Part 18

"Niin", sanoi Mr Streeter. "Mutta ollessamme tekemisissä tuntemattomien kanssa meidän on tietenkin asetettava alin häviöraja-määräys neljälle pisteelle ylhäältä, ja sitten jäisi Teille kaksi pistettä varmaa -- todellakin riittämätön määrä."

"Ymmärrän", sanoi Montague -- ja pelottavana salamana välähti hänelle käsitys siitä hurjasta pelistä, minkä hänen veljensä oli suunnitellut hänen puolestaan.

"Jota vastoin", jatkoi Mr Streeter houkuttelevasti, "jos asetatte kymmenen prosenttia, niin saatte kuusi pistettä."

"Hyvä", sanoi toinen viivyttelemättä. "Siis ostakaa minulle kuusi tuhatta osaketta, olkaa hyvä."

Niin päättivät he kaupan, ja paperit allekirjotettiin ja Mr Streeter otti nuo kuusi uutta, kahisevaa kymmenen tuhannen dollarin maksumääräystä.

Sitten saatteli hän Montaguen ulommaiseen toimistohuoneeseen, huomauttaen ystävällisesti kulkiessa: "Toivon, että saamanne neuvot ovat hyviä. Me itse olemme olleet enemmän haluttomia mannermaan puoleisiin -- asema näyttää hieman epävarmalta."

Nämä sanat olivat yhtä vähäarvoisia kuin aika, minkä niiden lausuminen vei; mutta Montague ei tätä huomannut ja hän tunsi tuskallista painetta sisällään. Mutta hän vastasi välinpitämättömästi, että jokaisen oli tyydyttävä kohtaloonsa, ja istuutui muutamaan liiketuttaville varattuun tuoliin, Hammond & Streeterin liikehuoneusto oli kuin pieni luentosali, jossa oli rivittäin tuoleja ja edessä musta taulu, ja kaikkein tärkeimpäin osakkeiden alkukirjaimet merkittynä suuriin pylväihin ja eilisen päivän viimeiset hinnat pienillä viheriöillä korteilla niiden yläpuolella. Yhdellä sivulla oli kassanhoitaja ja kaksi palvelijaa, jotka odottivat merkinantonappausta alkamiseen.

Tuoleilla istui kaksi tai kolmekymmentä miestä, nuoria ja vanhoja; useimmat niistä säännöllisiä _habitués_, Wall Streetin kuumeen uhreja. Montague tarkasteli heitä, ja hänen korviinsa saapui katkelmia heidän kuiskuttelevasta keskustelustaan, joka tapahtui sangen monimutkaisella ja epämiellyttävällä ammattikielellä. Hän tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi ja asemansa sangen epämukavaksi -- sillä hän oli saanut Street-kuumeen omiin suoniinsa, eikä hän jaksanut sitä voittaa. Iljettäviä väristyksiä kulki ylös ja alas pitkin selkäpiitä ja hänen kätensä olivat kylmät.

Hän katseli huumaantuneena pieniä numeroja; ne seisoivat siellä jonkin suunnattoman ja jättiläismäisen voiman ulkonaisina ilmauksina, -- voiman, jota oli mahdotonta hallita tai edes käsittää -- jonkin armottoman, hävittävän voiman, sellaisen kuin on salama taikka pyörremyrsky. Ja hänkin oli asettanut itsensä sen armoille -- se saisi tehdä hänelle mitä tahtoi! "Mannerm. puol. 59 5/8" luettiin pienellä pahvilapulla; ja hänellä oli ainoastaan kuusi pistettä varmaa. Jos millä hetkellä päivästä tahansa nuo numerot kääntyisivät luettaviksi "53 5/8" -- silloin jokainen dollari Montaguen kuudestakymmenestä tuhannesta olisi ijäksi mennyttä! Se suuri korvaus, jonka edestä hän niin kovasti oli tehnyt työtä ja josta hän niin suuresti oli iloinnut -- se olisi kaikki mennyt, ja sievonen pala hänen perinnöstään vielä lisäksi!

