Part 12

Nyt tuli Laura Hegan, joka tervehti heitä ylpeällä tavallaan; ja Mrs Hegan, uhkuva ja elinvoimainen, puettuna _en grande dame_. "Tulkaa joskus katsomaan", sanoi mies. "Teidän on vaikea tavata minua muuten, sillä minä en paljon oleskele ulkona." Ja niin läksivät he; ja Montague istui yksin, tupakoi ja tuumaili. Nuo kasvot yhä pysyivät hänen näkyvissään; ja nyt yht'äkkiä välähti hänelle salamana, mikä se oli: petolinnun kasvot -- suuren, villin, yksinäisen kotkan! Kenties olet nähnyt sellaisen eläintarhassa istumassa korkealla, alistuen kärsivällisesti ja odottaen aikaansa. Mutta kaiken aikaa oli kotkan sielu kaukana poissa, vaelteli läpi laajojen avaruuksien, valmiina salamana hyökkäämään ja tarttumaan kynsin saaliiseen!

Kymmenes luku.

Seuraavalla viikolla oli Montagueilla kiirettä. Wallingit olivat tulleet kaupunkiin ja avanneet kotinsa, ja nyt oli lähellä ihmeellisten avajaistanssijaisten aika, joissa Alice muodollisesti tultaisiin esittämään seuramaailmalle. Ja tietenkin Alicen täytyi tilaisuutta varten saada uusi puku, ja sen välttämättä täytyi olla kaunein puku, mitä koskaan oli nähty. Muutamana joutavana hetkenä laski serkkunsa hänelle, että Alicen vierailu Wallingeilla tuli hänelle maksamaan kaksikymmentäviisi markkaa minuutilta.

Mitä se maksaisi Wallingeille, sitä tuskin uskalsi ajatella. Heidän tanssisalinsa oli muuttuva kukkatarhaksi, ja siellä tultaisiin tarjoamaan illallista sadalle vieraalle, ja vielä toinen illallinen tanssin perästä, ja kalliita lahjoja jokaiselle läsnäolijalle. Näiden ostaminen oli uskottu Oliverin tehtäväksi, ja Montague kuunteli kauhistuksella, mitä ne olivat maksaneet. "Robbiella ei ole varoja tehdä mitään toisluokkaista", oli nuoremman veljen ainoa vastaus hänen huudahteluihinsa.

Alice jakoi aikansa Wallingeille ja räätäleillensä, ja joka ilta, kun hän saapui kotia, oli hänellä kerrottavana jostakin uudesta kehitysaskeleesta. Alice oli vielä vasta-alkaja leikissä, ja se sai hänet kiihottumaan; ja Mrs Robbie näki mielellään hänen kirkkaat kasvonsa ja kainon hymynsä hänen tehdessä innokkaasti kysymyksiään. Mrs Robbie oli itse antanut määräyksensä ylihovimestarilleen, kukkakauppiailleen ja kirjurilleen, ja sitten oli hän jatkanut matkaansa eikä ajatellut sitä sen enempää. Se oli suurten naisten tapa -- taikka ainakin oli se heidän tapansa näytellä.

Wallingien kaupunkitalo oli juhlallinen palatsi, joka vallitsi korttelin alaa Viidennen Avenuen varrella -- se oli yksi noista Wallingin perheen kymmenkunnasta palatsista, jotka luettiin kaupungin nähtävyyksien joukkoon. Kokonainen luettelo olisi muodostunut niistä täydellisistä maataloista, joita Wallingit ylläpitivät -- heillä oli maa-alue Georgiassa, ja toinen Adirondackissa, ja toisia oli Long Islandissa ja New Jerseyssä. Myöskin oli useita New Portissa -- yksi sellainen, jossa oli tuskin koskaan asukkaita, ja jota Mrs Billy Alden purevasti nimitti "viidentoista miljoonan markan linnaksi erämaassa."

