Part 11

Niin saapuivat he viimein järvelle, joka käärmeen lailla kiemurteli tornimaisten kukkulain välissä, ja jättiläismäinen aatelislinna seisoi ylhäällä kallion kielekkeellä. Tämä jäljennetty linnoitus oli "leiri".

Bertien isä oli sen rakentanut ja hän oli käynyt siellä vain viisi kuusi kertaa koko elämänsä aikana. Bertie itse oli ollut täällä vain kahdesti, kertoi hän. Hirviä oli siellä niin runsaasti, että talvella kuoli niitä parvittain. Siitä huolimatta oli siellä kolmekymmentä metsänvartijaa, jotka vartioivat kymmenen tuhannen akren suuruista metsä-alaa, ja estivät kenenkään siinä metsästämästä. Täällä Adirondackin erämaassa oli paljonkin tällaisia "rauhotettuja" seutuja, niin kerrottiin Montaguelle; eräällä miehellä oli kokonainen vuori, jonka ympäri hän oli laittanut vahvat, rautaiset kaiteet, ja siellä sisällä oli hänellä monenlaisia hirviä ja vieläpä villejä metsäsikojakin. Ja mitä itse "leireihin" tulee, oli niitä siellä niin paljon, että täällä oli kehittynyt aivan uusi arkkitehtuurityyli -- puhumattakaan mitään niistä, jotka seurasivat vanhaa tyyliä, niinkuin tämä tärkeä reiniläinen linna. Yhdellä Bertien joukkoon kuuluvista oli suuri sveitsiläinen _chalet_; ja yhdellä Wallingeista oli jaappanilainen palatsi, johon hän tuli joka vuoden elokuussa -- asunto, joka oli rakennettu Jaappanissa laadittujen suunnitelmain mukaan, ja erityisesti Jaappanista tuotetuilla työmiehillä. Se oli kokonaan jaappanilaisista tavaroista -- huonekalusto, seinämatot ja mosaiikit; ja oppaat muistelivat ihmetellen noita kummallisen äänettömiä, ruskeaihoisia pikkumiehiä, jotka päiväkausia tekivät työtä yhden puukappaleen kaivertamisessa, ja rakensivat pienen pienen pagodamaisen teehuoneen useammasta puukappaleesta kuin mitä ihminen yhdessä viikkokaudessa ehti laskea.

He söivät aamiaisekseen verestä hirvenlihaa, peltopyytä ja forellia, ja iltapäivällä olivat he metsästämässä. Reippaimmat läksivät seuraamaan lumella näkyviä hirven jälkiä; mutta useimmat valmistautuivat katselemaan järven rantaa, samalla kun metsänvartijat päästivät koirat irti vuorille. Tällainen "koirajahti" oli vastoin lakia, mutta Bertiellä ei ollut täällä muuta lakia kuin hän itse -- ja pahimmassa tapauksessa saattoi tulla vain joku mitätön sakko, joka tuomittiin jollekin vartijalle. He ajoivat kahdeksan tai kymmenen kappaletta hirviä veteen; ja kun he ampuivat noin parisen kymmentä laukausta jokaiseen hirveen, kului heidän aikansa erinomaisen vilkkaasti. Sitten hämärissä saapuivat he takaisin, kasvoillaan hieno innostuksen hehku, ja viettivät illan loimuavain takkatulten ääressä, kertoellen seikkailujaan.

Joukkue vietti täällä kaksi ja puoli päivää, ja viimeisenä iltana, jolloin oli kiitosjuhlat, oli heillä villiä kalkkunia, joita Bertie oli ampunut viikkoa sitten Virginiassa, ja he huvittelivat kuuntelemalla kiertäväin trubaduurilaulajain esityksiä, jotka olivat tuodut edellisenä iltana New Yorkista. Seuraavana iltana ajoivat he takaisin junalle.

Kun he aamulla saapuivat kaupunkiin, löysi Alice ilmotuksen Mrs Winnie Duvalilta, jossa hän pyytää häntä ja Montaguea tulemaan luokseen aamiaiselle ja olemaan läsnä Svami Babubananan yksityisessä luennossa; hän tulisi kertomaan heille kaiken heidän sielujensa edellisistä olotiloista. He menivät -- eikä tietenkään ilman vanhan Mrs Montaguen vastalausetta, joka selitti hänen olevan "pahemman kuin itse Rob. Ingersollin."