Joku poikanen pisti hänen käteensä pienen, nelisivuisen paperin -- yhden noista lukemattomista uutisarkeista, joita eri liikehuoneet levittivät ilmaiseksi ilmottamis- y.m. tarkotuksia varten; ja otsikko 'Mannermaan puoleiset' sattui hänen silmäänsä _Day's Eventsin_ sisällössä. Hän luki: "Mantereen tuonpuoleisen rautatieverkon johtajien kokous pidetään tänään päivällä. Luotettavalta taholta ennustetaan, että neljännesvuoden voitto-osinkoa ei jaeta, niinkuin sitä ei ole jaettu kolmena viimeisenä neljänneksenä. Osakkeiden omistajien keskuudessa vallitsee suuri tyytymättömyys. Osakkeiden asema on selvästi havaittavan heikko, ja ilmeisesti puuttuu sisäistä kannatusta; arvo laskeutui kolmella pisteellä juuri ennen eilisen pörssiin sulkemista niiden tiedonantojen johdosta, joita länsivaltioiden virkailijain viimeaikaiset tutkimukset ovat ilmituoneet, ja laajalti luottamusta saaneiden huhujen johdosta, jotka kertovat erimielisyyksistä johtajien keskuudessa ja uudistuvasta vastarinnasta Hopkinsin toimien silmälläpitoa varten."

Kello oli jo ohi kymmenen, ja nyt alotti muistiinpanija pitkän tehtävänsä. Mannermaan puoleisilla kävi suunnaton kauppa, ja monet tuhannet osakkeet vaihtuivat kädestä käteen, ja hinta häilyi edestakaisin. Kun Oliver puolen tunnin kuluttua astui sisälle, oli se 59 3/8. "Se on hyvä", sanoi hän. "Meidän aikamme ei tule ennenkuin iltapäivällä."

"Mutta otaksuppa, että joudumme puille paljaille ennen iltaa?" sanoi toinen.

"Se on mahdotonta", vastasi Oliver. "Kaiken aamua kestää tulista ostoa."

He istuivat hetkisen, hermostuneina ja levottomina. Sitten katkaistakseen yksitoikkoisuuden, ehdotti Oliver, että hänen veljensä ehkä haluaisi nähdä "Streetiä." Ja he kääntyivät nurkasta Broad Streetille. Tämän päässä seisoi rakennus, joka sisällään kätki kaiken hallituksen kullan, ja jonka tornissa seisoi Gatling-kanuuna valmiina. Yleisö ei tietänyt, että se oli siellä, mutta rahamiehet tiesivät sen, ja näytti siltä kuin he olisivat haalineet kaikki toimistonsa ja pankkinsa ja talletusholvinsa sen suojaan, Täällä syvällä maan sisässä oli kätkettynä öljytrustin miljaardin arvoiset arvopaperit -- eräässä suuressa, kuudensadan tonnin mittaisessa teräsholvissa, jonka ovi oli niin tarkoin asetettu, että yhdellä sormella saattoi kääntää sen saranoillaan. Ja vastapäätä tätä oli arvopaperipörssin valkoinen, kreikkalaismallinen rakennus. Kadun alapäässä tulvivat ihmisjoukot nuoralla ympäröidyn arenan sisäpuolella, tyrkkien toinen toisiaan, meluten ja pilapuheita päästellen; tämä oli se "piiri", missä sai ostaa pienempiä osakepinkkoja, ja kaikellaisten humbuugi-kaivosten ja öljylähteiden osakkeita, joita pörssi ei ollut merkinnyt luetteloihinsa. Satoi tai paistoi, nämä ihmiset olivat aina siellä; ja lähimpäin rakennusten akkunoissa seisoi toisia, jotka suurten puhetorvien kautta huusivat heille määräyksiä taikka antoivat merkkejä mykällä ja salaperäisellä kielellä. Muutamilla näistä välittäjistä oli kirjavat hatut, niin että heidät saattoi helposti erottaa; muutamien toimistot olivat etäällä, ja siellä istuivat miehet kaiken päivää edessään voimakkaat lasit, jotka oli varta vasten laadittu. Kaikkialla ilmassa oli keinottelua -- levottomia, kuumeisia katseita; nopeita, hermostuneita liikkeitä; näivettyneitä, huolien uurtamia kasvoja. Sillä tässä pelissä nousi jokainen toistansa vastaan; ja nopat olivat asetetut niin, että yhdeksän jokaista kymmentä kohti oli tuomittu häviöön ja perikatoon.

