Part 17

Aterian aikana oli hän hyvin kaino; mutta Montague tuli häntä aikaa myöten hyvin tuntemaan. Ja kun hän oppi käsittämään, että Montague ei ollut yksi loisistukkaista, avasi hän kokonaan sydämensä. Evans oli kaivoksen löydettyään ottanut sen kokonaan haltuunsa, ja hän oli painanut alas kilpailijansa, jotka koettivat saada sitä häneltä pois, ja hän oli ostanut rautatiet, jotka olivat koettaneet musertaa hänet -- ja nyt oli hän tullut Wall Streetille kamppailemaan niitä miehiä vastaan, jotka olivat yrittäneet saattaa hänen rautateitään perikatoon. -- Mutta läpi kaiken tuon oli hän säilyttänyt naisen sydämen, ja todellisen hädän näkemistä ei hän saattanut kestää. Hän oli niitä miehiä, joilla oli viidenkymmenen tuhannen markan vekseleitä kimpuittain povitaskussaan, ja jakoivat niitä ympärilleen, jos luulivat voivansa sen tehdä loukkaamatta. Ja toiselta puolen kerrottiin, kuinka hän kerran nähdessään kantajan käyttäytyvän sopimattomasti muuatta naismatkustajaa kohtaan hänen omistamallaan linjalla, ryntäsi ylös ja veti kellonnyöristä, ja heitätti miehen ulos radan viereen keskellä yötä ja kolmenkymmenen Englannin peninkulman päässä lähimmästä kaupungista!

Ei, se oli naisväki, sanoi hän Montaguelle tapansa mukaan nauraa irvistellen. Häntä ei liikuttanut ollenkaan, jos ihmiset kutsuivatkin häntä "pesiytyväksi pohataksi"; ja kun hänestä elämä tuntui tanssimiselta olkisella vuoteella, ei mikään estänyt häntä tekemästä matkaa Jumalan vapaaseen luontoon. Mutta naisväki oli saanut mehiläisen aivokoppaansa. Vanha mies lisäsi surullisesta, että yksi niistä ikävyyksistä, mitä rikkaan nimi toi mukanaan, oli se, että se hävitti naisilta kaiken työn.

Ei se ollut myöskään Mrs Evans. "Saara", joksi häntä perheen pää kutsui, istui aterioidessa lähinnä Montaguea; ja hän huomasi, että rohkaisemalla tuota hyväntahtoista naista edes hiuskarvan verran tuli hän kodikkaaksi ja miellyttäväksi. Montague tarjosi tilaisuuden, koska hän oli vieras, ja huomautti sivumennen mielipiteenään, että New-York oli hävyttömän ylellinen paikka, ja oli tavattoman vaikea päästä siinä eteenpäin ja Mrs Evans tarttui asiaan ja hänessä paljastui Montaguelle hyväluontoinen ja ystävällinen henkilö, joka ikävöimällä ikävöi sieniä ja siirappia ja omenamunkkia ja rasvaisessa silavassa paistettua leipää, ja muita samallaisia järjellisiä asioita, silläaikaa kun hänen kokkinsa pakotti häntä syömään _paté de foie grasia_ aspiksen kanssa, maidolla ruokittuja helmikanan poikasia, ja _biscuits glacées Tortoni_. Tietysti ei hän tätä sanonut aterialla -- hän teki naurettavia ponnistuksia näytelläkseen osaansa, -- joiden tuloksena Montaguelle oli ainakin yksi huvittava kokemus.

Mrs Evans kertoi parhaallaan hänelle, mikä peljättävä paikka hänen mielestään tämä kaupunki oli nuorille miehille; ja kuinka häntä pelotti tuoda poikaansa tänne. "Miehillä ei ole täällä kerrassaan mitään siveyskäsitteitä", sanoi hän, ja lisäsi vakavana: "Olen tullut sellaiseen johtopäätökseen, että Idän miehet ovat luonnostaan sammakkoeläinten kaltaisia!"

