Part 2

Nyt haudat hehkuu kukin loistavaisin, yks päivä vuodessa on kuolleiden: käy luokseni, sun että omistaisin kuin kerran aikaan menneen keväimen.

JOHAN HERMAN WESSEL.

(1742-1785.)

PIKKU RUNOJA.

I.

Kell' ei uskallusta juoda, sille mahtia ei suoda myöskään mitään suurta luoda, jok' ei vetenä pois vuoda.

II.

Kuoro.

Kehnon lääkkeen lemmenpiinaan löytää mies, mi turvaa viinaan; milloin vain nuo yhteen suli, silloin aina kasvoi tuli; yhteen taas jos sama pesä liitti nuo, niin puhkes kesä, jonka hellettä kait sietää harvat voi, sen kaikki tietää.

Juon tilkan enkä tunne haittaa, jos suinkin vain tuo tilkka maittaa ja samaten jos joka aimo mies tekisi ja viisas vaimo, niin hölynpölyn roskaan, moskaan he eivät takertuisi koskaan.

Jos mielijohteen joskus saisin, (jot' en kait saa) ma että naisin, niin avull' ikipöhnän mäkeen ma loisin kotirauhan takeen. -- Mut vuoksi tämän mielijohteen mun naamani sai häpeenhohteen.

IV.

Veli hyvä! Sitten vasta kaulaa kasta, konsa syvä jano sull' on. Jälleen maistaa voit, kun paistaa pohja pullon.

V.

Kieltäymys! hyve viisaiden tuo, elon myöhään iltaan mi riemuja suo, tosin sitkeitä, mut ylen viihtyviä! Sadatella et mua kovin saa kipeästi, elon kernaammin kun lyhyen ripeästi elän nauttien riemuja kiihtyviä.

VI.

Kieltäymys tykö Herran vie mun! Mut kieltäymättä saan suuremman riemun; siks kait parempaakaan kun saanut en tietää yhä vain hyvin jälkimmäistä voin sietää.

HENRIK IBSEN.

RUNOILIJAN LAULU.

Riemun, leikin lempee paikka puisto tää on paahteinen: mitä siitä, syksy vaikka murtaa toivot keväimen. Ylläsi kuin valkosumu häilyy kukat oksillaan, -- huomenna ne tuulen humu siroitelkoon maailmaan.

Miksi kesken kukoistusta ajatella hedelmää? Miks on mieles murheen-musta, huokaat elon hyörinää. Linnunpelätit miks soivat päässä rumain riukujen? Veikot hilpeet, linnut voivat laulaa lailla tiukujen!

Suojasta miks kukkatarhain karkoittaisit lintusen? Suo sen viedä toivees parhain palkaks sulo-laulujen. Heelmä myöhäinen jos vaihtuu lauluun, niin sa voitot vaan; muista, että hetket haihtuu; kohta halla hyytää maan.

Tahdon elää, riemurinnoin laulaa kunnes kuihtuu maa; -- heittää sitten nuoruus-innoin, mi ol' kerran ihanaa! Portti auki; laitumelle käykööt laumat nälkäiset; kukan taitoin, sama kelle jäävät kuolleet tähtehet.

KUORO "RAKKAUDEN KOMEDIASTA"

Puhu, tuuli, nyt siipeen ja purjeeseen, ma kotkana käyn yli vyöryvän veen; lokit jäljessä kirkuen kiitää. Alas aaltoihin nyt älyn arkinen työ! Kenties karit purteni pirstaksi lyö; mut sorjaa on laineilla liitää!

BJÖRNSON.

KÄTKETTY LEMPI.

Hän penkillä murjottain tytön tanssia katseli vain. Hymyn tälle hän suo, tuon rientävi luo; -- pojan syänveri kuiviin ol' juosta, mut kenkään ei tietänyt tuosta.

Kävi neitonen varjohon haan, eronviestiä kuunnellessaan alas viskautui, ja kyyneliss' ui: elintoiveensa tyhjiin ol' juosta. Mut kenkään ei tietänyt tuosta.

Vaan unhetta aika ei suo, palas vihdoin hän armaansa luo. -- Tytön miel' levoton jo rauhassa on; hänt' aatellen läks elämästä. Mut kenkään ei tietänyt tästä.