He hankkivat pääsyliput katsojain parvekkeelle pörssissä. Täältä saattoi katsella alas saliin, joka oli parisen sataa jalkaa neliömitaten, ja laattiaa peitti ikäänkuin hirmumyrskyn jälelle jättämä kerros rikkirevittyjä paperin palasia, ja ilman täytti korvia särkevä rähäkkä ja helvetillinen äänten pauhu. Sinne oli kokoontunut noin kaksisataa miestä ja poikasta; muutamat vetelehtivät ja juttelivat, mutta useimmat olivat parveutuneet määrättyjen kauppakeskuspisteiden ympärille, missä ne pukkien toinen toisiaan koettivat kiipeillä toistensa yli, ja käsiään väännellen juoksivat edestakaisin huutaen kovalla äänellä. "Istuin" tässä pörssissä maksoi noin viisisataa tuhatta markkaa, ja niinpä ei siis kukaan näistä miehistä ollut köyhä; mutta kuitenkin he saapuivat päivä päivältä näyttelemään osaansa tällä iljettävällä arenalla, "etsien surussa toinen toistensa iloa": keksien tuhansia pikku kujeita toinen toistansa petokseen ja tyhjentääkseen; riemuiten tuhansista pikku voitoista; ja viettääkseen elämäänsä niinkuin aallot rantaa vastaan läikkyen -- inhimillisen turhuuden oivallinen vertauskuva. Tuon tuostakin tarttui heihin äkkinäinen yltiöpäisyys, ja heistä tuli ulvovia paholaisia, jotka kirkuen, läähättäen ja repien riekaleiksi toistensa vaatteet velloivat yhden pisteen ympärillä; ja katsojaa värisytti, kun hän näki nuo jonkin tuntemattoman ja kammottavan lumouksen uhrit, joka pakotti heidät repimään ja runtelemaan toisiaan, kunnes olivat loppuun nääntyneet ja kalvenneet.

Mutta hän, joka oli pannut kaiken omaisuutensa "mannermaan puoleisiin", tajusi hämärästi kaiken tämän. Sillä hän oli samalla myynyt oman sielunsa lumoojalle, ja hän oli joutunut sen taikavoiman valtaan, ja hän toivoi ja pelkäsi ja tuskaili yhdessä tappelevan joukon kanssa. Montague ei tarvinnut kysyä, mikä oli hänen "pisteensä", sillä noin satamiehinen lauma oli ahtautunut sen ympärille, ja siellä täällä sen ulkopuolella kuhisi ja kihisi pieniä joukkoja.

Tuon kaiken seuraaminen oli mieltä kiinnittävää; mutta siinä oli yksi hankaluus -- katsojia varten ei ollut minkäänlaisia tiedonantoja käyvistä hinnoista. Siten tämän hyörinän näkeminen pani katsojan vain tuskalliseen jännitykseen -- jotain täytyi tapahtua heidän osakkeilleen! Oliverkin oli huomattavasti hermostunut -- sittenkin, varmimmassakin tapauksessa peli oli vaarallinen; saattoihan tapahtua suunnaton häviö, taikka salamurha, tai maanjäristys! He ryntäsivät ulos ja raivasivat tiensä lähimpään välitystoimistoon, missä yksi silmäys taululle ilmaisi heille mannermaanpuoleisten olevan kuudessakymmenessä. He hengähtivät syvään ja istuutuivat jälleen odottamaan.

