Part 13

"Siinä Te taas olette!" sanoi Mrs Winnie. "On mahdotonta ajatella koskaan mitään kauniita unelmia taikka koettaa tehdä jotakin järkevää -- sanomalehtireportterien takia!"

Jos Montague olisi tavannut Mrs Winnie Duvalin ensi kertaa, olisi häneen vaikuttanut hänen ikävöimisensä yksinkertaiseen elämään; hän olisi pitänyt sitä tärkeänä ajanmerkkinä. Mutta ah, hän tiesi nyt, että tämän hänen hurmaavan emäntänsä ympärillä oli enemmän turhanpäiväistä korua kuin kenenkään muun ympärillä, minkä hän vielä oli kohdannut -- ja kaikki se oli hänen omien suunnitelmiensa tuotetta! Mrs Winnie poltti omia, erikoisella merkillä varustettuja paperosseja, ja kun hän tarjosi niitä jollekulle, oli niiden kääreissä Montmorencin vanhan herttuallisen huoneen vaakuna! Ja kun joku sai kirjeen Mrs Winnieltä, huomasi hän kolmenkymmenen pennin postimerkin kirjekuoressa -- sillä harmaa violetti oli hänen värinsä, ja kahdenkymmenen pennin postimerkit olivat inhottavan punaisia! Siksi saattoi varmuudella päättää, että jos Mrs Winnie joskus läksisi kanoja kasvattamaan, niin tulisi poikasten olla erikoisesti tuotettuja Kiinasta tai Patagoniasta, ja kanakoppien tulisi olla tarkkoja mestarijäljennöksiä niistä, joita löytyi vanhassa Montmorencin linnassa, missä hän automobiilillaan oli pistäytynyt.

Mutta Mrs Winnie oli kaunis, ja kovasti innostunut juttelemaan, ja siksi Montague kunnioittavalla myötätuntoisuudella kuunteli, kun hän kertoi ihanteellisista maalaisunelmistaan. Ja sitten kertoi Mrs Winnie hänelle Mrs Caroline Smythestä, joka oli kutsunut joukon ystäviään koolle erääseen suureen hotelliin, ja järjestänyt seuran ja perustanut "pysähdy hetkeksi kodin" suojattomille kissoille. Sen perästä heittäytyi hän psyykillisiin tutkimuksiin -- joku oli vienyt hänet istuntoon, missä arvokkaan näköiset yliopistojen professorit ja naiset rillit nenällä istuivat piirissä ja odottivat henkien aineellistumista. Se oli ollut ensimäinen Mrs Winnien tämän suuntainen kokemus ja hän oli yhtä innostunut kuin lapsi, joka juuri on löytänyt makeislaatikon avaimen. "Tuskin tiesin nauraako vai peljätä", sanoi hän. "Mitä Te siitä ajattelette?"

"Minulla on ilo saada Teiltä ensimäiset vaikutelmani siinä suhteessa", sanoi Montague nauraen.

"No hyvä", sanoi hän, "sitten siellä oli pöytien kohoamista ja oli mitä salaperäisintä nähdä pöydän hyppien kulkevan ympäri huonetta! Ja sitten oli koputuksia -- ja kuvitelkaa, kuinka ihmeellistä on nähdä ihmisiä, jotka oikein todella uskovat saavansa sanomia hengiltä. Se kerrassaan pani kylmiä väreitä liikkeelle minun ruumiissani. Ja sitten tämä nainen -- rouva Se-ja-se -- meni ranssiin uh! Perästä päin puhelin minä yhden miehen kanssa, ja hän kertoi minulle, kuinka hänen isänsä oli ilmestynyt hänelle yöllä ja kertonut, että hän oli juuri hukkunut mereen. Oletteko koskaan kuullut sellaista?"

"Sellainen kertomus kulkee meidän perheessämme", sanoi hän.

