Part 19

Sillä se oli _bridgen_ tarkotus; se oli rangaistus, minkä ihmiset maksoivat ilmaiseksi saamistaan rahoista. Sairaus syöpyi heidän veriinsä, eivätkä he voineet enää elää ilman kiihdyttävää ansiota ja sen toivoa. Siksipä he työstä päästyään, jolloin heidän luultiin lepäävän ja huvittelevan, kokoontuivat yhteen ja raastivat toisiaan, matkien tuota julmaa ja pelottavaa liike-elämän taistelua ja huijausta. Streetillä oli Oliver osottanut veljelleen kuuluisan "kastajan", joka joskus oli voittanut kolme neljäkymmentä miljoonaa yhtenä ainoana päivänä; se mies pelasi aamupäivällä osakkeilla, ja iltapäivällä "vaihtoi hevosia" ja vietti illan miljonäärien pelihuoneessa. Ja samoin oli myöskin _bridge_-pelurien laita.

Se muodosti seuraelämän vaivan; se oli levinnyt läpi koko hienoston, ylhäisen ja alhaisen. Se oli hävittänyt kaiken vapaan seurustelun ja hyvän toveruuden se lopuksi hävittäisi kaiken tavallisen sopivaisuudenkin ja tekisi parhaista ihmisistä raa'at huijarit. -- Näin pakisi Mrs Betty Alden, joka oli yksi vieraista ja Montaguen mielestä täytyi Mrs Billyn tietää, sillä hän itse oli mukana pelissä kaiken aikaa.

Mrs Billy ei pitänyt Mrs Winnie Duvalista; ja keskustelun aluksi kysyi hän, minkätähden hän antoi tuon naisen pilata itsensä. Sitten tuo hyvä vallasnainen siirtyi kertomaan, minkä aseman _bridge_ oli saavuttanut; kuinka ihmiset pelasivat sitä junassa koko matkan New-Yorkista San Fransiskoon; kuinka heillä oli pöydät vaunuissaan, ja kuinka he pelasivat matkustellessaan halki maailman. "Kerran", sanoi hän, "otin minä mukanani seurueen katsomaan Ameriikan pokaali-ajoja kaukana Sandy Hookilla; ja kun me saavuimme takaisin laiturille, huusi joku: 'Kuka voitti?' Ja vastaus oli: 'Mrs Billy on edellä, mutta me jatkamme tänä iltana'. Matkustimme erään ystäväseurueen kanssa Välimeren halki Niilille, ja kuljimme ohi Venetsian ja Kairon ja pyramiidien ja Suetsin kanavan, mutta he eivät koko aikana kohottaneet päätäänkään -- he pelasivat _bridgeä_. Ja Tepä luulette, että minä lasken leikkiä, mutta tarkotan oikein sananmukaisesti sitä, mitä sanon. Tunnen eräänkin miehen, joka matkusti New-Yorkista Filadelfiaan, ja alotti pelin muutamien tuntemattomien kanssa, ja ajaa huristi koko tuon pitkän matkan palmurannikolle saakka saadakseen sen lopetetuksi!"

Montague kuuli myöhemmin kerrottavan eräästä tunnetusta seuraelämän johtajattaresta, joka oli tullut kokonaan kykenemättömäksi sinä talvena liiallisen _bridgen_ pelaamisesta New Portissa; ja hän vietti talvea kuumilla lähteillä ja palmurannikolla -- ja pelasi _bridgeä_ siellä. He pelasivat sitä parantoloissakin, minne hermoston murtuminen oli heidät ajanut. Se oli peli, joka niin suuressa määrässä kulutti naisten elimistöä, että lääkärit oppivat tuntemaan sen oireet, ja ennenkuin he määrittelivät sairauden, saattoivat he kysyä: "Pelaatteko _bridgeä_?" Se oli hävittänyt viimeisetkin sabatin muistot -- yleisenä tapana oli kokoontua peliseurueihin tuona päivänä.