Nyt oli kello puoli kaksitoista. Viisitoista vailla kaksitoista kohosivat paperit yhdellä kahdeksasosalla, ja sitten neljänneksellä, ja sitten toisella kahdeksasosalla. He tarttuivat kiihkeästi toistensa käsiin. Oliko aika tullut?

Nähtävästi oli. Minuuttia myöhemmin olivat osakkeet paljottais-ostoille kohonneet kuuteenkymmeneenyhteen. Sitten ne kohosivat vielä kolme kahdeksasosaa. Kiihtynyt sorina kulki läpi toimitushuoneen, ja harmaat, veteraanit kohosivat ylös paikoiltaan, Osakkeet kohosivat toisen neljänneksen.

Montague kuuli erään takanansa olevan miehen sanovan naapurilleen: "Mitä tämä merkitsee?"

"Jumala tietää", oli vastaus; mutta Oliver kuiskasi veljensä korvaan, "Minä tiedän, mitä se merkitsee. Sisäpuolelaiset ostavat."

Joku osti, ja osti vimmatusti. Muistiinpanija näytti panevan kaikki muut asiat syrjään ja omistavan kaiken huomionsa mannermaan puoleisten kauppaan. Se oli kuin peliä, missä toinen puoli alkaa kasata voittoja, ja kuskin penkillä istuva mies veisaa voitonriemuisesti, ja kylminkin katsoja on liikutettu -- sillä kukaan ei saata olla välinpitämätön menestykselle. Ja kun osakkeet kohosivat yhä ylemmä ja ylemmä, kasvoi aaltona sen mukana kiihtymys, ja mumina kävi läpi huoneen, väristyksen kulkiessa henkilöstä toiseen. Muutamat tarkastivat, ihmetellen, kuinka kauan se kestäisi, ja tuumien, olisiko heidänkin parasta ottaa edes vähäisellä määrällä osaa; ja sitten merkittiin taas uusi piste, ja he olisivat tahtoneet suorineensa sen, ja epäröivät tekisivätkö he sen nyt. Mutta toisille, niinkuin Montague, joilla "oli vähän mukana", se oli voitto, loistava ja kiihdyttävä; heidän suonensa sykkivät kiivaammin joka kerran kun numerot vaihtuivat; ja väliajoilla laskivat he voittojaan ja riippuivat toivon ja vapistuksen välillä uusista voitoista, jotka olivat tulossa, mutta eivät vielä näkyvissä.

Pidettiin pieni "aselepo" ja pojat, jotka hoitivat taulua, saivat tilaisuuden levähtää. Osakkeet olivat yläpuolella kuudenkymmenenkuuden; nyt lepäsi Montague "sametilla", käyttääksemme Streetin kuvaannollista sanontatapaa. Hänen voittonsa nousi kolmeensataan tuhanteen markkaan, ja vaikkakin osakkeet laskisivat ja hänen osansa myytäisiin paljaaksi, ei hän menettäisi mitään.

Hän halusi myydä ja muuttaa rahaksi voittonsa; mutta hänen veljensä tarttui häntä käsivarteen. "Ei! _ei_!" sanoi hän. "Oikea aika ei ole vielä tullut!"

Muutamat läksivät aamiaiselle -- ravintolaan, missä heillä oli puhelin pöydällään, voidakseen siten pysyä yhteydessä tapahtumien kanssa. Mutta Montaguet eivät ehtineet ajattelemaan syömistä; he istuivat ja kuvailivat toisilleen liikkeen johtajia, ja laskivat lukemattomia erilaisia mahdollisuuksia. Asiat saattoivat vielä mennä hullusti, ja kaikki heidän voittonsa häviäisivät niinkuin aikaiset lumihiutaleet -- ja kaikki heidän omaisuutensa niiden mukana. Oliver vapisi niinkuin lehti, mutta hän ei liikkunut paikoiltaan. "Keskeytä peli!" kuiskasi hän.

