Part 3

Vihan vimmassa paasihin kepillään hän lyö, tavan mukaan käännyttyään selin lieden lämpöhön räiskyvään, puun mahlat sen hehkussa kiehuu. Hän hameensa lanteille kohottaa: -- Se puoli! nyt hän riehuu, mi valta-istuinta monta vuotta on painanut, lämpöä kaipaa ja saa! Monet yöt olen valvonut suotta, mut hitaammin kulkenut ei ole aika. Sa kaunis Julia, neuvo taika, miten vois vähentää nyt tiimojen lukua. Tuli kynttilöihin, on huone valoton! Koetella ma tahdon uutta pukua, mi hopeesta, silkistä ommeltu on. --

Pelon vallassa neitonen sitoo kuninkaalliset laskokset leveät, hän saumat ja poimut myös keveät yli rintojen litteiden nitoo. Korut kaunihit kimmeltämään asettaa yli harmajan pään, pois kutrien kulta on haihtunut, väri silmien itkusta vaihtunut. Sanat Kristiinan harvat vain vähenee. Lähemmäks yhä peiliä hän lähenee Sibyllan silmin tuijottavin, ja poskin kuoleman keltaisin. Torin varrella soi urut juhla-yössä, ja kirkot kimmeltävät valovyössä. Kudos valkea olkapäitänsä peittää, mi ruumiin muotojen mukaan taipuu. Tulen loimo varjot häilyvät heittää. Liki peiliä otsa vaipuu, niin että sen pinta usvaan haipuu.

-- Ajatukset toistenko tunnet, puhu, sano, lapsi, näin kertoo sinusta huhu? Saat sormuksen sormestani, jos ennen maata-panoa ihan selkeästi voit sanoa, mitä mietin nyt sielussani. -- Kuluessa hetkisen vain lyhyen, pitempää ei mennyt aikaa kuin kellon lyönnit kaikaa, nuor vastasi neitonen katsellen ylen tarkasti piirteitä vanhuksen: -- Kuningatar, on mietteemme yhteinen. Tämän jälkeen keski-yön vartiolla, kun lepäät sa valkeissa vaatteissa, kuningattaren vartioin paaria, pidän tuohuksista ma vaaria. --

Hän sormesta sormuksen irroittaa: -- Et muistanut yhtä sa oo asiaa. Kun vuoteeni vieressä seisot ja anot kädet ristissä silloin, lapsonen, sanot: Kumeasti soi Pietarin kellot kovat. Kristiina, nyt oot sinä tomu ja tuhka. Hyvin nukut, on sammunut mielesi uhka, vaikk' kaukana täältä sun ystäväs ovat. --

Lumivalkea neito on kasvoiltaan: -- Pelon vallassa jos kohotan lakanaa, mi peittävi paareja vainajan, minun kuulette silloin kuiskaavan: On ihmisen vaiheissa arvoitus syvin, jota ratkaista ei, vaikk' oppinut hyvin olis hän, tuhat tuntisi tiedon tapaa.

Hän matkaa aina pois äärihin maan, hovit häntä juhlivat vieraanaan, hän linnun lailla on huima ja vapaa, hän vihaa omaa heimoaan; mut oudoissa linnoissa, vierailla mailla kodin pensaista, puista hän unelmoi, levoss' uinua vieraassa maassa ei voi hän koskaan, ain' unensa rauhaa on vailla.

TOIVEPÄIVÄ.