Se oli hyvin kallista peliä siinä muodossa, kun sitä pelattiin ylhäisön keskuudessa; saattoi helposti voittaa tai menettää useita kymmeniä tuhansia markkoja yhdessä illassa, ja monella ei ollut varoja sitä kestää. Jos kuka ei pelannut, hänet pyyhittiin pois kutsuttujen luettelosta; ja kun kerran oli antautunut peliin, niin säädyllisyys vaati siinä pysymään, kunnes se oli loppunut. Niinpä sai kuulla nuorista tytöistä, jotka olivat pantanneet perhekalleutensa, tai myyneet kunniansa maksaakseen pelivelkojaan; ja koko ylhäisö tiesi kertoa eräästä nuorukaisesta, joka oli ryöstänyt emäntänsä jalokivet ja pantannut ne, ja sitten vienyt panttiliput emännälleen kertoen, että vieraat olivat ryöstäneet häneltä, rahat. Parhaimpaan ylhäisöön kuului naisia, jotka pelitaitonsa avulla elivät yksinkertaista ja puhdasta seikkailuelämää; emännät kutsuivat luoksensa rikkaita vieraita ja nylkivät heidät puhtaiksi. Montague ei koskaan unohtanut, millä häpeän ja harmin tunteella hän oli kuunnellut, kun ensiksi Mrs Winnie ja sitten hänen veljensä varottivat häntä, että hänen oli vältettävä pelaamista erään ylimysnaisen kanssa, jonka hän tuli kohtaamaan tässä mitä ylimyksellisimmässä kodissa -- sillä hän oli yleisesti tunnetta petkuttaja!

"Kuuleppas, veli-kulta", nauroi hänen veljensä, kun hän pani jyrkästi vastaan, "meillä on tapana sanoa, 'petkuttaa korteilla kuin nainen.'" Ja sitten ryhtyi Oliver kertomaan hänelle ensimmäisiä omia kokemuksiaan korttipelin alalla seuramaailmassa, kun hän oli pelannut _pokeria_ [= muuan laji korttipeliä. Suomentaja.] useiden hurmaavien nuorten nousukkaiden kanssa; ne saattoivat luetella lehtensä ja ottaa rahat näyttämättä ollenkaan korttejaan, ja hän oli ollut liian kohtelias pyytääkseen niitä nähdä. Mutta myöhemmin oppi hän huomaamaan, että tämä oli säännöllinen temppu, ja sitten ei hän enää koskaan pelannut _pokeria_ naisten kanssa. Ja Oliver näytti veljelleen yhden näistä tytöistä -- tuolla hän istui, kuvan kauniina ja marmorin kylmänä, puoleksi poltettu paperossi pöydän syrjällä, ja whiskyä ja suudaa ja jääpalasia laseissa hänen vierellään. Tuonnempana, kun hän sattui lukemaan sanomalehteä, kumartui hänen veljensä hänen olkapäänsä yli ja osotti toista hulluuden oiretta -- muuatta ilmotusta, jonka otsikkona oli: "Onnenne on muuttuva." Siinä ilmotettiin, että Rosensteinin salongeissa juuri Viidennen Avenuen varrella, saattoi lainata rahaa kalliita pukuja ja turkkeja varten!

Koko sen kymmenen päivän aikana, minkä tämä vierailu kesti, omistautui Mrs Winnie kokonaan pitämään huolta siitä, että Montaguella kului aika hupaisesti; Mrs Winnie istui hänen rinnallaan pöydässä -- hän huomasi, että jotenkuten oli aivankuin syntynyt sanaton sopimus, joka määräsi hänet luonnollisena asiana Mrs Winnielle kuuluvaksi. Ei kukaan virkkanut siitä hänelle mitään, mutta tietäessään, kuinka armottomasti toisten ihmisten asioita tutkittiin ja tarkastettiin, alkoi hänelle tuntua olo sietämättömältä.

