Part 1

MAAILMAN LYRIIKKAA

Runosuomennoksia

Toimittanut

AARNI KOUTA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

SISÄLLYS:

Bhagavad-Gita. Katkelma II laulusta. Muinais-egyptiläinen aurinkolaulu. Vanha sisilialainen paimenlaulu. Goethe: Mignon. Eräästä kirjeestä. Keijukaisten laulu. Tanssilaulu. Faustin II osan alkukuorot. Tervetuliaiset ja jäähyväiset. Maaliskuu. Vaeltaja. Friedrich Hölderlin: Hyperionin kohtalonlaulu. Heine: Syyslehdet keltaiset värjyy. En soimaa... Hermann von Gilm: Pyhäinpäivänä. Johan Herman Wessel: Pikku runoja. Henrik Ibsen: Runoilijan laulu. Kuoro "Rakkauden komediasta". Björnson: Kätketty lempi. Huhtikuu. Sigbjörn Obstfelder: Eeva. Myrsky. Minä näen. Joulu-ilta. Silmät. Hän kylvää. Georg Brandes: Vaeltava ritari. Tunnelmat. Helmi. Shelley Mary Goodwinille. Kukkavihko. Tunnuslause. Mennyt. Koi. Proteus. Hans Ahlman: Kevätkantaatti. Lasse Lucidor: Kuoleman ja itsetietoisen ihmisen välinen keskustelu. Esaias Tegnér: Jättiläinen. Puut. Joulukirkossa. August Strindberg: Katkelmia runonäytelmästä "Valtamaantie". Heidenstam: Kuningatar Kristiinan joulu-yö. Toivepäivä. Muistojen kartano. Tuhannen vuoden päästä. Kevään aika. Vaahteran hämyssä. Nukkuvat talot. Alkanut vaellus. Taipaleen päässä. Miehen viime sanat vaimolle. Gustaf Fröding: Aamulaulu. Rantalaulu. Selma Lagerlöf: Rauha. Hjalmar Söderberg: Yksin. Pimeys yli polkuni lankee. Wilhelm Ekelund: Vaeltajan uni. Niin solakka, hento sa olet. Sydämesi suuri puhtaus.

Bhagavad-Gita (Herran laulu).

KATKELMA II LAULUSTA.

Herra lauloi:

