Part 15

Kaikki nämä huomautukset tietenkin tulivat letkauksien lomassa läsnäolevista miljonääreistä. Siellä oli Hawkins, trustilakimies; terävänäköinen mies, kylmä kuin ruumis. Hänet nimitettiin lähettilääksi; erinomaisen vaikutusvaltainen henkilö. Hän oli ennen vanhan Wymanin uskottu neuvonantaja ja osti raatimiehet hänen puolelleen. Ja mies, joka istui pöydässä hänen kanssaan, oli Harrison, _Starin_ toimittaja, tuon terveen ja vanhoillisen hallitussanomalehden. Harrison harjotteli kabinettia varten. Hän oli suloinen pikku mies, ja saisi aikaan Washingtonissa huvittavan sekamelskan. Ja tuo pitkä mies, joka juuri astui sisälle, oli Clarke, teräsruhtinas; ja tuolla toisella puolella oli Adams, suuri asianajaja hänkin -- etevä uudistaja -- yhteiskunnallisten ja kaikenlaisten oikeuksien tasottaja. Edusti salassa öljytrustia ja matkusti alas Trentoniin väittelelemään jotakin uudistushanketta vastaan, ja otti mukanaan salkussa kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa vekseleinä. "Eräs minun ystäväni sai vihiä hänen aikeistaan ja verotti häntä siitä summasta", sanoi majuri ja nauroi makeasti suuren asianajajan vastaukselle. "Miten minä olisin tietänyt, että minun olisi maksettava omasta aamiaisestani?" Ja tuo lihava mies hänen kanssaan -- se oli Jimmie Featherstone, miekkonen, joka oli perinyt suuren maatilan. "Jimmie-parka on menemässä päästään pyörälle", selitti majuri. "Matkustaa tuon tuostakin alas kaupunkiin laivaisännöitsijäin kokouksiin -- kerrotaan muuan pöyristyttävä juttu hänestä ja vanhasta Dan Watermanista." Hän oli noussut ylös ja alkanut pitkän todistelun, kun Waterman keskeytti hänet, "Mutta edellisessä kokouksessa Te todistitte aivan päinvastaista, Mr Featherstone!" "Todellako?" sanoi Jimmie, näyttäen hämmentyneeltä. "Sepä ihmeellistä, miksi minä niin tein?" "No hyvä, Mr Featherstone! koska kysytte sitä minulta, niin minä sanon sen Teille", sanoi vanha Dan -- hän on villi kuin metsäkarju, eikä halua mitään viivytyksiä kokouksissa. "Syy on siinä, että viimein olitte enemmän juovuksissa kuin nyt. Jos omaksuisitte muuttumattoman normaalihumalan tämän linjan johtajain kokouksissa, niin se auttaisi asioiden nopeaa kulkua melkoisesti."

He olivat päässeet roomalaiseen salaattiin saakka. Tarjoilija toi soppakulhon ja sen nähdessään vanha herra unohti Jimmie Featherstonen. "Mitä varten kannat sinä minulle tuollaista pötyä?" huusi hän. "Minä en sitä tarvitse! Vie se pois ja tuo minulle jotakin öljyä ja etikkaa."

Tarjoilija lensi tiehensä pelästyneenä, majurin muristessa vielä jotakin käheäksi painuneella äänellä. Silloin kuului hänen selkänsä takaa ääni; "Kuinka on laitasi tänä iltana, Venable? Sinä olet ärtynyt?"

Majuri katsahti taaksensa. "Halloo, sinä vanha merimetso", sanoi hän. "Miten sinun laitasi on näinä Herran päivinä?"

Vanha merimetso vastasi, että hän voi erinomaisen hyvin. Hän oli lyhyenläntä, pönäkkä mies, jolla oli poimukkaat, rypistyneet kasvot. "Ystäväni Mr Montague -- Mr Symmes", sanoi majuri.

"Sangen hupaista kohdata Teitä, Mr Montague", sanoi Mr Symmes, tarkastellen häntä rilliensä yli.

"Ja mitä sinä olet puuhaillut näinä aikoina?" kysyi majuri.

Toinen hymyili hyväntahtoisesti. "En mitään erikoisia", sanoi hän. "Viekotellut ystävieni vaimoja, niinkuin tavallista."