"Jokaisessa perheessä näyttää sellainen olevan", sanoi Mrs Winnie. "Mutta, paras ystävä, se teki minut niin rauhattomaksi -- makasin valveilla koko yön odottaen näkeväni oman isäni Hänellä oli hengen-ahdistusta, nähkääs; ja minä kuvittelin kuulevani hänen hengityksensä."

He olivat nousseet ja harhailivat kasvihuoneeseen; ja Mrs Winnie katsahti aseissa olevaan mieheen. "Minä rupesin kuvittelemaan, että tämä henki tulisi minua katsomaan", sanoi hän. "Luulen, etten tästä lähtien käy enää istunnoissa. Minun miehelleni oli kerrottu, että minä olin luvannut heille vähän rahaa, ja hän raivostui -- hän pelkää, että se joutuu sanomalehtiin." Ja Montague nauroi sisässään niin että vapisi, kuvitellessaan, mikä työ ylimyksellisellä ja ylpeällä vanhalla pankkiirilla mahtoi olla koettaessaan estää vaimoansa joutumasta sanomalehtien palstoille!

Mrs Winnie sytytti valot suihkulähteessä, ja istuutui sen reunalle ja seurasi silmillään kaloja. Montague puoleksi odotti hänen kysyvän, luuleeko hän niillä olevan henkeä; mutta hän säästyi siitä, Mrs Winnien jatkaessa aivan toiseen suuntaan.

"Minä kysyin sitä tohtori Parryltä", sanoi hän. "Oletteko kohdannut hänet?"

Tohtori Parry oli St Cecilian, Viidennen Avenuen varrella olevan uudenaikaisen kirkon sielunpaimen, ja useimmat Montaguen tuttavista kävivät siellä. "En ole vielä ollut kaupungissa ainoatakaan sunnuntaita", vastasi hän. "Mutta Alice on hänet tavannut."

"Teidän täytyy tulla minun kanssani jonkun kerran", sanoi hän. "Mutta mitä tulee henkiin. --."

"Mitä hän niistä sanoi?"

"Hän näytti niitä pakenevan", nauroi Mrs Winnie. "Hän sanoi, että se vie helposti vaarallisille aloille. Mutta ah, minä unohdin -- minä kysyin myöskin swamiltani, ja hän ei siitä ollenkaan hämmästynyt. He ovat tottuneet henkiin; tiedättehän, että he uskovat henkien takaisinpalaamiseen maan päälle. Minä ajattelin, että jos se olisi hänen henkensä, niin mielelläni katsoisin sitä -- sillä hänellä on niin kauniit silmät. Hän antoi minulle kirjan, jossa kerrottiin hindulaisia legendoja, -- ja niissä oli niin ihana kertomus nuoresta prinsessasta, joka rakasti turhaan ja kuoli surusta; ja hänen sielunsa siirtyi naarastiikeriin; ja hän tuli yön aikana siihen paikkaan, missä hänen rakastajansa lepäsi, nukkuen nuotiotulen ääressä, ja hän vei hänet mukanaan henkimaailmaan. Se miltei pani veret hyytymään -- minä istuin täällä ja luin sitä, ja minä saatoin mielessäni kuvitella hirvittävän naarastiikerin kiemurtelevan puiden varjossa, ja juovat sen taljalla loistivat nuotion valossa, ja sen viheriät silmät hehkuivat. Tunnettehan tuon runon -- me luimme sitä ennen koulussa -- 'Tiikeri, tiikeri, tulisilmä!'"