Kaks istui eukkoa karstaten. -- Minä toivoisin, toinen alkaa, silosilkkiä karstani täytehen, ett' oisi mun rukkini kultainen, sukat valkeat suojaisi jalkaa! --

-- Hohoo! -- Pani toinen jakkaran pois. -- Jos järvet suojalla jäätyä vois, pyry-ilmalla ukkonen löis, salamois, kukot haukkuisi, koirat kotkottaisi, isännän kutut laitumelle saisi, sinun villasi silkiksi silloin muuttuis. Isä Jumala itsekullekin suo oman toivepäivän, mi myötänsä tuo jalokiviä, helmiä, -- mitään ei puuttuis. Niin pian kuin miekkonen silloin ehti vain toivoa, puhkesi halkoihin lehti. Mut kenkään ei toivepäiväänsä tunne. Sen päivän voit laskea tyhjää juttua, rahill' istuen paikata risaista nuttua. Jos vain minun toivepäiväni ois, heti polvistuisin ma lieden luona anoen, ett' omaisuuteni vois tuhatkertaistua päivänä tuona.

Hän empien vaikeni. Valjakko tuvan eessä vartosi kultainen jo. Tulisoihdut ympäri loistetta loivat, lakeijat teiskuen pokkuroivat. He eukoille antoivat valtikan sanoen: -- On toivepäivä nyt teidän. Oi, kunpa armosta Jumalan myös kerran koittaisi meidän! Kuningas kuningattarineen Manan mailla on. Pien prinsessa nuori ja voimia vailla on, siks kunnes hän morsiusseppeleen sitoo, hän teidät valtikan äärehen nitoo. --

Nyt eukot niijaili ymmällään. Alas pirtin orsilta kissan he veti. Ei muuta ollut heill' ensinkään, hymysuin rupes kumpikin lähtemään tykö valjakon, jonne he istuivat heti. Lakeijat heittelivät hopeoita ylt'ympäri pauhaavan rahvaan joukkoon, ja kissa synnytti vaunujen loukkoon penikoita, ja pennut taas penikoita. Siten säätihän toive kummankin, ett' ain yhä kasvaisi tuhansin, monin tuhansin kerroin omistamansa. Näin kulki kissojen naukuva kansa etu-istuimilla ja vaunujen matolla, ne piirissä ryömivät valjakon katolla, ajomiehen hiuksissa hyörivät nuo. Lakeijat myös monistui monin verroin, enemmän oli heitä jo tuhansin kerroin, kun linnassa valta-istuimen luo majesteettia kaksi vietihin soidessa tanotorvien, kanteleiden ilakoidessa.

Komeutta nää katsoivat kummastuin, ylen tyytyväisinä, naurussa suin, tuliviiruna joka hehkui kuin venynyt olis aina se korvihin asti, kädet mustat olivat valtavasti, ihan liian suurista hansikkaista ne pistivät esiin. Lakeijain luku oli kasvanut niinkuin kissojen suku. Oli katteja, joilla ol' täplikäs puku, oli mustaa, harmaata, kaikenlaista. Ne pyörivät ihmisten jaloissa sähisten, ne sylkivät, raapivat, kynsivät kähisten. Lakeijat ovissa, käytävissä kävivät, oli niitä vaikk' ihan missä, ne ääriään myöten linnan täyttivät ne kaikkia portaita, katuja käyttivät, joka paikka niit' oli tulvillaan, mut ain' enentyi luku niiden vaan. Joka hatussa, jossa vain sulka häilyi, yks naukuva kissa kyyryssä säilyi. Sisäpuolella luostarin muurin, joka piispan helmihiipassa, joka laatikossa ja lattialla makas kissa penikkalaumoin suurin. Syväst' oppinut mustepulloltaan tapas kissan, mi nuoleksi tassujaan, ja jos hän johonkin kirjaan tarttui, sen kansille kissoja paikalla karttui. Jos lepoa etsi hän hetkiseksi, heti kohta hän kissan tuolilta keksi. Varastettujen säkkien pohjalla, joka korissa, kaikissa kellareissa, joka joululahja-paketissa oli aina esille hyökkäävä kissa. Täpötäynnä niit' oli talot ja kirkot, rakennusten ja itse linnankin nirkot. Savupiipuissa lauloi ja ulvoi ne, ja nostivat pystyyn harjan. Pimeässä jos jouduit kadulle, näit kiiluvan silmäsarjan. Yövartia minne vain katsoikin, alas maahan tai korkeuksia kohti, sikin sokin ja aivan sekaisin katin silmiä siellä hohti.

