Part 16

Lester Toddit itse olivat innokkaita kaikellaisen urheilun ja jahdin harrastajia, ja useissa eri klubeissa ja yksityisnäyttelyissä seurasivat näyttelykausia aina Floridasta ja pohjois-Carolinasta Ontarioon saakka, ja satunnaisilla huvimatkoilla poikkesivat he Norjaan, tai New Brunswickiin ja Brittiläiseen Columbiaan. Täällä kotona oli heillä kokonainen vuori, jota ylt'yleensä peitti koskematon ja suurella huolellisuudella hoidettu metsä ja vuoren huipulla olevassa renessanssi-tyylisessä palatsissa -- jota he ylhäisellä huolimattomuudella kutsuivat "majaksi" -- saattoi löytää _articles de vertu_ [= arvoesineitä. Suomentaja.], sellaisia kuin viidenkymmenen tuhannen markan arvoinen pöytä, johon kuului kymmenen tuhannen markan arvoinen tuolikalusto ja aivan jokapäiväisen näköiset matot, jotka olivat maksaneet viisikymmentä tai satatuhatta markkaa kappale. Kaikki nämä hinnat saatoit mitä helpoimmin todeta, sillä lukuisia sanomalehtiartikkelia, jotka kuvasivat taloa, oli luettavana salissa löytyvässä albumissa. Lauantain iltapäivällä otti Mrs Todd aina vieraansa vastaan pastellin harmaassa vastaanottopuvussa, jonka etuosa oli riikinkukon muotoinen ja koristeltu silkillä, ja jokaisessa sulassa oli jalokiviä, ja silmänä oli yksinäinen timantti. Ja illalla oli tanssia, ja hän esiintyi puvussa, johon oli ommeltu useita satoja timantteja, ja otti vastaan vieraansa matolla, joka jalokivien runsaudessa kilpaili hänen pukunsa kanssa.

Nähdessään kaiken tämän ylellisyyden päätteli Montague, että tämä se oli "varmin" sääty, mitä hän oli vielä tavannut; täällä syötiin enemmän ja juotiin enemmän ja vehkeiltiin julkisemmin. Vähitellen oli hän oppinut tuntemaan seuramaailman erikoisen kielen sanavaraston, mutta näillä ihmisillä oli niin paljon tekaistuja sanoja, että hän tunsi aivan joutuvansa ymmälle. Muuan nuori nainen, joka lörpötteli hänelle läsnäolevista, huomautti, että se ja se nuorukainen oli "onnahteleva"; ja nähdessään hämmästyneen ilmeen hänen kasvoillaan, nauroi hän ja jatkoi: "Luulen, ettette ymmärrä, mitä tarkotan!" Montague vastasi, että hän oli rohjennut tehdä sen johtopäätöksen, että hän ei pitänyt siitä nuorukaisesta.

Ja sitten siellä oli Mrs Harper, joka poikkesi sinne matkalla Chicagosta Lontooseen. Kymmenen vuotta sitten oli Mrs Harper täyttänyt New-Yorkin miljoonillaan, jotka hän oli saanut suurista tulolähteistään; sitten oli hän lähtenyt pois haaveillen itselleen uusien maiden vallottamista. Jättäessään Chicagon oli hänen kielioppinsa ollut virheetön, mutta nyt, kun hänestä oli tullut kuninkaiden pöytäveikko, sanoi hän "sine ei on" ja jätti puhuessaan pois kaikki g-kirjaimensa; ja kun Montague tipautti maahan linnun pitkältä matkalta, huudahti hän armollisesti, "Ah, Tehän satutatte aivan verrattomasti!" Montague istui voimavaunun etuistuimella, ja kuuli suuren naisen takanaan puhuttelevan vankkarakenteisia Jerseyn maanviljelijöitä, joiden esi-isät olivat yli koko maan taistelleet brittiläisiä ja hessiläisiä vastaan, nimityksellä "teidän talonpoikaisuutenne."

