Part 14
"Velvollisuuteeni kuuluu varottaa Teitä", sanoi tuomari vakavasti, "sillä Te otatte siten hyvin vakavaluontoisen askeleen. Teidän tulee olla valmistunut katsomaan silmästä silmään voimakasta, ja pelkäänpä, tunnotonta vihollista. Saatte kenties huomata, että olette tehnyt mahdottomaksi toisille ja ehkä toivotummille kundeille olla kanssanne tekemisissä. Te saatte kenties huomata liikeasioittenne, jos Teillä sellaisia on, menevän sekaisin -- luottonne vähenevän ja niin edespäin. Tulette kenties huomaamaan, että ylhäisön paine lepää Teidän hartioillanne. Siksi on se askel, jonka astumisesta useimmat nuoret miehet, joiden on uurrettava omat uransa, kieltäytyisivät."
Montaguen kasvot olivat hänen kuunnellessaan muuttuneet hiukkasen kalpeammiksi. "Saanen otaksua", sanoi hän, "että asiat ovat niinkuin minulle olette ne kertonut -- että asiaintilassa on olemassa vääryys."
"Sen lupaan."
"Hyvä on." Ja Montague pusersi kätensä nyrkkiin ja laskien sen pöydälle sanoi, "Minä otan jutun."
He istuivat muutamia minuutteja vaiti.
"Minä järjestän niin", sanoi viimein tuomari, "että Te ja Mr Hasbrook tapaatte toisianne. Minun täytyy kohtuudenmukaisesti selittää Teille, että hän on rikas mies, ja voi maksaa Teille palveluksestanne. Hän pyytää Teiltä paljon, ja toivoo saavansa siitä suorittaa korvauksen."
Montague istui ja tuumi. "Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa saada jalansijaa New-Yorkissa", sanoi hän viimein. "Luulen, että minun on parasta jättää Teidän tehtäväksenne sanoa minulle, minkä verran minä häneltä otan."
"Jos minä olisin Teidän asemassanne", vastasi tuomari, "niin aikoisin pyytää kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan palkkiota ajamisesta. Uskon, että hän odottaa saavansa maksaa vähintäinkin sen."
Montague tuskin voi olla horjahtamatta. Kaksi sataa viisikymmentä tuhatta markkaa! Sanat panivat hänen päänsä pyörälle. Mutta sitten samassa silmänräpäyksessä palautti hän mieleensä puoleksi piloillaan tekemänsä päätöksen näytellä ankaran liikemiehen osaa. Siksi nyökkäsi hän arvokkaana päätään, ja sanoi, "Hyvä on; olen Teille suuressa kiitollisuuden velassa."
Lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi hän, "Toivon, että osottaudun kykeneväksi käsittelemään juttua ystävänne tyytyväisyydeksi."
"Teidän asiaksenne jää näyttää kykynne", sanoi tuomari. "Minä en ole voinut muuta kuin antaa hänelle vakuutuksen Teidän luonteestanne."
"Ymmärrän", sanoi Montague, "että hän käsittää muukalaisen, ja että vie siis jonkun aikaa, ennenkuin olen ehtinyt saada selville asiaintilan."
"Luonnollisesti hän sen tietää. Mutta saatte havaita että Mr Hasbrook itsekin tuntee jokseenkin paljon lakia. Ja hän on jo jonkun määrän työstä suorittanutkin. Teidän tulee ymmärtää, että on hyvin helppoa saada lakimiehen _neuvoa_ sellaisissa asioissa -- mutta etsiä täytyy sellaista henkilöä, joka ottaisi asian ajaakseen."
"Ymmärrän", sanoi Montague; ja tuomari lisäsi hymyillen, "Joka nousisi hevosen selkään ja ottaisi vastaa vihollisen tykkitulen!"
Ja silloin muistui tuolle suurelle miehelle, kuten tavallisesti aina mieleen juttu; ja sitten yhä useampia juttuja; kunnes he viimein nousivat pöydästä, ja pudistivat sopimuksen päättäjäisiksi toistensa kättä ja erosivat.
Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa! _Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa!_ Montaguella oli täysi työ olla huutamatta sitä ääneen kadulla. Hän saattoi tuskin uskoa, että se oli todellisuutta -- jos se olisi ollut joku vähemmän tunnettu henkilö kuin tuomari Ellis, olisi hän epäillyt, että joku varmaankin teki pilaa hänestä. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa oli enemmän kuin mitä moni asianajaja sai kokoon koko elämänsä aikana: ja korvauksena vain yhden ainoan jutun ajamisesta! Toimeentulokysymys oli painanut hänen mieltään aina ensimäisestä päivästä lähtein kun hän oli saapunut kaupunkiin, ja nyt se oli yht'äkkiä ratkaistu; aivan muutamissa minuuteissa oli tie lakastu puhtaaksi hänen edessään. Hän käveli kotia aivankuin ilmassa.
Ja voi sitä innostusta, millä hän kertoi siitä kotijoukolleen. Hän aavisti, että hänen veljensä säikähtäisi, jos hän saisi kuulla asian vakavaluontoisuudesta; ja siksi hän yksinkertaisesti sanoi, että tuomari oli tuonut hänelle rikkaan kundin, ja että se oli vakuutusjuttu. Oliver, joka ei tuntenut ollenkaan lakia, eikä siitä sen enempää välittänyt, ei tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan tyytyi huomautukseen, "Sanoinhan sinulle, kuinka helppoa on ansaita rahaa New-Yorkissa, kun vaan tuntee oikeita ihmisiä!" Mitä taas tuli Aliceen, oli tämä aina tietänyt, että hänen serkkunsa oli suuri mies, ja että ihmiset kääntyisivät apua pyytäen hänen puoleensa niin pian kuin hän olisi ripustanut seinälle nimikilpensä.
Hänen kilpensä ei ollut vielä ulkona, se oli ensimäinen asia, mikä hänen oli pantava toimeen. Hänen täytyy saada itselleen oma toimistonsa aivan hetipaikalla, muutamia kirjoja ja ryhdyttävä lukemaan vakuutuslainsäädäntöä; ja niin nousi hän reippaana ja virkkuna varhain seuraavana aamuna ylös ja ajoi maanalaisia rautateitä pitkin kaupungin alaosaan.
Ja täällä näki Montague ensimäisen kerran oikean New-Yorkin. Kaikki muu oli pelkkää varjoa -- siellä muualla ihmiset nukkuivat ja pelasivat, täällä taistelivat he loppuun elämänsä taistelun. Täällä sen raivoisat aallot pieksivät häntä vasten kasvoja hän näki sen julman hävityksen rauniot, ja sokean, häilyvän taistelun pirstoutuneet sirpaleet.
Täällä oli kaupunki aivankuin satimeen tarttunut lintu. Se oli suljettu yhden ja kapean pikku saaren ainoaan nurkkaan. Ei kenenkään asiana ollut ollut nähdä etukäteen, että kerran vielä sen täytyisi laajeta ulkopuolelle sitä aluetta; nyt oli miehiä kaivamassa pariakymmentä tunnelia, joiden kautta se pääsisi vapauteen, mutta he eivät olleet ryhtyneet siihen, ennenkuin paine tuli sietämättömäksi, ja nyt oli se saavuttanut huippukohtansa. Siellä, missä rahalaitokset sijaitsivat, oli myyty maata kahdenkymmenen markan hinnalla neliötuumanala. Suunnattomia rakennusryhmiä kohosi maasta muutamissa kuukausissa -- viisitoista-, -- kaksikymmen- -- ja kaksikymmenviisikerroksisia, ja puolen tusinaa alimmaisista kerroksista oli hakattu kiinteään kallioon; muuan rakennus tuli olemaan neljäkymmentäkaksikerroksinen, ja kuusisataa viisikymmentä jalkaa korkea. Ja niiden välissä kulkivat kadut kapeina, syvinä rotkoina, missä kiirehtivät ihmislaumat tulvailivat jalkakäytävillä. Mutta toiset kadut olivat täynnä kuormavaunuja ja raskaita kulkuneuvoja, ja sähkön avulla kulkevat jykevät vaunut ajoivat hiljalleen eteenpäin, ja pienten vesipyörteiden taikka lumituprujen lailla hyökkäsivät ihmiset sinne tänne.