Tuli aika, jolloin hänestä Mrs Winnie tuntui aivan kiusottavalta; ja kohta aamiaisen jälkeen hän repi itsensä irti ja meni yksin pitkälle kävelymatkalle. Tällä matkalla sattui hänelle seikkailu.

Maan pinnalle oli satanut parin tuuman paksulta lunta, ja se kimalteli auringon paisteessa. Ilma oli kirpeä, ja hän veti sitä täysin siemauksin sisäänsä, ja harppaili reippaana noin tunnin verran vuorien yli. Siellä puhalteli vinha tuuli, ja kun hän tuli kukkuloiden toiselle puolelle, löi se häntä vasten kasvoja ja hän näki virran valkeana vaahtoavan. Ja sitten laaksoissa alhaalla oli taas kaikki tyyntä.

Täällä muutamassa paikassa, missä kasvoi tiheälti metsää, tempasi Montaguen huomion äkkiä omituinen ääni, raskas jymähdys, joka tuntui panevan maan vapisemaan. Se tuntui kaukaiselta räjähdykseltä, ja hän pysähtyi silmänräpäykseksi, ja jatkoi taas matkaansa tähystellen eteensä. Hän sivuutti mutkan, joka oli tiellä, ja silloin näki hän suuren puun, joka oli kaatunut suoraa päätä yli tien.

Hän jatkoi matkaansa, luullen tämän aiheuttaneen ryskinän, jenka hän oli kuullut. Mutta tullessaan lähemmäksi huomasi hän erehtyneensä. Puun takana oli jotakin muuta, ja hän alkoi juosta sitä kohti. Kaksi automobiilin pyörää kohosi siellä ylös taivasta kohti. Hän hyppäsi puun rungolle, ja yhdellä silmäyksellä näki hän koko tapahtuman. Suuri matkailijavaunu oli kiitänyt jyrkän mutkan ympäri, ja koettanut sivuuttaa odottamatonta estettä, jolloin se oli lentänyt kuperkeikkaa ojaan.

Montague kirkasi kauhusta, sillä miehen ruumis makasi puristuneena vaunun alle. Hän juoksi sitä kohti, mutta toinen silmäys, jonka hän sinne päin heitti, pani hänet pysähtymään -- hän näki, että verta oli pursunnut ulos miehen suusta, ja punannut lumen kaikkialla ympärillä. Hänen rintansa oli nähtävästi painunut litteäksi, ja hänen silmänsä olivat pelottavat, puoleksi ulkona kuopistaan.

Silmänräpäyksen seisoi Montague tuijottaen, aivankuin olisi muuttunut kiveksi. Silloin kuului vaunun toiselta puolelta valitus, ja hän juoksi ääntä kohti. Ojassa makasi toinenkin mies, joka heikosti liikutti itseään Montague juoksi häntä auttamaan.

Miehellä oli päällään raskas, karhunnahkainen turkki. Montague nosti hänet ylös, ja hän näki hänen olevan hyvin ijäkkään ihmisen; syvä haava kulki yli hänen otsansa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Toinen auttoi hänet istumaan, niin että hänen selkänsä oli ojanparrasta vasten, ja tuntematon avasi silmänsä ja valitti.

Montague polvistui hänen viereensä, kuunnellen hänen hengitystään. Hän tunsi itsensä sanomattoman avuttomaksi -- hän ei osannut tehdä muuta kuin avata miehen takit, ja kuivata kasvoille valuvaa punaista verta.

"Vähän whiskyä", voihki outo. Montague vastasi, että hänellä ei ollut tippaakaan; mutta toinen vastasi, että vaunussa oli vähän jälellä.

