Part 1

MAAILMANKAUPUNKI

Romaani

Kirj.

UPTON SINCLAIR

Englanninkielestä ["The Metropolis"] suomennettu

Jyväskylässä, K.-S. Työväen sanomalehtiosuuskunta I.L. kustantama, 1911.

_Omistettu Maksim Gorjkille_.

Ensimäinen luku.

"_Palaa_ kello puoli yhdeltätoista", sanoi kenraali voimavaunujen kuljettajalle. Senjälkeen molemmat vaunuissa kulkeneet miehet astuivat hotellin käytävä-ovesta sisään.

Montague katsahti ympärilleen vavahtaen hieman etukäteen. Syynä hänen vavahdukseensa ei ollut hotellin loistokkuus, vaikka olisipa voinut uskoa, että tämän keskikaupungilla sijaitsevan hotellin komeus vaikuttaisi juuri maalta tulleeseen. Mutta Montague ei huomannut marmoripilareita, eikä kullattuja porraskaiteita, -- hän muisteli vaan niitä miehiä, jotka hänen piti pian tavata. Liian paljon oli häneen kasaantunut vaikutelmia yhtenä päivänä; ensin hän oli saanut nähdä ja kuulla tuon hyörivän, kohisevan kaupungin, joka oli ollut hänen tulevaisuuden toiveittensa keskus, ja sitten hän oli kuvitellut tämän iltaista yhteentuloa miesten kanssa, joiden nimiä ympäröivät kaikki ne muistot, joita hän lapsesta asti oli pitänyt kalliina.

Käytävässä seisoskeli miesryhmiä puettuina kauhtuneisiin univormuihin. Kenraali Prentice kumarsi tuon tuostakin, kun hän Montaguen seuraamana astui portaita kohden, mistä he nousivat hississä yläkerroksen vastaanottohuoneisiin. Oven suussa he tapasivat siellä järeän, pienen miehen, jolla oli valkoiset töppiviikset. Kenraali seisahtui huudahtaen: "Hei, hei, majuuri!" Sitten hän jatkoi: "Saanko luvan esittää herra Allan Montaguen. Kuule Montague, tämä on majuuri Thorne."

Vain hetkellisen huomion ilme vilahti majuurin kasvoissa. "Kenraali Montaguen poikako olette", huudahti hän. Sitten hän pudisti toisen kättä molemmin käsin. "Olen iloinen nähdessäni teidät, poikaseni!"

Montague ei tehnyt poikamaista vaikutusta. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen mies, mieluummin vanhemman ja vakaantuneemman näköinen, kuin päinvastoin; kolmen kyynärän pituisena olisi hänestä saanut kaksi sellaista miestä, kuin mikä tuo pienehkö, pyöreähkö majuuri oli. Mutta kuitenkin Montague piti sitä luonnollisena asiana, että majuuri kohteli häntä poikana tänä iltana, -- hän tunsi itsensä pieneksi, kun joku vain mainitsi majuuri Thornen nimen.

"Ehkä olette kuullut isänne puhuvan minusta", kysyi majuuri äkkinäisesti: Montague vastasi: "Tuhatkertaa."

Hän aikoi lisätä, että hän oli kuvitellut majuurin uljaaksi gentlemanniksi, joka oli pelastunut viiniköynnöstä pitkin, sill'aikaa kun vihollisten koko tykkipatteri häntä ahdisti.