Ja kun Montague rypisti kulmakarvojaan ja näytti hämmästyneeltä, lisäsi hän: "Ettekö luule niin!" Ja hän vastasi osottamatta pienintäkään viivytystä, että hän ei ollut tullut koskaan ennen sitä ajatelleeksi.

Vasta parin tunnin kuluttua sai hän selvyyden keskustellessaan Miss Annen kanssa. "Me tapasimme Lady Stonebriden tänään aamiaisilla", sanoi tuo nuori henkilö. "Tunnetteko hänet?"

"En", sanoi Montague, joka ei ollut koskaan kuullut sitä nimeä.

"Minusta englantilaiset ylimysnaiset käyttävät mitä vastenmielisintä katukieltä", jatkoi Anne. "Ettekö ole sitä huomannut?"

"Olen kyllä", sanoi hän.

"Ja niin kuulumattoman ruokotonta! Tiedättekö, Lady Stonebridge aivan pelästytti äitiä -- hän kertoi äidille, että hän ei uskonut ollenkaan avioliittoon, ja että hän arveli kaikkien miesten olevan luonnostaan moniavioisia!"

Myöhemmin oppi Montague tuntemaan "Saara-rouvan"; ja eräänä iltapäivänä heidän istuessaan hänen _Petit Trianon_ salongissaan kysyi hän häneltä yht'äkkiä: "Minkä tähden, Herra paratkoon, te haluatte päästä ylhäisöön!" Ja vaimoparka tavotteli ilmaa ja koetti olla arvokkaan näköinen; ja sitten, kun hän näki Montaguen olevan vakavan, ja huomasi, että hänen oli mahdoton päästä pakenemaan, murtui hän ja antoi perää. "En se ole minä", sanoi hän, "ne ovat nuo tytönletukat" (Sillä antautumista seurasi puheen kääntyminen luonnolliseksi) "Se on Mary, ja varsinkin Anne."

He juttelivat siitä keskinäisellä luottamuksella -- joka tuotti suuren huojennuksen Saara-rouvan sielulle, sillä hän oli julman yksinäinen. Mitä häneen itseensä tuli, ei hän välittänyt siitä, että hän halusi päästä ylhäisöön, vaan siitä, että ylhäisö ei välittänyt hänestä. Hänen vihansa leimahti äkkiä tuleen, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, selittäen, että Jack Evans oli yhtä hyvä mies kuin kuka hyvänsä, joka asteli New-Yorkin katuja -- ja he tunnustaisivatkin sen vielä, ennenkuin hän olisi päästänyt heidät käsistään! Sen jälkeen aikoi hän asettua kotiin ja elää mukavasti, ja parsia miehensä sukkia.

Ja hän jatkoi kuvailuaan, mikä vaikea polku oli kunnian tie. Sadoittain oli ihmisiä, jotka olisivat valmiit tunnustamaan heidät tuttavikseen -- mutta oh, ne olivat sellaista roskajoukkoa! He voisivat täyttää talonsa liepeenkannattajilla ja keltaisilla, mutta ei, hepä saattoivat odottaa. He ovat saaneet oppia oman läksynsä sen perästä kuin he tulivat tänne. Muuan hyvin ylhäinen ylimysnainen oli kutsunut heidät päivällisille, ja heidän toiveensa olivat olleet korkealla -- mutta voi, heidän istuessaan takan ääressä joku oli ihaillut kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan emeraldisormusta, joka Mrs Evansilla oli sormessaan, ja hän oli päästänyt sen sormestaan ja antanut kiertää sen ympäri seurueen, ja saavuttuaan jonnekin oli se täydellisesti hävinnyt! Ja eräs toinen henkilö oli kutsunut Maryn _bridge_-seurueeseen, ja vaikka hän oli tuskin ollenkaan pelannut, ilmotti hänen emäntänsä tyynesti, että hän oli menettänyt viisi tuhatta markkaa. Ja suuri Lady Stonebridge oli varta vasten lähettänyt häntä noutamaan ja sanonut hänelle, että hän voisi esittää hänet muutamissa mitä parhaimmissa piireissä, jos hän vaan oli valmis aina häviämään! Mrs Evansilla oli ollut hyvin kodikas irlantilainen nimi ennenkuin hän joutui avioliittoon; ja Lady Stonebridge oli saanut häneltä kaksikymmentäviisi tuhatta markkaa käyttääkseen osan siitä suuresta vaikutusvallastaan, mikä hänellä oli Kuninkaallisessa Tiedonantovirastossa, ja todistaakseen, että hän polveutui suorastaan Magennisien, jotka olivat olleet Iveaghin herroja, vanhasta ylimysperheestä neljänneltätoista vuosisadalta. Ja nyt Oliver oli kertonut heille, että tämä kunnioitusta herättävä paperi ei auttaisi heitä vähääkään!