Montaguen oli vaikea kuvitella mielessään naarastiikeriä Mrs Winnien kasvihuoneessa, jollei, todellakaan, tahtonut ottaa esitystä kuvaannollisessa merkityksessä. Ihmisen sydämessä nukkuu rajuja petoja, jotka silloin tällöin ulvovat, ja liikuttavat likasenkeltaisia jäseniään, ja saavat ihmisen erkaantumaan ja muuttumaan kylmäksi. Mrs Winnie oli puettu harsomaisen pehmeään pukuun, joka oli koristeltu punasilla kukkasilla, mutta ne kalpenivat hänen kasvojensa syvän punan rinnalla. Hänellä oli oma hajuvetensä, jossa oli kummallinen, kiihottava tuoksu, joka kosketteli muistojen kieliä niinkuin vain tuoksu voi niitä koskettaa. Hän nojasi Montaguea kohti, puhuen kiihkeästi, ja pehmeät, valkoiset käsivartensa nojasivat marmoriseen renanteeseen. Sellaista hurmaavaisuutta oli mahdoton katsella ilman viettelystä; ja hieno väristys kävi läpi Montaguen, niinkuin tuulenhenki kulkee lammikon yli. Se lienee koskettanut myöskin Mrs Winnietä, sillä hän vaikeni äkkiä, ja hänen katseensa harhaili kauas pimeyteen. Pari minuuttia oli kaikki hiljaista, eikä kuulunut muuta kuin lähteen säännöllinen pulpunta, ja naisen rinnan aaltomainen, tasainen kohoilu.

Ja seuraavana aamuna sitten kysäsi Oliver, "Missä sinä olit eilen illalla?" Ja hänen veljensä vastattua, "Mrs Winnien luona", hymyili hän ja sanoi, "Oh!" Sitten lisäsi hän vakavasti, "Kasvata Mrs Winnietä -- se on parasta, mitä voit tehdä tätä nykyä."

Yhdestoista luku.

Montague hyväksyi ystävänsä tarjouksen jakaa hänen penkkinsä St Cecilian kirkossa, ja seuraavana sunnuntaiaamuna läksi hän yhdessä Alicen kanssa ja kohtasi Mrs Winnien joka oli serkkunsa seurassa. Charlie-parka oli nähtävästi pesty ja hiottu sekä ruumiillisesti että moraalisesti, ja oli valmis ottamaan varteen "vielä yhdestä tilaisuudesta"! Pudistaessaan Alicen kättä, tuijotti hän häneen äänettömällä ja anteeksipyytävällä katseella; hän näytti olevan syvästi kiitollinen siitä, että Alice ei kieltäytynyt astumasta samaan penkkiin hänen kanssaan.

St Cecilian kirkko oli mitä mieltäkiinnittävin paikka. Kirkossakäynti oli toinen yhteinen tapa niillä ihmisillä, jotka seuramaailma oli sulkenut piiriinsä ja se oli niinkuin oopperakin muodostunut virkavelvollisuudeksi. Tuo loistava temppeli oli rakennettu kaiverretusta marmorista ja harvinaisista puulajeista, ja jalokivet hohtivat koristeellista vaikutusta lisäten uskollisena hämärässä valossa. Tämän rakennuksen ovilla pysähtyivät ylhäisön vaunut, lesket ja tyttäret laskeutuivat alas niistä, uusien silkkihameiden ja tärkättyjen ja hajuvesille tuoksuvain liinakankaiden kahistessa joka askeleella; jokainen niistä oli niinkuin hienosti puettu, hansikkaisiin ja hattuun kiedottu kuva, joka kantoi siveää pikku rukouskirjaa. Heidän takanaan seurasivat kärsivälliset ja pitkämieliset miehet, kaikki uusissa frakkinutuissaan ja kiiltävissä silkkihatuissaan; ylhäisön mieshenkilöt esiintyivät aina vastikään pestyinä ja ajeltuina, ja juuri harjattuina ja kiillotettuina, mutta nyt näyttivät he olevan sitä vieläkin enemmän -- he olivat täynnä sunnuntai tunnelmaa. Voi niitä uudestasyntymättömiä, uskottomia ja pakanoita, jotka puhuvat pilkkasanoja ulkonaisessa pimeydessä, eivätkä tiedä sunnuntain suloisesta _tunnelmasta_ -- nautinnosta pestä ja harjata ja voidella hajuvesillä taas itsensä kaiken tuon kuusi päivää kestäneen nykyaikaisen touhun hirvittävän mielettömyyden jälkeen, ja tuntea sitten itsensä puhtaaksi ja olon mukavaksi ja hyväksi! Ja sitä paraadia myöhemmin Avenuella, minne oli kertynyt useiden kymmenien muidenkin kirkkojen seurakunnat; ja sitä muodinmukaista pukunäyttelyä, jota puolet kaupungista tuli katsomaan!