Ojanreuna oli siksi kalteva, että Montague saattoi ryömiä vaunun alle ja löytää sieltä säilykesuojan ja sieltä pullon. Vanha mies joi pisaran, ja heikko väri palasi hänen kasvoilleen. Montaguen tarkastaessa häntä, välähti hänelle, että nuo kasvot olivat tutut; mutta missä hän ne oli nähnyt, sitä hän ei saattanut muistaa.

"Kuinka monta Teitä oli matkassa?" kysyi Montague; ja mies vastasi, "Ainoastaan yksi."

Montague nousi ja totesi miehen, joka nähtävästi oli kuski -- kuolleeksi. Sitten kiiruhti hän alas tielle, ja raahasi keskelle sitä muutamia risukimppuja, niin että tietä pitkin tuleva automobiili saattoi ne nähdä jo kaukaa; tämän jälkeen palasi hän takaisin tuntemattoman luo ja sitoi nenäliinan hänen otsansa ympäri pysähdyttääkseen verenvuodon haavasta.

Vanhan miehen huulet olivat lujasti yhteen puserretut, aivankuin hän olisi kärsinyt suuria tuskia. "Minä olen mennyttä kalua!" voihki hän uudelleen ja uudelleen.

"Mistä kohden olette haavottunut?" kysyi Montague.

"En tiedä", änkytti hän. "Mutta se tappaa minut! Minä tiedän sen -- se on viimeinen hiuskarva."

Sitten sulki hän silmänsä ja nojautui taakse päin. "Ettekö voi saada lääkäriä?" kysyi hän.

"Lähistöllä ei ole ainoatakaan taloa", sanoi Montague. "Mutta minä voin juosta --."

"Ei, ei!" keskeytti toinen tuskastuneena. "Älkää jättäkö minua! Kylläpähän joku tulee. -- Oh, tuota mieletöntä kuskia -- minkätähden hän ei saattanut ajaa hitaasti, kun käskin? Se on aina niiden tapa -- ne tahtovat aina kopeilla."

"Mies on kuollut", sanoi Montague tyynesti.

Toinen kohosi kyynäspäillään maasta. "Kuollut!" läähätti hän.

"Niin", sanoi Montague. "Hän on vaunun alla."

Vanhan miehen silmät olivat tulleet kauhusta mielettömiksi; ja hän tarttui Montaguea käsivarteen. _"Kuollut!"_ sanoi hän. "Oi Jumalani -- ja se olisin saattanut olla minä!"

Seurasi hetken hiljaisuus. Tuntematon veti syvään henkeä ja kuiskasi taas: "Minä olen mennyttä kalua! En jaksa sitä kestää! Se on liikaa!"

Montague oli huomannut nostaessaan miestä ylös ojasta, että hän oli rakenteeltaan hyvin hento ja kuihtunut. Nyt tunsi hän, kuinka käsi, joka piti kiinni hänen käsivarrestaan, vapisi voimakkaasti. Hänelle välähti, että ehkei mies olekaan todellisesti haavottunut, vaan että yhteentörmäys on järkyttänyt hänen hermojaan.

Ja hän sai hetkistä myöhemmin varmuuden tästä, kun tuntematon äkkiä nojasi eteenpäin, ja tarttui häneen kaksinkertaisella voimalla ja tuijotti häneen laajentuneilla, kauhua kuvastavilla silmillään.

"Tiedättekö, mitä merkitsee kuolemanpelko?" läähätti hän. "Tiedättekö, mitä merkitsee kuolemanpelko?"

Sitten odottamatta vastausta jatkoi hän raivoisasti -- "Ei, ette! Te ette voi! Te ette voi! Luulen, ettei kukaan tiedä sitä niinkuin minä tiedän! Ajatelkaa -- kymmeneen vuoteen ei ole ollut minuuttiakaan, jolloin en olisi tuntenut kuolemanpelkoa! Se seuraa minua ympäri -- se ei päästä minua rauhaan! Se hyökkää minun kimppuuni sellaisissa paikoissa kuin tämä! Ja kun pakenen sitä, saatan kuulla sen ilkkuen nauravan itselleni -- sillä se tietää, että en voi päästä pois!"