Hän veti esiin kellonsa ja vilkasi siihen. Se oli yli kaksi. "Se saattaa kestää huomiseen aamuun!" mutisi hän. -- Mutta sitten äkkiä tuli myrsky.

Muistiinpanija ilmoitti mantereenpuoleisten kohonneen hinnassa puolellatoista pisteellä eräässä viiden tuhannen osakkeen kaupassa; ja sitten taas puoli pistettä kahden tuhannen osakkeen kaupassa. Tämän jälkeen se lakkaamatta nousi. Osakkeet kohosivat pisteen kerrallaan; ne ylenivät kymmenen pistettä viidessätoista minuutissa. Ja hirmuinen hämminki puhkesi toimitushuoneessa, ja useissa tuhansissa muissa toimistoissa Streetin varrella, ja levisi toisiin ympäri koko maailman. Montague oli noussut ylös ja liikkui edestakaisin, sillä jännitys oli sietämätön; ja sisemmän toimitushuoneen ovella kuuli hän jonkun puhelimessa huudahtavan: "Jumalan rakkauden nimessä, etkö saa selville, mitä on kyseessä?" Sekunttia myöhemmin ryntäsi joku mies huoneeseen, hengästyneenä ja silmät mielettöminä palaen, ja hänen äänensä kaikui läpi toimistohuoneen: "Johtajat ovat määränneet kolmen prosentin neljännesosingon ja ylimääräisenä osinkona kaksi!"

Ja Oliver tarttui veljeään käsivarteen ja ryntäsi ovea kohti. "Hae nopeasti välittäjä käsiisi", sanoi hän. "Jos osakkeet ovat lakanneet nousemasta, myy; ja myy hinnalla millä hyvänsä ennen loppua." Ja sitten hyökkäsi hän omiin kortteleihinsa.

Noin puoli neljän tienoilla palasi Oliver takaisin Hammond ja Streeterille, hengästyneenä ja tukka ja vaatteet epäjärjestyksessä. Hän oli riemusta pakahtumaisillaan; ja Montague oli tuskin vähempää kiihtynyt -- itse asiassa hän tunsi olevansa aivan veltto jännityksen jälkeen, minkä hän vasta oli kestänyt.

"Minkä hinnan saavutit?" kysyi hänen veljensä; ja hän vastasi: "Keskimäärin 78 3/8." Lopussa olivat osakkeet vielä kerran kiivaasti nousseet, ja hän oli myynyt kaikki osakkeensa pysäyttämättä nousua.

"Minä sain viisi kahdeksas-osaa", sanoi Oliver. "Oi te jumalat!"

Toimistohuoneessa oli muutamia onnettomia "pestyjä"; Mr Streeter oli yksi niistä. Heitä kiukutti ja sapetti nähdä noiden kahden onnesta säteileviä kasvoja; mutta nuo kaksi eivät huomanneet tätäkään. He läksivät pois, puoleksi tanssien, ja ottivat pari ryyppyä hermojaan tyynnyttääkseen.

He eivät varsinaisesti saisi rahojaan ennenkuin huomisaamuna; mutta Montague laski itselleen voittona pyöreissä luvuissa puolitoista miljoonaa. Tästä noin sata tuhatta menisi osuutena tuntemattomalle tiedonantajalle; jäännös hänen mielestään oli kohtuullinen korvaus sen päivän kuuden tunnin työstä.

Hänen veljensä oli voittanut enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon. Mutta kun he ajoivat kotia, jutellen kaikesta siitä pelonsekaisella äänellä, ja vannoen toisilleen ehdotonta vaitioloa, pusersi Oliver äkkiä kätensä nyrkkiin ja iski sillä polveensa.