Sa suret niitä, joit' ei tule surra, ja tyhmän puheen koetat koristaa sanoilla lainaviisauden. -- Viisaat ei itke kuolemaa, ei elämää. Ei ollut aikaa, jolloin en ma, et sa, ei nämä ruhtinaat ois eläneet, ei milloinkaan tuo hetki myöskään koita. Kun sielu, ruumiin herra, elänyt on lapsest' elonsa ain kuoloon asti, niin toiseen ruumiiseen hän silloin siirtyy; mies viisas murhetta ei tuosta tunne. Oi Kuntin poika! aine aiheuttaa niin kuumuuden kuin kylmän, riemun sekä tuskan; -- tyynesti niiden vaihtelut sa kestä! Sa miesten ruhtinas, -- on kuolottomuus vain häntä varten, jot' ei nämä vaivaa, ken mielin tyynin kantaa riemun, tuskan ja kestäväinen on. -- Mi turhuutta on, itsessään sill' ei mitään olemusta; todellinen ei olemasta lakkaa. Ken olioiden olemuksen näkee, myös tämän tietää. Tietää, että SE jokaista luomaansa on voimakkaampi, ett' Ainoaa tuot' ei voi tuhota. On kuoloton ja ääretön tuo Ainut ja iät elää Se; -- vain muodot vaihtuu ja kuolee; -- niinpä sodi, Bharata! Ken uskoo, että murhata voi henki, tai tulla murhatuksi, erehtyy. Se tappaa ei voi, eikä voi sit' tappaa. Se synny ei, eik' kuole; olemass' on se, eikä koskaan katoo: syntymätön, ainainen, iäinen ja katoomaton, se kuole ei, vaikk' kuolon sais sen ruumis. Ken tuntee tämän katoomattoman, mi syntymättä, kulumatta koskaan _siks jää, mik' on_, -- ken tuntee tään ja uskoo sen surmaavan, tai itse saavan surman? Ei, lailla ihmisen, mi hylkää puvun kuluneen, sekä uuden ylleen pukee, niin sekin, joka ruumiin verhoss' asuu, kuollessa vanhan uuden ottaa ylleen. Ei haavoita sit' ase, eikä polta sit' tuli, veteen ei se uppoo eikä se arotuulten henkäilystä kuihdu. Haavoittumaton, tutkimaton, kaiken läpäisevä ja ikivanha, aina pysyvä, järkkymätön, muuttumaton, salattu, iäinen se on; ja jos sen sellaiseksi tiedät, sano, miksi murehdit sitä, jok' ei koskaan kuole? Mut vaikka luulisit, se että yhä uudelleen syntyy sekä jälleen kuolee, -- oi urho, joll' on käsivarsi vankka, niin vaikka luulisit, niin älä sure! Ken syntyi, näät, sen täytyy kerran kuolla, ja kunkin kuolleen jälleen syntyä: ikuista lakia tät' ällös surko! On olioiden alku salattu, vain niiden olemisen keskikohta on tunnettu, taas loppu salainen. Valittamista mitä tässä on? Yks ihmetellen katsoo sitä, toinen kummissaan siitä kertoo, kolmas kuulee siit' ihmeissään, ja kaikki pettyvät. Ei haavoitu se, joka ruumiiss' asuu, siks kuolemaa äl' itke, Bharata! Velvollisuuttasi vain muista! -- urho ilolla sotaa hurskast' tervehtii; kun hänt' on etsinyt se, Prithan poika, tien avoimen hän taivaaseen siin' näkee. Mut taistoon tähän ellet käydä tahdo, vanhurskaus vaikka vaatii sitä, -- niin et kuule omaatuntoas, ja rikot velvollisuutta, kunniata vastaan. Iäksi häpeään sun nimes häätyy, ja raskaampi on häpee jalolle kuin itse kuolo. -- Kaikki uskoo, että pelosta pakenit; ja ne, jotk' ennen sua sankarina pitivät, ne nyt sinua halveksien katselevat; joukossa vihollisten pilkkaajat sua sanoin säädyttömin ivaavat: pahemmin voiko käydä kuninkaalle?

Jos taistelussa kuolet, perit taivaan, jos voitat, niin sun omasi on maa: siks urhoisasti nouse, Kuntin poika! -- kupeesi taistoon vyötä, mielin tyynin käy iloon, tuskaan, voittoon, tappioon; -- et väärin tee, kun velvoituksen täytät.

Näin Sankhya-koulun viisaus opettaa; nyt Yogaa kuule, Prithan jälkeläinen! Jos olemuksesi tää viisaus täyttää, oot vapaa tekojesi kahleista.

Yogass' ei mikään voima mene hukkaan, tapahdu siin' ei myöskään vääryyttä. Pelosta suuresta tään viisauden pien rahtu suojaa. --

Päättäväinen sielu päämaaliin yhteen vain on keskitetty, sa Kuru-suvun riemu; -- horjuvainen on kaikkiin taivaan tuuliin hajoitettu. Sokea houkka haastaa korukieltä pitäen kiinni Veedan kirjaimesta ja sanoo: "Muut' ei ole olemassa!" Sairaana sielu, maalinansa taivas, hän autuutt' etsii ensi elämästä, ja uskoo uhrilla sen ostavansa. Valtaan ja riemuun takertuu hän kiinni, opeissa näissä aistit vangittuina: -- tää Viisaus ei ole häntä varten; Jumalaan yksin katsehen se kääntää. Maailman kolme voimaa Veeda tuntee; mut yli näiden voimain nouse, kohoo ylitse kaikkein vastakohtain, hylkää, Arjuna, omaisuutes, puhtaudessas oo uskollinen, täynnä ITSEÄ. Brahmaanille, min sielun valo täyttää, on Veedan lukeminen niinkuin kaivo on sille, jonka pellot tulva peittää. Teosta huolehdi sa yksinomaan, äläkä heelmist' teon; niiden älä houkuttaa itseäs suo tekoon, taikka sitoa sieluasi toimettuuteen.