"Ja kuka on viimeinen?"

"Lue sanomalehtiä, niin saat nähdä", nauroi Mr Symmes. "Minulle kerrottiin, että minut on maalattu mustaksi."

Hän jatkoi matkaansa huoneen toiseen päähän, hihittäen itsekseen. Ja majuri sanoi, "Se on Maltby Symmes. Oletteko kuullut hänestä?"

"En", sanoi Montague.

"Hänestä puhuvat sanomalehdet melkoisen paljon. Hänen täytyi olla saapuvilla ylimääräisessä oikeustutkinnossa toissa päivänä -- ei ollut varaa maksaa liköörilaskuaan."

"Hänellä -- miljonäärien jäsenellä?" nauroi Montague.

"Niin, sanomalehdet tekivät siitä paljon pilaa", sanoi toinen. "Mutta nähkääs, hän on kuluttanut loppuun kaksi suurta omaisuutta; viimeinen oli hänen äitinsä -- viisikymmentäviisi miljoonaa, luulenpa. Hän oli reipas vanha veitikka aikoinansa."

Etikka ja öljy olivat nyt saapuneet, ja majuri ryhtyi valmistamaan salaattia. Se oli erikoinen seremonia, ja Montague seurasi sitä huvitettuna. Majuri kokosi ensiksi kaikki välttämättömät ainekset yhteen, tarkasteli niitä kaikkia ja purki niihin kiukkuansa. Sitten sekotti hän etikan, pippurin ja suolan, ruokalusikallisen kerrallaan, ja vuodatti sen salaatin päälle. Sen jälkeen hyvin hitaasti ja suurella huolellisuudella oli vuodatettava öljy sen päälle, ja salaattia tuli sillä aikaa käännellä ja pyöritellä niin, että se imi kaiken öljyn sisäänsä. Luultavasti siksi, että tuo vanha herra oli niin innostunut kertomaan Maltby Symmesin koirankujeita, viipyi hän niin kauan sen vatvomisessa; kaiken aikaa hääriskeli hän sen kanssa niinkuin naaraspeltopyy huolehtii poikasistaan, ja joka lauseen tai joka toisen jälkeen keskeytti hän oman puheensa: "Leonora oli sen ooperatähden nimi, ja Symmes antoi hänelle miljoonan markan edestä rautatieosakkeita (Itse asiassa roomalaista ei tulisi ollenkaan tarjoilla kulhoissa, tiedättehän, vaan nelikulmaisella, sileällä lautasella, niin että päät säilyisivät aivan kuivina.) Ja heidän riitaantuessa keskenään huomasi hän, että tuo vanha veitikka oli pettänyt häntä -- osakkeet eivät olleet ollenkaan siirretyt. (Tämä on tarkotettu syötäväksi aivan ilman haarukkaa, nähkääs!) Mutta hän veti Symmesin oikeuteen, ja he sopivat noin puolesta osakkeiden arvosta. (Jos tämä soppa olisi tehty, niinkuin olla pitäisi, ei maljan pohjalla saisi löytyä tippaakaan öljyä jälellä.)"

Tämä viimeinen huomautus ilmaisi, että prosessi oli nyt saavuttanut huippukohtansa -- että nuo pitkät, mureat lehdet saivat viimeisen, helläkätisen kääntelynsä. Sillä aikaa kun tarjoilija seisoi kunnioittavaisena odottaen laskettiin pari kolme palaa kerrallaan huolellisesti pienelle hopealautaselle, joka oli tarkotettu Montaguea varten. "Ja nyt", sanoi voitonriemuinen isäntä, "koettakaapa sitä! Jos se on hyvää, ei se saisi olla karvasta eikä makeaa, vaan juuri parahiksi." -- Ja majuri odotteli levottomana, kun Montague maisteli sitä, ja sanoi: "Jos se on vähänkin karvasta, niin sanokaa, ja me lähetämme sen ulos. Minä olen kyllin monta kertaa ennen sanonut siitä heille."

