Part 10

Pitäen taitavasti keskustelua kotieläimissä, sai Montague tietää, että tämä oli aivan yleistä. Useat ylhäisön naiset tekivät itsensä keinotekoisesti hedelmättömiksi, välttäen mahdollista epämukavuutta joutua raskauden ja äitiyden alaiseksi, ja sen sijaan tuhlasivat he tunteitaan kissoihin ja koiriin. Joillakuilla näillä eläimillä oli loistavat puvut, jotka kalleudessaan kilpailivat äitipuoltensa pukujen kanssa. Niillä oli jaloissaan pienen pienet kengät, jotka maksoivat neljäkymmentä markkaa pari -- erityiset koti- ja katukengät, jotka nauhoilla sidottiin aina polviin saakka; niillä oli erityiset koti- ja kävelytakit, tomuharjat ja hienkuivaajat, ja päällystakkeja, jotka olivat reunustettuja näätän nahalla, ja automobiilinuttuja, joihin kuului pään ja rinnan suojustimet, sekä pääkauhtanat ja lasiset silmäsuojat -- ja jokaisessa nutussa oli mukavuuden vuoksi tasku pienen pientä hienoa liina- tai pitsinenäliinaa varten! Ja niillä oli kaulanauhat, joissa loisti rubiineja, helmiä ja timantteja -- muutaman kaulanauha oli maksanut viisikymmentä tuhatta markkaa! Täytyipä joskus olla erityinen takki vastaamassa kutakin omistajansa pukua. Siellä oli koirakamareita ja lepohuoneita, joihin ne voitiin tilapäisesti jättää; ja terveyskamareita kissoja varten, ja niitä valvomassa oli erikoinen lääkäri. Kun nämä hoidokit kuolivat, oli Brooklynissä kallis ruumiinpolttolaitos yksinomaan niiden hautaamista varten; ja sitten ne asianmukaisesti palsamoitiin ja poltettiin samettireunusteisessa arkussa, ja haudalleen tuli niiden saada kalliit marmoriset muistopatsaat. Kun yksi Mrs Smythen enin rakastetuista mopsikoirista oli tullut sairaaksi verenpysähdyksen takia maksassa, oli hän antanut kattaa karvarinparkilla kadun talonsa edessä; ja kun koira tästä huolimatta kuoli, oli hän lähettänyt mustareunaisia kortteja, joissa hän kutsui ystäviään "muistopalvelukseen." Myöskin näytti hän Montaguelle joukon kirjoja, jotka olivat kalliisiin korukansiin sidotut ja joissa oli todistettuna kissojen ja koirien sielujen yhteys, yksinkertaisuus ja kuolemattomuus.