St. Cecilian kirkossa läsnäolevaa hienon hienoa seurakuntaa eivät kristinuskon vallankumoukselliset opit ollenkaan hämmentäneet eikä häirinneet. Kohtalon tutkija olisi kuunnellut kauhulla juhlallisia julistuksia ikuisesta kadotuksesta, tuomioita rikkaista miehistä ja neulansilmistä sekä kukkasista kedolla, jotka eivät kehränneet. Mutta St. Cecilian seurakunta ymmärsi, että tällaiset asiat oli otettava runollisessa merkityksessä, ja se oli yhtämieltä ranskalaisen markiisin näkökannan kanssa, että Kaikkivaltias ajatteleisi kahdesti, ennenkuin tuomitseisi hänen kaltaisensa herrasmiehen.

He olivat kuulleet näitä lauseita aina lapsuudestaan saakka ja hyväksyivät ne luonnollisina asioina. Mutta sittenkin nämä opit olivat tulleet jumalallisen olennon huulilta, ja tyhmän ylpeäähän olisi yrittääkään tavallisen kuolevaisen koettaa häntä jäljitellä. Sellaisten kohtien suhteen ei voinut muuta kuin jättää ne niille, joiden asiana oli niitä tulkita -- tohtoreille ja kirkon johtohenkilöille; ja kun he niitä kohtasivat, rauhoittui heidän sydämensä -- sillä he eivät olleet kuvien raastajia eikä kirkkorauhan häiritsijöitä, vaan sivistyneitä ja säädyllisiä herrasmiehiä. Piispa, joka johti tätä maailmankaupungin osaa, oli juhlallisen näköinen persoona, joka liikkui paraimmissa seurapiireissä ja kuului suljetuimpiin klubeihin.

St Cecilian penkkejä annettiin vuokralle, ja niillä oli aina suuri kysyntä; ja niillä, jotka riippuivat ylhäisön liepeissä, oli tapana saapua joka sunnuntai, kumarrella, hymyillä ja toivoa mahdollisuutta jonkin tilaisuuden avautumiseen. Muukalainen, joka sinne tuli, oli kokonaan vieraanvaraisuudesta riippuvainen; mutta siellä oli samettikenkäiset ja ammatissaan taitavat ovenvartijat, jotka kyllä löysivät yhden istuimen, jos henkilö kelpasi esitettäväksi. Harvoin sattui, että olisi joku kelvoton sattunut tulemaan, sillä köyhälistö ei liikkunut St. Cecilian kaduilla. Vapaaehtoisista lahjoistaan karttuneilla tuloilla ylläpiti se "lähetystyötä" itäisellä rannikolla, missä nuoret apulaispapit taistelivat alempien luokkien siveellistä ja luonnollista alennustilaa vastaan -- kehittäen sillä välin sydäntä liikuttavaa ääntä, ja odottaen, kunnes heidät ylennettäisiin oikeaan kirkkoon. Ylhäisö antoi asianmukaisesti perää uskonnollisille oppailleen, ja se olisi kerrassaan hämmästynyt, jos joku olisi esittänyt sellaista ajatusta, että he muka painoivat heitä; mutta nuoret apulaispapit huomasivat tuskallisina luonnottoman valitsemistavan, jonka mukaan ne, joiden käytös ja takin leikkaus ei ollut miellyttävä, jätettiin pitkäksi aikaa köyhäin kortteleihin. -- Erään kerran oli sattunut huvittava erehdys; New Portiin oli rakennettu kaunis, uusi kirkko, ja kaunopuheinen nuori herranpaimen oli vihitty toimeen, ja koko ylhäisö oli läsnä avajaisjumalanpalveluksessa ja istui ja kuunteli hämmästyneenä omaa tuomiotaan harjottamistaan mielettömyyksistä ja paheista! Seuraavana sunnuntaina, tarpeetonta sanoa, ei ylhäisö ollut saapunut; ja puolen vuoden sisällä oli kirkko ajautunut karille, ja se oli purettava ja myytävä!