Ehkä Montaguen tunne oli sopimaton; mutta hän oli aina kuvitellut miehen siksi, vaikka hän ensin nauroi, kun hänen isänsä kertoi majuurista. Tämä asia oli tapahtunut korpimetsässä eräänä tammikuun iltapäivällä, Chancellorsvillen hirveässä taistelussa, jolloin Montaguen isä nousevana nuorena esikuntaupseerina oli saanut tehtäväkseen auttaa majuuri Thornen pälkähästä, tehtävä, joka oli hirvittävin, minkä ratsuväen upseeri koskaan voi saada. Se tapahtui sinä ratkaisevana aikana, jolloin Potomacin armeija horjui Stonevall Jacksonin hyökkäävien osastojen hätyyttämänä. Ei kukaan voinut noita osastoja seisauttaa, -- mutta oli pakko saada ne seisahtumaan voidakseen pelastaa pohjoisarmeijan oikea sivusta. Majuurin ratsuväenrykmentti oli asettunut leiriin metsään vahvan jalka- ja ratsuväen ympäröimänä. Vihollisen hyökkäys oli musertava, -- hevoset ja miehet ihan sinkoilivat palasiksi; ja majuurin hevonen, alaleuka rikkiammuttuna, oli pillaantunut ja jättänyt isäntänsä riippumaan edellämainittuun viiniköynnökseen. Irtauduttuaan nähtiin majuuri tantereella, missä villiintyneet hevoset ja tuskasta mielipuolet ihmiset raivosivat kuulasateessa ja karteessien räjähtäessä. Tässä helvetillisessä mylläkässä oli näppärä majuuri heittäytynyt irtonaisen hevosen selkään ja saapunut hajalleen sirotetun komentokuntansa jäännösten luo, pitäen puoliaan, siksi kunnes apu saapui, -- ja vielä jaksaen ottaa osaa taisteluun koko iltapäivän ja hämärän ajan aina myöhään yöhön saakka, kestäen hyökkäyksiä hyökkäyksien jälkeen. -- Ja nyt ei voinut uskoa näkemiään, kun katseli tuota tärkeännäköistä punanenäistä äijänkääkkää, joka olisi muka tehnyt tuon ihmeellisen voimatyön.

Kun Montague otti kätensä majurin kädestä sanoen hänelle, miten hauskaa oli tavata hänet, etsivät majuurin silmät jotain henkilöä huoneessa ja hän huusi äkkinäisesti: "Eversti Anderson! Eversti Anderson!"

Tuo oli siis sankarimainen Jack Anderson! "Saarnaaja" Anderson, joksi häntä kutsuttiin miesten kesken, siksi että hän aina rukoili ennenkuin mihinkään tekoon ryhtyi. Joka aterian edellä hän rukoili -- hän piti hartaushetkiä illalla -- huhuttiinpa, että hän rukoili silloinkin, kun hänen väkensä nukkui. Harjoitettuaan jumalallisella taitavuudella rykmenttiään kolme vuotta, teki hän siitä valiojoukon, jonka kanssa hän taisteli rintamassa Cold Harborissa, -- jonka nimi herättää kauhua! Kun viholliset olivat syöksähtäneet ulkopuolelle varustuksiaan, karkoittaen pakosalle koko eturintaman, niin everstin patteri oli seisonut paikallaan kuin myrskyvän valtameren aallokossa niemeke, ahdistettuna kahdelta puolelta; koko se puolentunnin ajan, joka kului ennenkuin jalkaväki saapui avuksi, oli eversti ratsastanut tyynenä joukkojensa edessä kehoittaen miehiään taisteluun ja huutaen: "Antakaa takaisin pojat -- antakaa takaisin!" Nyt everstin käsi vapisi, kun hän kurotti sen Montaguelle ja hänen äänensä oli murtunut ja rämisevä, kun hän lausui ilonsa siitä, että sai nähdä kenraali Montaguen pojan.

"Miksi emme ole saaneet nähdä teitä ennen", kysyi majuri Thorne. Montague vastasi, että hän oli elänyt nuoruutensa Mississipissä, -- sillä hänen isänsä oli mennyt naimisiin Etelä-valtiossa sodan jälkeen. Joka vuosi oli isä kyllä käynyt New-Yorkissa ottaakseen osaa Uskollisen Legionan kokoukseen; mutta jonkun täytyi jäädä kotiin äidin kanssa, selitti Montague.

Huoneessa oli noin satakunta miestä ja Montagueta kuljetettiin ryhmästä ryhmään. Moni läsnäolijoista oli tuntenut hänen isänsä oikein läheisesti. Montaguesta ne tuntuivat noloilta, kun tapasi ne näin kasvot kasvoja vastaan, nähden ne vanhoina ja heikkoina, harmaapäisinä ja avuttomina. Montaguen muistossa ne olivat nuoria, sankarimaisia, yliluonnollisia ja valtaavia, aivan varjeltuina ajan hampaalta.