Montague meni Alicen mukana pari kertaa, ja sai tilaisuuden tarkastaa Mrs Robbieta kotosalla. Kolmekymmentäkahdeksan palvelijaa oli hänellä asunnossaan; se oli itsessään kokonainen pikku valtio, jossa Mrs Robbie oli kuningattarena, ja hänen taloudenhoitajansa pääministerinä, ja niiden alapuolella oli monta eri arvoastetta, luokkaa ja säätyä, niinkuin feodaaliruhtinaskunnassa. Siellä täytyi olla kuusi erillään olevaa ruokailuhuonetta erilaisia palvelijoita varten, ja palvelijoiden palvelijoilla oli vielä palvelijoita. Ainoastaan kolme sanottiin olevan sellaisia, joille rouva antoi määräyksiä -- ylitarjoilija, hovimestari ja taloudenhoitaja; hän ei edes tietänyt useimpien heidän nimiä, ja ne vaihtuivat niin usein, että, selitteli hän -- hänen oli jätettävä salapoliisinsa tehtäväksi erottaa palvelijat ja murtovarkaat toisistaan.

Mrs Robbie oli aivan nuori nainen, mutta häntä miellytti tekeytyä huolien uuvuttamaksi rouvaksi, joka oli väsynyt korkean asemansa vastuunalaisuuteen. Tietämättömät pitivät ja kuvittelivat mielessään hänen viettävän elämäänsä suloisessa rauhassa, kaikkien tilaisuuksien ollessa hänelle avoinna; itse asiassa vähäpätöisin kyökkityttökin oli vapaampi -- hän oli aivan nääntynyt laihaksi sen taakan alla, mikä hänen päällänsä lepäsi. Jättiläismäinen kone uhkasi alinomaa särkyä pirstoiksi, ja hänellä, joka tahtoi sitä pyörittää, täytyi olla Salomonin viisaus ja Jobin kärsivällisyys. Hovimestarin palkkaan meni kokonainen omaisuus, ja kuitenkin ryösti hän oikealta ja vasemmalta, ja riiteli päälle päätteeksi kyökkimestarin kanssa. Ylitarjoilijan epäiltiin juovan itsensä humalaan kalliilla ja harvinaisilla viineillä, ja uusi sisäkkö oli muuttunut valepukuiseksi sanomalehtireportteriksi. Mies, joka joka päivä oli kymmenen vuoden ajalla tullut vetämään rakennuksen kelloja, oli kuollut, ja se, joka piti huolta harvinaisista muinaiskaluista oli sairaana, ja taloudenhoitaja oli pahemmassa kuin pulassa huolehtiessaan toisen harjottamisesta.

Ja vaikkakin otaksuttaisiin, että pääsit pakenemaan kaikkia näitä asioita, olisi yhä vielä jälellä elämäsi varsinaiset kysymykset, joita sinun olisi silmästä silmään katsottava. Se ei ollut kylliksi, että pysyit hengissä; sinulla oli tehtäväsi -- velvollisuutesi seuraelämän johtajana. Sitten oli päivittäinen posti kaikkine säälittävine kirjeineen tuhansilta ihmisiltä, jotka pyysivät rahaa -- tosiasiassa yhden viikon sisällä saapui anomuksia kymmenen miljoonan markan arvosta. Ne olivat neroja, jotka olivat keksineet patenttimunanhautomislaitteet ja lämmityskoneistot, ja joka kerta kun annoit tanssijaiset, panit liikkeelle joukoittain anarkisteja ja vetelehtijöitä. Ja sitten oli kirjeet, joihin todella tuli vastata, ja kutsut, joita oli noudatettava. Näitä viimeksi mainittuja oli niin paljon, että samassa ympäristössä asuvat ihmiset olivat järjestäneet saman päivän, jolloin he olivat kotona; niinpä, jos asuit Madison Avenuella, oli se päivä torstai; mutta silloinkin meni koko iltapäivä kutsukorttien jakamiseen. Ja sitten oli lähetettävä ja vastaanotettava kutsuja; ja aina sattui erehdyksiä ja tuli loukanneeksi jotakuta -- ihmiset saattoivat tulla verivihollisiksi yhtenä yönä ja toivoa sitä koko maailman tietoon jo seuraavana aamuna. Ja tätä nykyä tapahtui niin paljon avioeroja ja uudelleen-naimisia, ja niitä seurasi asianmukaiset nimenmuutot; ja muutamilla oli vihiä vaimojensa rakastajista, mutta eivät siitä välittäneet, ja muutamat taas välittivät, mutta eivät niistä mitään tienneet -- kaikki tuo yhdessä oli kuin olisi pelannut kahtatoista shakkipeliä päässään. Ja sitten oli tukanlaittaja, terveydenhoitaja ja hieroja, ja räätäli, suutari ja jalokiviseppä; ja sitten täytyi välttämättä vilkaista sanomalehteä, ja käydä silloin tällöin lapsia katsomassa.