Nämä jättiläismäiset rakennusryhmät olivat niinkuin mehiläispesät, jotka surisivat täynnä elämää ja toimintaa, ja kymmenet hissit lensivät niiden läpi pelottavalla vauhdilla. Kaikkialla oli ilma täynnä levotonta menoa; sama henki tarttui kaikkiin ja he alkoivat kiirehtiä, vaikkakaan heillä ei olisi ollut mitään mihin olisi mennyt. Sellainen, joka kulki hitaasti ja katseli ympärilleen, oli tiellä -- häntä tuupittiin sinne tänne ja ihmiset heittivät häneen epäluuloisia ja närkästyneitä silmäyksiä.
Toisissa osissa saarta suoritettiin kaupungin oma työ; täällä tehtiin koko maailman työtä. Jokainen huone tässä loppumattomassa rakennuslabyrintissä muodosti yhden solun mahtavassa aivostossa; puhelinlangat olivat hermoja, ja koko tämä suunnaton elimistö suoritti yhden mannermaan ajattelun ja tahtomisen. Se oli fyysilliselle korvalle meluinen paikka; mutta älyn korvalle pauhasi se tuhannen Niagaran pauhulla. Täällä oli arvopaperipörssi, missä liike-elämän vaakakuppeja pidettiin maan silmien edessä. Täällä oli vaihtokonttori, missä miljaardeja markkoja vaihdettiin joka päivä. Täällä oli suuret pankit, säilytysholvit, joihin maan varallisuuden virrat virtasivat. Täällä oli aivokoneisto, joka ohjasi suurta rautatiejärjestelmää, sähkölennätin- ja puhelinlaitosta, kaivoksia, myllyjä ja tehtaita. Täällä olivat maan liikenteen keskustat; yhdessä paikassa oli laivausliikenne, toisessa jalokivi-, makeis-, leivos- ja nahkakaupat. Vähän kauempana kaupunkiin päin olivat vaatetustavarakaupat, missä saattoi nähdä juutalaisten kilpiä enemmän kuin mitä niitä Jerusalemissa koskaan oli ollut; vielä oli toinen seutu sanomalehtitoimistoja ja koko maan aikakauskirjojen ja kirjojen kustannusliikkeen keskustaa varten. Saattoi kiivetä yhden tuollaisen suuren pilvenpiirtäjän huippuun saakka ja katsoa alas suunnattomaan rakennuskaaokseen, josta kattoja kohosi yhtä lukuisina kuin puiden latvoja, ja josta katsoen ihmiset siellä alhaalla näyttivät pienen pieniltä hyönteisiltä. Taikka sitten saattoi mennä alas satamaan myöhäisenä talvi-iltana, ja katsella kaupunkia miljoonien lyhtyjen valossa, jotka kohosivat merestä niinkuin hämärässä lekuttavat virvatulet. Yhtäjaksoisena kaarena ympäröi sitä laivatelakoiden ketju, ja sen sisäpuolella vilisi lauttoja ja hinaaja-aluksia, jotka puhkuttivat edestakaisin, ja purjelaivoja, joita oli tullut kaikista maailman satamista, ja tyhjensivät nyt lastejaan Maailman kaupungin suunnattomaan kitaan.