Mutta se ei ollut karvasta, ja niin majuri ryhtyi auttamaan itseään, jonka jälkeen tarjoilija kiidätti kulhon tiehensä. "Minulle on kerrottu, että salaatti on ainoa kasvi, minkä me olemme saaneet roomalaisilta", sanoi vanha poika matustaessaan murevia, vihreitä lehtiä. "Horatius mainitsee sen, tiedättehän. Niinkuin sanoin, kaikki tuo oli Symmesin nuoruuden päivinä. Mutta kun hänen poikansa oli kasvanut suureksi, nai hän toisen kuorotytön. Hän sanoi minulle kerran, että hänellä on ollut elämässään yli viisisataa vaimoa!"

Salaatin jälkeen otti majuri vielä toisen kukonpyrstön. Alussa oli Montague huomannut, että hänen kätensä vapisivat ja silmät olivat vettyneet: mutta nyt, näiden runsassisältöisten maistajaisten jälkeen oli hän reipas, ja, jos mahdollista, enemmän kaskuja tulvillaan kuin koskaan ennen. Montague arveli, että nyt olisi hänelle hyvä aika esittää kysymyksensä, ja siksi, kun kahvi oli tarjottu, kysäsi hän, "Onko Teillä mitään sitä vastaan, että puhumme liikeasioista päivällisen jälkeen?"

"Ei, Teidän kanssanne", sanoi majuri. "Minkätähden? Mitä se on?"

Ja sitten kertoi Montague hänelle ystävänsä ehdotuksesta, ja kuvasi keksinnön. Toinen kuunteli tarkkaavaisena loppuun saakka; ja sitten, hetkisen vaitioltua kysyi Montague, "Mitä Te arvelette siitä?"

"Keksintö ei ole mikään hyvä", sanoi majuri nopeasti.

"Kuinka Te tiedätte?" kysyi toinen.

"Sillä jos se olisi ollut hyvä, olisivat yhtiöt ottaneet sen kauan sitten maksamatta hänelle siitä penniäkään."

"Mutta hänellä on siihen patentti", sanoi Montague.

"Patentti, saakeli!" vastasi toinen. "Mitä merkitsee patentti sen suuruisten yritysten asianajajille? Ne olisivat ottaneet sen ja se olisi käytännössä Mainesta Texasiin saakka; ja kun hän olisi vetänyt oikeuteen, olisivat he kietoneet jutun niin moneen solmuun ja teknilliseen ongelmaan, että hän ei olisi ehtinyt saada sitä päättymään kymmenessä vuodessa -- ja hän olisi kymmenen kertaa sillä välin ajanut itsensä konkurssiin."

"Tapahtuuko sellaista todellakin", kysyi Montague.

"Tapahtuuko!" huudahti Majuri. "Sitä tapahtuu niin useasti, että eipä muuta saata sanoa tapahtuvankaan. He aikonevat kai saada Teitä mukaan kepposella."

"Mahdotonta, eihän se mitenkään voi olla niin", vastasi toinen "Mies on muuan ystävä."

"Olen huomannut sen loistavaksi säännöksi olla koskaan ryhtymättä liikeasioihin ystävien kanssa", sanoi majuri ilkeästi.

"Mutta kuunnelkaa", sanoi Montague; ja hän todisteli kylliksi kauan saaden toverinsa vakuutetuksi, että tuo ei saattanut olla oikea selitys. Sitten istui majuri pari minuuttia ja tuumaili; ja äkkiä huudahti hän, "Olen keksinyt sen! Minä näen miksi he eivät halua siihen koskea!"

"Mikä se on?"

"Ne ovat hiiliyhtiöt! Ne antavat höyrylaivoille vajaan painomäärän, eivätkä halua, että hiilet punnitaan oikein!"

"Mutta siinähän ei ole mitään järkeä", sanoi Montague. "Nehän ovat juuri höyrylaivayhtiöt, jotka eivät halua ottaa konetta."

"Niin", sanoi majuri: "luonnollisesti niiden virkailijat saavat osansa saaliista." Ja hän nauroi sydämensä pohjasta Montaguen hämmästyneelle katseelle.

"Tunnetteko ollenkaan liikeoloja", kysyi Montague.