Ja sitten iltasilla olivat Mrs Graffenriedin avajaispidot, jotka muodostivat yhden vuoden suurista tapahtumista seuraelämässä. Yleisessä touhussa ei Montaguella ollut oikein aikaa saada sitä selväksi itselleen, mutta Reggie Mann ja Mrs Graffenried olivat työskennelleet sen eteen viikkokausia. Kun Montaguet saapuivat, huomasivat he virranpuoleisen rakennuksen -- joka oli koristettu arabialaisen palatsin malliin -- muuttuneen troopilliseksi kasvitarhaksi.

He olivat tulleet Reggien pyynnöstä jo aikaisin, ja hän esitti heidät Mrs de Graffenriedille, pitkälle ja kulmikkaalle naiselle, jolla oli nahkan värinen ja suurella vaivalla maalattu iho; Mrs de Graffenried oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, mutta niinkuin kaikki ylhäisön naiset, esiintyi hänkin kolmekymmenvuotiaana. Mutta nyt juuri näkyi hikikarpaloita hänen otsallaan; jotakin oli viimeisellä hetkellä mennyt väärin, ja niin ei Reggiellä ollut aikaa näytellä heille kaikkia nähtävyyksiä, niinkuin hän oli aikonut.

Noin sataviisikymmentä vierasta oli kutsuttu näihin pitoihin. Illallista tarjoiltiin pienien pöytien ääressä suuressa tanssisalissa, ja sen loputtua kiertelivät vieraat ympäri rakennusta, jolla aikaa pöydät salissa siirrettiin syrjään, ja huone muuttui teatterihuoneeksi. Muuan seurue Broadwayn teattereista tulisi suoraa päätä istuutumaan vaunuihin näytöksen loputtua, ja puoliyön aikana olisivat he valmiit toistamaan saman näytöksen Mrs Graffenriedin kotona. Montague sattui olemaan läsnä, kun tämä seurue saapui, ja hän havaitsi, että vieraat olivat ahtautuneet liian lähelle, eivätkä olleet jättäneet kylliksi tilaa näyttelijöille. Ohjaaja oli siksi asettanut heidät pieneen etuhuoneeseen, ja kun Mrs Graffenried huomasi tämän, ryntäsi hän miehen luo, ja manasi häntä niinkuin rakuuna, ja käski hämmästyneet näyttelijät sisälle pääsaliin.

Mutta Montague nuuski, mitä kulissien takana tapahtui, ja he otaksuivat hänen seuraavan näyttelemistä. Juhlan muodosti toinen samallainen "musikaalinen ilveily" kuin se, minkä oli muutamia päiviä sitten nähnyt. Siinä tilaisuudessa kuitenkin oli Bertie Stuyvesantin sisar jutellut hänelle koko ajan, jota vastoin nyt hän oli yksin, ja hänellä oli tilaisuus tarkata esitystä.

Tämä oli hyvin kansanomainen näytelmä; sillä oli ollut suuri menestys, ja sanomalehdet kertoivat, kuinka sen tekijällä oli ollut miljoonan markan tulot vuodessa. Ja täällä oli kuulijakuntana kaupungin rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat ihmiset: ja he nauroivat ja räpyttivät käsiään, ja toivat selvästi ilmoille sen, että he nauttivat täydestä sydämestään. Ja minkälaatuinen näytelmä tämä sitten oli?

Sen nimi oli "Kamtshatkan Kalifi." Siinä ei ollut hitustakaan juonta; Kalifilla oli seitsemäntoista vaimoa, ja sitten oli eräs amerikkalainen rummuttaja, joka halusi myydä hänelle vielä yhden -- mutta sitten käy tarpeettomaksi muistaa tätä, sillä siitä ei tullut mitään. Näytelmässä ei ollut mitään, jota olisi saattanut kutsua punaseksi langaksi -- siinä ei ollut mitään, mikä olisi ollut jossain tekemisissä minkään tunteen kanssa, mikä, koskaan on ihmisrinnassa liikkunut. Mahdoton on myöskin sanoa, että siinä olisi ollut mitään tapahtumia -- ei ainakaan mitään sellaista tapahtunut, joka olisi ollut seurauksena jostakin muusia. Jokainen tapahtuma oli aivan toisestaan riippumaton seikka, niinkuin suonenvedontapaiset nytkähdykset, joita näkyy idiootin kasvoilla. Tämänlaatuista "toimintaa" oli siinä vaikka kuinka paljon -- hetken havainnon perustalla olisi saattanut luulla jokaisen näyttämölavalla olevan yhtäaikaa vaipuvan tuollaiseen idioottimaiseen tempomistilaan. Esiintyjät hyökkäsivät edestakasin, kirkuivat, nauroivat ja huudahtelivat; näyttämö oli alinomaisessa levottomassa kiihtymistilassa, jossa ei ollut mitään järkeä tai tarkotusta. Siten oli mahdotonta ajatella heitä näyttelijöinä osissaan; mieluummin ajatteli heitä, inhimillisinä olentoina -- ajatteli hirvittävää murhenäytelmää, jossa täysikasvaneet miehet ja naiset pakotetaan nälän ahdistamina hullunkurisesti pukemaan ja maalaamaan itseään, ja sitten tulemaan yleisön eteen tanssimaan, hyppimään, vääntelemään käsiään ja kasvojaan ja muutenkin olemaan "vilkkaita."