HUHTIKUU.

On kuuni huhtikuu. Se vanhan suistaa surmaan, uus siihen juurtuu varhain. Se johtaa moneen turmaan, mut rauha ei oo parhain, vaan se, ett' tahto karaistuu.

SIGBJÖRN OBSTFELDER.

EEVA.

Lyijynharmaa on meri ja taivas, lyijynharmaat silmäsi, Eeva. Kauan vaieten istunut olet, kättäni pusertanut.

-- Sinensiintävät silmäsi ovat, kun aurinko loistaa ja laulaa meri! Sinä olet kuin luonto itse, Eeva.

Sinun huulesi kylminä painuu mun otsallein. Sinun kätesi kylminä lepää mun käsissäni. Sinun rintasi raskaana huokuu, -- maan hengitys sieluuni hiipii.

Sinä olet kuin maa. Kun autere kisaten ilmassa häilyy, sinun silmäsi autereiset ovat, -- kun usvat raskaina taivaalle vyöryy, sinun silmäsi tummat ja kosteat ovat.

En puhua voi minä enää. Ma vaieten kuunnella tahdon kuinka aallot raskaasti, kiehtoen huokaa, katsella, kuinka raskaana lankee usvien yö.

Eeva!...

MYRSKY.

Vingu, puhalla, myrsky! Ma pauhussas alasti, kylpeä tahdon! Käsivarttani valkoista katso! Minun hiukseni häilyvät! Kiharoillani leiki, myrsky!

Puhalla! Levitä sieluni laajat siivet! Maanpiiriä sieluni syleilee! Uranos vapisee siinä!

Myrsky, ah myrsky! Ma alasti olen! Maan häilyvään ruohoon sun laillasi heittäydyn!

Kohotan käsivarteni vahvuutta kohti! Kohotan kädet riemuiten kaikkeuteen! Avaruutehen maailmain!

Tule! Me yhdessä leikkiä lyömme! Syöksymme mereen! Tulkaa, tuulessa tanssivat lehdet, koikkuvat korpit, ja vyöryvät aallot! Tulkaa, te riehuvat pilvet! Me tanssihin käymme! Minä ja te!

MINÄ NÄEN.

Minä valkeaa taivasta katson, sinenharmaita pilviä katson, veriruskeaa aurinkoa.

Siis siellä on kaikkeus, maapallojen koti.

Sadepisara lankee.

Minä korkeita taloja katson, minä satoja ikkunanruutuja katson kirkontorneja kaukaisia.

Siis tämä on maa, siis tämä on ihmisten koti.

Sinenharmajat pilvet auringon peittää.

Minä hienoja herroja katson, minä viehkeitä naisia katson, vetohevosta kumaraa.

Sinenharmajat pilvet niin raskaiksi käyvät.

Minä näen, ah näen... Olen joutunut väärälle tähdelle varmaan Niin outoa täällä on...

JOULUÖILTÄ.

Joulu-ilta! Tulet loistavat suurissa ikkunoissa, juhlahuoneissa joulukuuset, joululauluja yössä kaikuu!

Minä katuja yksin kuljin ja lasten lauluja kuulin. Minä portaille istuuduin ja muistelin äitivainajaa.

* * *

Minä kentille öisille kuljin -- mun ylläni yksin tähdet paloi. Ja puiden kalman-varjojen yli mun varjoni kiiti.

Lumihiuteilla ruumiin näin, lumihiuteilla välkkyvillä, polon, kylmään kuolleen varpusen ruumiin, mi vapisi vielä.

* * *

Ma läksin ullakkohuoneeseeni ja asetin kynttilän kynttilänjalkaan. Ma asetin kynttilän kynttilänjalkaan ja laskin raamatun kirstulleni.

Ma lankesin polville kirstun ääreen ja tomun raamatustani pyyhin. Ma käteni raamatun yli ristin ja itkin.

SILMÄT.

Suuta suutelen, poskea hyväilen, mut silmiä, silmiä -- vihaan ma.

Kutreihin kyynelöin. Helmahan uinahdan. Mut silmät, ah silmät, ne -- puhkaisen.