Kaiken tämän selitti Mrs Robbie aamiaisilla; sellainen oli rikkaan ihmisen taakka, josta jokapäiväisillä ihmisillä ei ollut vähintäkään käsitystä. Henkilö, jolla oli paljon rahaa, oli niinkuin siirappitynnyri -- kaikki kärpäset läheisyydessä lensivät suuristen sen ympärillä. Kerrassaan uskomatonta oli, kuinka pitkälle ihmiset saattoivat mennä tullakseen kutsutuksi hänen kotiinsa; he eivät ainoastaan kirjottaneet ja pyytäneet häneltä, he saattoivat sekaantua hänen liikeasioihinsa ja vieläpä houkutella hänen ystäviänsäkin. Ja voi sitä vaikeutta toiselta puolen, kun piti saada heidät tulemaan, silloin kun he luulivat hänen heitä tarvitsevan! "Kuvitelkaa", sanoi Mrs Robbie, että tarjoatte päivällisen englantilaiselle kreivittärelle, ja hän yrittää velottaa tulemisestaan teitä! Ja uskomattomalta niinkuin se tuntuukin, muutamat ihmiset todellakin mukautuivat hänen vaatimuksiinsa ja tuo inhottava olento oli näytellyt seuramaailman kuuluisuuden osaa kokonaisen sesonkikauden, ja oli saanut sievoset tulot siitä. Ei näyttänyt olevan ollenkaan mitään rajoja muutamien ylhäisön loiselävien alhaisuudelle.

Oli opettavaista kuulla Mrs Robbien tuovan esille tuollaisia ikäviä puolia; ja kuitenkin -- voi inhimillistä heikkoutta -- seuraavalla kerralla Montaguen siellä käydessä tuo suuri nainen paloi aivan vihasta kuultuaan uutisen, että uusi ulkomaalainen prinssi aikoi saapua Ameriikkaan, ja että Mrs Ridgley-Clieveden oli etukäteen pitänyt varansa ja siepannut hänet huostaansa. Hän tuli olemaan hänen holhouksensa alla koko ajan, ja kaikki hänen ylhäisyydestään säteilevä loisto lankeaisi tuon nousukastalon yli. Mrs Robbie kosti puolestaan laskemalla suustaan niin monta epämieluista asiaa Mrs Ridgley-Clievedenistä, kuin hän suinkin saattoi ajatella; ja lopettaen julistuksella, että jos hän käyttäytyisi tämän prinssin kanssa niinkuin hän oli käyttäytynyt sen venäläisen suuriruhtinaan kanssa, niin, Mrs Robbie Walling omasta puolestaan ainakin olisi siitä lähtien häntä tuntematta. Ja todennäköisesti ne seikat, joita Mrs Robbie kertoi, olivat aijotut herättämään sellaisen käsityksen, että hänen kilpailijansa vieraanvaraisuus oli takaisin palaamista alkuperäisiin pakanuusaikojen tapoihin.