He saivat kuulla loistavaa musiikkia St Ceciliassa, niin kaunista, että Alicelle tuli paha olla, ja hän arveli, että se on vaarallisen "ylhäistä." Mrs Winnie nauroi hänelle, tarjoutuen viemään hänet iltapäiväjumalanpalvelukseen toisen kadun varrella, missä heillä oli täydellinen orkesteri, harpun soittoa, ooperamusiikkia ja suitsutusta, siellä ihmiset laskeutuivat polvilleen ja tunnustivat syntejään. Nähtävästi oli sellaisia ihmisiä, jotka mielellään hivelivät tunteitaan ottamalla osaa typeriin "katolilaisiin" toimituksiin; ne muistuttivat pientä poikaa, joka koettaa nähdä, kuinka lähellä kallionreunannetta hän voi kävellä. Tämän kirkon "isä" kantoi yllään jalokivillä peitettyä manttelia, jossa oli monen monta kyynärää pitkä laahustin, ja oli maksanut uskomattoman monta kymmentä tuhatta markkaa; ja tuon tuostakin marssi hän komeassa juhlakulkueessa läpi kirkon sivukäytävien, niinettä kaikki katselijat saattoivat hänet hyvästi nähdä. Kaiken tämän johdosta väiteltiin kirkossa kiivaasti, ja kirjotettiin tukuttain lentolehtisiä ja niiden takia punottiin vehkeitä ja taisteltiin monta taistelua seuramaailmassa.

Mutta Montague ja Alice eivät saapuneet tähän jumalanpalvelukseen, sillä he olivat luvanneet toisilleen lähteä kuluttamaan aikaansa sangen sivistymättömällä tavalla -- pienellä kiertomatkalla maanalaisissa tunneleissa; sillä siihen asti eivät he vielä olleet nähneet sitä puolta kaupungista. Ylhäisössä elävät ihmiset näkivät Madisonin ja Viidennen Avenuen, missä heidän kotinsa olivat, kirkkoineen ja hotelleineen, joita oli toinen toisensa vieressä niiden varsilla; ja juuri alapuolella oli myymäläalue, ja teatterialue oli yhdellä puolella, ja pohjoisessa oli puisto. Jollei lähtenyt ajelemaan automobiililla, oli siinä kaikki, mitä kaupungista näkyi. Kun kaupungissa kävijät kysyivät Aquariumia, arvopaperipörssiä, taidemuseota, Tammany Hallia ja Ellisin saarta, jonne siirtolaiset saapuivat, näyttivät vanhat new-yorkilaiset hämmästyneiltä ja sanoivat: "Ystäväni, tahdotteko tosiaankin nähdä kaikkia niitä? No jaa, minä olen ollut täällä koko elämäni, enkä ole niitä koskaan nähnyt!"