Leukaa nipistän! Nenää puren ma! mut eessä silmän, ah silmän! -- polvistun.

HÄN KYLVÄÄ.

Päivin ihmiset leikkiä lyö, kuolema kylvää, kun saapuu yö. Kuolema kylvää.

Kulkee ja kylvää, kylvää, ah kylvää -- kalpeita liljoja, arkoja ruusuja, mimoosia, mustia orvokkeja, hyasintteja sairaita, nääntyviä.

Kulkee ja kylvää, kylvää, ah kylvää -- hymyä valjua, itkua arkaa, sairasta kaipuuta, synkintä tuskaa, toivottomuutta.

Päivin ihmiset leikkiä lyö, kuolema kylvää, kun saapuu yö. Kuolema kylvää.

GEORG BRANDES.

VAELTAVA RITARI.

Niin kauan kuin vuorta tai järveä lie, jot' en nähnyt, tai kaukaista maata; niin kauan kuin impeä kaunoista lie, jot' en lempimästä voi laata;

niin kauan kuin puolesta vääryyden mies kunnoton käyttävi kalpaa; niin kauan kuin vain jokin vieras maa tahi Tanska laakerein kaunistaa urost' ansiotonta ja halpaa,

niin kauan ritari rauhaton vaeltaa saa lepoa vailla. Lyhyt, ah iankaikkisuus mulle on, toki kuolen ma muiden lailla.

Huhtik. 1859.

TUNNELMAT.

Kuin pilvi liitää halk' ilmojen vain, niin tunnelmat kiitää mun sielussain.

Nyyhkii ja vaipuu, nousee ja kaipuu- mielin ne kulkee, kun sulokuvat ilmautuvat kätköistä, joihin sielu ne sulkee -- ainoat, jotka on jäljellä mulla.

Ah, jospa saattaisi päivä tuo tulla, jolloinka syämeni sulkea voisin, kahlehet loisin,

joihinka kaiken sen kammitsoisin, mi sisälläin joka päivä nyt liikkuu -- voi, vähän hyötyä tuost' olis vainen, uudelleen havahtuis sydän öisin,

taas ikävöisin rauhatta, kunnes leimuavainen syämeni päätökset kaikki nuo voittais, myrskyten taas joka kielensä soittais.

HELMI.

Helmeni tyyni, uinuva, min emon helmasta riistin! Tulit helmeksi silloin. Suo anteeksi syyni!

Helmeni! kultaan kauniina kiinnitettiin sinut, joka leimuat kuin sydän hehkuva tultaan.

Helmeni soma, säihkyvä kuin meren muovaama Venus! Hänen oot, et kuolevaisen ole oma.

SHELLEY MARY GOODWINILLE.

Sa ylväs, kuink' on suuri olemukses sulo! Sa norja, kylmä, mutta mulle lämpöinen. Sa kalvas, jonka kasvoin yli kulkee kulo, kun käsivarttas hetken hivelen -- ah, kuink' on suuri olemukses sulo.

Sun olen vain, vain sun. Muut rakkaudest' ei tiedä, sa yksin lemmit hehkuin, vapaasti. Tää sielunelämä, mi siteitä ei siedä Englannin ilman valollaan se täyttävi, se kaikk' on sun, sun vain, muut rakkaudest' ei tiedä.

KUKKAVIHKO.

Ah, ruusu, outo niinkuin runo Veedan, keltainen, pyhä ruusu maljakossa, ulpukka, joka riutuu lailla Leedan, mi joutsentansa vartoo huumiossa, ja väriloisto tää jos sulle riittää, niin kukkaa täyteläistä katso, jossa sun olemukses nään, min tahdon liittää ma muiden joukkoon, tuoksuvan reseedan.

TUNNUSLAUSE.

Korkeelle valon, taiteen kotiin vain! Syvälle aatteen vesiin kuulakkaihin! Eteenpäin oudoimpihin kaukomaihin! Korkeelle, syvään, eespäin ain!

MENNYT.