Erittelyprosessissa oli enää jälellä Miss Evansit. Montaguen ystävät saivat aihetta moneen kokkapuheeseen kuullessaan, että hän oli tavannut heidät -- ja kysyivät häneltä, joko hän aikoi vakiintua. Majuri Venable meni vielä pitemmälle, ja vakuutti hänelle, että ei saattanut olla pienintäkään epäilystä, etteikö kumpikin tyttösistä ottaisi häntä vaikka minä hetkenä. Montague nauroi ja vastasi, että Mary ei ollut hullumpi -- hänellä oli suloisen näköiset kasvot ja hyvä luonne; mutta hänhän oli kaksi vuotta nuorempi kuin Anne; eikä hän päässyt ajatuksesta, että kaksi vuotta lisää saattoi tehdä hänestäkin toisen Annen.

Sillä se oli Anne, joka oli perheen eteenpäin ajavana voimana! Anne oli suunnitellut suuren rynnäkön, ja valinnut Lamson-palatsin, ja kiskonut perheen irti Nevadan alkuperäisistä vuoristoista! Hän oli kylmä kuin jäävuori, väsymätön, säälimätön toisille niinkuin itselleenkin; seitsemäntoista vuotta oli hänen isänsä kuljeskellut ja kaivanut vuoristoissa, ja seitsemäntoista vuotta, jos tarvis vaati, tekisi hän myyrän työtään ylhäisön linnan muurien alla!

Kun Montague ja äiti olivat vilpittömällä luottamuksella avanneet toisilleen sydämensä, tuli Miss Anne Evans häntä kohtaan hyvin kopeaksi; ja hän tiesi, että tuo vanha nainen oli siitä kertonut, ja että tytär vastusti hänen arvelultaan. Mutta Oliverille saattoi Miss Anne paljastaa sielunsa, ja Oliver tuli ja kertoi veljelleen siitä, kuinka hän suunnitteli ja tuumaili ja tutkiskeli, ja toi hänelle uusia suunnitelmia joka viikko. Hänellä oli ostettuna muutamia oikeita henkilöitä, jotka salaisesti häntä kannattivat; jos hän tavotteli jotakin erikoista suosiota, ryhtyi hän yhdessä tuon hyväntahtoisen isävanhuksen kanssa työskentelemään, ja asianomainen henkilö saisi osakseen jonkin tärkeän rahallisen palveluksen. Hänellä oli merkittynä kaikki ylhäisön jäsenet -- hän opetteli tuntemaan heidän heikkoutensa ja tuntemattomat seikkailunsa elämässään, ja hän teki kärsivällisesti työtä löytääkseen avaimen probleemiinsa -- jonkin perheen, joka seuramaailmassa oli horjumaton, mutta jonka rahavarat olivat sellaisessa asemassa, että se hyväksyisi ehdotuksen ja ottaisi Evansit ja päästäisi heidät peruuttamattomasti sisälle. Montague silmäili tätä kaikkea ihmetellen ja huvitettuna -- silloinkun sanomalehdet, eipä hyvinkään pitkän ajan kuluttua tästä, sisälsivät kaabelikuvauksia kuuluisan Ardenin Herttuattaren, _née_ [= syntyisin. Suomentaja.] Evans, puvuista, joka silloin muodosti loistavan ja aivan erikoisen tähden Lontoon seuraelämässä!