Ylläoleva on kuvaavana näytteenä sen keskustelun laadusta, mitä sai kuulla aina vierailuilla kenen tahansa Wallingin luona. Kenties ne olivat heidän miljoonansa, niinkuin Mrs Robbie sanoi, jotka tekivät välttämättömäksi sellaisen suhtautumisen toisia ihmisiä kohtaan; se nyt oli joka tapauksessa varmaa, että Montague huomasi heidät kaikki mitä epämieluisimmiksi tuttaviksi. Teepöydän ääressä oli aina käynnissä myrsky heidän vihamiestensä viimeisten vehkeiden johdosta. Ja sitten oli olemassa kokonainen lauma elottomia ihmisolentoja, jotka imivät heitä ja ryömivät imarrellen heidän edessään; ja lopuksi nuo raakalaisjoukot ulkopuolella heidän tuttavuuspiirinsä taikarajaa -- muutamia erinomaisia näytteitä niistä saapui sinne joka päivä pilkattavaksi. Niillä oli suuret jalat ja tekohampaat; ne söivät maissipuuroa ja siirappia; he kantoivat kaulassaan valmiiksi tehtyjä kahleita; ja niillä oli tapana kysyä, "haluatteko, että tekisin sen?" Heidän isoisänsä olivat olleet teurastajia, rihkamakauppiaita ja muita sellaisia kauhistuttavia olentoja. Montague koetti parhaansa mukaan miellyttää Wallingeja kaiken sen takia mitä he tekivät Alicen puolesta; mutta istuttuaan heidän aamiaispöydässään ja kuunneltuaan tämän luontoista keskustelua, huomasi hän kaipaavansa raitista ilmaa.

Ja sitten rupesi hän pohtimaan omaa suhdettaan näihin ihmisiin. Jos he puhuivat jokaisesta muusta hänen selkänsä takana, niin luonnollisesti heidän täytyi puhua hänestäkin hänen selkänsä takana. Ja minkätähden poikkesivat he tavastaan, ja koettivat saada häntä kotiutumaan, ja minkätähden tuhlasivat he rahojaan saadakseen Alicen heittäytymään seuraelämään? Alussa oli hän otaksunut, että he tekivät sen sydämensä hyvyydestä; mutta nyt, nähtyään heidän sydämiinsä, hylkäsi hän sen selityksen. Heidän tapoihinsa ei kuulunut sirotella kuninkaallisia lahjoja vieraille; yleensä kaikkien Wallingien suhtautuminen vieraita kohtaan oli samallainen kuin Lontoon hampuusin -- "Paiskaa häntä tiilen kappaleella." He pitivät itseään kaitselmuksen erikoisesti asettamina olentoina suojelemaan ylhäisöä rikkailta raakalaisasukkailta, joita kaupunkiin virtaili, kuuluisuutta ja mainetta etsimään. He olivat ylpeitä tästä asemasta ja nimittivät sitä omaksi "erikoisuudekseen"; ja Wallingien nuoremman polven erikoisuus oli muodostunut jonkinlaiseksi mielisairaudeksi.

Ei myöskään voinut syynä olla se, että Alice oli kaunis ja puoleensavetävä. Sitä olisi saattanut kuvitella, jos Mrs Robbie olisi ollut niinkuin -- sanokaamme, Mrs Winnie Duval. Oli helppoa ajatella Mrs Winniestä, että hän saattoi ihastua johonkin tyttöön ja kuluttaa suunnattomia summia häneen. Mutta tuhansista pikkuseikoista, mitä hän oli ehtinyt nähdä, oli Montague tullut siihen käsitykseen, että Robbie Wallingit kaikessa varallisuudessaan, vallassaan ja loistossaan olivat itse asiassa hyvin saitoja. Samalla kun koko maailma näki heidän sirottavan rikkauksia jälkeensä, seurasivat he todellisuudessa tarkasti jokaista viisimarkkasta. Ja Robbie itse oli taipuvainen kuumeen tapaisella kiihkolla tarttumaan kiinni rahoihinsa; siinä hän saattoi mennä mitä mielettömimpiin äärimäisyyksiin -- Montague kuuli hänen kerran kinailevan parista markasta ajurin kanssa. Vaikka he kumpikin olivat tuhlaavaisia isäntiä, niin oli kirjaimellinen tosiasia se, että he eivät koskaan kuluttaneet rahojaan kenellekään muulle kuin itselleen -- heidän kaiken toimintansa tarkotuksena ja päämääränä oli Robbie Wallingien voima ja vaikutusvaltaisuus.