Selvästi nään, kaikk' ohi on. Huipuilta, kattamilta jään, käyn kuiluun, mi on pohjaton. Selvästi aivan erotan ma kohinan kuohuisen kosken vaahtopään, min syöksyn laineisiin. Ruumiini valko-aineisiin siis sulje, koski, seppelöi kiireeni valkovaahto-vöin, ja alas minut vajota, ja ylös heitä. Ruumiini polo hajota, lyö paasiin kallioiden rivin, ja sitten peitä, korista jalokivin.

Ja kutsu sitten kohisten puolelta idän ilmojen vieraiksi linnut, korpit, kotka, kaikk', kaikki, jotka pitoja suinkin rakastaa, he kemut saa -- näin paras on.

KOI.

Sarastaa, sarastaa, värin ruusuisen raskahat pilvet saa, kajo kultainen kattavi taivaan, sarastaa. Sytyttää pian soihtunsa aurinko varmaan, sädehdi, pala vuoks' polon tyttöni armaan. Polostain ihanampaa ei toista, hänen tähtensä leimua, loista. Oi terve, terve, ens aamunkoin valo välkkyvä, hieno! Nyt purppuroin ylene! ylös käy!

PROTEUS.

Proteus ei ole kylmä, ei kuiva, ei luontonsa lämmin voi olla nuiva.

Hän ihailee miestä -- rikas henki on harras; hän jumaloi naista; äly kylmä on marras.

Jos naisell' on näppylä, miehellä raja, hänest' ei ihastusta pois silti se aja.

Jos tahtovat telkien taa hänet, kyllä näkevät, ett' ansoin hänt' ei hevin yllä.

Hänest' ei jokamies saa kannattajaa, oma itsensä on, mitä käyttääkin majaa.

On suuntia, joist' ylen paljon on huolta: tulis mont' erikoista häll' olla puolta.

On puolia, joihin käy ain joku kiini: Ykspuoliseks väitti hänt' tyhmeliini.

Erikoinen ei itse, mut etsii erikoista, rakastaa suurmiehiä, mut ota oppia ei noista.

De Maistrea, vanhoillista, hän kiittää, opin hyljäten Lassalle hälle ihmisenä riittää.

Hän tunnusmerkkejä käyttää empii, rakastaa vapa-uskoista, tyranneja lempii.

Kuvan jos hänest' teette, hän naamion heittää ja kuitenkin hänt' tuhat naamiota peittää.

Pidä ei salanimistä myöskään hän lukua, nimessään ihan kylliksi on valepukua.

Sanotaan, asiansa vuoks kansaa hän kosi. Sana kömpelö, vaikk' olis vallan tosi.

Selittää olemustaan se yhtä vähän kuin jos uneksijan te liitätte tähän.

Ei historioitsijaks' hänt' tahdo he myöntää, hänen päälleen myrkkyä, lokaa he työntää:

toki ymmärsi menneiden aikain hän mutkia niin hyvin kuin patentinkin saanut tutkija,

syvemmin kera muinaisten henkien eli kuin hän, joka pölyssä pengoskeli.

Hänen sanoissaan, väittävät, piilee ansa, ja tuhma hän on toki luonnoltansa.

Ei laulaja, oppinut, -- arvostelussa "runoniekka", mitä syntyisi moisessa melussa?

Hän kirkon ja valtion on vihamies "radikaalinen" -- ylimys, taivahat ties,

kavahtaa yhä joukkoa, joukkiota -- miks kutsua moista houkkiota?

Kun iskevät hänt' yrittäin verenvuotoa, niin käärmeen-liukkaasti muuttaen muotoa

muualle syöksee hän päätä pahkaa yhä näiden raastaissa käärmeennahkaa.

Taru vanha hänt' ei toki kuvaile suotta vähintäin eli hän parituhatta vuotta.

Todensanonta vaikka on tehtävänään, ei kärsi hän, ett' ylenmäärin kysellään.

Udellen koki vangita hänt' eräs seura, heti muuttui hän, ol' parrakas jalopeura.

Salamanteriks sitten hän sukeutui, hän pantterin muotohon pukeutui.

Tuleks sitten hän muuttui, mi leimusi, loisti, tulen patsaanakin vain itseään toisti,

vedeks vieriväks muuttui ja puuksi, mi lehti, pedoks, puuks, vedeks -- Proteus yksin kaikeksi ehti.