Maalaiselämä oli ollut yksinäistä varsinkin Etelä-valtion miehelle, joka oli taistellut vapautussodan armeijassa. Kenraali Montague oli ollut hiljainen mies, hänen suurin ilonsa oli ollut se, että piti molemmat poikansa polvellaan ja kertoi taisteluistaan. Hän oli ostanut kaiken kirjallisuuden, joka koski vapautussodan armeijan sitä osaa, jota hän oli komentanut -- ja Allan oli pengonnut koko tämän kirjaston, niin pian kuin vaan osasi lukea. Allan oli suoraansanoen kasvanut taisteluiden keskellä -- tuntikaupalla hän istui kiintyneenä paksuun kuvitettuun kirjaan, kunnes joku kutsui hänet pois. Hän tutki sotakarttoja ja taistelurintamia, kunnes kaikki ihan eli hänen silmiensä edessä; hän tunsi Potomac-armeijan joka prigaatin ja osaston, hän tunsi päälliköitten nimet, heidän kasvonpiirteensä ja toimintansa, niin että ne ihan liikkuivat ja puhuivat hänen mielestään. Jo heidän nimensä sointu sai hänet intoilemaan. -- Nyt hän näki ne miehet, menneitten aikojen muistot kasaantuivat kuin vyöry. Ei voinut siksi ihmetellä, että hän tunsi itsensä hiukan hämmentyneeksi, niin ett'ei löytänyt sanoja vastaukseksi, kun häntä puhuteltiin.

Mutta sitten sattui tapaus, joka sai hänet heräämään huumeestaan. "Tuossa on tuomari Ellis", sanoi kenraali.

Tuomari Ellis! Ellisin maine tietorikkaana ja kaunopuheliaana miehenä oli levinnyt aina Mississippiin asti, -- ei löytynyt sitä kolkkaa Ameriikassa, jossa ei tunnettu tuomari Eilisin kaunopuheliaisuutta. "Koeta päästä hänen suosioonsa!" oli Montaguen veli, Oliver sanonut naurusuin kuulleessaan, että tuomari halusi päästä Montaguen tuttavuuteen. -- "Koeta päästä hänen suosioonsa, -- sinulla on oleva hänestä hyötyä."

Helppoa oli päästä sellaisen miehen suosioon, joka näytti niin lempeältä kuin tuomari Ellis: Hän seisoi ovella, mallikelpoisesti puettuna kuin gentleman, ystävällisen näköisenä, pistäen silmiin tässä univormu-ympäristössä siviilipuvullaan. Tuomari oli ryhdikäs ja herttaisen-näköisen mies. Hänellä oli mustanruskeat viikset ja hän hymyili säteilevänä. "Kenraali Montaguen poika!" huudahti hän pudistaen tuon nuoren miehen kättä. "Olen, -- kovin iloinen! Miks'emme ole saaneet nähdä teitä ennen?!"

Montague selitti olleensa New-Yorkissa vain kuusi tuntia. Arvaan sen! sanoi tuomari. "Aiotteko viipyä täällä kauankin?"

"Aion asettua tänne olemaan", vastasi Montague.

"Mainiota", sanoi toinen ystävällisesti. "Sitten saamme tavata teidät useammin. Aiotteko harjoittaa jotain liikettä?"

"Olen lakimies", sanoi Montague "Aion antautua asianajotoimeen."

Tuomari oli nopealla katseellaan mittaillut edessään seisovaa pitkää, kaunista miestä, jolla oli sysimusta tukka ja vakavat kasvonpiirteet. "Teidän tulee antaa meidän koettaa taitonne", sanoi hän; ja sitten kun toiset lähestyivät heitä ja hän oli pakotettu jatkamaan matkaansa, laski hän mielistellen kätensä Montaguen käsivarrelle ja kuiskasi viekkaasti hymyillen, "Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin."

Montague tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Hän ei ollut mielellään ottanut vastaan veljensä viittausta, sillä hänessä ei ollut ollenkaan ovelaa viekkautta; mutta hän tahtoi tehdä työtä ja onnistua ja hän tiesi, että tuomari Ellis'in kaltaisen miehen suosio tulisi merkitsemään hänelle paljon. Sillä tuomari Ellis oli New-Yorkin valtiollisen ja liikemiesylimystön epäjumala ja hänen kosketuksestaan avautuivat onnettaren portit.