Puvut olivat kahta laatua: toiset fantastisia, itämaita edustaviksi aijottuja, ja toinen laji oli jonkinlainen _redactio ad absurdum_ nykyaikaisesta muodikkaasta vaatetuksesta Johtajalla oli päällään siro kävelypuku ja hän keimaili pienen kepin kanssa; hänen osanaan oli näytellä huoletonta ilmettä, jonkinlaista yhtäjaksoista kukkeutta ja salasilmäyksiä, jotka olivat esittävinään satyyrin kavaluutta. Ensimäinen naisnäyttelijä muutti pukua useita kertoja jokaisessa näytöksessä; mutta sen varustuksiin välttämättä kuului paljaat käsivarret, rinta ja selkä, ja hame, joka ei ulottunut polviin saakka, kirkasväriset silkkisukat, ja kengät, joissa oli kaksi tuumaa korkeat kannat. Viimeisen kerran esiinhuudettaessa suoritti hän pienen piruetin, joka paljasti jälellä olevan osan sääriä, ja toi esille suunnattoman pitsiröykkiön. Ihmismielen luonteeseen kuuluu, että hän etsii loppua kaikille asioille; jos tämä nainen olisi kantanut ruumiinmukaista trikoopukua, eikä mitään muuta, olisi hän ollut yhtä vähän mieltäkiinnittävä kuin joku alusvaateilmoitus sanomalehdessä; mutta tämä jatkuva vähitellen paljastuminen kiihotti hienoa huumaa. Tuon Alostakin seuraavilla väliajoilla soitti orkesteri lyhyitä, mukaansatempaavia kappaleita, ja molemmat "tähdet" alkoivat laulaa nenä-äänillään joitakin sanoja, jotka ilmaisivat kiihkeitä tunteita; ja sitten mies tarttui naista vyötäisiin, tanssitti ja pyöritti häntä ympäri ja taivutti häntä taaksepäin ja tähysti häntä silmiin -- liikkeitä, jotka himmeästi viittasivat sukupuolisuhteisiin. Kappaleen loputtua liukui esille kööri, puettuna kaikellaisiin pukuihin, mitkä antoivat tilaa väreille ja säärien riittävälle näkymiselle; tähän kööriin kuuluvat maalatut naiset eivät pysyneet hetkeään hiljaa paikoillaan -- jos eivät he varsinaisesti tanssineet, vääntelivät he jalkojaan, ja tempoivat ruumistaan puolelta toiselle, ja nyökyttelivät päätään ja koettivat kaikilla muilla mahdollisilla keinoilla olla "vilkkaita."