Oi Dhananjaya, toimia kun tahdot, Korkeimman yhteyteen silloin vaivu, vapaudu maisten himoin kahleista, oo tyyni voitossa ja tappiossa: on tasapaino eräs Yogan nimi. Toiminta eittämättä sentään on alempi selvänäköisyyden Yogaa, -- turvaudu, Dhananjaya, Itse Järkeen; näät kurja on se, joka palkkaa pyytää. Kun Itse Järkeen vaipunut on, silloin vapautuu sekä pahoist' teoist' että hyvistä; sielus kiintyä suo Yogaan; Yogalla saavutetaan valmius tekoin. Mies Viisas, yhtyneenä Itse Järkeen, tekojen kaikki heelmät hylkää, sekä siteistä syntymien vapaana korkeimman taivaan astuu autuuteen. Kun särkenyt oot joka harhan siteet, niin välinpitämättömäksi käyt kaikesta, minkä kuulit tai saat kuulla. Kun vapaa uskost' olet kirjaimeen ja saavuttanut täyden sielunrauhan, niin, vajonneena syvään mietiskelyyn, valoisaan pääset Yogan korkeuteen. -- -- -- -- -ö-

MUINAIS-EGYPTILÄINEN AURINKOLAULU,

sepittänyt ja nimikirjoituksellaan varustanut Thebeläinen temppelikirjuri Apherumenes 1400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Runon egyptiläinen nimi: "Hymni auringolle, tämän laskiessa länsitaivaalle; täydellistyneen [vainajan], kuninkaallisen naistenhuoneen hovimestarin, Pakemsin tekemä."

Aurinko, terve, kaikkein alkulähde, koin, laskun kaksoisnäköpiirin Herra, pyhässä totuudessa joka elät, kaikk' olennot mi loit, ja kasvatat inehmot, eläimet.

Kuin kultasilmänä hän siintää julki, taivaiden herra, herra maailmoiden; korkeuden, kuilun asukkaiden alku, kaikkeuden herra, jumalien juuri.

Kuningas korkeuden, mi joukkojansa johdattaa, jumalien eessä astuu, hän, kaksoiskiertäjä ain alust' aikain, mi itsensä loi aikain aamunkoissa, ja aina täyttää luomistehtävänsä.

Koi, sua kiittää jumaljoukot kaikki, sua, jok' oot luonut puhtaat ihmissielut; korkeimman rakkauden ikihenki, min säteet elämän suo ihmisille.

Ylistän sua elon iltaan asti, kun mailles käyt, ja kanssasi ma vaivun elämään jälleen.

Aurinkopurret[1] kaikk' ui riemumielin, kun kanssasi ne kiertää valtamerta, ja autuuden kun palvella sua saavat;

mut eessä silmäs sädehtivän lepää se lyötynä, ken uhmata sua tohti, Apophisormenin[2] tien valo tukkii.

Ihana laskus on. Syän lohdun löytää, kun ehtoon rusko yli vuorten valuu; vanhoille[3] siinnät silloin, luoja lempee, säteilee valo vainajille silloin, ja heidän silmäns' ihanuutes näkee;

asukkaat syväin, äänettömäin hautain ojentaa kätensä sua kiittääksensä;

ne, jotka länness' uottaa, riemuitsevat, kun sädehtien lähenet sa länttä,

asukkaat Manan maiden iloitsevat, kun sinut näkevät he päänsä päällä.

Jumalat syntyä ei itsestänsä saattaisi, sin' oot heidät yksin luonut.

Kun nouset, kärsimyksens' unhoittaa he, kun lasket, hyväilemään heitä laskeut,

ja lähetessäs sua he kiittää alkaa, kätensä kurkoittaa he purttas kohti.

Aurinko, ah, kuink' ihana on aina sun laskus iltaruskon kumpuin keskeen!

Suo, että henkeni ain viipyis siellä, ett' iäisesti valos ylläin loistais; ett' aurinkoa katsella ma saisin

joukossa kirkastettujen, jotk' käyvät maill' lännen eteen jumalan ja luojan, min lahjaa kaikk' on kaunis, hyvä, jalo.

[1] Auringon ajateltiin purjehtivan aluksessa halki ilmojen valtameren. Autuaat henget ympäröivät häntä pienemmissä pursissa.

[2] Lohikäärme, joka vainosi aurinkoa ja tahtoi niellä sen.

[3] Manalan (Hades), varjojen valtakunnan, luultiin sijaitsevan litteän maan alla. Kun siis aurinko laski länteen, nousi se kuolleille.

VANHA SISILIALAINEN PAIMENLAULU.