Mut sairaana kultatuolissaan yhä istui prinsessa nuori. Hän puuhkalla leikki huolissaan, ja vaippansa poimuja suori. Hän hiljaa kuiski, ja katseensa siirtyi, joka sieluun silmäinsä murhe piirtyi, etähällä kukkulat vihannoivat: -- Miten hupsusti ihmiset toivoa voivat. Minä toivoisin ruusun ikkunanpieleen, yks ainoa kissa ois mulle mieleen, pien kolkka takana maiden ja merien, ja lemmitty, joka mun vyyhtiäni pitelis, sanoen mua kullaksi, takan luona kun istuisin kerien. Ajan kulkua lasken, mut milloinkaan minun toiveeni hetki ei koita vaan.

MUISTOJEN KARTANO.

Humisee hongat. Pois kulkenut oon ihmisten tienohilta. Yksin jouduin ma kartanoon, käyn siellä nyt joka ilta. Valvooko väki vielä? Liettä ei mulla, oon koditon. Sammuneet kaikki tähdet on, jotka mua ohjasi tiellä.

Puinen ei kartano, ei kivinen. Kammoten moni sen näki. Utua, usvaa vain seinät on sen. Kotona onko sen väki? Kova ja kiiluva hankien povi rakennuksien lomassa on. Verkkaan Muistojen kartanon aukee äänetön ovi.

Sisäll' on lämmintä, leppoisaa. Empien jään ovenpieleen. Vanhus, mi pystyyn kohoaa, siunaten luo levon mieleen. Muistot, jo eletyt ammoin, -- joita en uneen tuutia voi, ympäri pöydän istuen loi katseensa tulihin kammoin.

Hän, joka vehrein seppelin penkit ja pöydät pukee, nuori on kuten ennenkin, lieden luo mua tukee. Unelmoimme, ah miel' on ankee kummankin, kun koittehen juova kylmän-sininen pirtin-harmaalle sillalle lankee.

Mutta kun luukkujen raosta entää hameen helmahan juova jo, hajoo Muistojen kartano hiuteiksi, jotka ilmassa lentää. Kotia käyn, mut ei aavista kukaan, missä uneksija juhlinut on. Häntä kaupungin karkelohon aamun kellot jo soittavat mukaan.

TUHANNEN VUODEN PÄÄSTÄ.

Etäisen avaruuden väräys, muisto talosta suurten puiden siimeksessä. Mi nimeni? Ken olin? Miksi itkin? Kaikk' unhoitin, kaikk' kiitää myrskyn lailla pois vyöryvien maailmoiden joukkoon.

KEVÄÄN AIKA.

Nyt sääli on vainajia, jotk' eivät keväässä elää saa, ei päivänpaahteessa lämmitellä, kun kukkia täynnä on ihana maa. Mut ehkä kuollehet kuiskivat kevätkukille sanoja, joita ei tajua elossa oleva kenkään. Näet enemmän vainajat tietää kuin toiset. Kenties alasmenossa auringon he syvemmästi riemuiten konsaan kuin me viel' liikkuvat varjossa illan ajatellen salaisuutta vain, mi yksin on tiedossa vainajain.

VAAHTERAN HÄMYSSÄ.

Hämyssä vaahteran lahoova risti. Käy siellä hiljainen kuiske kuin sois kellon kaukaisen ääni: "Ensi multalapio johti mieleeni etäiset nuoruudenpäivät, toinen lapio tekemäni synnit. Kun kolmannen kerran putosi multa sydämelliset sanat kaikki muistin, joka hyvän ja ystävällisen teon, me joita vaihdoimme lahjojen lailla. Tuo muisto on kuin kukka kädessäin, mi raikkaana puhkee, ei kuihdu koskaan."