"Kautta taivaan!" huudahti hän. "Jollen olisi ollut hullu ja koettanut säästää ylimääräistä tappionvaraa, olisin voinut saada viisi miljoonaa!"

Viidestoista luku.

Sellaisen voiton jälkeen saattoi Montague huolettomana odottaa joulujuhlallisuuksia -- soittoa ja tanssia ja kaikkea muuta onnellista ja kaunista.

Sellaista esimerkiksi kuin Mrs Winnie, joka tuli häntä tapaamaan; puettuna parhaimpaan automobiiliturkkiinsa, joka oli tehty puhtaimmasta lumivalkoisesta kärpännahasta -- se oli tosiaan niin loistava, että minne hyvänsä hän menikään, niin ihmiset kaikkialla kääntyivät ja tuijottivat hengitystään pidättäen häneen. Mrs Winnie oli iloisen terveyden kuva, syvä hehku purppuraisessa pinnassaan, ja liekki sysimustissa silmissään.

Hän istui suuressa ajovaunussaan -- jossa syystä kylläkin tuli kantaa kärpännahkaturkkia. Se oli pieni, itsestään kulkeva hotelli; sisällä oli istuimet kuudelle hengelle, ja liikkuvat lepotuolit ja makuusijat, ja kirjotuspöytä ja pesukaappi, jota yöllä valaisi kaunis, sähköllä valaistava kynttiläkruunu. Sen leikkaukset olivat etelä-ameriikkalaisesta mahongista, ja päällystys oli espanjalaisista ja marokkolaisista nahkoista; siellä oli puhelin, jonka kautta saattoi antaa määräyksiä ajajalle; ja jääsäiliö ja aamiais-säilytin -- tosiaan olisi saattanut viettää tunnin ajan aina uusien entistään nerokkaampien laitteiden keksimisessä tässä salaperäisessä vaunussa. Se oli pari vuotta sitten varta vasten laitettu Mrs Winnietä varten, ja sanomalehdet kertoivat, että se oli maksanut sata viisikymmentätuhatta markkaa; se oli silloin ollut uutuus, mutta nyt "jokainen" voi niitä saada. Tässä vaunussa oli mukava istua ja nauraa ja lörpötellä ja ajaa pikajunan nopeudella; eikä koskaan minkäänlaista nytkähtelyä tai huojumista, taikka minkäänlaista pienintäkään ääntä.

Kaupungin kadut kiisivät heidän ohitsensa, niinkuin mielikuvituksessa. He ajoivat puiston läpi, ja ulos Riverside Drivelle, ja edelleen ylös tietä, joka kulkee virran vierustaa koko matkan Broadwaysta Albanyyn saakka. Se oli makadamisoitu ajotie, jonka molemmilla puolilla seisoi kauniita ja muhkean näköisiä asuntoja. Kun ajettiin yhä kauvemmaksi, saavuttiin suurille maatiloille -- tuhannen neliöpeninkulman suuruinen alue oli kokonaan luovutettu niitä varten. Siellä oli metsiä ja järviä ja virtoja; siellä oli puutarhoja ja kasvistaloja, jotka olivat täynnä harvinaisia kasveja ja kukkasia; ja puistoja, missä hirvet söivät laidunta, ja riikinkukot ja lyyrylinnut ylhäisinä astelivat. Tie kiemurteli ylös ja alas kukkuloiden välissä, joiden kupeet saattoivat olla yhtä ainoata loppumatonta ruohopengertä; ja ylimpänä huipulla seisoi kaikenmuotoisia ja -kokoisia palatseja mitä ajatus saattoi kuvitella.