Ja kaikki tämä oli syntynyt ilman kenenkään suunnittelua! Kaikki oli juuri sillä tavalla kuin oli sattunut tulemaan, ihmiset kestivät tätä sekamelskaa ja kauhistusta parhaansa mukaan. Täällä oli suunnattomia teräsholveja, joissa makasi monien biljoonien markkojen arvosta arvopapereita, jotka hallitsivat maan raha-asioita; ja parin korttelin pinta-ala toiseen suuntaan käsitti tavaravarastot ja pumpulikehräämöt, ja toisella suunnalla olivat helppohintaiset vuokra-asumukset, kylpy- ja pesuhökkelit. Ja määrätyllä tunnilla koko tämä suunnaton koneisto pysähtyi, ja sen miljoonat ihmisykseydet ryntäsivät sokealla riennolla kotiaan kohti. Ja sitten siltojen suulla, lautta- ja junasilloilla kohtasi katse mielettömiä ja kauhun leimaamia kasvoja; raskaat ihmislaumat huojuivat sinne tänne, tyrkkien ja rynnistäen, huutaen ja kiroillen -- tapellen tuon tuostakin kuumeentapaisessa pelossa. Kaikki soveliaisuus oli täällä unohdettu -- ihmiset läjättiin vaunuihin niinkuin jalkapallonpelaajat ryntäävät yhteen kasaan, vartijat ja poliisit sulkivat lujasti portit -- elleivät halunneet itse joutua tuon töykkivän, rähisevän vääntelevän ihmismassan muodostaman vyöryn kuljetettavaksi. Naisia pyörtyi ja ne poljettiin jalkoihin; miehiä tuli ulos vaatteet riekaleiksi revittyinä, ja joskus käsivarret tai kylkiluut taittuneina. Ja kauhistuksella katselivat ajattelevat ihmiset tätä näkyä ihmettelivät vavisten, kuinka kauan kaupunki saattoi kestää koossa, kun sen asukaslaumoissa joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen kutsuttiin esille raaka peto, mikä syvälle vaipuneena asusti heidän sisällään.
Tällä laajalle ulottuvalla liikealueella olisi Montague varmaan tuntenut itsensä mitättömäksi ja avuttomaksi, jollei hänellä olisi mielessään ollut noita kahtasataa viittäkymmentä tuhatta markkaa, ja niiden tuottamaa varmuuden tunnetta. Hän etsi käsiinsä kenraali Prenticen ja valitsi hänen ohjauksellaan itselleen huoneuston, ja toimitti kaluston ja kirjat valmiiksi. Ja paria päivää myöhemmin saapui, niinkuin oli sovittu, Mr Hasbrook.
Hän oli jäntevän näköinen, hermostunut pieni mies, joka ei vaikuttanut niin suuresti toisiin personallisuudellaan; mutta hänelle oli vakuutusliikkeiden toiminta päivän selvä asia huolehtimisensa oli nähtävästi häneen vaikuttanut syvästi. Varmasti, jos puoletkaan hänen väitöksistään olivat tosia, oli jo aika tuomioistuinten tarttua asiaan.
Montague vietti kaiken päivää asiaa pohtiessa, ja hän läpikävi jokaisen puolen kysymyksestä ja laati valmiiksi menettelysuunnitelmansa. Ja sitten lopuksi Mr Hasbrook huomautti, että heidän oli välttämätöntä tehdä joitakin rahallisia järjestelyitä. Ja toinen pusersi lujasti hampaansa yhteen, ja halliten itsensä sanoi, "Ottaen lukuun asian tärkeyden ja kaikki olosuhteet ajattelen kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan palkkiota."
Ja pieni mies ei vähääkään hämmästynyt! "Olen täydellisesti tyytyväinen", sanoi hän. "Minä toimitan sen hetipaikalla." Ja Montaguen sydän hypähti rinnassa.
Aivan oikein, seuraavan aamun posti toi rahat shekin muodossa, jonka oli kirjoittanut erään suuren pankin kassanhoitaja. Montague sijoitti sen omalle tililleen, ja tunsi, että nyt oli kaupunki vallotettu!