Nähtävästi herkkätunteinen Mrs Smythe aikoi jutella näistä hoidokeista koko päivällisajan; ja samaten hänen tätinsä, ohut ja kulmikas neitsyt, joka istui Montaguen toisella puolella. Ja hän kuunteli mielellään -- hän halusi tietää kaikki. Heillä oli sateenvarjoja koiria varten, jotka kiinnitettiin sateisella säällä yli niiden pienten selkien; siellä oli parannus- ja toilettilaitoksia, hopeaisia lääkearkkuja ja jalokivillä koristeltuja piiskoja. Heillä oli eri ryhmiä kaiverrettuja käyntikortteja; ja heillä oli pyörien päällä lykättäviä tuoleja, joissa rammat kissat ja koirat voitiin viedä ulos vilvottelemaan. Siellä oli koira- ja kissanäyttelyjä, sukutauluineen ja palkintoineen, ja miltei yhtä suurine väkijoukkoineen kuin hevosnäyttelyssäkin; Mrs Smythen bernhardilaiset maksoivat kolmekymmentäviisi tuhatta markkaa kappale, ja kuului olevan mopsikoiria, jotka maksoivat kaksi vertaa enemmän. Oli eräs nainen, joka oli matkustanut koko tuon pitkän matkan Pacific-rannikolta saadakseen spesialistin suorittamaan leikkauksen yorkshireläisen terrierinsä kurkussa! Ja sitten oli eräs toinen, joka oli rakennuttanut koiralleen Anna-kuningattaren malliin pienen pienen majan, jonka huoneet olivat paperoidut ja lattiaa peittivät raskaat matot ja ikkunoissa riippui pitsiverhot! Kerran oli muuan aikaansa seuraava nuorukainen tullut Walfordiin ja merkinnyt päiväkirjaan itsensä ja "Miss Elsie Cochranen"; ja kun kirjanpitäjä teki tavanmukaiset kysymykset nuoren naisen sukulaisuudesta, tuli päivän valoon, että Miss Elsie oli koira, joka oli vaatetettu komeaan pieneen teenjuontipukuun, ja tarvitsi huoneen itseään varten. Ja sitten kerrottiin eräästä kissasta, joka oli perinyt elinkautisen eläkkeen kahdensadan tuhannen markan maksavasta maatilasta; sillä oli kaksikerroksinen asunto itsellään ja useita palvelijoita, ja se istui pöydässä syöden kuoreita ja italialaisia kastanjanpähkinöitä, ja sillä oli samettinen tyyny lyhyitä unihetkiä varten ja turkiksilla reunustettu kori yöllä nukkumista varten!

* * * * *

Neljä päivää hevosista oli Montaguelle kylliksi, ja kun Siegfries Harvey kutsui hänet perjantai-aamuna luokseen ja kysyi, eikö hän ja Alice tulisi loppuviikoksi hänen luokseen "Yöpuulle", hyväksyi hän sen ilomielin. Charlie Carter aikoi mennä, ja hän ottaisi heidät vaunuunsa; ja niin uudelleen ajoivat he yli Williamsburgin sillan -- "juutalaisten pääsiäisuhrin", niinkuin Charlie sitä nimitti -- ja menivät ulos Long Islandiin.

Montague tahtoi kaikin mokomin saada jonkun "piirteen" Charlie Carterista, sillä hän ei ollut ollut valmistunut siihen hämmästyttävään nopeuteen, millä tämä nuorukainen oli langennut Alicen jalkoihin. Se oli niin selvästi havaittavaa, että jokainen hymyili sille -- hän oli Alicen kanssa joka hetki, jonka hän vaan voi järjestää, ja hän ajoi joka paikkaan, minne Alice oli kutsuttu. Sekä Mrs Winnie että Oliver olivat nähtävästi aivan tyytyväisiä, mutta Montague ei sitä ollut ollenkaan. Charlie esiintyi hänelle hyväluontoisena mutta heikonpuoleisena nuorukaisena, taipuvaisena synkkämielisyyteen; hänellä oli aina paperossi sormien välissä, ja merkeistä päättäen ei hän ollut aivan turvattu seuramaailman ansoja vastaan, joita se kannujen ja viinimaljojen muodossa viritteli hänen ympärilleen; vaikka tosin maailmassa, missä väkijuomien tuoksu ei koskaan haihtunut sieramista, ja missä ihmiset joivat sellaisella hämmästyttävällä kohtuuttomuudella, oli vaikea tietää, missä vetää raja.