Vanha mies veti tukahtuneesti huoahtaen henkeä. Hän riippui kiinni Montaguesta niinkuin pieni lapsi, ja tuijotti hänen kasvoihinsa mielettömällä hätääntyneellä katseella. Montague istui kiinninaulittuna.

"Niin", raivosi hän, "se on totta, Jumala olkoon todistajani! Ja tämä on ensimäinen kerta elämässäni, kun siitä kerron! Minun täytyy sitä salata -- sillä ihmiset nauraisivat minulle -- he ovat olekaan pelkäämättä! Mutta minä makaan valveilla kaiket yöt, ja se istuu aivankuin vihollinen sänkyni reunalla! Makaan ja kuuntelen omaa sydäntäni tunnen sen lyövän, ja minä ajattelen, kuinka se on heikko ja kuinka ohuet seinämät sillä on, ja kuinka kurjaa ja avutonta on, että elämä riippuu siitä! -- Ehkette tiedä, mitä se merkitsee?"

Montague pudisti päätään.

"Te olette nuori, nähkääs", sanoi toinen. "Te olette terve -- kaikki ovat terveitä paitsi minä! Ja jokainen vihaa minua -- en ole saanut koko maailmassa ainoatakaan ystävää!"

Montague joutui aivan hämilleen tästä äkkinäisestä mielenpurkauksesta. Hän koetti sitä pysähyttää, sillä hänestä tuntui miltei sopimattomalta kuunnella -- ei ollut kunniallista vetää tällä tavalla ihmistä ulos varuksistaan. Mutta vierasta oli mahdoton seisauttaa; hän oli täydellisesti menehtynyt, ja hänen äänensä kasvoi kasvamistaan.

"Se on totta joka ainoa sana", huudahti hän raivoisasti. "Ja minä en jaksa sitä enää kestää -- en jaksa enää kestää mitään. Minäkin olin kerran nuori ja väkevä -- minäkin voin pitää huolta itsestäni; ja minä sanoin: tahdon koota rahaa, tahdon olla toisten ihmisten herra! Mutta minä olin hullu -- minä en muistanut terveyttäni. Ja nyt koko maailman rahat eivät voi tehdä minulle yhtään hyvää! Antaisin tällä hetkellä viisikymmentä miljoonaa markkaa ruumiista, joka olisi niinkuin kenen tahansa muun ihmisen -- ja tällainen -- tällainen minulla on!"

Hän löi käsillään rintaansa. "Katsokaa sitä!" huusi hän hysteerillisesti. "Tällaisen olen minä saanut elämistä varten! Se ei sulata mitään ruokaa, ja minä en jaksa pitää sitä lämpöisenä -- siinä on kaikki vialla! Miltä Teistä tuntuisi maata valveilla yöllä ja sanoa itsellenne, että hampaanne murenivat ettekä voinut sille mitään -- että hiuksenne lähtivät ilman, että kukaan voi niiden lähtöä pysähyttää? Sinä olet vanha ja loppuun kulunut -- muutut pian atomeiksi; ja jokainen sinua vihaa -- kaikki odottavat sinun kuolevan, jotta saisivat sinut pois tieltään. Lääkärit tulevat ja he ovat kaikki hölynpölyä! He pudistavat päätään ja käyttävät pitkiä nimiä -- he tietävät hyvin, että eivät voi tehdä kenellekään mitään hyvää, mutta he tarvitsevat suuret palkkansa! Ei, muuta he eivät voi tehdä, kuin peljästyttää sinut yhä pahemmin ja tehdä sinut entistäänkin sairaammaksi!"

Montague ei voinut tehdä muuta kuin kuunnella tätä vastenmielistä purkausta. Hänen yrityksensä tyynnyttää vanhusta eivät saaneet aikaan muuta kuin kiihdyttivät häntä yhä enemmän.