Olemuksen ei minkään vangiksi jää, se ken kaikkea syleilee, ymmärtää.

HANS AHLMAN.

KEVÄTKANTAATTI.

Esitetty Pohjoismaiden Kirjailijakokouksessa Kööpenhaminan Yliopistolla toukok. 18 p. 1919. Tanska, Islanti, Norja ja Ruotsi Suomelle. (Sävel: "Kuule, kuinka soitto kaikuu --")

Kuoro:

Veikko, käyjä kaukoteiden, maastas takaa tuntureiden tulit, virka oi: joko järves koivurantain kuvaa povessansa kantain talven kahleet loi?

Täyttyykö sen kevään taika unten äänetönten aika, ensi suutelon, kuiskivatko koivut juuri: Armahin, ah kuinka suuri kevään sulo on?

Runoilija:

Vielä kylmä kaiken estää, kauan Suomen talvi kestää, viel' on hyyssä maa, mutta virkoo viimein jäästään, kerran kevääseenkin päästään, täytyy odottaa.

Kuoro:

Vaikka talvi viel' luo esteet, kevään näitte, jonka nesteet murtaa jään ja hyyn, näimme teidän taajoin piirein käyvän ylväin valkoviirein miekan mittelyyn.

Isän-perintönne vuoksi puuntain kevät hankiin juoksi veri virtanaan, punainen ol' perinjuurin kevät tuo, mut sentään suurin kevät Suomenmaan.

Kahleet enää ei sua tapaa, siivin vapain laulu vapaa kohoo korkeuteen, Suomen runoniekka nuori, kuulen, kuinka soittos suori valtakanteleen.

Sua kaikki tervehdämme, nuorin olet piirissämme Pohjan laulajain, pois jos oot, on joukko heikko, veli, äidin kuopus, veikko, rakkain olet ain.

LASSE LUCIDOR.

KUOLEMAN JA ITSETIETOISEN IHMISEN VÄLINEN KESKUSTELU.

Ihminen. Ylläni on silkkipuku, upea on vuoteeni. Kuolema. Kauan rauhassa et nuku, käärmeistä teen sijasi. I. Kaikki kunnioittaa mua, K. Herra ylenkatsoo sua. I. Vähääkään ei puutu multa, K. kunnes elon riistän sulta.

I. Mull' on peltoja ja maita, -- heelmää, kultaa antaa se. K. Kehnommin on sielus laita, synnin heelmää kantaa se. I. Hyvissä oon varoissa, K. niit' ei sulla huomenna. I. Tahdon syöstä elon hurmaan, K. äkkiä nyt sinut surmaan. I. Vierailleni myöskin tuhlaan viiniä ja riemua. K. Kutsumatta silloin juhlaan äkkiä myös saavun ma. I. Lasia ma lemmin, veikko, K. lasin laill' oot itse heikko. I. Sirot leikit, kukkasemme K. kuihtuvat, kun karkelemme.

I. Mässäykseeni ei riitä yöt, ma mässään päivätkin. K. Palkaksesi saat sa siitä ikituskat helvetin. I. Maljasi! ken alkaa, sano? K. Sa, jot' uottaa ikijano. I. Pelaammeko? Mistä hyvään! K. Sielustas, mi lankes syvään.

I. Riemuni on ylen suuri, kaikkea on riittämiin. K. Rikas mies niin teki juuri, pois kun hänet temmattiin. I. Kylliks saahan perijä, K. helvetissä myöskin sä. I. Tahdon naapurillein jakaa, K. Piru parhaan saa, ken takaa. -- -- -- -- --

I. Hädäst' eikö itku päästä? K. Myöhäiset lie kyynelet. I. Laupeuttaan ei Luoja säästä, K. piitannut siit' ennen et. I. Vartoo vielä hetkinen, K. aika kuuluu Herrallen. I. Suo mun tehdä parannusta. K. Ennen sull' ei katumusta.

I. Puhua en hädäss' saata, huoatakin mahdoton. K. Pane Herran huomaan maata pian. Lyhyt aikas on. I. Herra, joka armahtaa! K. Käskyjänsä kuunnelkaa. I. Herran armo, luoksein ennä! K. Nyt on aikas täältä mennä.