"Olette huomaava, että minun paikkani ei ole samallainen kuin Havensin", oli Siegfried Harvey sanonut. "Se on todellista maaseutua." Montague huomasi sen miellyttävimmäksi kodiksi, mitä hän siihen saakka koskaan oli nähnyt. Se oli suuri, hajanainen rakennusryhmä, rakennettuna kokonaan maalaistyyliin, ulkopuolella suuret, veistetyt hirret ja sisäpuolella katto-orret, ja mutkitteleva tammikäytävä, ja lukematon joukko majoja, miellyttäviä teenjuontinurkkia, ja leveitä istuimia akkunoiden ääressä, joille oli pinottu kokonaisia vuoria tyynyjä. Kaikki oli täällä rakennettu mukavuutta silmällä pitäen -- siellä oli biljaardihuone ja tupakkahuone, ja oikea kirjasto, jossa oli lukemisen arvoisia kirjoja, ja suuria tuoleja, joihin istuutuessa uppoutui aivan näkymättömiin. Kaikkialla paloi takkatulia, ja seinillä riippui maalauksia, jotka puhuivat urheilusta, ja loppumaton määrä kiväärejä ja hirvensarvia ja kaikellaisia voittomerkkejä. Mutta teidän ei tullut otaksua, että tämä loistava maalaistalo olisi mitenkään sallinut puuttuvaksi livreijapukuisia palvelijoita ja mestarikokkia, joka komeili _cordon bleun_ toimessa, ja päivällispöytää, jolla säteilivät kristalli, hopea, orchikset ja saniaiset. Sittenkin, vaikka isäntä kutsuikin sitä "pieneksi" paikaksi, oli hän kutsunut kaksikymmentä vierasta, ja hänellä oli tallissaan metsästysratsu jokaista heitä varten.

Mutta kaikista ihmeellisintä oli "Yöpuulla" se, että erästä nappulaa kosketettaessa hävisivät alakerran huoneiden kaikki seinät toiseen kerrokseen, ja jälelle jäi vain yksi ainoa, suunnattoman suuri takkatulen valaisema huone, jossa viulut alkoivat soida ja kutsuivat jalkoja tanssiin. He panivat toimeen iloiset hypyt -- tanssia kesti kello kolmeen saakka, ja aamun koittaessa olivat he jälleen puetut ja satulassa, ja seurasivat mustatakkisia tallipoikia ja koiria yli huurrepeittoisten kenttien.

Montague oli puoleksi valmistautunut näkemään kesyn ketun, mutta siitä hän toki säästyi. Se oli nähtävästi tosileikkiä; pian päästettiin koirat irti, ja pois nelisti metsästysjoukkue. Se oli hurjin ratsastus, mihin Montague koskaan oli ottanut osaa -- yli kantojen, kanavien, virtojen ja lukemattomien rautalanka-aitojen, ja läpi tiheiden ryteikköjen ja tiheästi asuttujen maalaiskylien; mutta hän oli mukana hengenvaarallisessa ajossa, ja Alice oli seurueen suunnattomaksi huviksi ainoastaan muutamia kyynäriä taaempana. Montague tunsi nyt kohdanneensa ensi kerran todellista elämää, ja hän ajatteli itsekseen, että nämä täysiveriset ja ylevähenkiset miehet ja naiset muodostivat sen säädyn, mihin hän mielellään olisi tahtonut kuulua -- ainoastaan sillä erotuksella, että hänen oli ansaittava elatuksensa, mutta heidän ei.

Iltapäivällä oli enemmän ratsastusta ja kävelyä kuulakassa marraskuun ilmassa; ja sisällä pelattiin bridgeä ja rakettia ja ping pongia, ja kiihkeää ja tulista rulettia, isännän ollessa pankkiirina. "Näytänkö minä suuresti viralliselta pelurilta?" kysyi hän Montaguelta; ja toisen vastattua, ettei hän ollut vielä tavannut ainoatakaan new-yorkilaista peluria, kääntyi Harvey selittämään hänelle, kuinka hän oli mennyt ostamaan tätä apparaattia (jonka myynti oli lain uhalla kielletty) ja myyjä oli kysynyt häneltä, kuinka "voimakkaan" hän sen halusi!