Ja niin uppoutui hän kokonaan työhön. Hän meni toimistoonsa joka päivä, ja illalla sulkeutui hän omiin huoneisiinsa. Mrs Winnie oli epätoivon vallassa, kun hän ei saapunut opettelemaan bridgeä, ja Mrs Vivie Patton etsi häntä turhaan viedäkseen hänet pienen seurueen mukana maalle loppuviikoksi. Hänestä ei juuri saattanut sanoa, että hän ahersi yöllä sillä aikaa kun toiset nukkuivat, sillä toiset eivät yöllä nukkuneet; mutta saattoi sanoa, että sillä aikaa kun toiset tanssivat ja juhlivat, painautui hän tutkiskelemaan vakuutuslakia. Oliver järkeili turhaan saadakseen hänet käsittämään, että ei hän ijän kaiken saattanut elää yhdellä kundilla; ja että lakimiehelle oli yhtä tärkeää olla loistotähtenä seuramaailmassa kuin voittaa ensimäinen suuri oikeusjuttunsa. Montague oli niin imeytynyt tutkimuksiinsa, että häntä ei vähääkään saanut häiriintymään sekään, kun hän eräänä aamuna avatessaan kutsukirjeen luki seuraavan kohtalorikkaan lauseen: "Mrs Devon pyytää Teitä kunnioittamaan läsnäolollanne" -- joka kertoi hänelle, että hän oli "läpäissyt" tuona kriitillisenä tutkintoaamuna ja että hän kuului epäämättömästi ja peruuttamattomasti ylhäisöön!
Kahdestoista luku.
Montague oli nyt kapitalisti, ja sen vuoksi mahdollisuuksien porttien avainten haltija. Näytti siltä kuin suosioon pyrkijöillä olisi ollut jokin salaperäinen tie, jolla sen saivat tietää; miltei heti kohta alottivat he piirityksen hänen suhteensa.
Noin viikon perästä sen jälkeen kun hänen shekkinsä oli saapunut, tuli majuri Thorne jonka hän oli tavannut ensimäisenä iltana uskollisen legionan kokouksessa hänen luokseen, ja pyysi saada tavata häntä; ja hän astui Montaguen huoneeseen, ja pakistuaan hetkisen vanhoista ajoista, alkoi hän kehittää liikeyrityssuunnitelmaa. Majurilla kuului olevan pojanpoika, nuori koneinsinööri, joka oli työskennellyt pari vuotta erään hyvin tärkeän keksinnön kanssa -- sen avulla voitiin lastata hiiliä höyrylaivoihin ja samalla punnita ne automaattisesti. Se oli tietysti ollut hyvin monimutkainen kysymys, mutta se oli kuitenkin tullut onnellisesti ratkaistuksi, ja sille oli haettu patentit, ja järjestetty kokeilemistyöt. Mutta aivan odottamattoman vaikeaksi oli osottautunut saada suurten höyrylaivayhtiöiden virkailijoita keksintöön innostumaan. Ei ollut mitään epäilyksiä koneen käytännöllisyydestä, taikka taloudellisista eduista, joita se tuottaisi; mutta viranomaiset asettivat mitättömiä esteitä, ja saivat siten aikaan viivytystä, sekä tarjosivat hintoja, jotka olivat suorastaan naurettavan vähäpätöisiä. Siten oli nuoren keksijän päähän pälkähtänyt aate järjestää yhtiö, joka valmistaisi näitä koneita, ja vuokraisi niitä patenttikorvausta vastaan. "En tietänyt, oliko Teillä rahoja", sanoi majuri Thorne "mutta ajattelin, että Te mahdollisesti olette tekemisissä toisten kanssa, joiden huomion voisi kenties saada kääntymään asiaan. Siinä on koko rikkaus niille, jotka siihen ryhtyvät."
Montaguea asia innostutti, ja hän silmäili suunnitelmia ja piirustuksia, joita hänen ystävänsä oli tuonut mukanaan, ja sanoi haluavansa nähdä mallityöt käynnissä ja jutella ehdotuksesta toisten kanssa. Ja niin läksi majuri matkaansa.