Mutta ei tämän näytelmän fyysillinen ruokottomuus hämmästyttänyt Montaguea niin suuresti kuin sen tuottama älyllinen tyydytys. Kappaleen vuoropuhelu oli sellaista, mitä kutsutaan "hiotuksi sukkeluuksien heittelyksi"; se merkitsee, että se oli täynnä jonkinlaisia viittauksia, jotka ilmaisivat salaista pahan olemassaolon ymmärtämystä näyttelijän ja hänen kuulijakuntansa välillä -- tunnussanoja, niin sanoaksemme, joita he välittivät keskenään. Kuitenkin, olisi erehdys sanoa, että näytelmässä ei ollut yhtään ainoata aatetta -- siinä oli yksi aate, jonka päälle kaikki muu siinä perustui; ja Montague ponnisteli saadakseen tämän ajatuksen eritellyksi ja itselleen muovailluksi. On olemassa määrättyjä elämänprinsiippejä, -- niitä voidaan kutsua moraalisiksi selviöiksi -- jotka ovat tuloksena ihmisrodun kokemuksista mittaamattomien ajanjaksojen aikana, ja joiden kiinnipitämisestä rodun jatkuminen riippuu. Ja tässä oli kuulijakunta, joka kaikkia näitä prinsiippejä ei kysynyt, ei niistä väitellyt eikä niitä kieltänyt -- vaan jolle niiden kieltäminen oli selviö, jotakin, jonka avoimesti julistaminen olisi sille ollut liiaksi raakaa, mutta jonka se hienosti ja viisaasti kyllä piti varmana. Tässä kuulijakunnassa oli vanhempia ihmisiä, ja naineita miehiä ja naisia, nuorukaisia ja tyttösiä; ja täydellinen, iloinen nauru tempasi heidät mukanaan kuunnellessa erään naidun naisen kertomusta, jonka rakastaja oli hyljännyt, kun he olivat joutuneet naimisiin. --

"Hänen sydämensä varmaankin murtui", sanoi johtava näyttelijätär.

"Hän oli toivoton", sanoi johtava näyttelijä irvistäen.

"Mitä hän teki", kysyi nainen. "Meni ja ampui itsensä?"

"Pahempaa vielä", sanoi mies. "Hän meni takaisin miehensä luo ja sai lapsen!"

Mutta täydentääksemme tämän näytelmän merkityksen ymmärtämistä, tulee meidän saada itsemme tajuamaan, että tämä ei ollut pelkkä näytelmä, vaan se oli näytelmän _luontoinen_; sillä oli nimi -- "soitannollinen ilveily" -- jonka merkityksen jokainen ymmärsi. Satoja sellaisia näytelmiä kirjotettiin ja tuotettiin, ja "dramaattiset kriitikot" kävivät niitä katsomassa ja keskustelivat niistä arvokkaalla vakavuudella, ja monet tuhannet ihmiset hankkivat elatuksensa matkustamalla yli maan ja näyttelemällä niitä; komeita teattereita rakennettiin niitä varten, ja satoja tuhansia ihmisiä joka ilta maksoi rahansa niitä nähdäkseen. Ja kaikki tämä ei ollut mitään pilaa tai painajaista -- vaan asia, joka todella oli olemassa. Miehet ja naiset sitä tekivät -- oikeat inhimilliset olennot lihasta ja verestä.

Montague ihmetteli kauhun lyömänä, mitä lajia inhimillisiä olentoja lienee mahtanut olla se, joka oli järjestänyt kepin ihmeelliset käännähdykset ja esiintyjän virnistykset näytelmässä. Myöhemmin, opittuaan tuntemaan "Tenderloinin" kohtasi hän tämän saman näyttelijän, ja hän sai tietää, että hän oli alkanut elämänsä pienenä irlantilaisena poikanaskalina, joka eli vuokratalossa ja jonka äiti seisoi rappukäytävän päässä puolustaen häntä kaulauspulikalla poliisia vastaan, joka häntä ahdisteli. Hän oli huomannut, että hän saattoi hankkia elatuksensa koomillisilla kujeillaan; mutta kun hän tuli kotiin ja kertoi äidilleen, että eräs näyttelyn pitäjä oli tarjonnut hänelle sata markkaa viikossa, antoi hän hänelle selkäsaunan valehtelemisesta. Nyt ansaitsi hän viisitoistatuhatta markkaa viikkokaudessa -- enemmän kuin Yhdysvaltojen presidentti ja hänen kabinettinsa yhteensä: mutta hän ei ollut onnellinen -- salaisuus, jonka hän uskoi Montaguelle -- sillä hän ei osannut lukea, ja tämä oli hänellä alituisen nöyrrytyksen syynä. Tämän pikku näyttelijän salaisena haluna oli näytellä Shakespearea; hän oli antanut lukea "Hamletin" itselleen, ja hän hautoi päässään, kuinka sitä olisi näyteltävä -- kaiken aikaa, kun hän kieputti pikku keppiään ja virnisteli kasvojaan; Hän oli sattunut olemaan näyttämöllä, kun tuli oli päässyt valloilleen, ja viisi tai kuusisataa ahneuden uhria paistui kuoliaaksi. Näyttelijä oli pyytänyt ihmisiä istumaan hiljaa paikoillaan, mutta turhaan; ja koko loppuelämänsä ajan senjälkeen kulki hän tämä kauhistuttava näky mielessään, alinomaisena painajaisenaan kuumeentapainen vakuutus siitä, että hän oli epäonnistunut kasvatuksen puutteen takia -- että jos hän vain olisi ollut kulttuuri-ihminen, hän olisi varmasti kyennyt ajattelemaan jotakin, jonka esille tuominen olisi pitänyt paikallaan nuo kauhun lyömät ihmiset.