"Minkä tähden täytyy sen kaiken langeta minun päälleni?" vaikeroi hän. "Tahdon olla niinkuin muutkin ihmiset -- tahdon elää! Ja nyt sitä vastoin, minä olen kuin mies, jonka ympärillä pari nälkäistä sutta saaliinhimoisina kiertävät -- sellaista on elämäni. Se on samallaista kuin Luonto, nälkäistä ja julmaa ja raakaa! Te luulette tietävänne, mitä elämä on; se näyttää niin kauniilta ja ystävälliseltä ja lempeältä -- sellaista se on, kun olet huipulla! Mutta nyt minä olen alhaalla, ja minä _tiedän_, mitä se on -- se on niinkuin painajainen, joka ojentaa kätensä tarttuakseen sinuun kiinni ja musertaakseen sinut! Ja sinä et pääse sitä pakoon -- sinä olet avuton niinkuin rotta nurkassa -- sinä olet tuomittu -- sinä olet _tuomittu_!" Onnettoman miehen ääni muuttui epätoivoiseksi huudoksi, ja hän vaipui kokoon Montaguen eteen, vapisten ja nyyhkyttäen. Toinenkin tunsi heikosti vapisevansa ja olevansa kauhun vallassa.

Vallitsi kauan hiljaisuus, ja sitten kohotti vieras kyynelten kostuttamat kasvonsa, ja Montague auttoi häntä pysymään pystyssä. "Haluatteko vielä vähän whiskyä?" kysyi hän.

"En", vastasi toinen tuskin kuuluvasti, "On parempi, etten ota."

"-- Lääkärini eivät salli minun ollenkaan juoda whiskyä", lisäsi hän hetken kuluttua. "Sen he tekevät maksani takia. He ovat määränneet minulle niin monta 'ette saa', että täytyy olla muistikirja, jos tahtoo pitää niistä lukua. Ja kaikki ne yhteensä eivät tee minulle rahtustakaan hyvää! Ajatelkaa sitä -- minun täytyy elää graham-korpuilla ja maidolla -- itse asiassa ei ole siruakaan muuta mennyt huulieni ohi kahteen vuoteen kuin graham-korppuja ja maitoa."

Ja silloin välähti äkkiä salamana Montaguelle, missä hän oli ennen nähnyt nämä rypistyneet vanhat kasvot. Se oli Laura Heganin eno, jonka majuri oli osottanut hänelle miljonäärien klubin ruokailuhuoneessa! Vanha Henry S. Grimes, joka itse asiassa oli vasta kuusikymmentä vuotta, mutta näytti kahdeksankymmen vuotiaalta; hän, joka omisti köyhäinkortteleita, ja ajoi yhdessä kuukaudessa kadulle enemmän ihmisiä kuin mahtui suunnattomaan klubihuoneustoon!

Montague ei osottanut tuntemisen merkkiäkään, vaan istui paikoillaan pitäen miestä käsivarsillaan. Pieni veripisara tuli esille nenäliinan alta ja vieri alas hänen poskelleen; Montague tunsi hänen vapisevan, kun hän kosketti sitä sormellaan.

"Onko haava suuri?" kysyi hän.

"Ei, ei suuri", sanoi Montague; "parin kolmen lääkärinpistoksen pituinen kenties."

"Lähettäkää noutamaan perhelääkäriäni", lisäsi toinen. "Jos minä pyörtyisin tai tapahtuisi jotain muuta, niin löydätte hänen nimensä korttikotelossani. Mitä se oli?"

Alhaalta tieltä kuului meluavia ääniä. "Halloo", huusi Montague; ja silmänräpäyksen kuluttua tuli kaksi miestä automobiilipuvuissa juosten häntä kohti. He pysähtyivät, katsellen kauhistuneina näkyä, joka nousi heidän eteensä.