NUKKUVAT TALOT.

Valkeena ja autiona tie käy lomi taloin öisten. Tulevainen paha vielä nukkuu syvästi ja hiljaa. Kaikki kovat ajat koittaa kerran, kulkee ruumisvaunut, nuoruus katoo, talot hajoo. Rauhaas peitä, yö, meidät, jotka käymme yksin, kätke päivät koittavat meiltä!

ALKANUT VAELLUS.

Ma vaellan jo sillalla, mi johtaa pois maasta, tuntemattomaan sen liittää, etäiseks entinen käy läheinen. Alhaalla moittii he ja kiittää, sotaiseen tapaan kirkkaat kalvat hohtaa, kilvessä vihamiehen silmäin kohtaa myös merkit kunnian ja oikeuden. Mua harhaan johdata ei elo mainen. Niin yksin ei voi olla kuin oon ma, avaruus tyyni, korkee, loistavainen, unhoitin itseni, käyn vapaana. Pois kenkäni ja sauvain tahdon heittää. Käyn hiljaa, tahdon, ettei saasta uhkaa maailmaa, jok' on lumivalkea. Maan poveen alhaalla he kerran peittää poloisen ruumiin, kasan tuhkaa ja lausuu nimen -- jota kannoin ma.

TAIPALEEN PÄÄSSÄ.

Ihminen, sa vasta viisastut ehtiessäs ehtoon-viilehille huipuille, joilt' yli maan voit nähdä. Kuningas, sa käänny tiesi päässä, hetki levähdä ja taakse katso! Kaikki kirkastuu, saa sovituksen, vallat nuoruutes taas kangastuvat kirkkaina ja kastekiiluvina.

MIEHEN VIIME SANAT VAIMOLLE.

Sun ruusutietäs kuljin huumeessa; se myrskyn aikaa on ja hilpeen kevään. Tapasin taas sun taiston kuumeessa; se miehuus-suveen kuuluu säteilevään. Onneksein kasvoit, kiitän sinua; se syksyyn kuuluu, lähtöön lähenevään.

GUSTAF FRÖDING.

AAMULAULU.

I.

Näin unessa kerran ma Aarian maan, näin Auringon-Herran ma hehkuaan, elonlahjojaan käsin tuhlailevin jakavan yli seudun, mi sittemmin katos suitsuviin kuiluihin.

Ma heelmäpuulehtoja rannoilla näin vesireittien valtavain, kimmeltäväin, näin viinitarhoja, kirsikkoja liki virtaa, mi vierivi laaksossa, näin vehnän villinä kantavan viljaa sydänmaalla, mi yksin uinuvi hiljaa, humalan näin kiertävän, luikertavan läpi korpien hongasta honkahan.

Ja viljavat aumat on vierillä veen, siell' laitumill' laumat käy paimenineen, alas ehtoisin kaste kun pisaroi, vajan viereen vaimot ja neidot toi pytyt, joita vartoo maito ja voi.

Mies voimakas, nainen hento on, ja nuoriso notkea karkelohon, väki alaston, ylpeä taipuakseen, ylen puhdas pukujen porttouteen, mut tyttöjen joukossa joskus jos kohtaa monikirjavan vaatteen, mi lanteilla hohtaa, se siihen on joutunut tehdäkseen tytön armaammaksi vain armaalleen.

Joen vuolahan pauhu ei kuulu, ei näy, miss' ilmoihin sauhu lähitöllien käy, siell' leikkiä lyö kera pienimpäin hymyhuulisten, itkeväin, lyllertäväin, suku harmentunut, iäkkäin.

Mut huipulla kukkulain kimmeltäväin koti kuninkaan nousevi päivää päin, ylt'ympäri kuilut miss' syöksyvät, sydänkesällä kansan on käräjät, ja kuningas lausuvi tuomioita, hän auringon kanssa aattelee noita, jumaltiedot hän tietää auringon, mitä syntynyt, syntyy ja syntyvä on.