Minut neito kaunokainen näki eilen luolastansa, ohi lehmiä ajaessaan, ja mua sorjaksi, sorjaksi sanoi.

Ihanainen on hiehon ammuva ääni, ihanainen on tuuli, ihanaa kesän aikana on liki vierivää vettä maata.

Koristeena tammen on terhot, ja omenat omenapuulle, koru lehmän vasikka on, mut paimenen lehmä taas itse.

GOETHE.

MIGNON.

Tunnetko maan, miss' siintää sitroonat, siimeessä kulta-heelmät hehkuvat, sinestä taivaan tuuli lauha käy, taa laakereiden myrtti hämärtäy, tunnetko sen? Pois! Sinne pois sun kanssas, armaani, mun mielein ois!

Tunnetko korkeen pylväskartanon, min salit säihkyy, suojat valkeet on, luo marmor-kuvat minuun katsehen: mit' tehty sulle on; laps poloinen? Tunnetko sen? Pois! Sinne pois sun kanssas, turvani, mun mielein ois!

Tunnetko vuoren pilvipeitteisen? Usvassa muuli käy tiet' etsien, luoliss' on louhikäärmeet, jyrkänteet kuiluihin syöksyy, ryöppyy yllä veet: tunnetko ne? Pois sinne, oi, mun kanssain etkö, isä, tulla voi!

ERÄÄSTÄ KIRJEESTÄ.

Kaiken antavat iäiset jumalat lemmikeillensä kokonaan: ikiriemut ja ikituskat, iankaikkiset, kokonaan.

KEIJUKAISTEN LAULU.

Sydänyöllä vasta, kun ihmiset nukkuu, kuu meille valonsa suo, yön tähdet luo loistettaan: me silloin laulamme, käymme, ja ryhdymme karkelemaan.

Sydänyöllä vasta, kun ihmiset nukkuu, me niityllä leppien luona alan etsimme avaran, ja laulamme, vaellamme, ja tanssimme unelman.

TANSSILAULU.

Välinpitämättömät:

Tule, kaunoinen, myötä, käy kanssani tanssiin! Karkelo juhlamme kauneus on. Minun ellet sa ole, niin siksi voit tulla, tulet, tai iäks hylkäät, niin tanssimme sentään. Tule, kaunoinen, myötä, käy kanssani tanssiin. Karkelo juhlamme kaunistavi.

Rakastavaiset:

Mitä juhlista, armaani, ellet ois myötä? Mitä, kalliini, ilman sua karkelosta? Minun ellet sa oisi, en lähtisi tanssiin, jos oot iät mun, elo juhlaa on vain. Mitä juhlista, armaani, ellet ois myötä? Mitä, kalliini, ilman sua karkelosta?

Välinpitämättömät:

He lempikööt vain, ja me karkeloikaamme! Pois tanssista riutuva rakkaus käy. Kun kauniissa kaarissa karkelo kiertää, he hiipivät metsähän himmenevään. He lempikööt vain, ja me karkeloikaamme! Pois tanssista riutuva rakkaus käy.

Rakastavaiset:

He piirihin käykööt, me vaeltakaamme! Tie lemmen on tanssia taivahisten. Amor on tääll', ivat heidän hän kuulee, kostaa, ah pian kostavikin. He piirihin käykööt, me vaeltakaamme! Tie lemmen on tanssia taivahisten.

FAUSTIN II OSAN ALKUKUOROT.

Ihana seutu.

Faust kukkanurmella väsyneenä, levottomana, unta etsivänä leväten. Henkiparvi leijuvana häilyen, suloisia pikkuolentoja.

Ariel.

Tuulikanteleitten säestämä laulu:

Konsa kaikkialla hohtaa kukkain sade keväinen, ihmislasten katseen kohtaa vihree siunaus kenttien, silloin keijut sinne rientää, miss' on apu tarpehen; onnettuutta tahtoin lientää hyvien ja pahojen.

Kun ympäröitte ilmavasti leijuin tään urhon, tapa on se jaloin keijuin. Sydämen tuima taisto hillitkää, pois kilpistäkää tunnon-tuskan nuolet, sisäinen sulattakaa rinnan jää. Pois pyyhkikää yön hetkien huolet, ne lieventäkää, kallistakaa pää patjoille, jotka viileyttä valaa, mies sitten kylpyyn viekää Lethen veen, jäsenten jäykkäin notkeus pian palaa, kun lepää vain hän päivän koitteeseen. Ihanin velvollisuus täyttäkää: taas hälle pyhä valkeus näyttäkää.