Illalla sitten oli enemmän tanssia ja sunnuntaina toinen metsästysretki. Sinä yönnä näytti pelihalu tarttuvan koko seurueeseen -- kaksi pöytää istui pelaamassa bridgeä, ja toisessa huoneessa kävi huolettomain korttipeli, mihin Montague koskaan oli ottanut osaa. Se keskeytettiin kolmen aikaan aamulla, ja yksi peliseurueesta kirjotti hänelle shekin kolmellekymmenelle viidelle tuhannelle markalle; mutta sekään ei täydellisesti rauhottanut hänen omaatuntoaan, eikä tyynnyttänyt hänen kuumentuneita veriään.

Tärkeintä kaikista kuitenkin oli hänelle se, että hän viimeinkin oppi tuntemaan Charlie Carterin. Charlie ei pelannut siitä syystä, että hän oli juovuksissa, ja muuan seurueesta sanoi sen hänelle ja kieltäytyi pelaamasta hänen kanssaan; nyt ei jäänyt Charlie-paralle muuta tekemistä kuin juoda yhä enemmän Sitä hän tekikin, ja hän tuli ja riippui pelaajien olkapäillä ja kertoi seurueelle kaiken itsestään.

Montague oli valmistunut sietämään nuorten junkkarien hurjastelua, joilla oli rajattomat määrät rahaa, mutta koskaan elämässään ei hän ollut kuullut tai uneksinut mistään sellaisesta kuin tämä poika toi esille. Puoli tuntia kierteli hän pöydän ympärillä, ja vuodatti ulos keskeymättömän virran kaikellaisia ruokottomuuksia salassa; hänen mielensä oli niinkuin sammalmätäs, jossa oleskeli iljettäviä ja luikertelevia käärmeitä, jotka tulivat yöllä pinnalle ja näyttivät lihavia päitään ja limaisia ruumiitaan. Ei ylhäällä taivaassa eikä alhaalla maan päällä ollut hänelle mitään pyhää; ei ollut olemassa mitään liiaksi kapinallista, joka ei hänelle olisi kelvannut. Ja seurue hyväksyi esityksen vanhana juttuna -- miehet saattoivat nauraa ja sysätä pojan luotaan ja sanoa: "Äsh, Charlie, mene helvettiin!"

Kun kaikki tuo oli ohi, otti Montague yhden seurueesta syrjään ja kysyi häneltä, mitä se merkitsi, johonka mies vastasi: "Hyvä Jumala! Tarkotatteko, ettei kukaan ole kertonut Teille Charlie Carterista?"

Kävi ilmi, että Charlie oli yksi Tenderloinin "kultaisista nuorukaisista", joiden urotöitä oli kuulutettu sanomalehdissä. Ja kun palvelijat olivat sitoneet hänet vuoteeseen, kerääntyi useita miehiä tulen ympärille, ja imeksien kuumaa punssia kertoivat Montaguelle muutamia hänen pääurotöistään.

Charlie oli nähtävästi vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha; kun hän oli kymmenen, kuoli hänen isänsä ja jätti viisikymmentä miljoonaa vanhan ja köyhän tätihoukkion hoidettavaksi poikaa varten -- tädin, jonka poika saattoi kääntää sormensa ympäri. Kahdentoista vuotiaana hän oli paperossien paras ystävä, ja hänellä oli vapaa pääsy viinikellariin. Mennessään kalliiseen yksityiskouluun, otti hän mukanaan kokonaiset varastot paperosseja, ja pakeni lopuksi Eurooppaan, hankkiakseen oppia Pariisin irstailussa. Ja sitten tuli hän takaisin kotiin, ja hämmästytti Tenderloinin; ja eräänä aamuna kello kolmen aikaan astui hän muutaman lasiakkunan läpi, ja silloin tarttuivat sanomalehdet häneen. Se avasi Charlielle äkkiä aivan uuden näkökannan elämästä -- hänestä tuli maineen tavottelija; kaikkialla, minne hän meni, seurasi häntä sanomalehtireportterit ja tuijottava väkijoukko. Hän kantoi paksuja tekosäärystimiä ja antoi viisisataa markkaa juomarahoina kengänkiillottajille, ja hävisi kaksisataatuhatta markkaa korttipelissä. Hän pani toimeen _demi-monde_ juhlan, jossa oli jalokivillä koristeltu joulukuusi keskellä kesää, kahdensadanviidenkymmenen tuhannen markan edestä koristeita. Mutta suurin uutuus oli se, että hänen ilmoitettiin aikovan rakentaa merenalaisen huvipurren ja täyttää sen kuorotyttösillä! -- Nyt Charlie oli menettänyt yleisen huomion, ja hänen ystävänsä eivät nähneet häntä päiväkausiin; hän makasi "urheilurakennuksessa" ja aivan sananmukaisesti kieriskeli shampanjassa.