Muutamassa huoneessa oli lukuisia tuolirivejä ja sinne oli kokoontunut kaksi- tai kolmesataa miestä. Tuolla oli nurkassa taisteluliput, joiden jokaisen ympäri liittyi oma traagillinen historiansa sellaisen mielessä, joka niitä ymmärsi, niinkuin Montague. Hänen katseensa harhaili yhdestä toiseen, sillä aikaa kun kirjuri luki kokousten ilmotuksia ja muita tavanmukaisia tiedonantoja. Sitte hän rupesi tarkastamaan huoneessa olevaa joukkoa. Siellä oli yksikätisiä ja yksijalkaisia miehiä, siellä oli tutiseva, yhdeksänkymmenvuotias sotilasvanhus, joka oli umpisokea ja jota ystävät taluttivat. "Uskollinen legioona" oli kokoonpantu upseereista ja siksi olikin se ylimyksellinen järjestö; mutta maailmallinen menestys ei siinä merkinnyt mitään -- muutamat ponnistelivat tullakseen eläkkeillään toimeen ja heitä pidettiin yhtä suuressa arvossa kuin esim. kenraali Prenticeä, joka oli erään kaupungin suurimman pankkilaitoksen johtaja, ja sanan new-yorkilaisessakin merkityksessä rikas mies.

Kokousta johtava virkailija esitti: "Eversti Robert Selden, joka lukee illan sanomalehden: 'Muistelmia Spottsylvaniasta'." Montague säpsähti kuullessaan nimen -- sillä "Bob" Selden oli ollut yksi hänen isänsä pöytäveikkoja ja taistellut hänen rinnallaan läpi orjain vapautusretken.

Hän oli pitkä mies, jolla oli haukkamaiset kasvot ja harmaa piikkiparta. Salissa oli aivan hiljaista, kun hän nousi, ja korjattuaan silmälasit alkoi lukea kertomustaan. Hän palautti mieleen Potomac'in armeijan tilan vuonna 1864 keväällä; kolme vuotta oli se marssinut ja taistellut, kärsien tappion toisensa jälkeen -- tuo mahtava ase, jolta puuttui vain käyttäjää. Viimeinkin tuli mies, joka jaksoi sitä käyttää, joka vei heidät taisteluun ja antoi heille tilaisuuden otella. Niin olivat he marssineet erämaahan ja siellä Lee karkasi heidän päällensä; kolme päivää harhailivat he synkässä viidakossa, taistellen mies miestä vastaan tukahuttavassa ruudinsavussa. Eversti luki tasaisella, vaatimattomalla äänellä; mutta saattoi nähdä, että hän piti kuulijat mukanaan, päättäen hohteesta, joka levisi heidän kasvoilleen, kun hän kertoi armeijan tointumisesta hämmennyksestään sekä siitä myrskyisästä riemusta, joka kaikui kautta rivien, kun he marssinsa suuntasivat vasempaan tai ymmärsivät, että tällä kertaa eivät he peräytyneet. -- Niin saapuivat he Spottsylvanian taistelukentälle, jossa oteltiin kaksitoista päivää.

Erämaan viidakko ulottui vielä sinne saakka; vihollisen vallitukset, jotka ulottuivat noin kahdeksan peninkulman alalle, olivat sijoitetut kupoolikattoisen holvin muotoon, jonka kupoolin muodostivat raskaat, pölkyistä ja maasta kokoonpannut rintavarustukset, joiden edessä oli vallihauta ja röykkiö puita. Paikka muodosti liittoutuneitten valtioitten kulmakiven ja sen nimenä oli "Kulma" -- "Verinen kulma!" Montague kuuli itseään lähimpänä istuvan miehen vetävän henkeään, ikäänkuin ankara tuska olisi värisyttänyt hänen ruumistaan.

Päivän sarastaessa oli kaksi prikaatia rynnännyt ja vallannut paikan. Viholliset ryhtyivät uudelleen hyökkäykseen ja kaksikymmentä tuntia taistelivat kummatkin armeijat, heittäytyen rykmentti rykmentiltä, prikaati prikaatilta juoksuhautoihin. Sade vuosi virtana ja ruudinsavu lepäsi mustana vaippana heidän päällään; he saattoivat vain nähdä kanuunain välähdykset ja vihollisten kasvoja siellä täällä.

Eversti kuvaili oman rykmenttinsä tuloa. He makasivat hetken sammalilla ja kuulat surisivat niinkuin mehiläiset ja repivät ruohonlehtiä heidän päällään. Sitte he hyökkäsivät, yli kentän, missä ihmisveri juoksi virtoina. Juoksuhaudoissa makasi kuolleitten ja kuolevaisten ruumiita päällekkäin, ja taistelevien jalat tallasivat ne muodottomaksi liejussa. He ryömivät varustusten taakse ja kohottivat kiväärinsä korkealle yläpuolelle päiden, suunnaten tulensa vastakkaisella sivulla oleviin joukkoihin; kerta toisensa jälkeen juoksivat miehet ylös rintavarustuksille, laukasivat muskettinsa ja kaatuivat kuoliaina maahan. He hinasivat ylös kanuunan toisensa jälkeen ja ampuivat reikiä puiden runkojen läpi ja repivät maata raehaulipanoksilla.