Kuoro (yksin, kaksin ja useammat yht'aikaa, vuorotellen ja yhdessä):

Konsa yli vehmaan tienoon leyhyy ilma lempeä, sulotuoksuun, usvaan hienoon kaiken kietoo hämärä, ikirauhan kuiske kulkee, tuutii levon sydämeen, päivän portti hiljaa sulkee silmät urhon uupuneen.

Yö on tullut, pyhään paloon puhkee taivaan tähtivyö, kipinöihin pieniin, valoon suureen syttyy ylhä yö, ilman ääret kimaltaen syviin vesiin kuvastuu, valtiaana taivaanlaen loistaa täysi, tumma kuu.

Haihtumistaan hetket haihtuu, pois on onni, onnettuus, tilas terveyteen vaihtuu, kohta koittaa päivä uus. Laaksot, kummut vihannoivat, käyvät rauhan siimekseen, peitoin hopeelaineet loivat kypsyy heelmäin runsauteen.

Toiveet saavuttaakses tuonne katso päivän koittohon! Kevyt kahleittes on luonne: uni pelkkää usvaa on! Uskallukses siitä karttuu, mikä laumaa kammottaa; ymmärtäin kun toimeen tarttuu, jalo kaiken aikaan saa.

Suunnaton melu julistaa auringon lähestyvää nousua.

Ariel:

Ulvoo Ilmatarten myrsky! Hengen-korvaan lyö kuin tyrsky päivän uuden synnyinhyrsky. Paasiportit paukkaa, jyskää, aamun rattaat pyörii, ryskää, pauhun valo synnyttää! Rummut räikkyy, torvet raikuu, silmät vilkkuu, korvat kaikuu, pakoon, keijut, kiitäkää hiljaisuuteen kukkain umpuin, kätköön vuorten, lehväin, kumpuin, syvemmälle, syvempään; kuuroks käy, ken kuulee tään.

TERVETULIAISET JA JÄÄHYVÄISET.

Sykähti sydän: selkään hevon! Pois, niinkuin urho taistohon! Maa löytänyt jo oli levon, yö tumma peitti vuoriston. Ol' tammi kietoutunut ammoin keveihin utuvaippoihin, pensaista pimeys katsoi kammoin kuin mustin silmin tuhansin.

Kuu unisena esiin hiipi peitosta pilvenhattarain. Suhisi hiljaa tuulten siipi, kaameesti soiden korvissain. Yö tuhat kauhua loi, turmaa, ne kaikki voitti rohkeutein. Mun henkein tuli ol', mi surmaa. Lieskoiksi puhkes sydämein.

Sun näin, ja kohtas katseheni suloisen, lempeen katseesi; sun kokonaan ol' sydämeni, sun joka hengenvetoni. Ruusuinen kevään hohde paistoi kasvoilta iki-armailta, hellyyttä sielus sieluin maistoi! Sit' ansainnut en olis ma!

Jäähyväishetket murheen-harmaat! Sydämes haastoi katseesta. Mitenkä suutelosi armaat; Oi tuskaa, syvää riemua! Sa läksit. Katse kostee mulla, se seuras sua, poistuvaa -- mi onni rakastetuks tulla! Mi onni, taivas, rakastaa!

MAALISKUU.

On tupruttanut lunta; ei aika koittanut, jolloinka luomakunta, jolloinka luomakunta on talven voittanut.

Rintamme routa suli aurinkoon pettävään, kas pääsky pieni tuli, kas pääsky pieni tuli, niin ypö-yksinään!

En iloita voi varmaan, vaikk' kevät kutsuvi? Mut jos ma kohtaan armaan, mut jos ma kohtaan armaan, niin saapuu suveni.

VAELTAJA.

Vaeltaja:

Sua Herra siunatkoon, oi nuori nainen, ja poikaa, mi lepää imien sinua rinnoillas! Suo mun liki kallioseinää jalavan sinisiimeessä täällä pois taakkani heittää, ja luonasi levähtää!

Nainen:

Mikä tehtävä saa sinut helteessä päivän tien pölyssä tänne taivaltamaan? Tavaroitako tuot sa maaseudulle kaupungista? Hymyätkö, mies outo, mun tiedustelullein?