Neljästoista luku.

Montague oli kirjottanut epäävän kirjeen majuri Thornelle, kertoen hänelle, että hän ei mitenkään ollut saanut ketään innostumaan majurin ehdotukseen, ja että hän itse ei ollut siinä asemassa, että olisi voinut yksin siihen ryhtyä. Sitten vei hänen veljensä määräyksen mukaan rahansa pankkiin ja odotti. Pian tulisi olemaan "jotakin tekemistä", sanoi Oliver.

Ja heidän ajaessaan Evanseilta kotia, antoi Oliver hänen huomata, että hän saattoi odottaa sitä tapahtumaa päivänä minä hyvänsä. Hän oli hyvin salaperäinen, eikä tahtonut vastata mihinkään hänen kysymyksiinsä -- hän ei sanonut muuta, kuin että sillä ei ollut mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, joiden luona he juuri olivat vierailleet.

"Otaksun", huomautti Montague "et ole jäänyt huomioonottamatta, että Evansit saattaisivat tehdä sinulle kepposen."

Toinen nauroi, toistaen hänen sanojaan, _saattaisivat_ sen tehdä! Sitten jatkoi hän puhelua kertoen kaskun Lännen suuresta rautateiden rakentajasta, jonka tytär oli suuremmoisilla juhlallisuuksilla naitettu; ja muutamat läsnäolevista nuorukaisista, luullen tapaavansa hänet tunteellisemmassa mielentilassa, olivat kysyneet hänen mielipiteitään markkinoiden suhteen. Hän neuvoi heitä ostamaan oman linjansa osakkeita; ja he muodostivat renkaan ja ostivat, ja mitä ankarammin he ostivat, sitä ankarammin hän myi -- kunnes tuo pieni uskallusretki maksoi pojille yhteensä kolmekymmentä seitsemän miljoonaa ja viisisataa tuhatta!

"Ei, ei", lisäsi Oliver. "En ole koskaan pistänyt markkaakaan mihinkään Evansien puolesta, enkä koskaan tule sitä tekemään. -- He ovat, kuinka sanoisin, vain sivuasia", lisäsi hän välinpitämättömästi.

Paria päivää myöhemmin, kun Montague oli parhaallaan aamiaista syömässä, tuli hänen veljensä häntä tapaamaan ja sanoi, että hän oli matkalla kaupunkiin ja tahtoi ottaa hänet sinne mukaansa. Montague tiesi heti, että nyt oli kyseessä jotakin vakavaa, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt veljeään niin varhain ylhäällä.

He ottivat ajurin; ja sitten antoi Oliver selityksen. Hetki oli saapunut -- aika oli tullut ottaa harppaus ja hypätä lammikon toiselle puolelle taskussa kokonainen omaisuus. Hän ei voinut siitä paljoa puhua, sillä se oli asia, joka oli uskottu hänelle ehdottoman vaitiolon lupauksella. Koko maassa oli ainoastaan neljä henkilöä, jotka siitä tiesivät. Se tulisi tekemään elämänkäänteen, ja neljässä viidessä tunnissa olisi se ohi. Kolme kertaa ennen oli se tapahtunut Oliverille, ja joka kerralla oli hänen pääomansa kasvanut monin kerroin; että hän ei kasannut miljooneja johtui vain siitä, että hänellä ei ollut rahoja riittävästi. Ottakoon veli hänen sanansa pantiksi ja jättäköön itsensä kokonaan hänen käsiinsä.

"Mitä tahdot, että minun pitäisi tehdä?" kysyi Montague vakavana.