"En ollenkaan", sanoi majuri. "Minä olen niinkuin se saksalainen, joka sulkeutui sisäiseen tajuntaansa ja päätti elefantin ulkomuodon ensimäisistä perusteista. Minä kyllä tunnen suurten liikehuoneiden pelin alusta loppuun saakka ja sanon Teille, että jos keksintö on hyvä, eivätkä yhtiöt halua sitä ottaa, niin siinä on syy; ja lyönpä vetoa kanssanne siitä, että jos tahtoisitte tehdä tutkimuksen, niin jokin sellainen asia sieltä tulisi esille! Viime talvena matkustin etelään eräällä höyrylaivalla, ja lähestyessämme satamaa näin minä heidän heittävän yli kannen pari tonnia hyviä ruoka-aineita; ja kysellessäni siitä sain minä kuulla, että muuan yhtiön virkamiehistä hoiti maatilaa ja varusti laivan ruoka-aineilla -- ja määräykset kuuluivat, että ne oli tyhjennettävä viimeiseen tippaan saakka joka matkalla!"

Montague kuunteli suu ammollaan. "Mitä mahtaisi majuri Thorne sellaista liittoa vastaan?" kysyi hän.

"En tiedä", sanoi majuri pudistaen olkapäitään. "Se on juttu, joka olisi jätettävä jollekin asianajajalle -- sellaiselle, joka tuntee lankojen juoksun. Hawkins tuolla toisella puolella tietäisi kyllä, mitä sanoa Teille. Kuvittelenpa, että ainoa neuvo, minkä hän antaisi, olisi se, että hiilikauppiaat julistaisivat lakon, ja kietoisivat yhtiöt lujalle ja pakottaisivat heidät sovinnoille."

"Te laskette leikkiä!" huudahti toinen.

"En ollenkaan", sanoi majuri nauraen. "Sitä tehdään tuon tuostakin. Tässä kaupungissa on eräs rakennustrusti, joka syrjäytti kaikki kilpailijansa liikemaailmasta sillä tavalla, että julisti heidän työmaansa lakkotilaan."

"Mutta kuinka se voi sen tehdä?"

"Se on helpoin asia maailmassa. Työnjohtaja on mies, jolla on melkoinen valta, ja hyvin pieni palkka, jolla hänen on elettävä. Mutta vaikka häntä ei haluttaisi panna toimeen konkurssiloppuunmyyntiä -- on vielä muitakin keinoja jälellä. Minä voisin esittää Teidät eräälle miehelle aivan tässä huoneessa, jonka työt seisautettiin lakkotilaan hyvin sopimattomalla ajalla, ja hän sai liiton johtajan suljetuksi satimeen erään naisen kanssa hotellissa, ja miesparka antoi perää ja peruutti lakon."

"Luulisinpa, että lakkolaiset joskus pääsisivät pois käsistä", sanoi Montague.

"Joskus he pääsevätkin", hymyili toinen. "Sellaistakin tapausta varten on olemassa vakiintunut menettelytapa. Silloin tulee sinun palkata salapoliisit ja turvautua väkivaltaan, kutsua sotaväki ja pistää lakonjohtajat vankeuteen."

"Nähkääs", jatkoi majuri innostuneena, "minä neuvon Teitä ystävänä, ja minä katson asioita sellaisen miehen näkökannalta, jolla on rahoja taskussaan. Minulla on niitä aina ollut siellä jonkun verran, mutta minä olen saanut tehdä kovasti työtä pitääkseni niitä siellä. Kaiken elämäni on minun ympärilläni ollut ihmisiä, jotka ovat tahtoneet tehdä minulle hyvää; ja se tapa, jolla he tahtoivat sitä tehdä, oli sellainen että he vaihettivat minun puhtaan rahani paperilappuihin, jotka oli koristeltu mielikuvitusrikkailla kiemuroilla, kotkan kuvilla ja lipuilla. Mutta tietysti, jos tahdotte katsoa asiaa toiselta puolelta niin miksipä ei, keksintö on sangen nerokas, ja liike-elämän meri parhaillaan vyöryy, ja tämä on suuri maa, jossa ansiot yksinomaan tulevat kysymykseen -- ja kaikki muu on juuri niin kuin ollakin pitää. Se juuri muuttaa koko asian maailmassa, näettekös, ostanko minä hevosen vai myynkö minä sen!"