ESAIAS TEGNÉR.

JÄTTILÄINEN.

Ma asun salissa vuorten maan alla niin syvällä, että ei Odinin silmän säde voi sinne tunkeutua. Ma valkeita Aasoja vihaan ja poikia Askurin, ne edessä jumalien nöyrtyy, ma joita halveksin.

Mun riemuni ratsastaa on seljässä sydänyön myrskyn. Ma poljen peltojen laihon ja pirston vesillä purret. Tuvan tuttavan luota harhaan ma johdan vaeltajan, ja riemuitsen, kun hän pelkää jätin naurua raikuvaa.

Toki päivääkin sietää voin, sädeloistossa säihkyvää, valkyriain siivet jos liehuu verenpuuntavat ylläni vain. Näky armas, kun jousien pääskyt sotakentällä liitelee, ja säilä sykkivän syämen kun jääksi jähmettää.

"Mitä viattomuudestasi, sa Emblan tytär?" On kukkasi sylissä peikon jo kuihtunut pois. "Miks taistelet puolesta maasi, sa poika Pohjolan?" Esi-isien kuulut kummut möi kurjaan kultaan hän.

Eli laaksossa tietäjä viisas, hän lausui totuuden niin syvän kuin Odinin puhe on kera Mimerin. Pivon usvaa mietteiden miehen ma heitin silmille. Oi autuus! Se narri kieltää nyt vallat taivaiset.

Runoniekan, Valhallan vieraan, ma vihaan unia isänmaasta ja maineesta, jumalista ja hyveistä. Sinipilvestä houkkoa tuota en houkutella ma voi. Olen tyytyväinen ma sentään: hänt' ihmiset halveksii.

Thor vasara kädessä saapuu, ma hälle hymyilen: ma tunturin kypäräksi heti asetan kiireelle. Sota soikoon sankarivoiman, pyhä aurinko paistakoon. Paha yhtä on kuolematon kuin hyvyys suurinkin.

PUUT.

Dodonan tammet haastoivat muinaisin, pyhä siimes tiesi tuomiot kohtalon. Tänä päivänä vielä kuiskien puhuu teidän latvanne viisaan korvaan,

te olennot miettivät, äänettömät, maan tyttäret, jotka innolla lapsuuden emon rintaa juotte ja tuuhean kiireen nostatte taivaan tähtiä kohti.

Runoniekka korpien laatii varjoonne majan pienen, nukkuu oksien suojassa keveästi kuin kiuru ja huoletonna nousee laulaen ilmojen teille.

Oi kuulkaa käyntiä! Henget liikkuvat niin. Oi kuulkaa ääntä! Se ääni henkien on; ääni metsänneitojen arkain, ihanuudesta luonnon ne kuiskivat vielä,

elämästä luonnon, ei kuollut iäinen. Se henkii, se solusta toiseen ui, ja työntää puiden kukkihin mahlan, veren valkean karkean kuoren alla.

Ne päänsä kauniin kukkasin seppelöi, kun kevät saapuu, juhla luomisen. Kultakruunun jumala painaa puiden vihreiden kulmaluille.

Te metsien villit, tammien suunnaton suku, te petäjät Pohjolan kankaan ja kallion, sa viehkeä koivu, mi vihreät kutrit laakson liepeelle langeta annat!

Ma teidän allanne leikkiä löin useasti lapsena, jolloin näin läpi lehväkattonne liikkuvan holvin yön korkean taivaan ja tuikkivat tähdet.

Sa lankea maahan, palvele aatetta elämän, on elämä valtias maailman. Sen airut, aurinko, laelta taivaan piirtää lempensä kultalaulun meille.

Joka olennon painaa tahdon ma povellein! Joka kukkiva puu nyt puhua voi, elämästä, lemmestä, kauneudesta se haastaa; on iltatuuli mykkien kieli.

JOULUKIRKOSSA.