Oli sangen huomattava etuoikeus saada pitää Mrs Harperia vieraana; "kotona" liikuskeli hän ylhäisyydellä, joka muistutti mieleen kuningatar Viktorian -- liehuvin lipuin ja nauhoin, ja koululasten parvissa kirkuessa hänelle hurraata. Hän ylläpiti puolta tusinaa maataloja ja hänellä oli Skotlannissa sadan tuhannen akren suuruinen metsästysalue rauhotettuna. Hänen erikoisuutenaan oli koota jalokiviä, jotka olivat kuuluneet romanttisille ja ihannoitaville historiassa esiintyville kuningattarille. Hän esiintyi tanssissa rinnallaan timanttinen rintalevy, joka kokonaan peitti hänen rinnustansa etuosan, niin että hän tosiaan oli puettu valovälkkeeseen; ja mukanaan oli hänellä englantilainen ystävänsä, Mrs Percy, joka oli seurannut häntä hänen voittokulullaan Euroopan hoveissa ja palatseissa, ja oli kopeillut kuuluisalla lorgnetti-ketjullaan, joka sisälsi yhden kappaleen kutakin tunnettua, harvinaista ja kaunista jalokiveä. Mrs Percyllä oli kultakankaasta tehty puku, jota peitti kokonainen omaisuus venetsialaisten pitsien muodossa, ja hän herätti suuremmoisen huomion -- kunnes levisi huhu, että se olikin vain uudistus puvusta, jota Mrs Harper oli kantanut Lontoon Herttuattaren tanssiaisissa. Chicagolainen rouva itse ei koskaan missään tilaisuudessa esiintynyt kahta kertaa samassa puvussa.

Alicen aika kului loistavasti Toddeilla; kaikki miehet rakastuivat häneen -- erittäinkin muuan nuorukainen, jonka nimi oli Fayette, heittäytyi aivan hänen jalkoihinsa. Hän oli varakas, mutta onnettomuudeksi oli hän saanut rahansa karkaamalla erään rikkaan tytön kanssa (joka oli yksi läsnäolevasta seurueesta), jonka tähden käytännölliseltä kannalta katsottuna hänen huomionosotuksensa eivät suinkaan olleet toivottavia Alicelle.

Montague jäi yksin ratkaisemaan vaikeata tehtäväänsä koettaessaan saada nämä kaikki itselleen selväksi, sillä hänen veljensä omistautui kokonaan Betty Wymanille. Tapa, jolla molemmat hävisivät aterioiden välillä, oli koko seurueen leikinlaskun esineenä; siksi, heidän ollessa matkalla kotia, tunsi Montague sisällään kutsun tehdä muutamia isällisiä kysymyksiä.

"Me olemme siinä määrin kihloissa, kun uskallamme sitä olla", vastasi Oliver hänelle.

"Ja milloinka aijot sinä naida hänet?"

"Jumala tietää", sanoi hän, "en minä. Ukkorähjä ei antaisi hänelle penniäkään."

"Ja sinä et voisi häntä elättää?"

"Minä? Taivas varjelkoon, Allan -- otaksutko, että Betty suostuisi olemaan köyhänä?"

"Oletko kysynyt häneltä?" kysyi Montague.

"En halua sitä häneltä kysyä, hyvä veliseni! Minulla ei ole ollenkaan halua elää missään hökkelissä tytön kanssa, joka on kasvatettu palatsissa."

"Mitä siis aijot tehdä?"

"Oh, Bettyllä on rikas täti hullujenhuoneessa. Ja sitten, näetkös minä ansaitsen rahaa, -- ja tuon vanhanpojan on lopulta annettava perään. Ja sillävälin vietämme me hyvin hauskaa aikaa, ymmärräthän."

"Eipä teidän rakkautenne liene sitten suuren suuri", sanoi Montague -- johon hänen veljensä hilpeästi vastasi, että he olivat rakastuneet toisiinsa juuri niin paljon kuin heitä miellytti sitä olla.

Tämä oli junassa maanantai-aamuna. Oliver huomasi, että hänen veljensä vaipui syviin ajatuksiin, ja huomautti: "Luulenpa, että aijot uudelleen painautua kirjojesi ääreen. Sinun tulee omistaa minulle yksi ilta tällä viikolla muutamille päivällisille, jotka ovat tärkeät."

"Missä ne ovat?" kysyi toinen.

"Oh, se on pitkä juttu", sanoi Oliver. "Minä selitän sen sinulle joskus. Mutta kaikkein ensiksi meidän tulee tehdä selväksi myöskin ensi viikko -- otaksuttavasti et ole ollut huomaamatta, että se on jouluviikko. Ja sinun ei ole lupa tehdä mitään työtä silloin."

"Mutta sehän on mahdotonta!" huudahti toinen.

