hän teki -- hän ei kirjottanut muuta, kuin että hän pidätteli karhuja ovelta. Mutta hänen kirjeensä viittasivat kalliisiin elämäntapoihin; ja joulun aikana ja serkku Alicen syntymäpäivänä saattoi hän lähettää lahjoja, jotka hämmästyksestä saivat sukulaisten silmät pyöristymään.

Montague oli aina ajatellut itseään maalaislakimiehenä ja uutisviljelijänä. Mutta kaksi kuukautta sitte oli tuli niellyt heidän kotikartanonsa ja lisäksi oli joku tarjoutunut ostamaan maan; ja vaihdettuaan innoissaan useita sähkösanomia päivässä Oliverin kanssa, olivat he äkkiä päättäneet järjestää asiansa ja matkustaa New-Yorkiin.

Siellä olivat nyt Montague ja hänen äitinsä sekä yhdeksäntoista vuotias serkku Alice, ja vanha "Lucy-mummo", Mrs Montaguen palvelija. Oliver oli ollut heitä vastassa Jerseyn kaupungissa, onnesta säteilevänä. Hän näytti aivan yhtä poikamaiselta kuin ennenkin ja yhtä sievältä; New-York ei ollut muuttanut häntä ollenkaan, tehnyt vaan vähän kalpeammaksi. Virkapukuinen hotellin palvelija seisoi valmiina vastaanottamassa heidän tavaroitaan, ja suuret, punaiset matkavaunut olivat heitä odottamassa; ja sitte heidät asetettiin mukavasti paikoillensa, ja nuorempi veli piti velvollisuutenaan olla tiedonantajana ja oppaana.

Montague oli tullut, alkaakseen elämän taas alusta. Hän oli tuonut mukanaan rahansa ja aikoi sijoittaa ne ja tulla toimeen tuloillaan, kunnes alkaisi jotakin ansaita. Hän oli työskennellyt kovasti urallansa ja hän aikoi tehdä niin myös New-Yorkissa ja lopulta raivata itselleen tien. Hän tunsi tuskin ollenkaan kaupunkia -- hän katseli sitä lapsen avoimilla silmillä.

Nopeasti alkoi hän oppia, huomasi hän. Oli aivankuin he olisivat joutuneet pyörremyrskyn valtaan: ensiksi kiirehtivät ihmisjoukot, ja sitte meluavat ajurit ja kirkuvat sanomalehtipojat, ja rämisevät vaunut; sitte nuolennopeat moottorit, jotka kiitivät vankkurien ja vaunujen lomassa, ja katujensa kulmilla seisoi suuret poliisit, jotka paimensivat matkoihinsa kiirehtivää kansaa; ja sitte 5 Avenue puotiriveineen ja torninkorkuisine hotelleineen; ja lopuksi nopea pyörähdys kulman ympäri -- ja heidän kotinsa.

"Olen valinnut rauhallisen kodikkaan paikan teitä varten", oli Oliver sanonut, ja se oli suuresti viehättänyt hänen veljeään. Mutta hän oli säikähdyksestä jäänyt tuijottamaan, kun hän astui tähän uusimpaan "yksityishotelliin" -- jota piti yllä pari kolme sataa kaupungin huomattavimpaan ylimystöön kuuluvaa henkeä -- ja huomasi korkean holvikäytävän ja sen jättiläismäiset pronssiset portit, ja uljaan, salimaisen eteisen, joka oli taiteellisesti rakennettu Caen'in kivestä ja Italian marmorista, ja yllä kaartui holvimainen katto, jossa oli nykyaikaisten mestarien maalauksia. Livreijapukuiset miehet kantoivat heidän päällysvaatteensa ja kumarrellen johtivat heitä; suuri pronssinen hissi nosti heidät äkkiä oikean oven kohdalle; ja he kulkivat huoneisiinsa pitkin käytävää, jonka seinät olivat veripunaista marmoria ja lattia matolla peitetty, pehmeällä kuin lepotyyny. Siellä oli kuusi palatsimaista huonetta, jotka aivan kauhistuttivat Montagueta mattojensa, verhojensa ja sisustuksensa loistolla.

Niinpian kuin mies, joka kantoi heidän tavaroitaan, oli jättänyt huoneen, kääntyi hän veljensä puoleen.