Katselijoiden laumoille oli järjestetty erityiset laitokset, suunnaton automobiili-omnibussi, johon mahtui istumaan kolme- tai neljäkymmentä henkilöä, ja ajoi Batterystä Harlemiin nuoren miehen selittäessä kovalla äänellä suunnattoman torven kautta näköaloja. Kunniattomat olivat antaneet sille lisänimen "tora-vaunu", ja pilaa tehdessään sanoivat, että yksi näistä laitoksista ylläpiti "opiumikeskustaa" kiinalaisessa kaupunginosassa, ja "taskunpuhdistus-laitosta" Boweryssä, ja vuokrasi jykevärakenteisia yksilöitä istumaan Oklahomasta ja Kalamazzoosta tulevien matkailijoiden ihmetyksellä katseltavaksi. Tietenkään ei koskaan olisi sopinut henkilöiden, jotka juuri oli otettu hienostoon, nousta "toravaunuun"; mutta heidät päästettiin maanalaisille rautateille, ja he mennä vinhasivat korviasärkevällä jyryllä läpi pitkän teräs- ja kivitunnelin. Ja sitten pääsivät he ulos ja kiipesivät ylös äkkijyrkälle vuorelle niinkuin kaikki muutkin tavalliset kuolevaiset, seisoivat ja katselivat ihmetyksellä Grandin hautakammiota: suunnattoman suurta valkoista marmorirakennusta paikalla, josta näki yli koko Hudsonin. Rakennustyyliltään ei se ollut mikään kaunis rakennus -- mutta arvostelua lievensi tieto, että sankari itse ei siitä olisi välittänyt. Sitä saattaisi kuvata saippualaatikoksi, jonka kärjessä oli juustonelikko; ja nämä kotoiset ja tutut kappaleet eivät kenties olleet aivan vieraita tuon vaatimattomimman suurmiehen luonteelle, mitä koskaan on elänyt.

Näköala virralle oli suuremmoinen, epäilemättä hienoin, mitä kaupunki saattoi tarjota; mutta sen särki siivottoman näköinen kaasusäiliö, joka oli rakennettu suoraapäätä sen keskelle. Mutta tämäkään toiselta puolen ei rikkonut kokonaisuutta -- se tyypillisesti muistutti kaupungin kaikkia ominaisuuksia. Se oli kaupunki, joka oli aivan yhtäkkiä kasvanut, ilman että kukaan olisi siitä välittänyt taikka sitä auttanut; se oli jättiläismäinen ja jykevä, alkuperäisen voimakas, kolkko ja kammottava. Ei missään näkynyt siinä kaunista kohtaa, missä katselijan silmä olisi saattanut levätä, ilman että jokin ruma jossain aivan lähellä ei olisi sitä häirinnyt. Aivan virran partaalla kulki likainen tavarajuna ja virran yli kulkeva kaunis paalutus oli hakattu rikki, ja niiden sijalla oli nyt louhittuja kivilaattoja, joita peitti maayhtiöiden ilmotusplakaatit. Ja jos jossakin oli kaunis rakennus, niin sen vierellä oli varmasti tupakkailmotus; jos missä sattui olemaan kaunis katu, oli siellä aina kuormavankkureita ja nääntyneitä hevosluuskia, jotka tempoivat valjaissa; jos sattui olemaan kaunis puisto, oli se täynnä kurjan näköisiä, työstä karkotettuja miehiä. Missään ei näkynyt säännöllisyyttä eikä järjestystä -- jokainen taisteli itsensä edestä, riiteli ja tappeli jokaisen muun kanssa; ja tämä mursi sen taikamaisen voiman, minkä tuo jättiläiskaupunki muutoin olisi voinut luoda. Se näytti jättiläismäiseltä, hukkaan menneeltä voimakasalta -- vuorelta, joka oli alituisessa työssä ja sai aikaan loppumattoman sarjan epäonnistuneita tuotteita. Sen miehet ja naiset kuihtuivat tuskasta;, mutta heitä painoi lumous sellainen, että vaikka olisivat kuinka taistelleet, eivät he saaneet mitään aikaan.

Tultuaan ulos kirkosta oli Montague kohdannut tuomari Ellisin; ja tuomari oli sanonut hänelle, "Minulle tulee kohta juttelemista Teille." Ja Montague antoi hänelle osotteensa, ja paria päivää myöhemmin saapui hänelle kutsu tulla aamiaiselle tuomarin kanssa hänen klubiinsa.