"Mikään ei saata olla mahdollisempaa", sanoi Oliver lujasti. "Minä olen luvannut sinun puolestasi tulla Eldridge Devonien kanssa ylös Hudsonille --"

"Koko viikoksi!"

"Koko viikoksi. Ja se on oleva tärkein asia, mitä koskaan olet tehnyt. Mrs Winnie aikoo ottaa meidät kaikki vaunuunsa, ja sinä saat tehdä aivan loppumattoman määrän tuiki välttämättömiä tuttavuuksia."

"Oliver, en millään muotoa voi sitä tehdä!" pani toinen kauhistuneena vastaan, ja jatkoi sitten useiden minuuttien, ajan todistelua ja selittelyä kaikesta, mitä hänellä oli tekemistä. Mutta Oliver tyytyi vain vakuuttamaan, että jos on tahtoa, niin on keinoa. Ei saattanut tulla kysymykseen hyljätä kutsua viettää joulua Eldridge Devonien kanssa!

Ja aivan oikein, oli olemassa keino. Mr Hasbrook oli maininnut hänelle, että hänellä oli jutussa suoritettuna jo melkoinen työ, ja että hän kyllä lähettäisi paperit. Ja kun Montague saapui toimistoonsa sinä aamuna, löysi hän ne sieltä. Niitä oli useita tuhansia sivuja käsittävä pinkka; ja tarkastellessaan niitä huomasi hän suurimmaksi hämmästyksekseen, että ne sisälsivät täydellisen syytöskirjelmän, jossa oli kaikki tarpeelliset viittaukset ja lainaukset ja valmistava kirjelmäluonnos -- lyhyesti sanoen, täydellinen ja perinpohjainen valmistelu hänelle jätettyyn oikeusjuttuun. Niissä papereissa oli vähintäinkin viidenkymmenen tai seitsemänkymmenenviiden tuhannen markan arvosta työtä; ja Montague istui hämmästyksen lyömänä, käännellen edestakaisin hienolla konekirjotuksella kirjotettuja arkkeja. Hänellä todellakin olisi tilaisuutta olla mukana jouluvierailulla, jos kaikki hänen avunhakijansa kohtelisivat häntä samalla tavalla kuin tämä!

Hän tunsi itsensä siitä hieman loukatuksi -- sillä hän oli merkinnyt muutamia näistä kohdista itsekin, ja tunsi olevansa niistä ylpeä. Nähtävästi ei hän olisi oleva muuta kuin naamiona jutussa! Ja hän otti puhelimen ja soitti Mr Hasbrookille, ja kysyi häneltä, mitä varten hän oli nämä paperit hänelle jättänyt ja mitä hänen niillä tuli tehdä. Niissähän oli koko juttu; ja oliko hänen vain otettava ne sellaisinaan?

Ei kukaan olisi voinut vastata viisaammin kuin Mr Hasbrook vastasi. Paperit olivat Montaguen käytettävänä -- hän saisi tehdä niille niinkuin hän itse haluaisi. Hän voisi käyttää ne sellaisinaan, tai hyljätä ne kokonaan, taikka asettaa ne perustaksi omalle työlleen -- kaikki, minkä hänen arvostelukykynsä katsoi parhaaksi, olisi hyvä. Ja niin Montague soitti kiinni ja kirjotti hyväksymisensä siihen viralliseen kutsuun, mikä oli saapunut Eldridge Devoneilta.

Myöhemmin päivällä pistäytyi Oliver hänen luokseen ja sanoi, että hän aikoi mennä päivällisille seuraavana iltana, ja että hän tulisi tapaamaan häntä kello kahdeksan. "Se on Jack Evansien kanssa", lisäsi Oliver. "Tunnetko heitä?"

Montague oli kuullut tuon nimen ja muisti sen omistajan olevan läntisten rautatieverkkojen johtajan. "Tarkotatko häntä?" kysyi hän.

"Tarkotan", sanoi toinen. "He ovat omituista, vanhanaikaista joukkoa, mutta heillä on rahoja. Minä tulen hyvään aikaan ja selitän sen sinulle."

Mutta hän sai selityksen sitä ennen. Seuraavana iltapäivänä tuli hänen luokseen eräs, joka tahtoi hänen apuaan -- se ei ollut kukaan muu kuin Mrs Winnie Duval. Tuli ilmi, että joku oli jättänyt Mrs Winnielle melkoisen määrän rahoja, ja siihen oli kietoutunut suuri joukko oikeudellisia asioita, jotka hän halusi jättää uuden asianajajan selvitettäväksi. Myöskin sanoi hän toivovansa, että hän rohkaisisi itsensä ja verottaisi häntä melkoisella rahamäärällä. Se oli vain pikku kysymys jostain viidestä sadasta tuhannesta, joka oli jäänyt eräältä unhotukseen joutuneelta tädiltä lännessä.