II.

Käy metsässä nuori ja vapaa mies, ei painostanut ole häntä ies, hänen verensä kiihkeenä hyrskyää, palaa, hänen uhkansa taistoa halaa, ja kaikki hän taitaa ja kaiken hän ties. Hän välkkeessä veitsen ja peitsen parahimmankin taistajan suistaa, ja kisoissa suudella muistaa tytöt sorjimmat, uhmaillen vihan vimmaa sulhasien.

Hänen riemuisen käyntinsä unessa näin, miten kaikki, kun astui hän eteenpäin, oli ryhtiä uljuuden, hymy kumma huulilla kertoa ties, ett' oli hän mies jumalsyntyinen, lähin, lemmikki jumalien.

Hän riemuiten kulkevi eellehen povess' synkkien metsien, matajalle pienelle hän hymyää, mi polulta pois hypähtää, käen kukkuun hän yhtyy ja virtehen rastaan, jänön jälkeä vainuaa, liki lampea painuu paatta hän vastaan, kalan katsovi polskintaa, hän rannalla polvilleen vaipuu, vedenkalvosta juomahan taipuu.

Näin, kuinka hän katseensa riemuiten loi kuvan puoleen, mi säihkyen nähdä soi, miten kaunis miehuudenvoimassaan jumalsyntyinen olla voi.

III.

Jalat sirot, valkeat varpaisillaan astuvat, nyt ne väistää, pälyää, vaiti! tokko älyää kukaan jalan valkean pienen, kauniin kulkevan.

Hiljaa, rungon takaa hymyy silmät riemun-raikkahat, tytön hennot harteet lymyy niinkuin arat karitsat, sitten vaiti, varuillaan käy hän piilostaan.

IV.

Ja äkkiä lailla tuulispään kädet valkeat tarttuvat metsästäjään hänen silmänsä sulkien, ja hän vangilleen nauraa ja ilkamoi, hän päästä ei voi, ei pyrkien, pyristellen.

"Arvaa pois, itserakas raukka, kuka tääll' ois muka?"

Ja hän raastaa ja lyö nipistäin, pelottaaksensa armasta näin, ja saadakseen vastauksen, hänen selkäänsä kiusaa hän jalallaan, mut kiusa on vaan hyväelyä rakkauden.

Sokeasti taistellen arvailee hän: "Nokkonen, Riisto, Raasto, tunnen sinut, Takiainen -- päästä minut!"

Yht'äkkiä nauruun hän purskahtaa, ylös ponnahtaen tytön kiinni saa, liki huuliaan tytön vie hän ja suutelee huumiossaan,

ja hän painuu sulhon puolehen, ja nyyhkii itkuun purskahtaen, tämän katsetta etsii, ja välkähtäin sisimmän hänen sielustansa saa näin.

Ja kuin Aarian ruusu umpunsa luo auki kohti aurinkoa, kevättuulta ja siemeniä elämän, lepäs paljaana, kauniina hän syli auki ja helma vavisten rakastettua odottaen.

V.

Niinkuin sirkkalehdet, tähän asti ummess' olleet, auetessaankaan eivät irtaudu saumoistaan, lepäsivät vielä rakkahasti lanne lanteessa he rinnakkain sylitysten liki toistaan aivan, jälkeen rakkautensa ensi vaivan punaposkisina huohottain.

Mutta kera avaruuden valon, joka onnen maailmoista loistaa, saapui autuus lailla airuen, tuoden valon lempeen siunauksen, niinkuin päivän pilke läpi salon, jumalaisen siunauksen toistaa lempiville ihmislapsillen.

RANTALAULU.

Sorjastiko vaipuu soivaan aallokkoon, joka helkkyin haipuu kuolon kartanoon?