"He tekevät sitä siksi, että he ovat minun ystäviäni", sanoi Oliver ja toivoi nähtävästi vastauksen tyydyttävän veljeään. Mutta se ainoastaan antoi kysymykselle uuden puolen, ja pani hänet tarkastamaan Robbieta ja Oliveria ja etsimään perustetta heidän ystävyyssuhteelleen. Tämän yhteydessä kohosi hänelle muuan hyvin vakavaluontoinen kysymys, Oliver oli tullut New Yorkiin verrattain köyhänä, ja nyt oli hän rikas -- taikka ainakin hän eli rikkaan henkilön tavalla. Ja hänen veljensä, jonka vainu päivä päivältä hänen oleskelunsa aikana New Yorkissa oli kasvanut yhä terävämmäksi, oli miltei päättänyt mielessään, että Oliver sai rahansa Robbie Wallingilta.

Tälläkin kertaa olisi kysymys ollut yksinkertainen, jos kyseessä olisi ollut toinen henkilö kuin Robbie; Montague olisi silloin päättänyt, että hänen veljensä kuului "liepeessä riippujiin." Siellä oli useita suuria perheitä, joiden kodit olivat sellaisten loisasujanten vaivaamia. Siegfried Harvey esimerkiksi oli mies, jolla oli aina puoli tusinaa nuoria miehenalkuja riippumassa ympärillään; sironäköisiä ja reippaita veitikalta, jotka metsästivät ja pelasivat _bridgeä_, ja huvittivat aviovaimoja sillä aikaa kun heidän miehensä olivat toimessa, ja jotka, heitettyään pienen viittauksen siihen suuntaan, että olivat kireällä, saattoivat olla miltei varmoja siitä, että heille tarjottiin shekki. Mutta jos Robbie Wallingien tuli kirjottaa shekkejä, tapahtui se korvauksena saadusta arvosta. Ja mikä mahtoi olla se arvo?

"Ollie" oli miltei pikku jumala äärimmäiskeikarien joukossa; hänen makunsa antoi henkeä ja innostusta. Ja kuitenkin hänen veljensä havaitsi, että hän aina sellaisissa kysymyksissä heti kohta asettautui Wallingien mukaan; ja tietenkään Wallingit eivät olleet sellaisia ihmisiä, joita olisi saanut vakuutetuiksi siitä, että he tarvitsivat jonkun apua ohjaamassa itseään makuasioissa. Toiselta puolen, Ollie oli itse paholainen sukkeluuksien laskettelussa, ja ihmiset sydämensä pohjasta pelkäsivät häntä; ja Montague oli huomannut, että hän ei koskaan missään tilaisuudessa tehnyt pilaa Robbiesta -- että Wallingin talon epäjumalat saivat aina osakseen häneltä kunnioittavaa kohtelua. Siksi oli hän aprikoinut, josko Robbie ylläpitäisi hänen veljensä kuninkaallista asemaa hänen erinomaisen kykynsä takia saada toiset ihmiset tuntemaan itsensä nolatuiksi. Mutta hän ymmärsi, että Wallingit, heidän omalta näkökannaltaan katsottaessa, eivät enempää tarvinneet älykkyyttä kuin panssarilaiva tarvitsee nallipyssyjä. Oliverin asema heidän läheisyydessään oli enemmän miehen, joka ystävänsä rauhattoman kateuden vuoksi tuskin koskaan uskalsi olla niin viisas kuin hän olisi voinut olla.