Kaiken tämän -- selvisi Montaguelle oli hänen veljensä täytynyt tietää! Ja hän ei ollut sanonut siitä sanaakaan -- neljän tai viidenkymmenen miljoonan markan takia, jotka Charlie omistaisi, täytettyään kaksikymmentäviisi vuotta!

Yhdestoista luku.

Aamun tultua läksivät he toisten seurueeseen kuuluvien kanssa junalla kotia. He eivät voineet odottaa Charlietä ja hänen automobiiliään, sillä maanantai-ilta oli oopperan avajaisilta, eikä kukaan voinut sitä tilaisuutta hukata. Siellä hienosto esiintyisi loistavammassa asussaan, ja siellä tulisi olemaan jalokivinäyttely sellainen, jollaista ei saanut nähdä missään muualla maailmassa.

Kenraali Prentice ja hänen vaimonsa olivat avanneet kaupunkitalonsa ja olivat kutsuneet heidät päivällisille luokseen ja tarjonneet heille tilaa aitiossaan; ja noin kello puoli kymmenen tienoilla huomasi Montague istuvansa suurella, hevosenkengän muotoisella balkongilla, ympärillään useita satoja kaupungin rikkaimpia ihmisiä. Ylhäällä oli toinen aitiorivi ja sen yläpuolella oli kolme lehteriä, ja hänen alapuolellaan istui ja seisoi yli tuhat ihmistä. Suurella näyttämöllä esitettiin loistavaa ja komeudessa kylpevää näytelmää, ja sanat siihen laulettiin orkesterin säestyksellä.

Montague ei ollut koskaan kuullut oopperaa, ja hän piti paljon musiikista. Toinen näytös oli juuri alkanut, kun hän tuli sisälle, ja koko sen ajan istui hän lumouksen vallassa kuunnellen hurmaavia säveliä, mitä hän koskaan elämässään oli kuullut. Hän tuskin huomasi, että Mrs Prentice kulutti aikaansa tutkistelemalla toisten aitioiden omistajia jalokivihohteisen lorgnettinsa läpi, taikka että Oliver lörpötteli hänen tyttärelleen.

Mutta kun näytös oli ohi, vei Oliver hänet yksin ulos aitiosta ja kuiskasi, "Jumalan tähden, Allan, älä tee narria itsestäsi."

"Mitä, mitä se merkitsee?" kysyi toinen.

"Mitä ihmiset ajattelevatkaan", huudahti Oliver, "nähdessään sinun siellä istuvan niinkuin miehen, joka on suloisessa unessa?"

"Joutavia", nauroi toinen, "he arvelevat minun kuuntelevan musiikkia."

Ja Oliver vastasi, "Ihmiset eivät tule oopperaan musiikkia kuuntelemaan."