Everstin lukiessa tyynellä, virallisella äänellään, saattoi nähdä miesten tuoleissaan kurottautuvan eteenpäin, kädet puserrettuina ja hampaat yhteen puristettuina. He tiesivät! He tiesivät! Oliko koskaan ennen historiassa tapahtunut, että tykkiväki olisi vallannut rintavarustukset? Yhtä kanuunaa ympäröi vaan kaksikymmentä miestä, joista vaan kaksi haavoittumatonna! Eräs rautainen ämpäri oli kolmenkymmenenyhdeksän kiväärinkuulan läpäisemä! Ja sitte raehauliryöpyt lakasivat juoksuhautoja ja pyyhkäsivät pirstaleiksi eläviä ja kuolleita. Ja tähän helvetilliseen teurastukseen ryntäsivät uudet rykmentit nelimiehisissä riveissä! Vihollisten joukkue toisensa jälkeen tahtoi antautua, ja heidän omat toverit ampuivat heidät läpi, kun he kiipesivät veren tahrimain vallien yli! Ja raskaat pölkyt etuvarustuksissa ammuttuina pirstaleiksi! Suunnattomat tammet -- muutamat kaksikymmentäneljä tuumaa läpimitaten -- kaatuivat ryskyen taistelevien päälle, kiväärien luotien poikkinakertamina! Maailman alusta asti eivät ihmiset olleet koskaan taistelleet niinkuin silloin!

Sitte eversti kertoi omasta haavastaan olkapäässään ja kuinka hän pimeän saapuessa oli ryöminyt pois; kuinka hän sitte oli joutunut eksyksiin ja joutunut suoraan vihollisten riveihin, missä hänet heitettiin vankien jälkijoukkoon ja hän sai marssia taaksepäin. Sitte eräänä yönä makasi hän kenttäsairasvarastojen ulkopuolella erämaassa, sadottain haavottuneita ja kuolevia miehiä virui hänen ympärillään, sateen liottamalla maalla, vaikeroiden, kirkuen ja rukoillen, että heidät tapettaisiin. Taas täytyi vankien lähteä liikkeelle, heidät oli määrätty marssimaan rautatielle; tiellä nääntyi eversti kärsimyksestä ja uupumuksesta ja hän horjui ja kaatui tielle. Olisi saattanut kuulla neulan putoavan huoneessa, kun hän lauseiden välillä kertomuksessaan hetkeksi pysähtyi, silloinkun hän kertoi, kuinka vartija kinaili hänen kanssaan ja houkutteli häntä kulkemaan yhä eteenpäin. Heidän velvollisuutensa oli tappaa hänet, jos hän kieltäytyisi, mutta he eivät saattaneet pakottaa itseään sitä tekemään. Viimein jättivät he sen tehtävän yhdelle heistä ja hän seisoi ja sadatteli upseeria koettaen herättää rohkeuttaan; lopuksi hän laukasi kiväärinsä ilmaan ja läksi matkaansa jättäen everstin tielle.

Sitte hän kertoi, kuinka eräs vanha neekeri oli hänet löytänyt ja kuinka hän makasi hourien ja kuinka viimein armeija marssiessaan sattui hänen tiellensä. Hän lopetti kertomuksensa yksinkertaiseen lauseeseen: "Vasta Pietarin leirillä kykenin jälleen astumaan paikalleni."

Seurasi meluisa käsienpauke ja sitte hiljaisuus. Äkkiä kuului jostakin huoneesta laulunääni: "Minun silmäni ovat nähneet Herran tulon kunnian!" Vanha sotilashymni näytti täydellisesti sointuvan kokouksen mielialaan; koko joukko yhtyi siihen ja he lauloivat sen loppuun sakka, värssy värssyltä. Se vyöryi esille, kuin urkujen mahtava soitto, kun he saapuivat innostuttavaan loppukohtaan: --

"Hän on antanut torvensa kaikua, joka ei koskaan kutsu peräytymään; Hän tutkii läpi ihmisten sydämet tuomioistuimensa edessä; Oi sieluni, vastaa nopeasti hänelle; jalkani rientäkää, -- Jumalamme marssien käy eespäin!"