Vaeltaja:

Tavaroita tuo kaupungist' en. Nyt viilenee ilta. Minut kaivolle neuvo, min vettä sa nautit, nuor' armas nainen!

Nainen:

Ylös kalliopolkua astu! Käy eteenpäin! Viidakkojen läpi johtaa ylös tie majalle, mi on asumuksein, siellä on kaivo, min vettä ma nautin.

Vaeltaja:

Näen viidoissa näissä inehmon käden ohjaavan jäljet! Kiveä kivehen, rikas luonto, sa lahjoittavainen, et liittänyt täällä!

Nainen:

Ylemmäks yhä vain.

Vaeltaja:

Pilareita sammaleen peitoss'! Sinut tunnen, muotohon muovaava henki! Kivehen olet leimasi lyönyt!

Nainen:

Mies outo, käy eelleen!

Vaeltaja:

Ma kirjoja kivessä tallaan. Saa selkoa niist' en. Kuluneet ovat askelten alla sanat, kaiverretut syvähän, jotk' kuuluttaneet sukukunnille ois mestarin hartahan hengen.

Nainen:

Mies outo, kiintyykö noihin kivihin sinun silmäs? Monen monta sellaista makaa mun majani ympärillä.

Vaeltaja:

Ylhäälläkö tuolla?

Nainen:

Heti, kun vasemmalle sekahan käyt pensaiden noiden kas täällä.

Vaeltaja:

Sulotarten henget, ja muusat!

Nainen:

Tämä on asuntoin.

Vaeltaja:

Oi, rauniot temppelin vanhan!

Nainen:

Tiepuolessa täällä hete pulppuaa, joka suo vettänsä mulle.

Vaeltaja:

Elät, henkäilet hehkuen vielä yli hautasikin, ah, Henki! On sortunut ylles oma mestarityösi, sa kuolematon!

Nainen:

Sa hetkinen vartoo, ma maljan sun juodakses noudan.

Vaeltaja:

Muratti kiertää näitä jumalaisia, hentoja muotoja. Miten tomusta maan kohoat, ah pylväspari! Ja tuoss', sisarpylväs yksinäinen, miten sammal synkkä peittää sun kiirettäs korkeaa, pyhää. Sa murheella muiden lailla majesteettisesti katsot sisaruksia rauenneita nyt sirpaleiks', raunioiksi, alas jalkojen juureen. Maan multa ne peittää pois piilohon pensaiden varjon, yli niiden heinä tuuhea häilyy! Niin halpako, luonto, on sulle työ mestarin mestarillinen? Pyhäkkös jaotatko niin kylmästi maan tasalle sekä kylvät sen ylle vain ohdakkeita?

Nainen:

Miten syvästi nukkuvi poika! Mies outo, mielitkö maata sa majassa? Vaiko ennen ulos luonnon helmaan jäät sa? Ota poika, on viileä ilta, sill'aikaa vettä ma noudan. Nuku, armahin, nuku!

Vaeltaja:

Unes on ihana! Kuin terveydessä taivaallisessa sa kylvet -- hengität rauhaisasti! Sa, syntynyt suojassa pirstaleiden pyhän menneisyyden, sua varjostakoon sen henki! Kenen yllä vain se lepää, joka hetki on hälle jumalainen nautinto. Sisässäs elon siemenet verso sa säihkyvän kevään ihanin koru, loista ja veljiäs johda! Jos verho kukkiva kuihtuu, povestas kohotkoon täys heelmä, mi päivän paahteessa kypsyy!

Nainen:

Ah, siunaus Herran! -- Hän vieläkö nukkuu? Veden raikkahan lisäks pala leipää vain tarjota on.

Vaeltaja:

Sua kiitän. Miten kauniisti kaikki täällä vihannoi sekä kukkii!

Nainen:

Kotihin pian pellolta mieheni saapuu. Jää luoksemme, mies, syö kanssamme iltainen eine!

Vaeltaja:

Te asutte täällä?

Nainen:

Majan kivistä laati mun taattoni näiden muurien suojaan. Me asumme täällä. Minut kyntömiehelle naitti, ja henkensä luonamme heitti. -- Lepäsitkö jo, armain? Miten hilpee hän on, -- ja leikkiä mielii! Sa veitikka pieni!