Tämä kuulosti pilalta, mutta sitä ei ollut. Hienostolle oli oopperassa käynti suuri paraatitoimitus, jossa oli esillä vielä kalliimpaa ja suuremmoisempaa kuin hevosnäyttelyssä; ja hienostolla oli tietenkin oikeus määrätä, sillä se omisti oopperan ja piti sitä yllä. Todelliset musiikin rakastajat, jotka tulivat sinne, seisoivat joko takana tai istuivat viidennellä lehterillä, aivan katon rajassa, missä ilma oli töykeä ja kuuma. Kuinka paljon itse hienosto välitti esityksestä, tuli kyllin selvästi ilmi siitä seikasta, että kaikki oopperat laulettiin vierailla kielillä, ja niin huolimattomasti, että ne muutamat harvat, jotka niitä kieliä ymmärsivät, voivat tuskin ollenkaan saada selvää sanoista. Kerran oli siellä eräs yli maailman tunnettu runoilija, jonka koko elämä oli omistettu oopperan muodostamiselle taiteeksi! ja taistelussa hienoston kanssa ei hän lopuksi saavuttanut muuta kuin nälkäkuoleman. Nyt puolen vuosisadan perästä on hänen neronsa päässyt voitolle, ja hienosto suostuu istumaan tuntikausia pimeässä ja kuuntelemaan saksalaisten jumalten ja jumalattarien kotoisia kinasteluja. Mutta se mistä hienosto todella välitti, oli kauniit puku-, maisema- ja tanssiesitykset, miellyttävät laulut, joita hyvin saattoi kuunnella lörpötellessäkin; juonen tuli olla hyvin alkeellisen ja intohimoisen, niin että pantomiininäkin voi sen ymmärtää -- sanokaamme kauniin ja yleväluontoisen ilotytön traagillinen rakkaus komeaan seuramaailman nuorukaiseen.

Miltei jokaisella, joka tuli oopperaan, oli kiikari, jonka avulla hän saattoi tuoda kenen tahansa ylellisesti puetun ylhäisön naisen aivan lähelleen, ja tutkistella häntä kaikessa hiljaisuudessa. New Yorkissa sanottiin olevan miljaardin markan arvosta timantteja, ja ne jotka eivät olleet kätköissä, olivat erinomaisen sopivat kannettaviksi tässä näyttelyssä; sillä täällä juuri ne saattoivat täyttää sitä tarkoitusta, mitä varten olivat olemassa -- tänne juuri tuli koko maailma niitä tarkastamaan. Yhdeksän huomattavimman ylhäisön naisen kesken jakautui kahdenkymmenenviiden miljoonan arvosta timantteja. Saattoi nähdä rinnustimia, jotka näyttivät rautapaidalta ja olivat tehdyt kokonaan säihkyvistä timanteista. Saattoi nähdä emeraldeja, rubiineja, timantteja ja helmiä, jotka olivat muodostetut tiaramaisiksi pääkoristeiksi -- s.t.s. jäljitellyiksi kruunuiksi ja kehyksiksi -- ja jalustana niillä oli paksu ja juhlallinen leskirouva.

Yksi Wallingeista oli pannut alulle tämän muodin ja nyt jokainen, joka tahtoi olla jotakin, seurasi sitä. Muuan nainen, jolle Montague esitettiin, oli ottanut erikoisalakseen helmet -- hänellä oli kaksi mustaa helmikorvarengasta, jotka olivat maksaneet kaksisataatuhatta markkaa, helminauha, joka oli maksanut yhden miljoonan viisisataatuhatta, kahdensadan viidenkymmenen tuhannen arvoinen, sysimustista helmistä laadittu rintaneula, ja kaksi kaulakoristetta, joista kumpikin oli maksanut yhden miljoonan.