"Tahdon, että otat jokaisen markan, mikä sinulla on, taikka siirrät kaiken, minkä voit saada käsiisi tänä aamuna minulle ostaakseni niillä osakkeita."

"Ostaaksesi tappionvaralla, sitäkö tarkotat?"

"Sitä tietysti", sanoi Oliver. Mutta kun hän näki veljensä rypistävän otsaansa, lisäsi hän, "Ymmärrä minua oikein, minulla on ehdottomasti varmat tiedot siitä, kuinka korkealla eräät osakkeet tänä päivänä liikkuvat."

"Parhaatkin osakkeiden arvostelijat tekevät usein virheitä sellaisissa asioissa", sanoi Montague.

"Ei ole kysymyksessä minkään henkilön arvostelu", oli vastaus. "On kysymyksessä varma tieto. Osakkeet _asetetaan_ niin korkealle."

"Mutta kuinka saatat tietää, ettei henkilö, joka aikoo määrätä niiden kurssin, valehtele sinulle?"

"Minun tietoni ei tule sellaiselta henkilöltä, vaan sellaiselta, jolla ei ole mitään sen laatuisia harrastuksia -- joka, päinvastoin, on itse osallisena minun kanssani, ja voittaa ainoastaan, jos minä voitan."

"Seuraa siis, toisin sanoen", sanoi Montague, "että sinun tietosi on varastettu?"

"Kaikki Wall Streetillä on varastettua?" oli Oliverin täsmällinen vastaus.

Oli pitkä hiljaisuus, jolla aikaa vaunut vierivät nopeasti eteenpäin. "No?" kysyi Oliver lopuksi.

"Voin kuvitella mielessäni", sanoi Montague, "kuinka joku mies ottaa haltuunsa määrätyt osakkeet ja kuvittelee, että hänellä on valta, ja huomaakin sitten, että häntä oli vedetty nenästä. On olemassa lukemattomia voimia ja asianhaaroja, jotka täytyy ottaa lukuun -- minusta näyttää, että sinä varmasti asetat itsesi vaaranalaiseksi."

Oliver nauroi. "Sinä puhut niinkuin lapsi", vastasi hän. "Otaksuppa, että minä täydellisesti hallitseisin jotakin yhtiötä, ja että minun päähäni pälkähtäisi panna se riskiin markkinoiden ohjaamista varten; no etköpä luulisi, että minä voisin hyvin läheltä tietää, miten kaikki osakkeet tulisivat laskemaan?"

"Kyllä", sanoi Montague hitaasti, "jos tuollaista voisi ajatella mahdolliseksi".

"Jos sitä voisi ajatella mahdolliseksi!" nauroi hänen veljensä. "Ja otaksuppa nyt, että minulla olisi luotettava mies -- sihteeri, sanokaamme -- ja minä maksaisin hänelle sata tuhatta markkaa vuodessa, ja hän keksisi mahdollisuuden saada viisisataa tuhatta yhdessä tunnissa -- luuletko, että hän mahdollisesti jättäisi sitä koettamatta?"

"En", sanoi Montague, "luulenpa, että hän koettaisi. Mutta mihin tähtäät?"

"No, jos mies aikoisi aikaansaada jotakin arvokasta, tarvitseisi hän siihen pääomaa, eikö totta? Ja hän tuskin uskaltaisi heittää silmäystäkään niihin rahoihin, mitä Wall Streetillä liikkuu, missä tuhannet silmät häntä vartioitsevat. Mikä olisi luonnollisempaa kuin etsiä joku henkilö, joka kuuluu ylhäisöön, ja saada siten yksityisryhmiä kallistamaan asialle korvaansa -- sellaisia, joilla on loppumattomat määrät käteistä rahaa?"

Montague istui syvissä ajatuksissa. "Ymmärrän", sanoi hän hitaasti; "ymmärrän!" Sitten, kohdistaen katseensa tiukasti Oliveriin, huudahti hän kiihkeästi: "Vielä yksi asia!"