Näitä suuria maa-alueita löytyi kaikkialla kaupungin ympärillä, aina kolmen ja kuudenkymmenen peninkulman päässä siitä; niitä oli siellä pari kolme sataa, ja uskomattomia summia oli kulutettu niiden koristamiseen. Siellä näki keinotekoisen lammikon, jonka pinta-ala oli kymmenen tuhatta akrea, ja se oli tehty maahan, joka oli maksanut useita tuhansia markkoja akre; siellä näki puistoja, joissa oli kymmenen tuhatta ruusupensasta, ja miljoonan markan arvosta jaappanilaisia liljoja; siellä oli eräs maatila, jolle oli istutettu viiden miljoonan markan arvosta harvinaisia puita, jotka olivat tuodut maailman kaikilta kulmilta. Jotkut rikkaat, jotka eivät enää osanneet millään muulla huvittaa itseään, muuttivat maatilaansa perinpohjin kerta toisensa perään, vaihtaen näköalaa kotinsa ympärillä, niinkuin vaihdetaan maisemaa näytelmässä. Kaukana New Jerseyssä rakensivat Heganit linnaa erään vuoren huipulle ja olivat rakentaneet erityisen rautatien sitä varten kuljettaakseen sinne rakennustarpeita. Täällä oli myöskin tupakkakuninkaan maatila, johon oli kulutettu viisitoista miljoonaa jo ennenkuin rakennuksen suunnitelmat vielä olivat piirretytkään; siellä oli keinotekoisia lammikoita ja virtoja, ja haaveellisia siltoja ja muistopatsaita, ja parisen kymmentä pientä malliviljelyskenttää ja maataloa, aina omistajan päähänpiston mukaan. Ja täällä Pocantinon harjanteilla oli öljykuninkaan maatila, joka oli noin neljä neliöpeninkulmaa laaja, ja jossa oli kolmenkymmenen peninkulman pituudelta ihanteellisia ajeluteitä; useita vaunulasteja harvinaisia kasveja oli tuotu sen puistoja varten, ja sen kunnossa pitoon tarvittiin kuuden sadan miehen aika. Siellä oli _golf_-kenttä [_golf_-peli on eräs palloleikki, jossa pallot käyrällä mailalla ajetaan maassa oleviin kuoppiin. Suomentaja.], ja pienennetty jäljennös lumihuippuisista Alpeista; maailman rikkain mies tuli sinne etsimään kadonnutta terveyttään, ja mukanaan oli hänellä asestetut vartijat ja salapoliisit, jotka piirittivät seutua kaiket päivät, ja tornissa oli valonheittäjä, jonka avulla hän saattoi nappulaa koskettaen keskellä yötä lähettää valovirran huuhtelemaan ympäristöä.

Yhdessä näistä palatseista eleli suuren Devon-huoneen perijä. Hänen serkkunsa asui Euroopassa, sillä hänen mielestään Amerikka ei ollut sellainen paikka, missä herrasmiehen sopi elää. Kumpikin heistä omisti useiden miljaardien arvosta New-Yorkin kiinteimistöä, ja saivat vuokraveronsa kaupungin kihiseviltä työläis-miljoonilta. Ja herkeämättä ostivat he perheen vakuuskirjan nojalla uusia alueita He olivat kaupungille kuuluvien suurten rautateiden johtajia, ja olivat kosketuksissa valtiollisen koneiston kanssa, ja kaikella muullakin tavalla sellaisessa asemassa, jossa saattoivat tietää, miten oli asiat; jos aijottiin rakentaa uusi maanalainen rata, jota myöten kihisevät työläismiljoonat päästettiin vapauteen, huomasivat nämä kaiken maan myydyksi käsistä, ja siellä seisoi jo suunnattomia vastarakennettuja vuokrakasarmeja -- ja omistajina olivat Devonit. Heidän hallussaan oli parikymmentä kaupungin suurinta hotellia -- ja heillä oli myöskin köyhäinkortteleita ja anniskeluita ja kapakoita Tenderloinissa. Heidän ei edes tarvinnut tietää, mitä omistivat; heidän ei tarvinnut tietää mitään, eikä tehdä mitään -- he elivät palatseissaan, kotona tai ulkomailla, ja heille kuuluvissa kaupunki-toimistoissa kiersi pysähtymättä suuri, korkoja kasaava kone.