Asia oli pian järjestetty, ja sitten Mrs Winnie kysyi, oliko hänellä mitään paikkaa, minne hän sinä iltana menisi päivällisille: ja nyt oli sopiva tilaisuus mainita Jack Evanseista. "Oh paras Mr Montague!" sanoi Mrs Winnie nauraen. "Aikooko Ollie viedä Teidät sinne? Mikä hauska ilta Teillä tuleekaan olemaan!"

"Tunnetteko heidät?" kysyi toinen.

"Taivas varjelkoon, en!" oli vastaus. "Ei kukaan heitä tunne; mutta jokainen tietää heistä. Mieheni tietenkin tapaa vanhan Evansin liikeasioilla, ja hänen mielestään hän on mukiinmenevä. Mutta perhe -- oh, varjelkoon!"

"Kuinka suuri se on?"

"Ah, heitä on ensiksi vanha rouva ja kaksi täysi-ikäistä tytärtä ja sitten poika. Poika on hieno junkkari, sanotaan -- tuo vanha mies oli ottanut häntä kädestä ja pannut hänet työhön myymälöissä. Mutta luullakseni ajatteli hän, että tyttäret olivat hänelle liian puoleensavetäviä syöttejä, jonka tähden hän lähetti heidät johonkin uudenaikaisempaan hulluuskouluun -- ja sanonpa Teille, että he ovat kiiltävimmiksi hiottuja inhimillisiä olentoja, mitä koskaan olette tavannut!"

Se kuulosti huvittavalta. "Mutta mitä Oliver tahtoi heiltä?" kysyi Montague ihmeissään.

"Ei hän heitä tarvitse -- vaan he tarvitsevat häntä. He ovat onnenonkijoita, nähkääs -- ja kerrassaan vimmattuja. He ovat tulleet kaupunkiin päästäkseen ylhäisöön."

"Tarkotatteko siis, että he maksavat Oliverille?" kysyi Montague.

"En tiedä", sanoi toinen nauraen. "Saatte kysyä sitä Oliverilta. Heillä on ympärillään joukottain rikkaiden tavottelijain pikkuveliä, jotka sieppaavat minkä hyvänsä nähtävissä olevan saaliin."

Tuskallinen ilme värähti Montaguen kasvoilla; ja Mrs Winnie näki sen ja ojensi kätensä äkkinäisellä liikkeellä. "Oi!" huudahti hän, "olen loukannut Teitä!"

"Ei", sanoi hän, "ei se ole sitä -- ette ole mitenkään minua loukannut. Mutta minä olen huolestunut veljeni tähden."

"Mitä tarkotatte?"

"Hän saa jotenkuten runsaasti rahaa, enkä tiedä, miten se on ymmärrettävä."

Nainen istui muutamia sekuntteja vaiti, tarkastellen miestä hänen puhuessaan. "Eikö hänellä ollut mitään, kun hän tuli tänne?" kysyi hän.

"Ei hyvin paljoa", sanoi hän.

"Sillä", jatkoi Mrs Winnie, "jollei hänellä ollut, hoiti hän ne, mitä hänellä oli, tietenkin sangen viisaasti -- me kaikki luulimme, että hänellä oli."

Taas olivat he vaiti; sitten sanoi Mrs Winnie äkkiä: "Tiedättekö, Te katselette rahaa erilaisilla silmillä kuin me täällä New-Yorkissa. Ymmärrättekö sitä?"

"En tiedä varmaan", sanoi hän. "Millä tavalla, tarkotatte?"

"Te katselette sitä vanhanaikaisella tavalla -- ihmisen tulee sitä ansaita -- se on merkkinä siitä, että hän on tehnyt jotakin. Tämä kaikki välähti minulle salamana juuri nyt -- me emme katsele rahaa samalla tavalla. Meistä ei ole kukaan ansainnut omaamme; me olemme vain ne saaneet. Eikä koskaan juolahda meidän mieleemme luulla, että toiset ihmiset ansaitsisivat sitä -- ainoa minkä tarvitsemme tietää, on se, että heillä sitä on."