Kolmen aikaan aamulla päättyi esitys, ja sitten tarjottiin enemmän virkistystä; ja Mrs Vivie Patton tuli istumaan hänen viereensä, ja heidän välillään sukeusi iloinen pakina. Kun Mrs Vivie kerran alotti puhumisen ihmisistä, juoksi hänen kielensä niinkuin tuulimylly.

Kas tuolla oli Reggie Mann, joka luikerteli ihmisten joukossa ja hymyili heille teeskennellyllä tavallaan. Reggie oli kunniansa kukkuloilla Mrs de Graffenriedin kesteissä. Reggie oli järjestänyt tämän kaiken -- hän suoritti suunnittelut ja tilaukset ja teki asiamiesten kanssa sopimukset koristelua varten. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että hän oli saanut välityspalkkionsa niistä -- vaikkakin joskus Mrs de Graffenried sai koristeet ilmaiseksi reklaamin takia, minkä hänen nimensä saisi aikaan. Kaikellaiset toimitukset olivat Reggien erikoisuutena -- hän oli alottanut elämänsä automobiiliasiamiehenä. Eikö Montague tietänyt, mikä se oli? Automobiiliasioitsitsija oli mies, joka alinomaa pyysi ystäviään käyttämään määrätynlaista vaunua, jotta hän siten saisi toimeentulonsa; ja Reggie oli saanut kokoon lähes sataviisikymmentätuhatta vuodessa sillä tavalla. Hän oli tullut Bostonista, missä hän oli hankkinut maineensa sillä, että eräänä varhaisena aamuna, kun he ajoivat kotia juhlista, oli hän saanut erään nuoren ylimysrouvan uskaltamaan riisumaan kengät ja sukat jaloistaan ja kahlailemaan julkisessa suihkulähteessä; tämä oli tehnyt sen ja Reggie oli seurannut häntä. Tämän hämmästyttävän kepposen levittämän maineen nojalla oli Mrs Devon ottanut hänet suosioonsa; ja eräänä päivänä oli Mrs Devon pukenut ylleen valkoisen puvun ja kysynyt häneltä, mitä hän siitä ajatteli "Siitä puuttuu vain yksi asia ollakseen täydellinen", sanoi Reggie, ja ottaen punaisen ruusun, kiinnitti hän sen hänen rintaansa. Vaikutus oli tenhoava; jokainen huusi riemusta, ja siten oli Reggien maine pukuauktoriteettina taattu ikuisesti. Nyt hän oli Mrs de Graffenriedin oikea käsi, ja he punoivat ilveitään yhdessä, Kerran kesällä olivat he astuneet katua pitkin, suuri, rääsyinen nukke käsillään. Ja Reggie oli antanut päivälliset, joilla kunniavieraana oli ollut apina -- varmasti oli Montague siitä kuullut, sillä se oli ollut koko kesäkauden puheenaiheena. Se oli todellakin hassunkurisin asia, mitä saattoi ajatella; apinalla oli päällään hieno puku, jossa oli kaulukset ja mansetit, ja hän pudisti kaikkien vieraiden käsiä, ja käyttäytyi aivankuin joku herrasmies -- paitsi ei juonut itseään humalaan.

Ja sitten Mrs Vivie osotti suuren Mrs Hidgley-Clievedenin, joka istui yhden suosikkinsa, ankaran näköisen, mustapartaisen herrasmiehen seurassa, joka oli sukeltautunut maineeseen perimällä kaksisataa viisikymmentä miljoona markkaa. "Mrs R.--C." oli ottanut hänet suosioonsa ja järjestänyt hänen vieraskirjansa ja hän näytteli juhlallisesti seuramaailman tähden osaa. Hän oli ostanut vanhan new-yorkilaisen talon, jonka koristamiseen oli kulutettu viisitoistamiljoonaa markkaa; ja kun hän tuli kotia liikeasioilta Tuxedosta, odotti häntä yksityinen juna kaiken päivää lähtöön valmiina. Mrs Vivie kertoi huvittavan jutun eräästä naisesta, joka oli julistanut kihlauksensa hänen kanssaan, ja oli käyttänyt suuria rahasummia sen vahvistamiseen, ennenkuin hänen kieltonsa ehti tulla. Se oli tuottanut hyvin suurta iloa Mrs de Graffenriedille, joka oli hirmuisesti kateellinen "Mrs R.--C:lle."