Se oli hyvin salaperäistä ja sai vanhemman veljen tuntemaan olonsa epämukavaksi. Alice oli nuori ja vilpittömän luonnollinen henkilö, jota mielellään suojasi; mutta hän oli maailman mies, ja hänen asiansa oli huolehtia hänestä. Hän oli aina kulkenut omaa tietään elämässä, ja häntä inhotti suuresti joutua kiitollisuuden velkaan Wallingin kaltaisille ihmisille, joista hän ei välittänyt, ja jotka -- hän vaistomaisesti tunsi -- eivät voineet välittää hänestä.

Mutta tietenkään ei hän siinä suhteessa olisi voinut tehdä mitään. Suurten juhlallisuuksien päivä oli määrätty; ja Wallingit olivat rakastettavia ja ystävällisiä, ja Alice aivan vapisi innostuksesta. Ilta saapui ja sen kanssa tulivat Wallingin vihamiehet, puettuina jalokiviinsä ja hienoihin vaatteisiinsa. Heitä oli kutsuttu, sillä he olivat liian tärkeitä syrjäytettäviksi, ja he olivat tulleet, sillä Wallingit olivat liiaksi vaikutusvaltaisia, uskaltaakseen heidän kutsuaan jättää huomioon ottamatta. He kostivat puolestaan nauttimalla monenkertaiset annokset kalliita ja ylellisiä ruokalajeja; ja pudistivat Alicea kädestä ja tuhlasivat säteilevää hymyään hänelle, ja sitten juttelivat keskenään hänestä hänen selkänsä takana aivankuin hän olisi ollut ranskalainen nukke näyttelysalissa. He päättivät yksimielisesti, että hänen vanhempi veljensä oli "jäykkä kuin seiväs", ja että koko perhe oli tungettelijoita ja häpeämättömiä seikkailijoita; mutta ymmärrettävää oli, että koska Robbie Walling oli katsonut sopivaksi ottaa heidät luokseen, niin oli välttämätöntä kutsua vuorostaan myöskin heidät.

Joka tapauksessa tällaisessa valossa näyttäytyi kaikki Montaguelle, joka sitä mielessään oli aprikoinut. Alicelle oli se loistava juhlatilaisuus, johon ylhäisiä ihmisiä saapui iloitsemaan toistensa seurasta. Siellä oli korskeita pukuja ja säihkyviä jalokiviä; siellä oli hurmaava hajuvesien tuoksu, joka huumasi aisteja, ja kultainen, musikaalinen sävelvirta hiveli sinfoniallaan korvia; siellä oli naurun sekaista melua ja ihastuneita katseita, ja kauniita kavaljeereja, joiden kanssa sai tanssia satumaisten porttien läpi. Ja sitten seuraavana aamuna oli selontekoja kaikissa sanomalehdissä, ja kuvauksia huomattavimmista puvuista ja kaikkien saapuvilla olleiden nimet, ja vieläpä täydellinen illallislista, jotka kaikki auttoivat muiston säilymistä tuosta ihmeellisestä tilaisuudesta.

Nyt he oikein todellisuudessa kuuluivat ylhäisöön. Muuan reportteri kävi pyytämässä Alicen valokuvaa sunnuntain lisälehteen; ja tulvimalla saapui kutsuja -- ja niiden mukana kaikki ne huolet ja sekavuudet, joista Mrs Robbie oli kertonut. Muutamiin näistä kutsuista oli annettava kieltävä vastaus, ja täytyi tietää, ketä saattoi turvassa ja huoletta loukata. Vielä saapui pitkä kirje eräältä rutiköyhältä leskeltä, ja naimatarjous eräältä ulkomaalaiselta kreiviltä. Mrs Robbien sihteerillä oli luettelo monesta sadasta tällaisesta ammatti-kerjäläisestä ja kiristäjästä.