Tämä lakkaamatta toistuva hintojen kuuleminen alkoi vähitellen tuntua tympäisevältä; mutta Montague huomasi, ettei löytynyt mitään keinoa välttää sitä. Ylhäisön ihmiset, jotka maksoivat näitä hintoja, olivat olevinaan kaikkien sellaisten seikkojen ja kyselyjen yläpuolella, ja olevansa innostunut yksinomaan itse esineiden kauneudesta ja erinomaisesta taiteellisuudesta; mutta saattoi huomatakin, että he aina keskustelivat hinnoista, mitä toiset mistäkin olivat maksaneet, sekä sen, että toiset ihmiset jollain tavalla aina tiesivät, kuinka paljon kukin oli maksanut. He pitivät myöskin huolen siitä, että yleisö ja sanomalehdet tiesivät sen, mitä he olivat maksaneet, ja kaiken muunkin, mitä he tekivät. Tässä oopperassa esim. oli jokaiseen ohjelmaan painettu selitys aitioista, ja luettelo kaikista aitioidenomistajista, niin että ken hyvänsä saattoi sanoa, kuka kukin oli. Saattoi nähdä näiden suurten naisten loistavissa mantteleissaan astuvan ulos vaunuistaan, väkijoukkojen tähytessä niihin ja salapoliisien hääriessä ympärillä. Ja jokaisen rinta sykähteli rajusta ja ihmeellisestä näystä sinä hetkenä, jolloin hän astui aitioonsa, ja musiikki unohtui ja kaikki silmät kääntyivät häneen; ja sitten laskee hän viereensä päällysmanttelinsa ja häikäisevän loistavana näkynä säteilee hän nyt tuijottaville joukoille.

Muutamat näistä jalokivistä olivat perhekalleuksia, jotka New York oli tuntenut sukupolvien aikoina ja sellaisissa tapauksissa alkoi tulla tavaksi jättää todelliset jalokivet säilytysholveihin, ja kannettiin jäljennettyjä kiviä, jotka olivat aivan alkuperäisten näköisiä. Asunnosta, missä jalokivet säilytettiin, ei salapoliisit saaneet hetkeksikään poistua, ja monessa tapauksessa oli erikoiset salapoliisit vartioimassa vielä toisia salapoliiseja; ja kuitenkin sanomalehdet tuon tuostakin olivat täynnä mieltä kiihottavia kertomuksia ryöstöistä. Sitten ne onnettomat, joita satuttiin epäilemään, joutuivat poliisin käsiin ja pakotettiin tutkimuksen alaiseksi, mitä pilalla kutsuttiin "kolmanneksi asteeksi", ja siihen kuului kidutuksia, jotka olivat yhtä raskaita ja julmia, kuin mitkä tahansa Espanjan inkvisitionin keksimät. Tällaisten tapahtumain merkitys reklaamin kannalta katsoen huomattiin pian niin suureksi, että kuuluisat näyttelijättäret myöskin olivat omistavinaan huikean kalliita jalokiviä, ja silloin tällöin tulivat ne heiltä varastetuiksi.

Kun he sinä iltana olivat saapuneet kotia, jutteli Montague serkkunsa kanssa Charlie Carterista. Hän sai selville omituisen suhteen. Nähtävästi Alice tiesi jo, että Charlie oli ollut "huono." Charlie oli sairas ja onneton; ja Alicen viattomuus oli koskettanut häntä ja saanut hänet häpeämään omaa itseään, ja hän oli synkästi viittaillut hirvittäviin tapahtumiin. Siten saattoi Montague ymmärtää, kuinka Charlie salaperäisyyden ja romantiikan huolellisesti verhoamana sai itsestään mieltäkiinnittävän ja puoleensa vetävän olennon. "Hän sanoo, että minä olen erilainen kuin mikään muu tyttö, minkä hän on kohdannut", sanoi Alice -- huomautus, joka oli niin hämmästyttävän alkuperäinen, että hänen serkkunsa ei voinut pidättää hymyään.

Alice ei ollut vähimmässäkään määrässä rakastunut häneen, eikä hänellä ollut minkäänlaisia aikeitakaan rakastua; ja hän sanoi, ettei hän koskaan ottaisi vastaan mitään kutsuja, eikä koskaan menisi yksin hänen kanssaan; mutta hän ei löytänyt keinoa, kuinka hän voisi välttää Charlietä, kun hän kohtasi hänet toisten ihmisten kotona. Ja tässä oli Montaguen häntä avustettava.