"Oliver", sanoi hän, "kuinka paljon me maksamme kaikesta tästä?"

Oliver hymyili. "Sinun ei tarvitse maksaa mitään, veliseni", vastasi hän. "Te tulette olemaan minun vieraanani pari kolme kuukautta, kunnes olette saaneet asianne järjestetyiksi."

"Sinä teet oikein hyvin", sanoi toinen; "-- me keskustelemme siitä myöhemmin. Mutta sano minulle sillä välin, kuinka paljon nämä huoneet maksavat."

Ja silloin Montague sai vastaansa ensimäisen panoksen New-Yorkin dynamiittia. "Kuusisataa dollaria [3000 Smkaa. Käänt. huom.] viikossa", sanoi Oliver.

Hän astui taaksepäin ikäänkuin veljensä olisi häntä lyönyt. "Kuusisataa dollaria viikossa!" läähätti hän.

"Niin", sanoi toinen tyynesti.

Viipyi useita minuutteja ennenkuin hän sai takaisin hengityksensä. "Veli", huusi hän, "sinä olet mieletön!"

"Se on erinomaisen edullinen kauppa", hymyili toinen; "minä saan heidän kauttaan vaikutusvaltaa."

Taas oli hetken vaitiolo, jonka kestäessä Montague tapaili sanoja. "Oliver", huudahti hän, "minä en saata uskoa sinua! Miten saatoit sinä luulla, että me voisimme maksaa sellaisen hinnan?"

"Minä en luullutkaan sitä", sanoi Oliver; "sanoinhan sinulle, että aikomukseni oli maksaa se itse."

"Mutta kuinka voimme me sallia sinun maksaa sen edestämme?" huusi toinen. "Voitko kuvitella, että _minä_ koskaan tulen ansaitsemaan niin paljon, että voisin maksaa sellaisen hinnan?"

"Tietysti sinä tulet", sanoi Oliver. "Älä ole hullu, Allan -- sinä tulet huomaamaan helpoksi hankkia rahaa New-Yorkissa. Jätä se minulle ja odota vähän aikaa." Mutta toinen ei jättänyt häntä niin vähällä. Hän istuutui koristellulle silkkivuoteelle ja kyseli katkonaisesti: "Kuinka suurten luulet tulojeni tulevan olemaan vuodessa?"

"Sitä en suinkaan tiedä", nauroi Oliver; "ei kenelläkään ole aikaa laskea tulojaan. Sinä tulet saamaan niin paljon kuin tarvitset, ja kelpolailla enemmänkin. Tämän yhden asian tulet sinä huomaamaan varmaksi -- mitä enemmän sinä kulutat, sitä enemmän olet sinä tilaisuudessa saamaan."

Ja sitte nähdessään, että tuo vakava ilme veljensä kasvoilla ei hävinnyt, istuutui Oliver, ja pannen jalkansa ristiin jatkoi tuon ylellisen elämän paradokseista kokoonpannun filosofian esittämistä. Hänen veljensä oli tullut miljonäärien kaupunkiin. Siellä oli määrätty joukkue ihmisiä -- "oikea sääty", oli Oliverin tapana niitä kutsua -- ja heidän keskuudessaan tulisi hän huomaamaan, että raha siellä oli yhtä vapaata kuin ilma. Sikäli kuin se hänen urallansa tulisi kysymykseen, tulisi hän havaitsemaan, että koko New-Yorkissa ei ole mitään niin kallista kuin säästäväisyys. Jos ei hän elänyt gentlemannin tavalla, huomasi hän itsensä suljetuksi valittujen piiristä -- ja kuinka hän sitte pitäisi huolta toimeentulostaan, oli kysymys, jota hänen veljensä ei olisi kestänyt katsoa silmästä silmään.

Sentähden tuli hänen niinpian kuin mahdollista asettaa itsensä sellaiseen mielentilaan, että mitkään asiat eivät häntä hämmästyttäisi, että hän teki niinkuin muutkin tekivät ja maksoi mitä muutkin maksoivat, ja teki sen tyynesti niinkuin olisi tehnyt sitä kaiken ikänsä. Hän olisi pian löytävä paikkansa; ainoa, mitä hänen sillä välin tuli tehdä, oli jättää itsensä veljensä johdettavaksi. "Sinä tulet aikaa myöten näkemään, että minulla on langat käsissäni", lisäsi jälkimäinen. "Siis ota elämä kevyesti ja anna minun esittää itsesi oikeille henkilöille."