Taas kesti hetken hiljaisuus; kokousta johtava virkailija nousi ylös ja ilmotti, että huomattavan vieraan läsnäolon johdosta he poikkeaisivat säännöllisestä järjestyksestä ja pyytäisivät tuomari Eilisiä sanomaan muutamia sanoja. Tuomari astui esille ja kumarsi vastaukseksi heidän kutsuunsa. Sitte, varmaankin tuntien tarpeelliseksi keventää synkän esityksen herättämää mielialaa, käytti tuomari tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen anteeksi rohkeuttaan uskaltaessaan puhua huoneentäydelle harjaantuneita sotureita; ja miten lienee hänen mieleensä tullut erinomaisen huvittava juttu armeijan muulista ja sen jälkeen taas toinen juttu, niin hänen lopetettuaan ja istuuduttuaan paikoilleen jokainen huoneessa puhkesi hilpeään kättentaputukseen.

He menivät sisälle syömään päivällistä. Montague istui kenraali Prenticen rinnalla ja tämän toisella puolella tuomari; viimemainitulle muistui päivällisen kestäessä useampia juttuja mieleen ja hän nauratti kaikkia lähellänsä istuvia. Lopuksi Montague itsekin innostui ja kertoi jutun vanhasta neekeristä siellä kotona, joka tekeytyi intiaaniksi. Tuomari oli niin ystävällinen, että piti sitä sanomattoman huvittavana juttuna ja pyysi, että hän saisi kertoa sen itse. Useita kertoja senjälkeen hän kääntyi Montagueen ja kertoi hänelle, ja Montague tunsi itsessään pienen syyllisyyden piston, kun hän muisti veljensä kyynillisen neuvon: "mairittele häntä!." Tuomari tahtoi kuitenkin niin mielellään tulla mairitelluksi, että se antoi Montaguen omalletunnolle rauhaa.

He palasivat uudelleen kokoushuoneeseen; tuolit oli siirretty ja asetettu pieniin ryhmiin, ja sikarit ja piiput tuotu esille. He kantoivat esille kalliit sotaliput ja joku nouti merkinantotorven ja kaksi rumpua; seinät vapisivat koko joukon puhjetessa laulamaan: --

"Pojat! esille tuokaa torvemme muinainen, hyvä! Me tahdomme laulaa laulun uuden -- Laulamme voimalla, mi kantaa sen yli maiden -- Laulamme niinkuin lauloimme muinoin, tuhatrinnoin, -- Kun marssimme kautta Georgian maan!"

Oli ihmeellistä nähdä sitä lämpöä, millä he lauloivat läpi tuon reippaan laulun -- jonka hengen me kadotamme kuullessamme sen liian usein. He eivät olleet mitään laulutaiteilijoita, -- he osasivat ainoastaan laulaa koko voimallaan; mutta tuli virisi heidän silmiinsä ja he kulkivat tahdin mukana, ja lauloivat! Montague huomasi tarkkaavansa vanhaa, sokeaa sotilasta, joka istui ja tömisytti välillä jalkojaan, kasvoillaan ilme, niinkuin sillä, joka näkee näkyjä.

Ja sitte hänen silmänsä kohtasivat toisen miehen, pienen, punakan irlantilaisen, joka toisena löi rumpua. Itse rummun henki näytti astuneen häneen -- hänen käsiinsä ja hänen jalkoihinsa, hänen silmiinsä ja hänen pieneen, pyöreään ruumiiseensa. Hän löi pitkän, ylimääräisen jakson värssyjen välillä ja näytti niinkuin hän itse olisi lentänyt kauas sen siivillä. Kohdatessaan Montaguen katseen hän nyökkäsi ja hymyili; ja senjälkeen heidän katseensa tuon tuostakin kohtasivat toisensa ja vaihtoivat tervehdyksen. He lauloivat "Uskollinen legioonalainen" ja "Armeijan papu" ja "John Brownin ruumis" ja "Tararam tararam tararam, pojat marssivat"; kaiken aikaa pärisi ja pauhasi rumpu ja pieni rummunlyöjä nauroi ja lauloi -- tuo pieni, sotilaallisen huolellisuuden ruumistunut esikuva!