Ensimäinen henkilö, jolle Montague siitä puhui, oli Oliver, jonka kanssa hän sattui yhtaikaa aamiaiselle viimemainitun klubissa. Tätä klubia kutsuttiin nimellä "Kaiken yötä", ja siellä kokoontuivat seuramaailmassa elävät nuoret miehet ja miljonääriseikkailijat, jotka harjottivat maatamenoa päivän valolla, ja olivat ottaneet tunnuslauseekseen Tennysonin sanat -- "Sillä ihmiset saattavat tulla ja mennä, mutta minä kuljen tietäni ikuisesti." Se ei ollut Oliverin mielestä oikea klubi, mihin hänen veljensä voisi liittyä; Montaguen "peli" oli vakavaluontoinen ja arvokas; ja henkilö, jolle hänet oli esitettävä, oli kenraali Prentice. Mutta hänen annettiin aterioida siellä veljensä kanssa, saatellakseen sitten häntä kotia -- ja Reggie Mannin kanssa, joka sattumalta oli siellä, lämpimänä vielä innokkaasta keskustelustaan Mrs Ridgley-Clievedenin kanssa ulkomaisen prinssin kiertomatkasta; ja hänellä oli kerrottavana huvittava kasku, kuinka Mrs R.-C:llä oli ollut käsikähmä kamarityttönsä kanssa.
Montague mainitsi sattumalta keksinnöstä, eikä hän luullut veljellään olevan minkäänlaista mielipidettä puoleen eikä toiseen. Mutta Oliverilla oli aivan luja mielipide: "Hyvä Jumala, Allan, et kai aikone antaa houkutella itseäsi sellaiseen juttuun!"
"Mutta ethän sinä tiedä vielä mitään siitä?" kysyi toinen. "Se saattaa olla suuremmoinen keksintö."
"Tietysti!" huusi Oliver. "Mutta mitä sinä osaat siitä kertoa? Sinä tulet olemaan niinkuin lapsi toisten ihmisten käsissä, ja varmasti he ryöstävät sinut putipuhtaaksi. Ja miksi taivaan nimessä sinä tahdot ryhtyä kokeilemaan siinä, missä ei ole pakkoa."
"Täytyyhän minun sijoittaa rahani jonnekin", sanoi Montague.
"Ensimäinen palkka polttaa reijän hänen taskuunsa!" pisti väliin Reggie Mann kikattaen. "Siirtäkää se minulle, Mr Montague, ja antakaa minun kuluttaa se komeissa pidoissa Alicen kunniaksi; ja olenpa varma, että sen taikamainen vaikutus tuo Teille enemmän juttuja kuin mitä ehditte käsitellä yhden elämänne aikana!"
"Sinun olisi paljon parempi kuluttaa se suudaveteen, kuin ostaa sillä joukon hiilitorvia", sanoi Oliver, "Odota pikkusen, ja anna minä etsin sinulle jonkin paikan, mihin rahasi panisit, ja tuletpa näkemään, että sinun ei tarvitse mitään riskeerata."
"En ajattelekaan ryhtyä siihen, ennenkuin olen päässyt varmuuteen", vastasi toinen. "Ja ne, joiden arvostelun olen saanut, tulisivat mukaan."
Nuorempi miehistä ajatteli hetkisen. "Sinä aijot syödä päivällistä majuri Venablen kanssa tänä iltana, eikö niin?" kysyi hän; ja kun toinen vastasi myöntävästi, jatkoi hän, "Siis hyvä, kysy häneltä. Majuri on ollut kapitalistina neljäkymmentä vuotta, ja jos saat hänet siihen ryhtymään, niin voit olla varma siitä, että et tarvitse pelätä."
Majuri Venable oli aivan hurmaantunut Montagueen -- kenties tuota vanhaa herraa huvitti pitää ystävänään jotakuta, jonka kanssa saisi rupatella, ja jolle kaikki hänen kaskunsa olisivat uusia. Hän oli liittänyt Montaguen nimen "Miljonäärien" luetteloon, missä hän itse eli, ja oli pyytänyt häntä sitten tekemään tuttavuutta sen muutamien toisten jäsenten kanssa. Ennenkuin Montague erosi veljestään lupasi hän puhua asiasta majurin kanssa.