Eldridge Devonin työnä oli huvitella itseään tiluksillaan ja automobiilillaan. Hän oli vasta myynyt kaikki hevosensa ja muuttanut tallinsa vaunuvajaksi, jossa seisoi rivissä parikymmentä kappaletta vaunuja; hän hankki ehtimiseen uusia, ja jutteli niiden ansioista. Hän oli saanut maatilansa, Hudson Cliffin suhteen sellaisen loistavan ajatuksen, että siitä oli tuleva herrasmiehen maatalo, joka kannattaisi itse itsensä -- se tahtoo sanoa, joka hankkisi ylellisyys- ja välttämättömyystarpeet omistajansa pöydälle hinnalla, joka ei saisi kohota yläpuolelle sitä, mitä ne ostettaessa maksaisivat. Otettaessa lukuun hinnat, joita tavallisesti maksettiin, ei tämä ollut mikään hämmästyttävä urotyö, mutta Devon iloitsi siitä lapsellisesti; hän näytti Montaguelle kasvihuoneensa, jotka olivat täynnä harvinaisia kukkia ja hedelmiä, ja mallimeijerinsä, jossa oli marmoriset pöydät ja nikkeliset torvet, ja palvelijoilla oli yllään valkoiset verkapuvut ja käsissään kuuraushansikkaat. Hän oli lyhyt ja hyvin paksu herra, jonka kasvot olivat punottavat ja keskustelu kaikkea muuta kuin säteilevää. Hudson Cliffille tuli useita Montaguen aikaisempia tuttavia; ja toisia, joita hän ei ollut ennen tavannut. He huvittelivat itseään kaikilla niillä tavoilla, joihin hän oli tutustunut perhevierailulla; niinpä jouluaattona oli juhlallisuuksia lasten riemuksi, ja jouluyönä pukutanssi, hyvin kaunis ja komea. Monet saapuivat New-Yorkista siihen tilaisuuteen, ja toisia saapui lähistöltä; ja vastakutsuilla näki Montague toiset näistä vuorenhuippulinnoista.

Ja myöskin, mikä tärkeintä, pelattiin täällä _bridgeä_ -- niinkuin sitä oli pelattu jokaisissa pidoissa, missä hän siihen saakka oli ollut läsnä. Täällä Mrs Winnie, joka miltei kokonaan oli ottanut hänet huostaansa ja uhkasi asettua Oliverin sijalle hänen suojelijakseen ja oppaakseen seuraelämän piireissä, väitti että mitään anteeksipyyntöjä ei enää hyväksyttäisi ja niin istui hän Mrs Winnien kanssa pari aamua aurinkoisissa seurusteluhuoneissa, ja syventyi innokkaasti peliin. Kun hän oli osottautunut taitavaksi oppilaaksi, neuvottiin häntä ottamaan koekaste.

Ja siten joutui Montague tekemisiin uuden seuramaailman ilmiön kanssa -- ehkä ylipäänsä kaikista tärkeimmän ja mieltä järkyttävimmän ilmiön kanssa, mitä seuramaailma oli vielä hänelle näyttänyt. Hän oli juuri kokenut, kuinka hankitaan suuria summia ilmaiseksi, ja hänellä oli tuoreessa muistissa sen epämieluisat muistot -- vapisuttava jännitys, polttava ja raateleva rahanhimo, hirmuinen, hermoja uuvuttava kiihotus. Hän oli toivonut, että hänen ei ainakaan kohta tarvitsisi uudelleen läpikäydä sellaista kokemusta -- ja täällä oli siihen mahdollisuus ja lisäksi loppumaton ajankuluke!