Montague ei sanonut seuralaiselleen, kuinka nerokkaana hän piti sitä huomautusta; hän pelkäsi, ettei olisi hienoa olla yhtä mieltä hänen kanssaan. Hän oli kuullut jutun eräästä neekeristä, joka istui "katumuspenkissä" ja tunnusti liukkaasti syntinsä, mutta eipä sanonutkaan "amenta" samallaisella lämmöllä, millä seurakunta sen sanoi.

"Evansit olivat ennen paljon eriskummallisempia kuin mitä ne nyt ovat", jatkoi Mrs Winnie hetken kuluttua. "Kun he tulivat tänne viime vuonna, olivat he kerrassaan hirvittäviä. Heillä oli joku englantilainen herrasnaskali, joka oli heidän tuttavasihteerinään -- jonkun vanhan, rappeutuneen perheen nuorin poika. Minun veljeni tunsi erään miehen, joka oli ollut heidän läheisiä tuttaviaan lännessä, ja hän sanoi, että se oli vallan kiduttavaa -- tämän veitikan tapana oli istua pöydän ääressä ja antaa määräyksiä koko joukolle: 'Teidän kermajäätelöhaarukkanne tulisi olla oikeassa kädessä, Miss Mary. -- Ei ole milloinkaan soveliasta pyytää lisää soppaa, Mestari Robert. -- Ja Miss Annie kuljettakaa aina soppalusikkaanne _poispäin_ -- se on parempi!'"

"Tuntuupa, että minun tulee sääli heitä", sanoi Montague.

"Oh, ei Teidän tarvitse olla huolissanne", sanoi toinen nopeasti. "He tulevat saavuttamaan sen, mitä haluavat."

"Luuletteko niin?"

"Oh, tietysti he saavuttavat. He ovat saaneet rahaa; ja he ovat olleet ulkomailla -- he opettelevat urheilua. Ja he pitävät kiinni niin kauan, kunnes onnistuvat -- mitä muuta heidän puolestaan voi tehdä? Ja sitten sanoo minun mieheni, että vanha Evans aikoo tehdä itsensä vaikutusvaltaiseksi täällä idässä; kohta siis he eivät uskalla enää häntä loukata."

"Painaako se siis jotakin?" kysyi mies.

"Niinpä niin, painaa, arvatakseni!" nauroi Mrs Winnie. "Se on nähty viime aikoina." Ja hän jatkoi puheluaan kertomalla eräästä seuraelämän johtajattaresta, joka oli uskaltanut loukata erään mahtavan suuruuden tytärtä, ja kuinka tämä suuruus oli kostanut hänelle, erottamalla hänen miehensä korkeasta virastaan. Se oli usein tapana liikemaailmassa; taistelujen luultiin olevan miesten asioita, mutta yhtä useasti oli alkuunpanevana voimana naisten juonittelu. Wall Streetillä saattoi havaita kuohuvan ja kihisevän, ja kaksi suurta miestä riiteli vain jostakin rouvasta; saatoit nähdä jonkun miehen yht'äkkiä lentävän korkealle johonkin virkaan -- se tapahtui siksi, että hänen vaimonsa oli myynyt itsensä auttaakseen miestään ylös.

Montague ajoi yhdessä Mrs Winnien kanssa kaupunkiin, ja hän pukeutui päivällisiä varten; ja sitten tuli Oliver, ja hänen veljensä kysyi: "Aiotko koettaa saada Evansit ylhäisöön?"

"Kuka on sinulle ollut heistä kertomassa?", kysyi toinen.

"Mrs Winnie", sanoi Montague.

"Mitä hän kertoi?"

Montague toisti, mitä Mrs Winnie oli jutellut, ja hänen veljensä huomasi nähtävästi sen tyydyttäväksi. "Ei se ole, niin vakavaa laatua kuin luulet", sanoi hän, vastaten Montaguen tekemään kysymykseen. "Minä autan heitä vähän silloin tällöin."

"Kuinka sinä menettelet?"

"Oh, neuvon heitä, enimmäkseen -- sanon heille, minne heidän tulee mennä ja miten heidän on pukeuduttava. Kun he ensin saapuivat New-Yorkiin, olivat he puetut kuin papukaijat, näetkös. Ja --" tässä Oliver puhkesi nauruun -- "en tahdo tehdä pilaa heistä. Ja kun kuulen toisten ihmisten parjaavan heitä, huomautan minä, että he varmasti tulevat lopussa laskemaan laivansa ankkuriin, ja tulevat olemaan vaarallisia vihollisia. Olen pannut pari kiilaa puskemaan heidän puolestaan."