"Älä kysy minulta enempää", vastusti toinen "Sanoin sinulle, että olin antanut lupaukseni --"

"Sinun täytyy sanoa se minulle", sanoi Montague. "Tietääkö Robbie Walling tästä?"

"Ei tiedä", oli vastaus. Mutta Montague oli tuntenut veljeään kauan ja läheisesti, ja hän osasi lukea ajatukset hänen silmistään. Hän tiesi, että se oli vale. Hän oli lopultakin ratkaissut mysterion!

Montague tiesi, että hän oli tullut siihen kohtaan, missä heidän tiensä erkanivat. Hän ei pitänyt tällaisesta hän ei tullut New-Yorkiin ollakseen siellä osakehuijarina. Mutta kuinka vaikeaa olisikaan sitä sanoa; ja kuinka epähienoa olisikaan asettua vastakynttä sellaisessa kysymyksessä, ja tehdä päätös muutamissa minuuteissa vaunujen nopeasti kiitäessä eteenpäin!

Hän oli antautunut veljensä käsiin, ja nyt oli hän hänelle kiitollisuuden velassa, jota hän ei voinut maksaa. Oliver oli suorittanut maksun kaikista hänen menoistaan; hän teki kaiken hänen puolestaan. Hän oli tehnyt kaikki omat huolensa hänen huolikseen, ja kaikki avomielisesti ja täydellä luottamuksella -- otaksuen, että hänen veljensä pelaisi yhdessä hänen kanssaan peliä. Ja nyt, ratkaisevalla hetkellä, oli hänen katsottava eteensä ja sanottava: "Minä en tahdo keinotella. Minä en hyväksy sinun elämääsi!" Kuinka tuskallista onkaan olla moraalisissa näkökannoissa korkeammalla ystäviään!.

Jos hän kieltäisi, näki hän selvästi, että hänen olisi pakko katsoa silmästä silmään täydellistä käännettä; hän ei voisi jatkaa elämäänsä siinä maailmassa, mihin hänet oli esitetty. Kaksisataaviisikymmentätuhatta oli näyttänyt suunnattomalta tulolta, kuitenkin pari viikkoa jo oli riittänyt osottamaan, kuinka riittämättömältä se tuntui. Hänen täytyisi saada monin verroin niin suuret tulot, jos he aikoivat jatkaa elämistään nykyisellä vauhdilla; ja jos Alicen oli pakko kulkea alkamaansa ylhäistä rataa ja kutsua ystäviään. Ja pyytää Alicea nyt juuri jättämään kaiken, ja vetäytymään pois, olisi vieläkin vaikeampaa kuin katsoa veljeä kasvoista kasvoihin tässä vaunussa.

Sitten tuli kiusaus. Elämä oli taistelua, ja tällä tavalla juurihan se oli taisteltava. Jos hän hylkäisi tilaisuuden, niin toiset tarttuisivat siihen; itse asiassa kieltäytymällä hän sen juuri heille tarjoaisi. Tuo suuri mies, kuka hyvänsä hän olikaan, riskeerasi osakkeita omaksi edukseen -- saattoiko kukaan selvässä tolkussa hyljätä tilaisuutta siepata häneltä osaa hänen saaliistaan? Montague tunsi rajun kieltäytymishalunsa kuolevan sisällään.

"No?" kysyi hänen veljensä viimein.

"Oliver", sanoi toinen, "eikö mielestäsi minun pitäisi tuntea sitä paremmin, jotta voisin sitä arvostella?"

"Sinä et voisi arvostella, vaikka kertoisinkin sinulle kaikki", sanoi Oliver. "Veisi kauan, ennenkuin ehtisit perehtyä asianhaaroihin ja olosuhteisiin niinkuin minä olen perehtynyt. Ota sanani; tiedän, että se on luotettava ja varma."