Vaeltaja:

Ikiversova luonto! Elon riemusta saa kukin osan, joka lapselles perinnöksi majan annat sa äidillisesti. Ylös temppelin räystäälle pääsky pesän laatii tietämättään pyhän paikan minkä hän tahraa. Kotelon mato talveksi kehrää siron, kultaisen lehvän suojaan. Ja, ihmislapsi, sa laadit majan keskelle menneisyyden pyhän raunioita. Surutonna haudoilla elät! -- Jää hyvästi, onnekas vaimo!

Nainen:

Sa jäädä et tahdo?

Vaeltaja:

Niin teitä kuin poikaa kaitkohon taivas!

Nainen:

Ties onnekas olkoon!

Vaeltaja:

Mihin johtaa polku yli vuorien tuonne?

Nainen:

Pois Cumaan.

Vaeltaja:

Miten pitkält' on sinne?

Nainen:

Peninkulmaa kolme.

Vaeltaja:

Hyvästi jää! -- Minun matkaani ohjaa, luonto! Ja muukalaisaskeliani, jotk' käy yli hautojen pyhäin pyhän menneisyyden! Majan luo minut ohjaa, mi suojass' on pohjoiselta, jota poppelit varjostavat sydänpäivän paahdetta vastaan! Jos ehtoolla jälleen kotihin majallein ma palaan, jota illan viimeinen rusko kultaa; minun kohdata tällainen nainen suo, käsivarsilla poikaani kantain!

FRIEDRICH HÖLDERLIN.

HYPERIONIN KOHTALONLAULU.

Te vaellatte ylhäällä valossa utuhennoilla kentillä, autuaat henget! Jumal-ilmaa välkkyvää keveästi te kosketatte kuin käsi taiteilijattaren pyhiä kieliä koskee.

Vailla kohtalon taakkaa, kuin nukkuva lapsi, henkii olennot taivaalliset; umpuun arkaan kätkettynä heidän henkensä iäti kukkii, ja silmät autuaat hiljaista, ikuista kirkkautta loistaa.

Mut meille ei suotu lepopaikkaa yhtään, me kärsivät ihmiset katoomme, vaivumme sokeina hetkestä hetkehen toiseen kuin vesi, mi kalliolta kalliolle syöksyy outoja kohtaloita kohti.

HEINE.

SYYSLEHDET KELTAISET VÄRJYY.

Syyslehdet keltaiset värjyy, puut tuuli paljastaa, -- ah, kaikki, mi armast' on ollut, nyt kuihtuu ja surman saa.

Puunlatvoissa sairaana liekkii valo vaipuvan auringon; kesä poistuva niihin painaa nyt viimeisen suutelon.

Sydänjuurista saakka hersyy nyt hettehet kyynelveen; tää kuva mieleeni johtaa eronhetkemme uudelleen.

Mun hyljätä täytyi sinut, ja ma tiesin sun kuoleman-syys! Ma olin kesä, mi poistui, sa metsä, min halla hyys.

EN SOIMAA...

I.

En soimaa, vaikka surmaniskun soi kadonnut rakkaus! en kapinoi. Kimaltaa hohtokivet kulmillas, ei lankee säde ainut rintahas.

Unessa näin ma sinut, onneton, sydämes yön näin kolkon, aution, kyyn kylmän sydämesi juuria näin syövän, näin, kuink' olet kurja sa.

II.

Oot kurja, mut en soimaa kuitenkaan; olkaamme kurjia siis kumpikin! Siks kun käy sairaat syämet kuolemaan, olkaamme kurjia siis kumpikin.

Nään pilkan huulillasi värjyvän, välkähtää silmäs lieskoin uhmaavin, kohoovan näen rintas ylpeän, -- ja kurja oot mun laillain kuitenkin.

On huultes pilkka tuska sanaton, sa katsees uhman maksat kyynelin, kätketty ylvään rintas haava on, -- olkaamme kurjia siis kumpikin.

HERMANN von GILM.

PYHÄINPÄIVÄNÄ.

Reseedat tuoksuvaiset pöytään kanna, ja syksyn viime kukka punainen, mun rakkaudesta vielä haastaa anna kuin kerran aikaan menneen keväimen.

Puristaa kättäsi suo minun salaa, jos joku näkisikin, säiky en. Suo mulle katse, joka hehkuu, palaa kuin kerran aikaan menneen keväimen.