"Ja maksavatko he sinulle avustasi?"

"Saathan sitä kutsua maksamiseksi, luullakseni", vastasi toinen. "Vanha mies hoitaa muutamia arvopaperiosakkeita minun hyväkseni silloin tällöin."

"Hoitaa muutamia osakkeita", toisti Montague, ja Oliver selitti hänelle menettelytavan. Tämä oli yksi niistä tavoista, jotka olivat syntyneet sellaisessa yhteiskunnassa, missä ihmisten ei tarvinnut itse ansaita rahaansa. Se, jonka osaksi suosio tuli, ei pannut mitään peliin, eikä asettanut mitään uhrauksen alaiseksi. Mutta toinen henkilö osti joitakin arvopapereita hänen puolestaan, ja kun ne kohosivat, lähetti hän shekin "voittosummalle." Moni mies, joka olisi loukkaantunut, jos hänelle olisi suoranaisesti tarjottu rahaa, suostui mielellään siihen, että joku vaikutusvaltainen ystävä tarjoutui "hoitamaan sata osaketta hänen hyväkseen." Tällä tavalla tarjottiin juomarahoja suuressa maailmassa; se oli edullinen tapa sanomalehtimiesten suhteen, joiden hyvä mielipide arvopapereihin nähden oli toivottava, ja valtiomiesten ja lainlaatijain suhteen, joiden äänet saattoivat auttaa niiden arvon nousemista. Kun joku aikoi pyrkiä ylhäisöön, täytyi hänen olla valmistunut sirottelemaan tällaisia juomarahoja ympärilleen.

"Tietysti", lisäsi Oliver, "haluasi tuo perhe enimmän sitä, että saisin Robbie Wallingit kutsumaan heidät taloonsa. Luulenpa, että voisin saada heiltä pyöreissä luvuissa kaksi ja puoli miljoonaa, jos siinä onnistuisin."

Tuohon kaikkeen Montague vastasi, "Ymmärrän."

Kaikki esiintyi hänelle nyt uudessa, kirkkaassa valossa. Siis _tuolla_ tavalla kaikki tapahtui. Siksi maksettiin sataviisikymmentä tuhatta markkaa vuodessa yhdestä huoneustosta, ja kaksi kertaa sataviisikymmentä tuhatta yhden tytön puvusta! Ei ihme, jos siis oli parempi viettää jouluviikko Eldridge Devoneilla kuin tehdä hiki päässä työtä lakikirjojen ääressä!

"Vielä yksi kysymys", jatkoi Montague. "Minkätähden esität sinä minut heille?"

"Kas niin", vastasi hänen veljensä, "se ei mitenkään sinua loukkaa; olet huomaava sen suuresti huvittavan itseäsi. Näetkös, he ovat kuulleet, että minulla on veli; ja he pyysivät minua tuomaan sinut mukanani. En voinut pitää sinua salassa ikuisesti, vai olisinko?"

He juttelivat näin vaunun kiidättäessä heidät kaupungin yläosaan. Evansien palatsi oli Riverside Driven varrella; ja kun Montague astui ulos vaunusta ja näki sen aavemaisena kohoavan puolipimeässä, pääsi hänen huuliltaan ihmetyksen huudahdus. Se oli yhtä suuri kuin vankila!

"Ah, niin, heillä on kylliksi tilaa", sanoi Oliver nauraen. "Päätin tämän kaupan heidän puolestaan -- se on vanha Lamsonin palatsi, näetkö."

Heitä varten oli huone valmiina; ja samoin kaikki herrasmiesten varustukset -- Montague huomasi tämän kaiken ensi silmäyksellä. Siellä oli polvihousuja ja tulipunaisia veistoksia ja kultaisia reunusteita, marmorisia lehtereitä ja takkoja ja suihkulähteitä -- ranskalaisten mestariteoksia ja oikeita flaamilaisia mattoja Raput, jotka veivät palatsin toisiin kerroksiin, olivat kiertävät, ja niillä oli valkonen samettimatto, joka oli erikoisesti kudottu sitä varten, ja joka tuon tuostakin oli vaihdettava; niiden ylipäässä oli valkonen kashmirimatto, jonka ikäjuuret ulottuivat kuusi sataa vuotta taaksepäin -- ja niin edespäin.