"Miljonäärit" oli kaupungin komeimpia klubeja, sellainen, jonka kaikista rikkaimmat olivat erityisesti järjestäneet itseään varten. Se oli ylhäällä puiston kupeella, suuremmoisessa, valkosessa marmoripalatsissa, joka oli maksanut viisi miljoonaa markkaa. Montaguesta tuntui, että hän ei ollut oikein tuntenut majuria, ennenkuin hän näki hänet täällä. Majuri oli suuremmoinen aina ja joka paikassa, mutta tässä klubissa tuli hänestä itsestään _edition de luxe_ [korupainos. -- Suomentaja.]. Hän piti täällä pääkortteeria, ja ylläpiti itseään varten huoneuston kaiken vuotta; ja koko tämän paikan ympäristö ja ilmapiiri näytti olevan osa hänestä.
Montaguen mielestä majurin kasvot tulivat päivä päivältä punakammiksi, ja tummanpunaiset suonet yhä rusottavammiksi; tai oliko se sitä, että tuon vanhan herran paidan rinnus loisti kirkkaampana lamppujen loisteessa? Majuri tuli häntä vastaan juhlallisessa eteisessä, joka oli viisikymmentä jalkaa neliömitaten ja tehty kokonaan numidialaisesta marmorista, ja katto kullasta ja suuret pronssiset raput, jotka johtivat ylhäällä olevalle lehterille. Hän pyysi anteeksi samettisia tohveleitaan ja ontuvaa käyntiään -- häntä alkoi taaskin ahdistaa tuo kirottu nivelleini. Mutta hän nilkutti ympäri ja esitti ystävänsä toisille miljonääreille -- ja kertoi sitten häväistysjuttuja itse kustakin heistä heidän selkänsä takana.
Majuri oli oikein tyypillinen, puhdasverinen, vanha ylimys; hänen käytöksensä oli täydellisesti _noblesse oblige_ [= aateluus velvoittaa. -- Suomentaja.] niitä kohtaan, jotka kuuluivat hänen tuttavuutensa taikapiiriin -- mutta voi niitä, jotka kuuluivat sen ulkopuolelle! Montague ei ollut milloinkaan kuullut kenenkään pauhaavan palvelijoille sillä tavalla kuin majuri pauhasi "Tomppeli!" kiljui hän, kun jokin meni pöydässä hullusti. "Etkö tiedä mitään parempaa tehtävää kuin kantaa tuollaista pöytää minun eteeni. Mene ja lähetä joku, joka osaa kattaa pöydän!" Ja, uskomatonta kuulla, kaikki palvelijat tunnustivat hänelle täydellisen oikeuden sättiä itseään, ja he lensivät säikähtyneinä täyttämään hänen pyyntöään. Montague huomasi, että koko klubin palveluskunta ryhtyi työhön joka kerta kun majuri ilmestyi; ja kun hän istui pöydän ääressä, alotti hän tähän tapaan -- "Tahdon kaksi kuivaa Martinista. Ja tahdon ne hetipaikalla ymmärrättekö? Älä vitkastele voilautasten ja huuhtelukuppien kanssa -- tahdon kaksi kukonpyrstöä, ja niin pian kuin käpäläsi ehtivät ne kantaa!"
Päivällinen oli hyvin tärkeä toimitus majuri Venablelle -- elämän tärkein toimitus. Nuorempi miehistä kieltäytyi vaatimattomasti tekemästä mitään ehdotuksia, istui ja odotteli sillä aikaa kun hänen ystävänsä suoritti tilaamisen. Heille tarjottiin jotakin pienen pientä osterilajia, ja sipulisoppaa, metsäkanaa, asparagusta ja niiden kanssa viiniä majurin omasta yksityisestä varastosta, ja sitten roomalaista salaattia. Kunkin eri annoksen suhteen antoi majuri erikoiset määräykset, ja koko keskustelun ajan teki hän huomautuksia niiden johdosta: "Tämä on erinomaista lihavaa soppaa -- verraton määrä ravintoainetta sipulisopassa. Ottakaa loput tästä, -- Arvelenpa, että Burgundilainen on kylmää. Burgundilainen ei saisi milloinkaan mennä alapuolelle kuudenkymmenen viiden. Minä en pidä sherrystä, joka on kuudessakymmenessä. -- Ne keittävät aina lintua liian kauan -- Robbie Wallingin kokki on minun tunteakseni ainoa henkilö, joka ei koskaan tee erehdystä leikissä."