Montague oli kasvavalla hämmästyksellä huomannut, että tuollainen yllyttävä puhe oli yksi niistä luonteenomaisista piirteistä, mikä kuului näiden ylhäisten korkeuksien ihmisille. Se oli yksi heidän asemansa myöntämistä vapauksista. Toimittajien, piispojen, valtiomiesten ja kaikkien muiden kätyrien oli uskottava heidän korkeasti kunnioitettavaan asemaansa, yksin heidän klubiensa kammioissakin -- ihmisten korvat tulivat hirvittävän tarkoiksi näihin aikoihin! Mutta ollessasi liike-elämän varsinaisten jättiläisten keskuudessa olisit saattanut luulla olevasi vallankumouksellisten seurassa; he saattoivat repiä alas vuorten huiput ja paiskata ne toisiaan vastaan. Kun joku näistä vanhoista sotaratsuista kerran pääsi alkuun, saattoi hän kertoa juttuja, jotka perkeleellisyydessään saivat alhaisimmankin konnan sielun vapisemaan. Se oli tietysti aina toisista seuraveikoista; mutta jos et päästänet häntä käsistäsi, ja jos hän arveli voivansa luottaa sinuun -- saattoi hän tunnustaa taistelleensa joskus vihollista vastaan hänen omilla aseillaan!

Mutta luonnollisesti oli ymmärrettävää, että koko tämä radikalismi ei ollut tarkotettu muuta kuin hupaista seurustelua varten. Majurilla esimerkiksi ei ollut koskaan vähintäkään aikeita toteuttaa mitään kaikista niistä pahoista teoista, joista hän jutteli; kun toiminta tuli kysymykseen, piti hän parhaimpana menetellä siten, kuin hän koko elämänsä ajan oli menetellyt -- istua lujasti omalla pienellä kasallaan. Ja Miljonäärit oli erinomainen paikka opetella sitä tekemään!

"Näettekö tuon vanhan rahasäkin tuolla nurkassa toisella puolella?" sanoi majuri. "Hän on mies, jonka Te mielellänne tahdotte painaa mieleenne -- vanha Henry S. Grimes. Oletteko hänestä kuullut?"

"Huhuja", sanoi toinen.

"Hän on Laura Heganin eno. Miss Hegan tulee kerran saamaan hänen rahansa mutta taivas varjelkoon, kuinka hän sillä välin pitää niistä kiinni! Se on aivan traagillista, jos tulette hänet tuntemaan -- hän säikähtää omaa varjoaankin. Hän menee köyhien kortteleihin, ja enpä erehdy arvatessani hänen ajavan ulos yhdessä kuukaudessa enemmän ihmisiä kuin mitä mahtuisi koko tähän rakennukseen!"

Montague katseli yksinäistä olentoa pöydän ääressä, miestä, jolla oli rypistyneet kasvot niinkuin kärpällä, ja suuri ruokalana sidottuna kaulan ympäri "Sitä pitää hän säästääkseen paidanrinnustintaan huomisaamua varten", selitti majuri. "Hän on todella vasta kuudenkymmenen seuduissa, vaikka luulisi hänen olevan jo kahdeksankymmenen. Kolme kertaa istuu hän joka päivä täällä ja syö asetillisen graham-korppuja ja maitoa, ja sitten nousee hän ja istuu tunnin verran jäykkänä nojatuolissa. Sellaisen järjestyksen ovat hänen lääkärinsä hänelle määränneet -- säälin ja laupeuden enkelit meitä varjelkoot!"

Vanha herra pysähtyi ja pidätetty naurunpuuska tärisytti hänen rusottavan punaisia poskipäitään. "Ajatelkaapa vain!" sanoi hän -- "ne koettivat tehdä samaa minullekin! Mutta ei, herraseni -- kun Bob Venablen on pakko syödä graham-korppuja ja maitoa, panee hän sekaan arsenikkia sokerin asemasta! Sellainen on monen näiden rikkaiden miesten laita -- kuvittelet hänen elävän kapualaisessa ylellisyydessä, kun tosiasiassa hän on mies, jonka maksa toimii epätäydellisesti ja jonka vatsa on heikko, ja hänet pannaan vuoteeseen kello kymmenen, vatsan ympärillä kuuma vesipussi ja koko ruumis käärittynä flanelliseen yöpaitaan!"