Huomiota veti tanssijaisissa puoleensa Mrs Winnie loistavassa, taivaan sinisessä silkkipuvussaan. Ja hän pudisti uhkaavaisena viuhkaansa Montaguelle, huudahtaen, "Te onneton mies -- lupasitte käydä minua katsomassa!"

"Olen ollut poissa kaupungista", puolusti Montague.

"Kas niin, tulkaa päivällisille huomenillalla"; sanoi Mrs Winnie. "Siellä tulee olemaan muutamia _bridge_-tovereita."

"Te unohdatte, että minä en ole oppinut pelaamaan", lennätti hän vastaan.

"No hyvä, mutta tulkaa sittenkin", vastasi Mrs Winnie. "Me opetamme Teitä. Minä itse en ole mikään pelaaja, ja minun mieheni tulee olemaan siellä ja hän on hyväluontoinen; ja veljeni Dan -- hän saa luvan olla mukana, halutkoon hän sitä tai ei."

Ja niin meni Montague toisen kerran lumipalatsiin ja kohtasi pankkiiri Winton Duvalin -- pitkän, sotilaallisen näköisen, noin viisikymmenvuotiaan miehen, jolla oli suuret, harmaat viikset, ja tuuheat kulmakarvat ja leijonan pää. Hän omisti yhden kaupungin suurimmista pankkihuoneista, ja hän oli liitossa vaikutusvaltaisten liikkeiden kanssa Wall Streetillä. Hän oli parhaallaan tekemisissä Mexikon ja etelä-Ameriikan kaivosten kanssa, ja siksi oli hän hyvin harvoin kotona. Hän oli mies, jolla oli mitä jyrkimmät tavat -- hän saattoi kuukauden liikematkan jälkeen yht'äkkiä odottamatta saapua kotiin, varmana siitä, että kaikki oli yhtä valmiina häntä varten sekä kotona että toimistossa, kuin jos hän olisi vast'ikään pyörähtänyt ympäri kadun kulmasta. Montague huomasi, että hän otti ruokalistansa ja kirjotti siihen nopeasti määräyksensä kutakin pöytää varten, ja lähetti sen sitten kyökkimestarille. Toisten ihmisten päivällisillä oli hän hyvin harvoin läsnä, ja kun hänen vaimonsa piti kestejään, söi hän poikkeuksetta päivällisensä klubissa.

Hän esitti anteeksipyynnöksi liikeasiat, jotka ottivat häneltä koko illan; ja kun Dan-veli ei ollenkaan näyttäytynyt, ei Montague oppinut pelaamaan _bridgeä_. Neljä muuta vierasta syventyivät pelaamiseen ja Montague ja Mrs Winnie istuivat ja pakisivat, lämmitellen itseään takan ääressä suuressa etusalissa.

"Oletteko nähnyt Charlie Carteria?" oli ensimäinen kysymys, minkä Mrs Winnie teki.

"En viime aikoina", vastasi hän; "mutta minä tapasin hänet Harveyllä."

"Minä tiedän", sanoi hän. "Minulle kerrottiin, että hän joi itsensä humalaan."

"Pelkäänpä, että hän sen teki.", sanoi Montague.

"Poika-parka", huudahti Mrs Winnie. "Ja Alice näki hänet! Charlie on varmaankin murtunut!"

Montague ei virkkanut mitään. "Tiedättehän", jatkoi Mrs Winnie, "Charlie todellakin tarkottaa hyvää. Hänellä on rehellinen ja rakastettava luonne."

Hän keskeytti, ja Montague sanoi epävarmasti, "Niin otaksun."

"Te ette pidä hänestä", sanoi toinen. "Voin sen huomata. Ja luulen, että Alicekaan ei enää kaipaa häntä. Ja minä olen sen kaiken suunnitellut ja määrännyt niin, että Alice kohottaisi hänet!"

Montague hymyili uhmalla.