Sitten äkkiä avasi hän nuttunsa auki ja otti esille muutamia papereita ja ojensi veljelleen sähkösanoman. Se oli päivätty Chicagossa ja siinä luettiin: "Vierasta odotetaan tuossa tuokiossa. Henry." "Se merkitsee, 'Osta mantereenpuoleisia tänä aamuna'", sanoi Oliver.

"Ymmärrän", sanoi toinen. "Hän on siis Chicagossa, tuo mies?"

"Ei", oli vastaus. "Se on hänen vaimonsa. Mies sähköttää hänelle."

"-- Kuinka paljon sinulla on rahaa?" kysyi Oliver lyhyen vaitiolon perästä.

"Minulla on suurin osa kahdestasadasta viidestäkymmenestä tuhannestani", vastasi toinen, "ja noin sataviisikymmentä tuhatta toimme me mukanamme."

"Kuinka paljon voit saada käsiisi?"

"Voisin saada ne kaikki; mutta osa rahoista on äidin, enkä minä tahdo niihin koskea."

Nuorempi miehistä oli juuri panemaisillaan jyrkästi vastaan, mutta Montague keskeytti hänet. "Minä panen peliin ne kaksisataa viisikymmentä tuhatta, mitkä olen ansainnut", sanoi hän. "En uskalla riskeerata enempää."

Oliver kohautti olkapäitään. "Niinkuin haluat", sanoi hän. "Sinulla tuskin koskaan elämässäsi on toista samallaista tilaisuutta."

Hän käänsi pois ajatuksensa tästä asiasta, tai ainakin koetti sitä tehdä. Muutamien minuuttien perästä olivat ne taas siinä, ja tuloksena oli, että heidän saapuessaan pankkialueelle, oli Montague suostunut nostamaan kolmesataa tuhatta.

He pysähtyivät hänen pankkinsa kohdalle. "Sitä ei ole vielä avattu", sanoi Oliver, "mutta kassanhoitaja kyllä palvelee sinua. Sano hänelle, että tarvitset ennenkuin pörssi avataan."

Montague meni sisälle ja sai rahansa kuutena uutena, kahisevana viidenkymmenen tuhannen markan maksuosotuksena. Hän talletti ne visusti sisimpään taskuunsa ihmetellen hieman itsekseen paikan suuremmoisuutta, ja sitä nopeaa, tottunutta tapaa, millä kirjanpitäjä otti vastaan ja maksoi näin suuria summia. Sitten ajoivat he Oliverin pankkiin ja Oliver nosti kuusisataa tuhatta; ja sitten maksoivat he ajurille ja astelivat jalkaisin Broadwayta Wall Streetille. Neljännes tuntia oli jälellä pörssin avaamiseen; ja virtana valui joka puolelta lautoilta ja vaunuista hyvinvoivan näköisiä miehiä, jotka kiiruhtivat toimistoihinsa.

"Missä ovat sinun välittäjäsi?" kysyi Montague.

"Minulla ei ole mitään välittäjiä -- ei ainakaan tämänlaatuisille asioille", sanoi Oliver. Ja hän pysähtyi erään suuren rakennuksen eteen. "Siellä", sanoi hän, "ovat Hammond ja Streeterin virkailijat -- toinen kerros itsestäsi vasemmalle. Mene sinne ja kysy jotakin liikkeen jäsentä ja esitä itsesi valenimellä --."

"Mitä?", änkytti Montague.

"Niin tietysti, mies -- kuinka uneksitkaan antaa omaa nimeäsi? Mitä sillä on väliä?"

"En ollut koskaan ajatellut tehdä mitään sellaista", sanoi toinen.

"No niin, ajattele sitä siis nyt." Mutta Montague pudisti päätään "En tahdo sitä tehdä", sanoi hän.

Oliver kohautti olkapäitään. "Olkoon menneeksi", sanoi hän; "sano hänelle, ettet huoli antaa nimeäsi. Ne ovat vähän epäluuloisia ja tahtovat sinulta rahat."

"Otaksukaamme, että he eivät sitä tekisi?", kysyi toinen.