Kaskuista, joista ihmiset kertoivat, päätti Montague, että Mrs de Graffenriedin täytyi olla yksi niistä seuraelämän uusista johtajista, joilla oli taipumusta kaikenmoisiin harvinaisuuksiin ja merkillisyyksiin. Mrs de Graffenried tuhlasi joka sesonkikautena kaksi ja puoli miljoonaa markkaa säilyttääkseen asemansa säätynsä johtajana, ja häneltä voi aina odottaa uusia ja hämmästyttäviä päähänpistoja. Kerran oli hän vierailleen antanut katrillilahjoina pienen pieniä palloja, joissa oli kultakaloja; ja toisen kerran oli hän toimeenpannut tanssiaiset, joissa jokainen oli laittanut itsensä erilaiseksi kasviksi. Hän läksi mielellään kävelemään ja kutsui aivan sattumalta ihmisiä aamiaiselle - kolme- tai neljäkymmentä kerrallaan -- ja sitten hämmästytti heitä loistavilla pidoilla. Sitten saattoi hän taas tarjota suuret, säädylliset päivälliset, ja saada ihmiset hämmästymään tarjoamalla heille sellaista syötävää, josta he todella pitivät. "Nähkääs", selitti Mrs Vivie, "näillä päivällisillä me tavallisesti saamme lihavaa, vihreää kalkkunapaistia, ja omelettia, jonka päälle on valeltu jonkinlaista Florida-vettä, ja lasin alla keitettyjä sieniä, ja oikeaa käsintehtyä jälkiruokaa; mutta Mrs de Graffenriedillä on uskallusta tarjota savustettua kinkkua ja nuoria perunoita, tai vieläpä oikeaa häränlihaakin. Näitte, että hänellä tänä iltana oli vihreää vehnää; hänen on täytynyt järjestää sitä varten kuukausia edeltäkäsin -- Porto Ricolta emme saa sitä koskaan ennenkuin tammikuussa. Ja tässä näette pienen vadillisen villiä mansikoita -- ne ovat luultavasti istutetut ja kasvatetut lämpimässä huoneessa, ja jokainen kappale niistä on kääritty huolellisesti erikseen, ennenkuin ne tuotiin laivaan."

Kaikki nämä vaivalloiset toimenpiteet olivat tehneet Mrs de Graffenriedistä suunnattoman voiman seuramaailmassa. Hänellä oli raakalaisen sanavarasto, sanoi Mrs Vivie, ja jokainen pelkäsi häntä; mutta kerran tapasi hän vertaisensa. Erään kerran oli hän kutsunut koomillisen oopperan tähden laulamaan vierailleen, ja kaikki miehet oli kertyneet tämän näyttelijättären ympärille, ja Mrs de Graffenried oli tulistunut ja koettanut ajaa heitä matkoihinsa; ja näyttelijätär, lojuen mukavasti tuolissaan ja tuijottaen välinpitämättömänä Mrs de Graffenriedin, oli venyttäen lausunut: "Kymmenen vuotta Jumalaakin vanhempi!" Mrs de Graffenried parka ei voisi unohtaa noita sanoja ennenkuin vasta kuoltuaan.

Jotakin, mikä muistutti hänelle tästä, huomasi Montague sinä samana iltana. Noin kello neljän aikaan, Mrs Vivie halusi päästä kotia, ja pyysi häntä hakemaan käsiinsä hänen "henkivartijansa", kreivi St Elme de Champignonin -- miehen, jota, sivumennen sanoen, hänen miehensä jahtasi kiväärin kanssa. Montague kiersi ympäri talon, ja meni lopuksi alikertaan, missä teatteriseurueella oli erikoinen huone virvoituspuoleen osaaottamista varten. Mrs de Graffenriedin sihteeri vartioi ovilla; mutta muutamat poikaset olivat päässeet pujahtamaan huoneeseen ja joivat shampanjaa ja kuhertelivat kuorotyttöjen kanssa. Ja siellä oli itse Mrs de Graffenried, joka työnsi ruumiin voimilla heitä ulos huoneesta -- heitä oli parikymmentä kappaletta tai enemmänkin, ja niiden joukossa myöskin Mrs Vivien kreivi!