He lopettivat hetkeksi ja pieni mies tuli hänen luoksensa ja esitti itsensä. Luutnantti O'Day oli hänen nimensä; ja kun hän oli mennyt, kumartui kenraali Prentice Montaguen puoleen ja kertoi hänelle tarinan. "Tuo pieni mies", sanoi hän, "alkoi rummunlyöjänä minun rykmentissäni ja kulki koko sodan ajan minun prikaatini mukana; ja kaksi vuotta sitte kohtasin minä hänet kadulla eräänä kylmänä talviyönä, yhtä laihana kuin itse olen ja väristen kesätakissaan. Minä vein hänet mukanani aterioimaan ja kuinka hän söi; tuo ei ole kaikki paikallaan, päätin minä mielessäni. Minä vein hänet kotiani ja tiedättekö, mies oli nälästä nääntymäisillään! Hänellä oli pieni tupakkamyymälä, ja hän oli joutunut vaikeuksiin -- trusti oli ottanut hänen liikkeensä. Ja hänellä oli sairas vaimo ja tyttö oli kirjanpitäjänä kuuden dollarin palkalla viikossa!"

Kenraali jatkoi kertomustaan, kuinka hän oli taistellut saadakseen pikkumiehen hyväksymään hänen apunsa -- ottamaan vastaan muutamien satojen dollarien lainan pankkiiri Prenticeltä! "Minuun ei ole mikään elämässäni niin koskenut", sanoi hän. "Viimein otin minä hänet mukanani pankkiin -- ja nyt, näette sen, on hänellä kylliksi ruokaa!"

He alkoivat uudelleen laulun ja Montague mietti kuulemaansa kertomusta. Se näytti hänestä olevan esikuva siitä, mikä teki hänen mielestään tämän kokouksen niin kauniiksi -- veljeyden ja auttamisen hengestä, mikä täällä vallitsi. -- He lauloivat: "Me yövymme vanhalla leiripaikalla"; he lauloivat "Oi siunattu taivas" ja "Entinen sotilas"; he lauloivat useita liikuttavia ja surullisia lauluja ja miehet tunsivat äänensä värähtelevän ja sumupilven hiipivän silmiensä yli. Montague alkoi joutua lumouksen valtaan.

Näiden ihmisten ja heidän elämäntarinansa yllä lepäsi mysterio -- salaperäinen ihme, joka vain harvoin paljastuu kuolevaisille, sellaisille, jotka ovat unelmoineet ja uskaltaneet. Heistä ei ollut helppoa täyttää velvollisuutta; heillä oli ollut vaimot ja lapset, kodit ja ystävät sekä kotiseudut ja kaikki nämä olivat he jättäneet palvellakseen tasavaltaa. He olivat opettaneet itselleen uuden elämäntavan -- he olivat takoneet itsensä kiinni sodan rautaiseen miekkaan. He olivat marssineet ja taistelleet tomussa ja kuumuudessa, rankkasateessa ja jäätävässä lumituiskussa; heistä oli tullut miehiä, joilla oli ankara ja julma luonne;-- miehiä, joilla oli jäsenet teräksestä, jotka voivat marssia tai ratsastaa päiviä ja öitä, jotka saattoivat laskeutua alas ja nukkua tantereella talvenhangilla tai sateen vuotaessa virtoina, jotka yhden sanan kuullessaan olivat valmiit nousemaan jälleen, ja tarttuen musketteihinsa ryntäämään suoraan kanuunain kitaan. He olivat oppineet katsomaan kuolemaa kasvoista kasvoihin ja kohtaamaan sen tuliset silmät; he marssivat, söivät ja nukkuivat, nauroivat ja soittivat ja lauloivat ajallansa -- he kantoivat elämää käsissään ja heittelivät sitä niinkuin ilveilijä heittelee palloa. Ja tämän he tekivät vapauden puolesta; tuon tähtikruunuisen jumalattaren puolesta, jonka silmät liekkeinä leimahtelivat, kun hän astui vuorten huipuilla ja kutsui heitä taistelun melskeeseen, jonka manttelin maataviiltäviä liepeitä he seurasivat pölyn ja kanuunansavun läpi, jonka loistavista kasvoista välähdyksen nähtyään he saattoivat valvoa pitkät yöt ja tarttua kivääreihin aamulla, jonka välkehtivän manttelin hipaisusta he olivat viruneet vankilan komeroissa, missä nälkä ja iljettävät ruttotaudit ja raivohulluus rehottivat täydessä vallassaan.