Tuo kaikki tuntui hyvin puoleensavetävältä. "Mutta tiedätkö varmasti ymmärtäväsi", kysyi Montague, "mitä varten minä olen täällä? Minä en halua päästä 'neljänsadan' joukkoon, minä olen käytännöllisesti perehtymässä lakiin -- sinä tiedät sen."

"Ensiksikin", vastasi Oliver, "älä puhu 'neljästä sadasta' -- se on sivistymätöntä ja typerää; ei mitään sellaista ole olemassa. Toiseksi, sinä aiot elää New-Yorkissa ja tahdot oppia tuntemaan oikeita ihmisiä. Jos tunnet heidät, sinä voit harjoitella lakia, tai harjoitella biljaardia, tai mitä tahansa päähäsi pälkähtää. Jos et heitä tunne, niin voit yhtä hyvin harjoitella Dahomey'ssa. Sinä voit kyllä asettua tänne ja alottaa ominpäin, mutta et kahdessakymmenessä vuodessa tule pääsemään niin pitkälle, kun saattaisit päästä kahdessa viikossa, jos tahdot antaa minun ohjata."

Montague oli melkein viisi vuotta veljeänsä vanhempi, ja kotona oli hän asettunut puoleksi isälliseen asemaan häntä kohtaan. Nyt sitävastoin näytti asema muuttuneen päinvastaiseksi. Kevyesti hymyillen alistui hän huvitettuna ja asetti itsensä oppilaan asemaan, joka tiedonhaluisena tahtoo tutustua maailmankaupungin salaisuuksiin.

He päättivät olla puhumatta näistä asioista mitään toisille. Mrs Montague oli puoleksi sokea ja vietti Lucy-mummon kanssa huomaamatonta elämää kotonaan. Mitä tuli Aliceen, niin hän oli nainen, eikä hän tulisi vaivaamaan itseään talousasioilla; jos ihmeelliset kummitädit tulisivat peittämään hänet lahjoilla, ottaisi hän ne vastaan.

Alice oli joka tapauksessa kasvanut elämään palatsissa, sanoi Oliver. Hän oli riemusta huudahtanut nähdessään Alicen ensi kerran rannalla. Alice oli ollut kuusitoista vuotta, silloinkun hän läksi, ja pitkä ja hento; nyt oli hän yhdeksäntoista, ja kukkeuden hienot merkit näkyivät hänen tukassaan ja kasvoissaan. Automobiilissa oli Oliver kääntynyt ja tuijottaen häneen lausunut salaperäisen tuomion: "Sinä tulet menestymään!"

Nyt juuri kierteli Alice ympäri huoneita, huudahtellen hämmästyksestä. Kaikki oli täällä niin hiljaista ja sopusointuista, että aluksi kaikki epäluulot viihdytettiin rauhaan. Tämä oli yksinkertaisuutta, eriskummaista ja hämmästyttävää yksinkertaisuutta; se oli mitä suurimmalla taidolla kokoonpantu. Se oli ylellisyyttä, mutta itsetietoiseksi kasvanutta, joka katseli itseänsä ylhäisellä halveksumisella. Ja lyhyen ajan kuluttua alkoi se läpäistä alhaisimmankin mielen täyttäen sen kunniotuksen sekaisella pelolla; on mahdotonta olla kauan hämmästystä tuntematta huoneessa, joka on kalustettu mitä harvinaisimmilla tsherkessiläisillä pähkinäpuilla ja verhottu käsinkoristelluilla silkkikankailla -- vaikka siellä ei olisikaan ketään, joka sanoisi, että jokaisen huoneen sisustus on maksanut kahdeksansataatuhatta dollaria [Neljäkymmentätuhatta mkaa], ja että seinämatto on ostettu Pariisista seitsemälläkymmenellä dollarilla [3500 mkalla] kyynärä.