Tuomarin klubi käsitti korttelin Viidennen Avenuen varrella, ja se oli komea ja kunnioitusta herättävä. Se oli muodostunut kansalaissodan painostuksen aikoina; kalpeat ja nälkiintyneet sankarit olivat tulleet tappelusta kotiinsa ja ryhtyneet liikeasioihin ja ne jotka olivat onnistuneet, olivat sijottuneet tänne lepäämään. Nähdessä heidät nyt torkkumassa suurissa nahkapeitteisissä nojatuoleissa, olisi ollut vaikea arvata heidän olleen kerran kalpeita ja nälkiintyneitä sankareita. He olivat diplomaatteja ja valtiomiehiä, piispoja ja lakimiehiä, suuria kauppiaita ja rahavaltiaita -- miehiä, jotka vuosisadan aikana olivat muodostaneet kaupungin hallitsevan luokan. Kaikki täällä oli hauskasti koristeltua ja juhlallisen näköistä, ja tarjoilijat liikkuivat ympäri äänettömin askelin.

Montague jutteli tuomarin kanssa New-Yorkista ja kaikesta, mitä hän oli ehtinyt nähdä, ja niistä ihmisistä joita hän oli kohdannut; isästään ja sodasta; ja vastikään tapahtuneesta valinnasta ja liikeasioista. Ja sillä välin tilasivat he aamiaisen; ja kun he olivat päässeet sikaareihin, yskäsi tuomari ja sanoi, "Ja nyt minun on puhuttava Teidän kanssanne eräästä liikeasiasta."

Montague asettui kuuntelemaan. "Minulla on muuan ystävä", selitti tuomari -- "muuan hyvin hyvä ystävä, joka on pyytänyt minua hakemaan itselleen lakimiestä, joka ottaisi ajaakseen tärkeän jutun. Minä juttelin asiasta kenraali Prenticelle, ja hän oli yhtä mieltä minun kanssani, että erinomainen ajatus olisi tarjota asiaa Teille."

"Olen hyvin suuresti Teille kiitollinen", sanoi Montague.

"Asia on hyvin arkaluontoista laatua", jatkoi toinen. "Se koskee henkivakuutusta. Oletteko perehtynyt vakuutusasioihin?"

"En ollenkaan."

"Olin juuri otaksunut, ettette olisi", sanoi tuomari, "Niissä on muutamia asianhaaroja, jotka eivät ole yleisesti tunnettuja, mutta joita, lievästi sanottuna, voisin kutsua vähän epätyydyttäviksi Ystäväni on suuri vakuutusten omistaja useissa yhtiöissä, ja hän ei ole tyytyväinen niiden hoitoon. Asian arkaluontoisuus mikäli se minua koskee on siinä että yhtiö, jonka menettelyssä hän huomaa suurimman virheen, on yksi niistä, joissa minä olen itse yhtenä johtajana. Te ymmärrätte?"

"Täydellisesti", sanoi Montague. "Mikä yhtiö se on?"

"Fidelity", vastasi toinen -- ja hänen kumppanilleen lensi salamana aivoihin Freddie Vandam, jonka hän oli kohdannut Havensin linnassa! Sillä Fidelity oli Freddien yhtiö.

"Ensimäinen asia, mitä Teiltä pyydän", jatkoi tuomari, "on se, että pidätte minun sekaantumistani asiaan, ryhdyttekö sitä ajamaan taikka ette, ehdottomasti _entre nous_ [meidän keskisenä. -- Suom.] Minun asemani on yksinkertaisesti tällainen: olen pannut yhtiön johtajain kokouksissa vastalauseeni kaikkea sitä vastaan, mitä pidän epäviisaana politiikkana -- ja minun vastalauseeni on jätetty huomioon ottamatta. Ja kun ystäväni pyysi minulta neuvoa, annoin minä hänelle; mutta samalla asemani ei ole sellainen, että voitaisiin julkisesti vedota minuun asian yhteydessä. Seuraatteko minua?"