Hukkuako sorjaa merten syvyyteen, valkamaanko korjaa vesi vaipuneen,

sovittain miss' soivat murheen sävelet, tuskat poistaa voivat, erheet, rikokset?

Syvyyteen ken tohti sentään astua, vaikka pettäin hohti toivo, kuollutta

kaikk' on, kunne kantaa kuulos, näkösi, vaikka Tuonen rantaa etsii purteni.

SELMA LAGERLÖF.

RAUHA.

Istuu rauhan jumalatar murhemielin, murtuneena, kehdosta on sodan peikko vienyt hänen lapsosensa, sijaan oman sikiönsä jättänyt on siihen julman, joka verta janoo, isoo kauhua ja kalmantöitä. Jumalatar, polo äiti!

Vapaa sull' on vaalinvalta: kätkyestä peikon poika viskaa, tielle hylky heitä, suo sen kesytönnä kasvaa, anna ohjaksitta olla, kunnes väkeen täyteen varttuu, taikka povellesi paina vasten lämmint' äidinrintaa.

Älä vihalles suo valtaa, hyväele hylkylasta, kesytä se aatteillasi, uudesti luo lempeydellä, kunnes siltä kynnet katoo; koittaa kerran päivä, jolloin kaipaamaksesi se muuttuu, ja sa onnekkaana omaa lasta syliss' sylkyttelet.

HJALMAR SÖDERBERG.

YKSIN.

Pimeässä ma kuuntelen yksin sade kuinka ulkona soi, miten ikkunalevyä vasten se helkähtäen pisaroi.

Ah, tuska mun rintani täyttää, niin raskaaksi hengitys käy. Pisaroina pois haihtuvi nuoruus, yhä ulkona yö hämärtäy.

PIMEYS YLI POLKUNI LANKEE.

Pimeys yli polkuni lankee, mun jalkaani uuvuttaa, ja raskaaksi aatokset käyvät, hämyn helmaan kun vaipuu maa.

Valo vilkkuvi kaukana tuolla liki metsien rinnettä. Se leimahtaa sekä sammuu, taas alkavi liekehtiä.

Joku lampun ääressä istuu, tai kaksikin, kenpä ties... Pimeys yli polkuni lankee, käy raskaasti matkojen mies.

WILHELM EKELUND.

VAELTAJAN UNI.

Ma nukuinko vai untako valveilla näin? Kun nurmella lepäsin vaelluksesta uupuneena läpi helteisen viljavan päivän paahtaman vainion.

Eivätkö lepää Saaronin kentät ympärilläin? Eivätkö juuri nyt mun silmäni nähneet Mestaria, mi kulki opetuslastensa kera halki viljavainioiden?

Mun sieluni eikö vavissut, kun näin ja kuulin sanomattoman tuskan sanassa: --

"Rakastatteko mua?"

NIIN SOLAKKA, HENTO SA OLET...

Niin solakka, hento sa olet kuin hennoin yrtti, ja kuinka hienona veresi hohtaa alla heleän, valkean ihon.

Ja vaikka on tukkasi tumma, ja silmäsi mustat, säihkyvän mustat, niin kasvosi vaaleat ovat. Niin eessäni nouset kuin outo, ylhäinen yrtti! Ja vapaina, paahteessa päivän soi jäsentesi soitto; niin paistat tummaan sieluuni.

SYDÄMESI SUURI PUHTAUS...

Chi vuole aver notizie di Dio, ami!

_San Vittore_.

Miten sydämesi suuri puhtaus loistaa silmies syvyydestä! Miten kasvosi selvästi kuvastavat avonaisen, kirkkaan sielusi aateluutta... sun sielusi säteilevän. -- -- -- -- --

Miten puhdas ja viileä veresi hohto on kuin Edenin aamun! On hymysi säde, näkymättömästä, oudosta maasta, rannalta vaaleanpunertavalta, mi merehen vaipui -- yöhön ja unhoon tai tulevaisuuteen, jonne... aatos ei uskalla lentää.