Montague läksi myöskin katselemaan huoneita. Hän huomasi suuret, kaksinkertaiset akkunat, joissa oli pronssiset kehykset; pronssiset, tulenkestävät ovet; pronssiset sähkökynttilät ja kruunut, joista nappulaa kosketettaessa levisi huoneeseen pehmeä valovirta; "herttuattaren" ja "markiisittaren" tuolit, joiden päällystä oli seinäverhojen mukainen; suunnattoman suuri nahkainen "leposohva", jonka toisessa päässä oli siirrettävä lamppu; kun avasi pukuhuoneen oven, täyttyi se automaattisesti valolla; siinä oli siirrettävä kolmisivuinen peili, josta saattoi nähdä oman kuvansa joka puolelta. Vuoteen vierellä oli pieni pronssilaatikko, johon saattoi panna kengät, ja pienen, käytävään avautuvan lukollisen oven kautta saattoi vahtimestari ne ottaa kenenkään häiriytymättä. Jokainen kylpyhuone oli tavallisen vastaanottohuoneen kokoinen, lattia ja seinät lumivalkoisesta marmorista ja ovi oli hienosta, kalliista peililasista. Siellä oli suuri posliininen amme, jonka yläpuolella seinässä oli lasiset kädensijat, joiden avulla helposti saattoi päästä ylös; ja vesisuihku ja pellavasta tehdyt telttakangasverhot, jotka muutettiin joka päivä, ja marmorinen penkki, jolla voi maata sillä aikaa kun hieroja, joka saapui nappulaa kosketettaessa, siveli ruumista.

Loppumattomat olivat tämän laitoksen ihmeellisyydet, niinkuin Montague vähitellen tuli huomaamaan. Oli mahdotonta, että takan reunalla oleva antiikkityylinen pronssinen kello olisi osottanut väärin, sillä se oli sähköyhteydessä liikkeen kanssa. Teidän ei tarvinnut avata akkunaa ja laskea tomua sisälle, sillä huone tuulotettiin automaattisesti, ja kääntämällä lämpöjohtoa voitte te saada "kylmää" tai "kuumaa." Liikkeen puolesta toimitettiin teille opas, joka näytti teille koko laitoksen; ja te saatoitte nähdä leipänne alustettavan sähkön avulla, munan muotoisella pöydällä, ja munat tutkittiin sähkövalolla; te saatoitte kurkistaa suunnattomiin jäähdytyslaitoksiin, joita tuulotettiin jättiläismäisillä sähköviuhkoilla; jokaisella vähäpätöisellä lammaskotletillakin oli siellä oma erikoinen säilytyslaatikkonsa. Teidän omassa kerroksessanne oli ravintola, jossa oli kuumat ja kylmät varastohuoneet ja ilmatiiviit ruoankuljetuslaitokset; te saatoitte pitää omat, yksityiset pöytäliinanne ja kuppinne sekä lautasenne ja oma perhetarjoilijanne, jos niin tahdotte. Lapsianne kuitenkaan ei teidän oltu sallittu ottaa mukaanne taloon, vaikka henkenne olisi ollut kysymyksessä -- tämän pienen myönnytyksen teitte mielellänne isännälle, joka oli sijoittanut puolitoista miljoonaa dollaria yksinomaan kalustukseen.

Muutamia minuuttia myöhemmin soi telefooni, ja Oliver vastasi ja sanoi: "Lähettäkää hänet ylös."

"Tässä tulee räätäli", lausui hän, sulkiessaan telefoonin.

"Kenen?" kysyi veljensä.

"Sinun", sanoi hän.

"Tuleeko minulla olla uudet vaatteet?" kysyi Montague.

"Sinullahan ei ole nyt mitään vaatteita", oli vastaus.

Montague seisoi "pukumestarin" edessä, joksi kallisarvoista peiliä kutsuttiin. Hän tarkasteli itseään ja sitten veljeään. Oliverin vaatteet olivat melkein tsherkessiläisen pähkinäpuun väriset; aluksi tuntuivat ne yksinkertaisilta, ja vieläpä vähän huolimattomilta -- vasta vähitellen saattoi huomata, että se oli omaperäistä ja erinomaista, ja hyvin kallista.

"Eivätkö sinun new-yorkilaiset ystäväsi tahtoisi ottaa huomioon sitä seikkaa, että minä olen vast'ikään maalta tullut?" kysyi Montague leikillisesti.

"Saattaisivat kyllä", vastasi veli. "Minä tunnen sata henkilöä, jotka lainaisivat minulle rahaa, jos pyytäisin heiltä. Mutta minä en pyydä heiltä."

"Kuinka pian minä siis olen valmis esiintymään?" kysyi Montague, nähden itsensä suljetuksi lukkojen taa viikoksi tai kahdeksi.