"Täydellisesti", sanoi toinen. "Minä suostun pyyntöönne."

"Erinomaista. Ja nyt siis, asiantila on lyhyesti tällainen: yhtiöt saavuttavat suunnattomia ylijäämiä, jotka lain mukaan kuuluvat vakuutuskirjain haltijoille; mutta eri yhtiöiden hallinnot pidättävät nämä voitto-osingot itselleen pankkiliikkeen kasvamisen takia, jonka nämä lisätyt rahastot heille ja heidän liittolaisilleen takaavat. Tämä on minun mielestäni aivan ilmeinen vääryys, ja mitä vaarallisin asiantila."

"Samaa sanoisin minäkin!" vastasi Montague Häntä hämmästytti sellainen tiedonanto, joka hänelle vielä tuli sellaisesta lähteestä. "Kuinka se on saattanut jatkua?" kysyi hän.

"Se on jatkunut kauan aikaa", vastasi tuomari. "Mutta miksi ei siitä tiedetä?"

"Sen tietää täydellisesti jokainen, joka on vakuutusasian kanssa tekemisissä", oli vastaus. "Asiaa ei ole koskaan otettu käsille eikä julkisuuteen yksinkertaisesti siitä syystä, että sen yhteyteen punoutuneilla langoilla on niin suunnattoman suuri ja laajalle ulottuva voima, että kukaan ei ole vielä milloinkaan uskaltanut käydä niiden kimppuun."

Montague nojasi eteenpäin, katse lujasti kiinnitettynä tuomariin. "Jatkakaa", sanoi hän.

"Asema on lyhyesti tällainen", sanoi toinen. "Ystäväni Mr Hasbrook, tahtoo nostaa jutun Fidelity-yhtiötä vastaan, pakottaakseen sen maksamaan hänelle asianmukaisen osansa voitosta. Hän haluaa juttua julkisuuteen ja ajettavaksi viimeiseen oikeusistuimeen saakka."

"Ja tarkotatteko", kysyi Montague, "että Teidän olisi vaikea löytää New-Yorkissa ainoatakaan lakimiestä, joka ottaisi ajaakseen sellaisen jutun?"

"En", sanoi toinen, "en juuri sitä. New-Yorkissa on kyllä lakimiehiä, jotka ryhtyisivät vaikka mihin. Mutta löytää huomattavassa asemassa olevaa lakimiestä, joka sen ottaisi ja kestäisi kaiken painon, mikä hänen päällensä virtaisi -- se veisi ehkä jonkun verran aikaa."

"Te hämmästytätte minua, tuomari."

"Raha-asiat tässä kaupungissa ovat arvaamattoman läheisesti kiedotut toisiinsa, Mr Montague. Tietenkin löytyy lakitoimistoja, joiden harrastukset ovat yhtä puolta niiden harrastusten kanssa, jotka vastustavat yhtiöiden johtajien etuja. Helppo asia olisi saada heidät ryhtymään asiaa ajamaan, mutta siinä tapauksessa, ymmärrättehän, syytettäisiin ystävääni siitä, että hän nosti jutun heidän harrastuksia ajaakseen; jotavastoin hän toivoo, että juttu näyttäisi, niinkuin se todellisuudessa onkin, puolueettoman henkilön asialta, joka etsii vakuutuskirjain omistajain suuren ryhmän oikeuksia. Siitä syystä tahtoi hän löytää asianajajan, jonka harrastukset eivät olisi minkäänlaisessa yhteydessä kenenkään kanssa, ja joka olisi vapaa omistamaan jakamattoman huomionsa jutulle. Siten tulin ajatelleeksi Teitä."

"Minä otan jutun", sanoi Montague äkkiä.