Molemmat olivat nousseet ylös ja etsivät tietä tupakkahuonetta kohti, kun äkkiä huoneen toisella sivulla avautui ovi ja joukko miehiä astui siitä sisälle. Heidän etunenässä oli tavaton olento, jolla oli suuri, voimakas ruumis ja julmat kasvot. "Halloo!" sanoi majuri. "Kaikki suuret lukit ovat täällä tänä iltana. On varmaankin isännistön kokous."

"Kuka tuo on?" kysyi hänen kumppalinsa; ja hän vastasi, "Tuoko? Pah, hän on Dan Waterman."

Dan Waterman! Montague tarkasti miestä entistään tarkemmin, ja nyt tunsi hän nuo kasvot samoiksi, mitä hän oli kuvissa nähnyt. Waterman, rahamaailman jättiläispylväs, kupari- ja kultamarkkinoiden Kroisos! Kuinka monta trustia olikaan Waterman järjestänyt! Ja kuinka monta sanasutkausta olikaan hänen nimensä kustannuksella tehty!

"Ketä ovat nuo toiset miehet?" kysyi Montague.

"Oh, ne ovat vain pikkumiljonäärejä", vastattiin.

"Pikkumiljonäärit" seurasivat jonkinlaisena henkivartiostona kintereillä; yksi niistä oli lyhyt ja pönäkkä, ja hänen täytyi puoleksi juosten pysytellä Watermanin voimakkaiden harppausten rinnalla. Kun he saapuivat vaate-eteiseen, tunkivat he palvelijat tieltään, ja yksi auttoi nuttua tuon suuren miehen päälle, ja teinen piti hänen hattuaan, ja kolmas hänen keppiään, ja kaksi muuta koettivat puhutella häntä. Ja Waterman napitti tylsännäköisenä nuttunsa, ja sitten tarttuen hattuunsa ja keppiinsä ryntäsi suoraapäätä ulos ovesta virkkamatta sanaakaan kenellekään.

Se oli yksi naurettavimmista kohtauksista, mitä Montague oli elämässään nähnyt, ja hän nauroi koko matkan, kun he kulkivat tupakoitsijain huoneeseen. Ja kun majuri Venable oli asettunut mukavasti suureen tuoliin ja purrut poikki sikaarin pään ja sytyttänyt sen palamaan, mitkä muistojen virrat silloin avautuivatkaan!

Sillä Dan Waterman oli yhtä sukupuuta majurin kanssa, ja hän tunsi koko hänen elämänsä ja kaikki hänen tapansa Sellainen, millaisena Montague oli hänet juuri nähnyt, oli hän ollut aina; nopea, käskevä, peljättävä, joka tallasi maahan kaikki vastukset; kaupungin mahtavin mies vapisi hänen säihkyvän katseensa edessä. Ennen vanhaan oli Wall Street horjahdellut hänen ja mahtavimman kilpailijansa ankarassa ottelussa.

Ja majuri alkoi kertoa Watermanin kilpailijasta ja hänen elämästään. Hän oli ollut kaupungin liikennekuningas, hän oli kohottanut vanhan Wymanin jaloilleen. Hän oli prinssi valtiollisten rahamiesten joukossa; hän oli hallinnut demokraattista puoluetta valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä Hän saattoi antaa miljoonan kerrallaan Tammany Hallin johtajalle, ja kuluttaa viisi miljoonaa yhdellä ainoalla valtiollisella sotaretkellä; ja kun "taikina-päivänä" äänestysalueiden johtajat tulivat noutamaan valintarahoja, oli hänellä neljäkymmentä jalkaa pitkä pöytä ylt'yleensä katettuna viidensadan markan vekseleillä Hän olisi varmasti ollut Amerikan rikkain mies, jollei hän olisi kuluttanut rahojaan yhtä nopeasti kuin hän ne saikin. Hänellä oli ollut erinomaisen kuuluisa kilpa-ajorata Amerikassa; ja talo Viidennen Avenuen varrella, jonka sanottiin olevan maailman hienoimman italialaisen palatsin. Yli viisitoista miljoonaa oli tuhlattu sen koristamiseen; kaikki katot oli tuotu vahingoittumattomina ulkomaisista palatseista, jotka hän oli ostanut ja repinyt maahan! Majuri kertoi jutun osottaakseen kuinka sellainen mies kadotti kokonaan tajunnan rahan arvosta; hän oli kerran istunut hänen kanssaan aamiaisella, kun muuan hänen sanomalehtiensä toimittajista astui sisälle ja huomautti, "Sanoin Teille, että me tarvitsisimme neljäkymmentä tuhatta markkaa, ja Teidän lähettämänne shekki on viidellekymmenelle." "Tiedän sen", kuulin hänen hymyillen vastaavan, -- "mutta miten kuten minusta näytti, että neljäkymmentä oli työläämpi kirjottaa kuin viisikymmentä!"