"Sinä olet saava kolme pukua huomenna aamulla", sanoi Oliver. "Genet on luvannut."

"Mitan mukaan tehdyt puvut?" änkytti toinen hämmästyksissään.

"Hän ei ole koskaan kuullut minkäänlaisista muista puvuista", sanoi Oliver, äänessään vakava nuhde.

M. Genet'illä oli venäläisen suuriruhtinaan ulkomuoto, ja hoviherran käytös. Hän toi apulaisen ottamaan Montaguesta mittaa, sillä aikaa kun hän itse tarkasti, mitä värejä hänelle sopisi. Montague sai keskustelusta tietää, että hänen tuli seuraavana aamuna matkustaa maalaistalolle, ja että hän tarvitseisi matkapuvun, metsästyspuvun, ja "aamunutun." Muut saisivat odottaa siksi kunnes hän olisi palannut. Nuo kaksi keskustelivat hänestä ja hänen eri "kohdistaan" ikäänkuin heillä olisi ollut puhe jostakin hevosesta; hänessä oli jotakin erikoista, hän oli oppivainen, ja hänen kanssaan saattoi tehdä paljonkin -- vähällä koulutuksella hänestä voi tehdä etevän persoonallisuuden. Hänen ranskankielensä ei ollut kiitettävää, mutta hän sai selville, että M. Genet'in mielipide oli, että New-Yorkin aviomiehet tulisivat vapisemaan, nähdessään hänet seurassaan.

Kun räätäli oli lähtenyt, tuli Alice sisälle, kasvot loistaen kylmästä kylvystä. "Täällä te olette itseänne varustamassa!" huusi hän. "Ja mitä minä saan?"

"Sinun kysymyksesi on vaikeammin ratkaistavissa", sanoi Oliver nauraen; "mutta sinä saat alkaa jo tänä iltana. Reggie Mann tulee viemään sinut mukanaan ja hankkimaan sinulle muutamia pukuja."

"Mitä!" änkötti Alice. "Hankkimaan minulle uusia pukuja! Mies?"

"Tietysti", sanoi toinen. "Reggie Mann antaa puolelle New-Yorkin naisista opastusta heidän vaatteidensa suhteen."

"Kuka hän on? Räätälikö?" kysyi tyttö.

Oliver istui leposohvan reunalla, heilutellen jalkaansa toisen päällä; ja hän lopetti äkkiä, tuijotti tyttöön ja istuutui uudelleen, nauraen hiljaa itsekseen. "Oi rakkaani!" sanoi hän. "Reggie-parka!"

Käsittäen, että hänen oli lähdettävä alusta saakka, alkoi hän selittää, että Reggie Mann oli tanssimestari, naisellisen seurapiirin epäjumala. Hän oli suuren Mrs de Graffenried'in -- tietysti olivat he hänestä kuulleet -- erityinen suosikki ja hoivatti -- Mrs de Graffenried'in, joka tunnustettiin Newportin seuraelämän kuningattareksi, ja jonka kohtalona oli kerran tulla siksi New-Yorkissa. Reggie ja Oliver olivat hyvissä "väleissä" ja Reggie oli jäänyt kaupunkiin, pitämään huolta Alicen vaatetuksesta -- nähtyään hänen kuvansa, ja luvattuaan tehdä hänestä oikein taideteoksen. Ja sitten Mrs Robbie Walling antaisi hänelle tanssiopetusta, ja koko maailma tulisi lankeamaan hänen jalkojensa juureen.

"Sinä ja minä menemme aamulla 'Mustaan metsään', Wallingien metsästystilalle", lisäsi Oliver veljelleen. "Sinä tapaat siellä Mrs Robbien. Olet kai kuullut Wallingeista?"

"Olen", sanoi Montague, "olen kuullut heistä puhuttavan."

"Hyvä on", sanoi toinen, "me ajamme alas vaunuilla. Aion ottaa sinut kilpa-ajovaunuihini, niin saat kokea mitä se on. Me lähdemme varhain."

"Minä olen kyllä oleva valmis", sanoi Montague; ja kun hänen veljensä vastasi, että hän tulisi olemaan portilla kello yhdentoista aikaan, teki hän yhden uuden huvittavan huomion new-yorkilaisten tavoissa.