Ja sitten tuli perhe: tuo pitkä, luiseva, jättiläismäinen mies, jolla oli parkitun nahkan väriset kasvot ja monihaaraiset viikset -- se oli Jack Evans; ja Mrs Evans, lyhyt ja pyylevä, mutta ystävällisen näköinen ja yllään kohtalainen määrä timantteja; ja sitten Miss Evansit, ryhdikkäitä ja solakoita ja kiireestä kantapäähän täydellisesti järjestettyjä, "Mutta hehän kaikki ovat niinkuin ollakin pitää!" oli ensimäinen ajatus, mikä tuli Montaguen mieleen.

Kaikki olivatkin he niinkuin ollakin piti, kunnes avasivat suunsa. Kun he puhuivat, saattoi huomata, että Evans oli kaivosmies ja että hänen vaimonsa oli ollut keittäjättärenä uudisviljelyksellä; sekä että Annella ja Marylla oli karkeat äänet, ja että he eivät koskaan sattumaltakaan sanoneet tai tehneet mitään luonnollista.

Heidät saatettiin komeaan ruokahuoneeseen -- Henrik II aikuiseen, jossa oli Fontainebleaun palatsista otettu historiallinen takka, ja seinillä neljä suurta maalausta, jotka vertauskuvallisesti esittivät aamua, iltaa, keskipäivää ja keskiyötä. Siellä ei ollut ketään muita vieraita -- pöytä joka oli katettu kuutta henkilöä varten, näytti vähäpätöiseltä leikkikalulta tuossa suunnattomassa huoneustossa. Ja salamana, joka miltei kauhistutti Montaguea, lensi hänen tajuntaansa käsitys siitä, mitä mahtoikaan merkitä kuuluminen ylhäisön ulkopuolelle. Omistaa kaikki tämä loisto, eikä ketään, joka olisi siitä osallisena! Omistaa Henrik II aikuisia ruokailuhuoneita ja Ludvig XVI mallisia seurusteluhuoneita ja Ludvig XIV aikaisia kirjastoja -- ja nähdä ne kaikki tyhjinä! Ei ketään, jonka kanssa ajella taikka jutella, ei ketään, joka tulisi ja pelaisi yhdessä korttia -- mennä teatteriin ja oopperaan, eikä ketään, jolle puhella! Ja mikä pahempi, joutua tuijottavien katseiden ja pilkallisen hymyilyn esineeksi! Elää tässä jättiläispalatsissa, ja tietää, että koko tuo palvelijalauma, joka selkärangattomana mateli silmien edessä, teki ivaa selän takana! Nähdä tuota silmästä silmään -- elää siinä hetki hetkeltä, päivä päivältä, kaiken tuon silmänräpäykseksikään poistumatta! Ja sitten kodin ulkopuolella, alinomaa kasvava pilkkaajien ja halveksijoiden piiri -- ylhäisö, kaikkine liepeenkannattajineen ja loisolioineen, jäljittelijöineen ja ihailijoineen!

Ja joku oli uhmannut tuota kaikkea -- joku oli tarttunut miekkaan ja astunut esille lyödäkseen maahan kaiken tuon vastuksen! Montague tarkasti tätä nelihenkistä perhettä, ja tuumaili ihmetellen, kuka heistä oli eteenpäin ajava voima tässä mitä epätoivoisimmassa yrityksessä!

Hän sai sen käsiinsä erottelemalla heidät henkilö henkilöltä. Se ei saattanut olla Evans itse. Helposti näki, että tuo vanha mies oli aivan toivoton ylhäisöön nähden; mikään ei saattanut muuttaa hänen suuria, karvaisia käsiään eikä hänen kuivettunutta, kurttuista niskaansa, eikä hänen vastustamatonta taipumustaan solua alas tuolissa ja heittää pitkät säärensä ristiin kauaksi eteensä. Jack Evansin kasvot ja ääni toivat vasten tahtoaankin mieleen vuoristoradan ja malminetsijän kuormamuulin, kenttätulien sauhun ja silavan ja papujen tuoksun. Seitsemäntoista pitkää vuotta oli tuo mies tallustellut aavikoilla ja vuoristoerämaissa, ja Luonto oli kaivanut vaikutuksensa syvälle hänen sieluunsa ja ruumiiseensa.