"Sitten odota minua ulkopuolella, ja minä vien sinut jonnekin muuanne."

"Mitä on minun ostettava?"

"Kymmenen tuhatta kappaletta vanhan mantereen käypiä osakkeita avaushinnalla; ja käske heitä ostamaan kohoavassa asteikossa, ja nousemaan huippuun saakka; ja käske heitä myöskin vastaanottamaan myyntimääräyksesi puhetorven kautta. Sitten odota minua, kunnes minä tulen sinua noutamaan."

Montague puristi hampaansa yhteen ja totteli määräyksiä. Kun hän oli tullut niiden ovien sisäpuolelle, joihin oli merkitty Hammond & Streeter, kiirehti kauniskasvoinen poika häntä vastaan, ja vei hänet harmaatukkaisen ja ystävällisen herrasmiehen luo, joka oli itse Mr Streeter. Ja Montague esitti itsensä vieraaksi, joka oli etelästä tullut tähän kaupunkiin ja halusi ostaa muutamia osakkeita. Mr Streeter vei hänet sisempään toimistohuoneeseen, pyysi häntä istumaan pöydän ääreen ja asetti muutamia papereja hänen eteensä. "Saanko luvan tietää nimenne?" kysyi hän.

"En tahdo ilmaista nimeäni", vastasi toinen. Ja Mr Streeter laski alas kynänsä.

"Ette tahdo ilmaista nimeänne?" sanoi hän.

"En", sanoi Montague tyynesti.

"Miksi?" -- sanoi Mr Streeter -- "en ymmärrä --."

"Olen muukalainen kaupungissa", sanoi Montague, "enkä ole tottunut osakkeiden kauppaan. Haluaisin mieluummin pysyä tuntemattomana."

Mies tarkasti häntä terävästi. "Mistä tulette?" kysyi hän.

"Mississipiltä", oli vastaus.

"Ja onko Teillä asunto New-Yorkissa?"

"On eräässä hotellissa", sanoi Montague.

"Teidän on annettava joku nimi", sanoi toinen.

"Sen asianhan ajaa mikä nimi hyvänsä", sanoi Montague. "John Smith, jos suvaitsette."

"Me emme koskaan tee tällä tavalla", sanoi arvopaperivälittäjä. "Me vaadimme, että liiketuttavamme esittävät itsensä. Meillä on säännöt pörssissä -- meillä on säännöt --."

"Pahottelen", sanoi Montague; "tämä tulisi olemaan käteiskauppa."

"Kuinka monta osaketta haluatte ostaa?"

"Kymmenen tuhatta", oli vastaus.

Mr Streeter tuli yhä vakavammaksi. "Se on suuri tilaus", sanoi hän.

Montague ei sanonut mitään.

"Mitä Te haluatte ostaa?" oli seuraava kysymys.

"Mannermaan puoleisia käypiä", vastasi hän.

"Hyvä on", sanoi toinen lyhyen vaitiolon jälkeen, -- "koetamme tyydyttää Teitä. Mutta Teidän tulee punnita sitä -- muu--."

"Luotan täydelliseen vaitioloon", sanoi Montague.

Mr Streeter laski paperit, ja katsahdettuaan niihin huomasi Montague, että ne olivat kirjotetut viidensadan tuhannen markan summalle.

"On tapahtunut erehdys", sanoi hän. "Minulla on ainoastaan kolmesataa tuhatta."

"Oo", sanoi toinen, "luonnollisesti tuleehan meidän velottaa Teitä kymmenen prosenttia tappionvaralta."

Montague ei ollut valmistunut tällaisen sattuman varalta; mutta hän teki joitakin laskelmia päässään.

"Mikä on osakkeiden nykyinen hinta?" kysyi hän.

"Viisikymmentäyhdeksän ja viisi kahdeksasosaa" oli vastaus.

"Siis kuusikymmentä tuhatta dollaria on enemmän kuin kymmenen prosenttia markkinahinnasta", sanoi Montague.