Montaguen kehotuksesta hakivat he viivyttelemättä pölkkyjä, joiden avulla saattoivat nostaa vaunua siksi ylös, että saivat kuskin ruumiin vedetyksi sen alta. Montague huomasi, että se oli aivan kylmä.

Hän meni takaisin vanhan Grimesin luo. "Minne haluaisitte Te päästä?" kysyi hän.

Toinen epäröi, ennenkuin vastasi. "Minun oli tarkotuksena Harrisoneille --" sanoi hän.

"Leslie Harrisoneille?" kysyi Montague. (Ne olivat olleet niiden vieraiden joukossa, joita hän oli tavannut Devoneilla.)

Toinen huomasi hänen katseestaan, että hän tunsi heidät. "Tunnetteko heidät?" kysyi hän.

"Tunnen kyllä", sanoi Montague.

"Se ei ole kaukana", sanoi vanha mies. "Kukaties olisi parasta mennä sinne." Ja sitten epäröi hän taas hetkisen; ja tarttuen Montaguen käsivarteen ja vetäen häntä luokseen kuiskasi hän, "Sanokaa minulle -- ettette -- ettette kerro --"

Montague ymmärsi, mitä hän tarkotti ja vastasi: "Se on säilyvä meidän välillämme." Samalla tunsi hän uuden vastenmielisyyden väristyksen tätä kurjista kurjinta vanhaa olentoa kohtaan.

He nostivat hänet vaunuun; ja kun he viipyivät paraiksi sen verran, että ehtivät kääriä kuskin ruumiin peitteeseen, kysyi hän äreänä, minkä vuoksi eivät he jo lähteneet. Neljännes tuntia kestävän matkan aikana riippui hän kokonaan kiinni Montaguessa, vapisten pelosta joka kerta, kun he ajoivat vastaan tulevan käännöksen ympäri.

He saapuivat Harrisonin talolle; ja lakeijalta, joka avasi oven, hävisi silmänräpäyksessä teennäinen välinpitämättömyytensä nähdessään suuren, karhunnahkaisen kasan Montaguen käsivarrella. "Lähettäkää hakemaan Mrs, Harrisonia", sanoi Montague, laskien mytyn salissa olevalle sohvalle. "Noutakaa lääkäriä, niin pian kuin mahdollista", lisäsi hän toiselle palvelijalle.

Mrs Harrison tuli "Se on Mr Grimes", sanoi Montague; sitten kuuli hän pelästyneen huudahtuksen, ja kääntyessään katsomaan näki hän Laura Heganin, joka kävelypuvussaan astui reippaana sisään kylmästä ulkoilmasta.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti hän. Ja Montague kertoi hänelle niin nopeasti kuin saattoi, ja hän juoksi auttamaan vanhusta. Montague seisoi vierellä, ja kantoi hetken kuluttua hänet yläkertaan, ja odotteli alhaalla, kunnes lääkäri saapui.

Vasta kotimatkalla ehti hän ajatella Laura Hegania, ja kuinka kauniilta hän näytti turkeissaan. Hän aprikoi, oliko aina oleva hänen kohtalonaan kohdata Miss Hegania sellaisissa olosuhteissa, missä Miss Heganille ei jäänyt vähääkään aikaa huomata hänen olemassaoloaan. Kotona kertoi hän seikkailuistaan, ja huomasi olevansa koko loppupäivän sankari. Hän oli pakotettu antamaan haastatteluja useille sanomalehtireporttereille ja hänen oli pakko kieltää yhden heistä ottamasta itsestään valokuvaa. Jokainen Devoneilla näytti tuntevan vanhan Henry Grimesin, ja Montague ajatteli itsekseen, että jos tämän pienen ihmisryhmän huomautukset olivat sattuvana näytteenä, niin tuo onneton miesparka oli oikeassa sanoessaan, että hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää maailmassa.