"Vanha Waterman saattaa olla oikea tuhlari myöskin, kun sattuu sille päälle", jatkoi majuri. "Hän kertoi minulle yhtenä päivänä, että hänen jokapäiväiset menonsa maksoivat hänelle kaksikymmentäviisituhatta markkaa päivässä. Mutta siihen ei ole luettu viiden miljoonan markan huvipurtta, eikä siitä johtuvia menoja."

"Ja ajatelkaapa muuatta toista miestä, jonka minä tunnen, joka kulutti viisi miljoonaa markkaa graniittilaituriin voidakseen mukavasti laskea rantaan ja käydä rouvaansa tervehtimässä! -- Se on tosiasia, niin totta kuin Jumala on minut luonut! Hän oli tunnettu ylhäisöön kuuluva nainen, mutta hän oli köyhä, eikä mies uskaltanut tehdä häntä rikkaaksi häväistysjuttujen takia. Siksi täytyi hänen tyytyä elämään kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan huvilapahasessa; ja kun toisten naapurien lapset pilkkasivat hänen lapsiaan sentähden että he elivät kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan huvilassa, saattoivat he saada vastauksen: 'Mutta teilläpä ei ole sellaista laituria!' Ja jollette usko, että --."

Mutta nyt majuri äkkiä kääntyi ympäri ja näki pojan, joka äsken oli tuonut hänelle muutamia sikareja, seisovan lähellä, ollen oikovinaan muutamia pöydällä makaavia sanomalehtiä. "Kuule, junkkari!" huusi majuri, "Mitä sinä aijot -- kuunnella mitä minä kerron! Ulos huoneesta heti paikalla, sinä lurjus!"

Kolmastoista luku.

Toisen viikon loppu oli käsissä ja sen mukana saapui Lester Toddeilta kutsu vierailuille heidän maatalolleen New Jerseyssä. Montague oli hautautuneena kirjoihinsa, mutta hänen veljensä ahdisteli häntä matkalle ankarilla väitteillä. Kirottu juttu -- aikoiko hän viedä koko elämänuransa perikatoon yhden jutun takia? Ennenkaikkea tulisi hänen tutustua ihmisiin -- "ihmisiin, jotka olivat jotakin." Ja Toddit olivat sellaisia; ne muodostivat suuren rahakeskustan ja vakuutusmaailman voiman; jos Montague aikoi olla vakuutusasianajaja, ei hän millään muotoa voinut hyljätä heidän kutsuaan. Freddie Vandam tulisi olemaan vieraana -- ja Montague hymyili kuullessaan, että Betty Wyman myöskin olisi siellä. Hän oli tehnyt sen huomion, että hänen veljensä viikonloppu-vierailut aina sattuivat sinne, missä Bettykin oli, ja missä Bettyn isä ei ollut.

Niin Montaguen palvelija sai pakata hänen välttämättömät matkatarpeensa, ja Alicen kamarineitsyt täytti Alicen matkalippaan; ja he ajoivat yksityisessä vaunuseurueessa etäiseen Jerseyn esikaupunkiin, ja leveää, raakunkuorilla laskettua tietä myöten ajaa huristivat he pikavaunulla ylös vuoren huipulla olevaan palatsiin. Täällä elivät ylväät Lester Toddit hajaantuneina ympärillä kohoaville lähikukkuloille; he muodostivat äärimmäisen pohattasäädyn, joka oli vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. He olivat tuiki tarkkoja "säädystään", ja olivat katsovinaan koko kaupungin ylhäisöä ylevällä ivalla, ja heillä oli omat huvituksensa ympäri koko vuoden -- hevosnäyttely vapaassa ilmassa kesällä, ja syksyllä lehtien alkaessa pudota puista, ketunjahti fantastisissa univormuissa.