Jo sammuneet on tulet alttarin! Ne olivat sen valon heijastusta, min taivas antoi, yö kun oli musta, se ainut säteensä loi kuiluihin. Tuskasta meidät päästää vain tuo valo, mi Betlehemin yllä säteili: halvassa seimessä, ah syttyi palo, mi Luoja oli, ihminen myös jalo, tien kotiin kaikille se näyttävi. Ja viisaat miehet mailta kaukaisilta, Idästä, Ganges-virran rantamilta sen seimen ääreen kullat, helmet toi, se seimi sovituksen meille soi. Vain lapsi! Mutta rauhan ihanilta hän saapui mailta, miss' ei miekat lyö, ei vuoda veri, hänen harteitansa painosti maailmoiden synninyö, -- hän ukkosen ja myrskyn voimallansa vaimensi; alkoi valkeuden työ. Ja autuus, jonka muinoin vaihtoi vaivaan ens ihmispari aluss' aikojen, takaisin meille suotiin jällehen. Uudelleen laadittihin lait taivaan, uudelleen taivaat meille aukeni, joiss' usko, toivo, rakkaus, vallitsi, ja veljessopu. -- Valtaa kuoleman inehmot näyttäneet ei kammoovan, kun rauhan ruhtinas sai ikävöity, tuo orjantappuroilla seppelöity. -- Ja tammi taittui, kaislat kaatuivat taas noustakseen: näin kaikki raakuus taipui, ja Rooman kotkain valta maahan vaipui, näin välkkyi kyyhkyn siiven hopeat. -- Ah neitsyt, puhtahampi päivän tuojaa, povessaan kantoi maailmoiden Luojaa. Korvessa pedot kylpi hurmeessa, mut esiin astui Judan leijona. Ylhäällä Isä kiersi tähtitarhaa, mut maailmassa poika yksin harhaa. Katuivat kansat, syämet taipuivat, valtoihin rakkauden vaipuivat.

AUGUST STRINDBERG.

KATKELMIA RUNONÄYTELMÄSTÄ "VALTAMAANTIE".

Alpeilla.

Tienviitta, jossa kaksi siipeä; toinen osoittaa ylös-, toinen alaspäin.

Taustassa mustia ukkospilviä. Myöhemmin puhkeaa ukonilma.

Metsästäjä (sisään, lukee viitasta):

Ma minne saavuin, kuinka kauaksi? Tuo tie vie ylöspäin, tuo alas vie! Ain alas pääsee, ylös tahdon ma. Siipensä viitta täällä levittää ikäänkuin varottaen nousemasta! Siis vaara väijyy, monta vaaraakin polulla, joka jyrkkä, kaita on! En sitä säiky, vaaraa rakastan. Mut ensin hetken tahdon levähtää ja hengittää! ja koota aatoksein, ja löytää Itseni, mi multa varastettiin...

* * *

Liiaksi kauan kuljin joukoss' ihmisten ja sieluin kadotin, aatokset, sydämein; otettiin toinen, toinen varastettiin -- käteni ystävyydellä he sitoivat, lahjoilla, joit' en pyytänyt; niin lämmint' oli käydä alhaalla kodista kotiin, juhlapöytihin, luo soiton, kukkain, valon, lasejen. Mut lämpö nousi, kävi helteiseks --

Löin silloin poikki köydet ankkurin, pois heitin liian, sen, mi taakaks oli, kalleimmankin -- ja katso, nousin! Voin täällä hengittää, mun syämein tulvii onnesta, rinta paisuu, laajenee; ei pöly, sauhu, toisten hengitys myrkytä vertain. Valkee, puhdas lumi, härmäksi käynyt huuru! Vesitimantit, te liljankukat, kylmän jähmettämät, sa taivaan jauho, jota seuloi mustat pilvenpalteet, hiljaisuus pyhä, silkkivaippaasi mies peitä, jonka matka uuvutti, rukoillen päänsä lepohon hän painaa!

HEIDENSTAM.

KUNINGATAR KRISTIINAN JOULU-YÖ.

Läpi ilman joulu-yön kellot soi, yli Rooman ukkonen käy, salamoi, takan ääressä kruunua vailla on valtiatar pois vierailla mailla. Pitelee kepin norsunluisesta päästä käsi kuivettunut vavisten, tulen loimossa varjot käy leijaillen kivipermannon marmorijäästä ylös orsihin häipyen.