"Oi, minä tiedän", sanoi Mrs Winnie. "Se ei olisi ollut helppoa. Mutta Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mikä ihastuttava poika Charlie aina ennen oli, ennenkuin kaikki naiset ryhtyivät yhdessä saattamaan häntä perikatoon."

"Voin kuvitella sitä mielessäni", sanoi Montague; mutta hän ei ollut koko kysymyksestä huvitettu.

"Te olette aivan niinkuin minun mieheni", sanoi Mrs Winnie surullisena. "Te ette välitä yhtään siitä, mikä on heikkoa tai onnetonta."

Sitten oli hetken vaitiolo. "Ja luulempa", sanoi hän lopuksi, "että Tekin muututte liikemieheksi -- jolla ei ole hiukkaakaan aikaa kenellekään eikä millekään. Oletteko jo alkanut?"

"En vielä", vastasi hän. "Katselen vielä ympärilleni."

"Minulla ei ole pienintäkään käsitystä liikeasioista", myönsi hän. "Kuinka ne pannaan alulle?"

"En itsekään voi sanoa vielä niitä tuntevani", sanoi Montague nauraen.

"Ettekö tahtoisi olla minun mieheni holhokkina?" kysyi hän.

Ehdotus tuli jotenkin äkkiä, mutta Montague vastasi hymyillen, "Minulla ei olisi mitään sitä vastaan. Mitä hän tekisi minulla?"

"Minä en sitä tiedä. Mutta hän voi tehdä, mitä hän vaan haluaa kaupungissa. Ja hän osottaisi Teille, kuinka voidaan ansaita tukuttain rahaa, jos minä häntä pyytäisin." Ja sitten lisäsi Mrs Winnie nopeasti, "Minä todellakin sitä tarkotan -- hän voisi sen tehdä."

"Minä en yhtään sitä epäile", vastasi Montague,

"Ja lisäksi", jatkoi Mrs Winnie, "Teidän ei tarvitse hävetä käyttää hyväksenne niitä tilaisuuksia, jotka Teille tarjoutuvat. Tulette huomaamaan, että New Yorkissa ette pääse eteenpäin, jollette kulje suoraa tietä ja sieppaa sitä, mitä voitte. Ihmiset ovat kyllä sukkelia ehtimään aina etukäteen."

"He kaikki ovat olleet minulle tähän saakka hyvin ystävällisiä", sanoi hän. "Mutta kun minä olen valmis ryhtymään liikeasioihin, kovennan minä sydämeni."

Mrs Winnie istui vaipuneena mietiskelyyn. "Minusta liikeasiat ovat vallan kauheita", sanoi hän. "Niin paljon ankaraa työtä ja huolehtimista! Minkätähden eivät ihmiset voi oppia tulemaan toimeen ilman niitä?"

"On laskuja, jotka ovat maksettavat", vastasi Montague.

"Kiitos meidän hirvittävän ylellisen elämäntapamme", huudahti toinen. "Joskus minä toivon, että minulla ei olisi koskaan elämässäni ollut rahaa."

"Te väsyisitte pian siihen", sanoi Montague. "Te menettäisitte siten tämän talonkin!"

"Minä en menettäisi rahtustakaan", sanoi Mrs Winnie nopeasti. "Se on oikein totta -- minä en välitä tästä kaikesta vähääkään. Minä eläisin mielelläni yksinkertaisesti, ja vapaana niin monista huolista ja vastuunalaisuuksista. Ja jonakin päivänä minä myöskin aijon sen toteuttaa oikein todella aijon. Aijon hankkia itselleni pienen maatilkun kaukana jossain maaseudulla. Ja minä aijon viettää siellä elämäni, kasvattaa kananpoikasia ja kasveja, ja minulla tulee olemaan oma kukkatarha -- korutonta ja yksinkertaista --" ja siihen Mrs Winnie äkkiä pysähtyi, huudahtaen, "Te nauratte minulle!"

"En ollenkaan!" sanoi Montague. "Mutta en voinut olla ajattelematta sanomalehtireporttereita --."