Kun hän astui alakerran lukusaliin seuraavana aamuna, löysi hän sanomalehdissä suuremmoisia kuvauksia onnettomuudesta, ja sai lukea, että Grimes ei ollut saanut muuta pahempaa kuin haavan päälakeensa ja lievän tärähdyksen. Näin ollenkin tunsi hän kuitenkin velvollisuudekseen käydä tiedustelemassa sairaan tilaa, ja hän ajoi sinne vähää ennen aamiaista.

Laura Hegan tuli alas häntä vastaan, päällään valkoinen aamupuku. Hän vahvisti sanomalehtien hyvät uutiset, ja sanoi, että hänen enonsa nukkui rauhallisesti. (Hän ei sanonut, että hänen lääkärinsä oli tullut pikajunalla, mukanaan kaksi sairaanhoitajatarta, ja asettunut asumaan taloon ja kieltänyt tuolta vanhalta miljonääriraukalta hänen grahami-korppunsa ja maitonsakin). Sen sijaan sanoi hän, että hän oli erikoisesti maininnut Montaguen ystävällisyydestä, ja pyytänyt häntä puolestaan ilmaisemaan hänelle kiitollisuutensa. Montague oli kuitenkin siksi ruokoton, että epäili tätä.

Se oli ensi kerta kuin hänellä koskaan oli ollut tilaisuutta puhella Miss Heganin kanssa. Hän huomasi tuon lempeän, hyväilevän äänen, jossa ei ollut hiukkastakaan eteläistä kaikua; ja iloksensa huomasi hän, että hän saattoi jutella ilman, että hänen ylevyytensä ja jalon kauneutensa taikalumous hävisi hänestä. Montague viipyi niin kauan kuin hänellä suinkin oli siihen oikeutta.

Ja koko kotimatkan ajatteli hän Laura Hegania. Siinä ensi kerran kohtasi hän naisen, jota hän halusi oppia tuntemaan; naisen, jossa oli jotakin arvokasta ja hillittyä, ja jonka elämässä oli jotakin aatetta. Ja hänen oli mahdotonta päästä häntä tuntemaan -- sillä Miss Hegan oli rikas.

Tätä tosiasiaa ei voinut syrjäyttää -- Montague ei edes koettanutkaan sitä tehdä. Hän oli tavannut naisia, joilla jo oli omaisuuksia hallussaan, ja hän tiesi, mitä he ajattelivat itsestään, ja mitä muu maailma heistä ajatteli. He saattoivat sydämestään halata olla jotakin muuta kuin aarrekammioiden haltijoita, mutta heidän toiveensa olivat turhia; raha kulki heidän kintereillään ja he saivat varjella sitä kaikilta tungettelijoilta. Montague muisti yhden perijättären toisensa jälkeen -- nousukkaita, muutamat heistä komeita ja hentoja kuin perhoset -- mutta pinnan alta kovia kuin teräspanssari. Kaiken elämäänsä oli heitä opetettu ajattelemaan itsestään niin, että he edustivat rahaa, ja kaikista muista, jotka tulivat likelle, että he olivat seikkailijoita, jotka etsivät rahaa. Jokaisessa sanassaan toivat he esille tämän ajatuksen ja jokaisesta silmäyksestä, jokaisesta liikkeestä saattoi sen lukea. Ja sitten ajatteli hän Laura Hegania ja sitä omaisuutta, minkä hän tulisi perimään; ja hän kuvitteli, minkälainen hänen elämänsä talisi olemaan -- kaikellaiset matelijat ja loiseläimet ja liehakoitsijat piirittäisivät hänet -- suunnitelmia rakentavat mammat ja rakastettavasti hymyilevät siskot ja serkut punoisivat juonia saavuttaakseen hänen luottamuksensa! Saattoiko mies, joka oli köyhä, ja joka tahtoi säilyttää itsekunnioituksensa, vetää muuta johtopäätöstä, kuin että hänen oli mahdoton päästä hänen tuttavuuteensa?

Kuudestoista luku.