Kenraali Prentice oli ystävällisesti kysellyt, mitä Montague oli nähnyt New Yorkissa ja kuinka hän siellä viihtyi. Hän lisäsi, että hän oli puhellut hänestä tuomari Ellisin kanssa, ja että heti kun hän olisi valmis ryhtymään työhön, olisi tuomarilla ehkä muutamia ehdotuksia hänelle tehtävänä. Hän hyväksyi kuitenkin Montaguen suunnitelman saada ensiksi yleiskuvan; ja sanoi, että hän esittäisi ja veisi hänet pariin johtavista klubeista.

Kaikki tämä jäi Montaguen mieleen; mutta sillä hetkellä ei maksanut ollenkaan vaivaa koettaa sitä ajatella Kiitosjuhlat olivat ovella ja lukemattomissa maataloissa matkan varrella tulisi olemaan huveja. Bertie Stuyvesant oli suunnitellut huvimatkan Adirondackin leirilleen, ja hän oli kutsunut sinne parisen kymmentä nuorta miestä, niiden joukossa Montaguet. Tämä tulisi olemaan yksi uusi piirre kaupungin elämässä, ja siihen maksoi vaivan tutustua.

Heidän retkensä alkoi teatterivierailulla Bertie oli tilannut neljä aitiota ja he tapasivat siellä noin tunnin verran sen jälkeen kun näytös oli alkanut. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään mitään, sillä näytelmä muistutti oopperaa -- joukko lauluja ja tansseja oli kiedottu yhteen, ja tarkotuksena oli vain tarjota sopiva tilaisuus loistaville maisemille ja puvuille. Näytelmästä kuljetettiin heidät suurelle keskusasemalle, ja vähän ennen puoli yötä porhalsi Bertien yksityinen juna lähtöön.

Tämä juna oli täydellisesti varustettu hotelli. Siellä oli tavaraosasto, ruokavaunu ja keittiö; ja seurusteluhuone ja kirjastovaunu; makuuvaunu -- ei sellaisilla nukkumasijoilla varustettu, joita tavalliset makuuvaunut tarjoavat, vaan siinä oli mukavat makuusuojat, jotka olivat sisustetut valkoisella mahonkipuulla, ja joissa oli käytettävänä vesijohtolaitos ja sähkövalo. Kaikki nämä vaunut olivat rakennetut teräksestä, ja ilmanvaihto tapahtui automaattisesti; ja ne olivat sisustetut siihen ylelliseen tapaan, millä kaikki muukin, jonka kanssa Bertie Stuyvesantilla oli jotakin tekemistä. Kirjastovaunussa oli samettiset matot lattialla, ja huonekalusto etelä-amerikkalaisesta mahongista, ja seinillä maalauksia, joihin suuret taiteilijat olivat uhranneet vuosikausien työn.

Bertien hovimestari ja palvelijat olivat matkassa, ja illallinen odotteli ruokailuvaunussa; sen kestäessä saivat he katsella Hudsonia kuutamossa. Ja seuraavana aamuna saavuttivat he määräpaikkansa, pienen pysäkin vuoristoisessa erämaassa. Juna seisahtui vekseliin ja siten heillä oli hyvää aikaa syödä aamiaista, ja sitten kääriytyneinä turkkeihin, tulivat he ulos kuuleaan, männyille tuoksuvaan metsäilmaan. Maassa oli lunta ja heitä odottamassa oli kahdeksan suurta rekeä; ja lähes kolme tuntia ajelivat he kirmakassa aamuauringon valossa läpi ihmeellisen ihanien vuoristomaisemien. Suurin osa alueesta oli Bertien "rauhottamaa", ja tie oli yksityinen, niinkuin suuret merkit jokaisen sadan metrin päässä osottivat.