Montague toimitti perille sanomansa, ja meni sitten yläkertaan odottamaan, kunnes hänen oma seurueensa olisi valmis lähtemään. Tupakkahuoneessa oli joukko miehiä, jotka myöskin odottelivat; ja niiden joukossa huomasi hän Majuri Venablen keskustelussa erään miehen kanssa, jota hän ei tuntenut. "Tulkaa tännepäin", huusi Majuri; ja Montague totteli, samalla heittäen silmäyksen vieraaseen.

Hän oli pitkä, voimakasrakenteinen mies, jolla oli irtonaiset nivelet, ja pieni pää ja hyvin silmiinpistävät kasvojen piirteet; kapea suu, jonka alasvenyneet pielet olivat lujasti yhteenpuristetut, ja korkea kotkannenä, ja syvälle painuneet, vaanivat silmät. "Oletteko kohdannut Mr Heganin?" sanoi Majuri. "Hegan, tämä on Mr Allan Montague."

Jim Hegan! Montague kesti tutkivan katseen ja otti tuolin, jonka he tarjosivat. "Sikaari, olkaa hyvä", sanoi Hegan, ojentaen askiaan.

"Mr Montague on vast'ikään tullut New Yorkiin", sanoi Majuri. "Hän on myöskin etelästä."

"Todellako?" sanoi Hegan ja kysyi, mistä valtiosta hän tuli. Montague vastasi ja lisäsi: "Minulla oli ilo kohdata tytärtänne hevosnäyttelyssä viime viikolla."

Siitä pääsi keskustelu alkuun; sillä Hegan tuli Texasista, ja kun hän huomasi, että Montague tunsi hevosia -- lämpeni hän hänelle. Sitten kutsui Majurin pois hänen seurueensa, ja nuo kaksi jäivät jatkamaan keskustelua.

Oli tavattoman helppoa pakista Heganin kanssa; ja kuitenkin syvällä toisen mielessä luikersi heikko vapistuksen sekainen tunne ajatellessaan, että hän tarinoi viidensadanmiljoonan markan kanssa. Montague oli siksi vasta-alkava pelissä, että hän kuvitteli mielessään olevan jotakin outoa, jotakin hirvittävää ja salaperäistä sellaisen miehen ympärillä, joka hallitsi toista kymmentä rautatietä, ja kymmenkunnan valtion politiikkaa.

Hän oli käytökseltään yksinkertainen ja hyvin ystävällinen, suora mies, joka rakasti kaikkea suoruutta. Hänen ympärillään oli, niinkuin hän sanoi, arkuuden, miltei anteeksiannon merkki, jonka Montague huomasi, ja jota hän ihmetteli. Vasta myöhemmin, kun hänellä oli aikaa ajatella, käsitti hän, että Hegan oli alkanut uutisviljelijän poikana Texasissa, "tyhjillä taskuilla" varustettuna, ja voiko olla mahdollista, että kaikkien näiden vuosien läpi hänessä oli säilynyt vaisto, niin että milloin hyvänsä hän kohtasi miehen vanhasta Etelästä, seisoi hän hänen kanssaan kunnioittavaisena, näyttäen aivankuin pyytävän anteeksi viittäsataa miljoonaa markkaansa?

Ja kuitenkin oli siinä miehessä jotakin voimaa. Sen saatoit tuntea silloinkin, kun hän pakisi hevosista; sinä tunsit, että hänessä oli jokin osa, joka ei rupatellut, vaan joka oli takana ja tarkasteli. Ja kummallisinta kaikista oli, että Montague huomasi kuvittelevansa noiden hymyilevien kasvojen takana olevan toiset kasvot, jotka eivät hymyilleet, vaan jotka olivat julmat ja vakavat. Ne olivat omituiset kasvot, paksuine, kokoonrypistettyine kulmakarvoineen ja alaspäin venähtäneine suupielineen; ne vainosivat Montaguea ja herättivät hänessä vaivaloisen tunteen keskellä mukavaa rauhallisuutta.